Vuosi oli kulunut, ja isä ja poika Berndtsson olivat, kuten
tavallisesti, rykymentin kokouksessa. Luutnantti oli muuttanut
Tukholmasta ja oli vuokrannut pienen paikan, ei kaukana Hagetorp'asta,
jossa hän aikoi asua Emilin kanssa. Tuo hyvä lapsi oli saanut armon
tulevien appelaistensa silmissä, ja se on hyvin paljon. Täytyy hyvä
sydän, hyvä järki ja hyvä käytöstapa, kun menestyksellä käy vuoden
pituisen koetuksen läpi tulevien appelaistensa luona, kun ei nimittäin
ole mitään muita ominaisuuksia, vaan persoonalliset.
Emili oli onnella kestänyt koitoksen, ja kaptenska piti aina enempi
tytöstänsä, kuta enempi hän oppi tuntemaan tuota yhtäaikaa niin
lapsellisesti hyvää ja totista mieltä, ja kapteeni arveli että kahvi
maistui aina paremmalta, silloin kuin Emili oli sen keittänyt, kuin
äitin keittämä, Jumala yksin tietää miksi -- mutta se oli todellakin
parempaa.
Maria, perheen tytär, joka silloin tällöin tuli heidän luo, oli myöskin
ankara tuomaritar, ja se, joka piti taaemmaksi "silmänsä auki", se on,
tarkasteli tyttö-paran pienimmätkin teot ja pani huomioon jokaisen
hänen sanansakin.
Häät piti vietettämän kokouksen jälkeen; oli jo kuulutettu.
* * * * *
Kun kenraali Jakobsstege tuli tarkastusta pitämään, saattoi jo
luutnantti Suudler'in käytöstavasta huomata, ett'ei kapteeni eikä
luutnantti Berndtsson olleet hyvissä kirjoissa kenraalin luona.
Luutnantti Sundler oli yksi niitä verrattomia armon taskutermometeriä,
jotka ovat niin oivallisia avata, jos tarvitsee tietää, mimmoisissa
kirjoissa on. Kun luutnantti tuhlasi ystävyyttä ja kiitosta jollekin
henkilölle, niin ei se merkinnyt, että se oli ansaittua, eikä että
luutnantti arvosteli persoonaa, vaan ainoastaan, että tuo oli hyvissä
kirjoissa kenraalin luona, tai jonkun muun luona, joka voi hyödyttää
luutnanttia. Muuan vissi juhlallinen painavaisuus oli nollakantana,
väistetty ystävyys oli muutamaa astetta alempi -- ja nenäkkyys vielä
kylmempi, aina vainomiseen saakka, joka oli alin lämpömyys. Luutnantti
oli siis kummallinen kapteenia kohtaan ja väistelevä luutnantti
Berndtsson'ia kohtaan.
Upseeri kunnan käydessä tervehdyksellä, ei kenraali ollut näkevinään
kumpaakaan Berndtsson'ia. Heidän kohtalonsa oli päätetty.
Tarkastuksessa tutkittiin ankarasti varastoa. Esikunnan päällikkö ja
ajutantti katselivat suurimmalla tarkkuudella kaikkea; mutta ei juuri
mitään ollut muistutettavana, laskut olivat kunnossa -- kaikki.
Vanhan Berndtsson'in komppaniassa oli taasen paljon muistutettavaa,
milloin nappi, joka oli vähän irrallansa, milloin hihna, joka ei ollut
menestynyt värjättäissä, miehistön vyöt olivat joko liian hellästi
tai liian kireesti vyötetyt, sanalla sanoen, kaikki oli nurin, ja
kapteeni Berndtsson sai ensikerran eläissään kovanlaisia nuhteita.
Aksiisissä sai hän paikkansa vasemmalle sivustalle, ja nyt määrättiin
rintama-muutoksia, niin että hän oli vähällä kukistua, eikä sentäänkään
ojennus ollut hyvä. Vieläpä kun joukon tuli käydä kaunomarsissa,
muistutettiin Berndtsson'in komppaniaa, ett'eivät he katsoneet kyllin
vinosti kenraalia, siliä säännön mukaan tulee miehistön ojennettujen
kiväärein ja häneen katsoin marsia hänen ohitsensa, jonka, silloinkuin
marsitaan linjassa, ja kenraalin paikka on toisella sivustalla, aina
täytyy tapahtua niin, että miehistö katsoo vinosti siihen, joka
tervehtii. Sanalla sanoen, se ei ollut hyvä Berndtsson'eilla, ja se
vaikutti että toivottiin ukon suuttuvan ja "ottavan eron", niin että
yksi komppania tulisi avoimeksi.
Kenraali, joka piirikunnassa kulki kuni Jehu, läksi heti päivällisen
jälkeen, mutta hänen piti palatessansa tulla tekemään kapteeni Jolman
Svärdtähdistön ritariksi.
Oli sunnuntai, kahdeksan päivää sen jälkeen. Miehistö oli asetettu
nelikulmioon, jumalanpalvelusta viettämään. Ei ole mitään
jumalanpalvelusta, joka itsessänsä olisi juhlallisempi, kuin
tuollaisen Jumalan vapaan taivaan alla, kun aurinko paistaa ja
metsät viheriöitsevät. Se on aivan tuon synkän juhlallisen tunteen
vastakohta, jota saapi kokea, kun kuulee urkujen jymisevän korkeissa,
puolihimmeissä holveissa jossakin Göthiläisessä kirkossa,
jossa joka pilari kannattaa vaakunaa, ja seinät ovat tahratut
muistokirjoituksilla; täällä taasen tuntee jotakin niin iloista ja
toivo-täyttävää virtaavan sydämeen, kuin kansa, musiikin ja noitten
pitkäveteisien rummun pärrytyksien avulla, veisaa virttä taivaan
valoisan holvin alla ja luonnon helmassa, jossa kaikki merkit
osoittavat uudesta syntymistä, jossa jokainen kukka, joka perhonen on
elävä olento, joka alituisessa vaihtelevaisuudessa juoksee ylös tuosta
maatuneesta. Siellä näkee parhain, että elämä ja ihanuus on
loppupisteenä, eikä kuolema eikä mädännys.
Virsi loppui, ja pappi oli alkanut saarnan, silloin kuultiin vaunujen
vierivän. Useat upsieriet riensivät paikaltansa, tervetulettamaan
kenraalia, joka nyt saapui vähän aikaisemmin, kuin oli odotettu.
Nuo kaksi miestä, jotka olivat asetetut tähystämään, huomataksensa
tuota saapuvaa, eivät olleet ehtineet viihtoa, kun kenraali jo oli
vallan lähellä. Hän tuli siis vallan aavistamatta. Rykmentin päällikkö
otti suurella kohteliaisuudella vastaan tuota mahtavaa miestä.
-- Minä kuulen, että te pidätte jumalanpalvelusta, -- sanoi kenraali;
-- minä tuskin luulin ehtiväni näin aikaisin, mitä kello on, Sundler?
-- Yksitoista ja kolme ja puoli minutia, herra kenraali.
Saarna päätettiin pian. Sen loputtua, komennettiin: reilaan! ja nyt
marssivat joukot kentälle ja saivat äksierata pari tuntia siksi kunnes
päivällinen oli laitettu ruokatelttaan.
Kenraali oli tottunut ääntä viemään ja muut vaikenemaan, ja siis
kuultiin hänen äänensä kauttaaltaan.
Muun ohessa hän lausui:
-- Eversti näki palveliani Thorvald'in ... oiva mies tuo Thorvald;
mutta minun on täytynyt päästä hänestä.
-- Kuinka sitten, herra kenraali? -- kysyi eversti suurella innolla.
-- Niin, Thorvald'ini mieli rakastua neulomus-mamselliin Tukholmasta;
se on selvää, että tuollainen neulomus- tai hattu-mamselli on alhainen
esine, ja täytyy olla hullu tai huono kapine, jos niitä rakastaa tosi
aikeessa; mutta Thorvald ei tahtonut kuulla syitä, rakkaus oli
saattanut miehen hulluksi ja minun oli pakko ajaa hänet pois, se on
onnetonta, kun antautuu roistoväen seuraan.
Jokainen huomaa tämän tarkoittavan Berndtsson'ia, joka tunsikin, kuinka
häneen heitettiin silmäyksiä. Vanha kapteeni Berndtsson punehtui
vihasta, mutta ei ollut mitään sanomista.
Illalla tapahtui ritari-lyönti, ja kenraali lähti.
-- Kas niin, nyt olemme me vapaat vuodeksi, -- sanoi vanha kapteeni
Berndtsson, pukeutuessansa teltissä arkivaatteisiin. -- Se on sentään
pi--n kovaa, että vanhana miehenä täytyy olla koirana; minä en ole
vaivaava heitä monilla kokouksilla; mutta sinä, Berndt?
-- No minä jään; kenraali Jakobsstege tulee maaherraksi B:n lääniin, ja
sitten saamme me toisen kenraali-ylipäällikön, joka ei ole, kuten
kenraali, laskenut minusta tulevan rikasta miestä. Minä teen niinkuin
Thorvald, minä pidän neulousmamsellini, enkä anna potkia pois itseäni
-- siitä tulemme me kaksi osallisiksi. Kaikki hyljäsivät kenraalin
käytöksen. Ainoastaan joku _varova_ "toveri" arveli, että Berndtsson
itse oli hävittänyt "onnensa."
Aseharjoituksen loputtua, matkustivat isä ja poika kotiin, ei varsin
iloisina expedition'ista, mutta kun he tulivat Hagetorp'aan päin,
vastaan ottivat naiset heitä, kaptenska ja Emili, ja kaikki
unohdettiin; sillä perhe-elämällä on kumminkin jälellä niin paljon
alkuperäistä voimaa yhteisen elämän yli, että se saattaa parantaa, kuin
tuo edellinen haavoitetaan, juurikuin ei mikään ulkonainen onni, ei
mikään kunnia eikä rikkaus saattaisi parantaa niitä haavoja, kuin
onneton perhe-elämä saattaa.