-- Minä kummeksin, -- lausui kreivi muutamana päivänä sen jälkeen,
aamulla kahvipöydän ääressä; mitä se oli, kuin minä yöllä huomasin.
Minun on vaikea nukkua -- vanhain laita on niin -- minä makasin tuolla
yläällä hereilläni ja ajattelin Fransia ja Emmaa ja heidän uutta
kotiansa, silloin sain minä nähdä ilmiön. Minä en tiedä, mikä se mahtoi
olla; mutta näkyi juurikuin veripunainen, taivaalla suoraan pohjoisessa
metsän yli. Minä arvelin jotakuta valkeanvaaraa, mutta en voinut kuulla
soittoa; se oli arvattavasti jonkinlainen revontuli.
-- Mutta minä, -- sanoi kaptenska, -- luulin kuulleeni heikkoja
kellon-säveliä, kukatiesi oli valkeanvaara.
-- Sitten oli tuo Rödeby'ssä päin, -- sanoi Berndt, -- se on suoraan
pohjoisessa täältä metsien ja vuorten takana.
Keskusteltiin tästä aineesta, kun kreivin vanha palvelija tuli sisään
kahville.
-- Valkeanvaara? -- sanoi hän; niin, Herran Jumala Rödebyn rovastila on
palanut, ja...
-- Mitä, Rödebyn rovastila?
-- Niin, ja monta ihmistä on kai hukkunut: se kuuluu olleen kauhea
palo.
-- Ketkä?
-- Sitä en minä tiedä, mutta tiesi, jollei se olisi itse rovasti
Mollén.
-- Minä lähden sinne, -- sanoi Berndt; -- antakaa minulle ratsuhevonen.
Muutaman hetken kuluttua istuivat Berndt ja Aksel kumpikin ratsullansa
ja ratsastivat Rödeby'hyn päin.
Mikä näky -- hiiltynyt, kukistunut huoneus, savuavat rauniot, pari
puoleksi kukistunutta uuninpiippua. Itse puutkin puutarhassa, nuo
herttaiset lehmukset pihassa, koirakoppi, joka oli nurkalla, kaikki oli
hävinnyttä, palanutta ja mustaa.
-- Mitä on tapahtunut? -- kysyivät tulleet muutamilta miehiltä, jotka,
mustina ja korventuneissa jakuissa, palokoukuilla vetelivät hiiltyneitä
hirsiä toisistansa irralleen.
-- Oh niin, Herran Jumala, sen herrat kyllä näkevät.
-- Onko kukaan palanut?
-- On maar', kaksi lehmää ja neljä lammasta; parhain lypsylehmä.
-- Mutta ei ketään ihmistä?
-- Ei, ei niin oikeastaan, mutta kas, tuo oli vähällä tapahtua, ja
jollei Herra Helmer olisi pelastanut rovastia, olisi hän kyllä jäänyt
sinne. Mutta kas, Herra Helmer vahingoittui, hän, kun uuninpiippu
putosi alas; he kantoivat hänen kotiin, mutta kyllä hän vielä elää.
Molemmat ystävät riensivät sinne.
Astuessansa huoneesen, oli siellä jo ennen heitä ukko Mollén ja Liinan
täti. Molempien oli täytynyt lainata vaatteita, ja oli vaikeata olla
nauramatta rovasti Mollén'ia joka istui siellä puettuna ukko Helmer
vainajan viheriäiseen metsästys takkiin renseinensä ja nyöreinensä.
Hänen surullinen muotonsa vaikutti kuitenkin sen, ett'ei naurettu hänen
kummalista pukuansa.
-- Täällä ovat asiat huonosti, -- sanoi ukko Mollén, -- hyvin huonosti.
-- Saanko mennä sisään? -- kysyi Berndt.
-- Jahka kysyn... Niin menkää sisään.
Kun Berndt astui sisälle, kohtasi häntä muuan niitä näkyjä johon
lääkäri oli tottunut, mutta joka mahtavasti koskee tottumattomaan,
nimittäin, silloinkuin ilo ja terveys yht'aikaa muuttuvat perikadoksi
ja kuolemaksi.
Kaarlo Helmer makasi kalpeana ja tuo korkea otsa verissä; koko hänen
muotonsa oli rumentunut tuskasta; hän näkyi uinailevan. Mutta hän avasi
silmänsä, ja kuin hän sai nähdä Berndtsson'in hymyilivät nuo kelmeät
huulet.
-- Terve tuloa, Berndt! -- sanoi hän hiljaa; -- niin, täällä on
kaunista, näetkös, minä olen aivan runneltu ... nyt on menoa, näet.
-- Älä sano niin Kaarloseni! -- sanoi äiti; kun lääkäri tulee, kyllä
hän auttaa sinua.
-- Niin, toivokaamme, äitiseni, -- lausui poika lempeästi. Ah, äiti,
lämmittäkää vähän soppaa minulle.
-- Kyllä, oitis, mutta...
-- Niin, kyllä Berndt hoitaa minua, älkää pelätkö mitään.
Kun äiti oli mennyt, tarttui Helmer tempoovaisesti kiinni ystävänsä
käteen.
-- Tiedätkös, Berndt, -- sanoi hän, -- se on kovin kovaa, että näin
nuorena, voimakkaana, terveenä ja toivoa täynnä, jättää tämä kaunis
maailma.
-- Mutta, hyvä Helmer, onko se niin varmaa...
-- Niin, sinä, varmaa, minun täytyy kuolla tai kumminkin tulla
raajarikoksi koko elin-ajakseni -- ja silloin pyydän minä mieluummin
saada kuolla rauhassa. Kuules, Berndt, kun sinä tulet Tukholmaan, niin
lohduta häntä, niin hyvin kuin voit. Sano hänelle, että se oli hän eikä
hänen omaisuutensa ja kultansa, josta minä pidin; sano hänelle, että
minä ikuisesti pidän hänestä ... ja kuules, anna tänne sakset... Näes,
Berndt, anna hänelle tämä hiuskiehkurani ... niin, tee se.
-- Sitä paitsi, -- toisti hän hetkisen vaiti oltuansa, sillä hän voi
tuskin puhua, -- sitä paitsi niin ... niin hoida sinä äitiäni, sovita
niin, että hän saa lepoa ia rauhan vanhoilla päivillänsä... Näes, minä
en voi ... nyt tulee sinun tehdä kalkki. Kauniita toimia, vai kuinka?
-- lisäsi hän, ja eräs hänen entisistä, lapsellisesti iloisista,
hymyilyistänsä lensi hänen kasvoillensa.
Berndt istui mykkänä ja tarkasteli ystäväänsä, joka taasen näkyi
nukahtavan. Se ei kuitenkaan kestänyt kauan.
-- Vai niin, vielä jälellä, rakas Berndt, vai niin... Tiedätkös, minä
ajattelin, kuinka minulle käypi toisessa maailmassa... Oi, minulle ei
saa käydä pahoin... Tiedätkös, minä olen ajatellut, olenko minä koskaan
vihannut ketään ihmistä ... en, en! en koskaan? Jos minä tiedolla ja
tahdolla olen tehnyt vääryyttä... En, en! Jos minä olen koskaan
vihastunut ... en! Näetkös, minä luulen, että Jumala tuolla yläällä
kyllä näkee kaiken tuon minun sydämessäni ... niin, sen hän tekee.
-- Niin, sen hän todellakin tekee.
-- Tiedätkö minä olen ajatellut kaikkea tuota, sillä minä tahdon ottaa
ripin yhdessä äitini kanssa. Hän ja minä olemme viimeisen kerran --
niin, Berndt, viimeisen kerran -- ja sitten mahtaa kai lunastus
tulla... Ja sinä, silloin pääsen minä vapaaksi ja terveeksi taasen ...
tai mitä luulet?
-- Niin, sen minä uskon.
-- Joka vaan voisi valmistaa äitiä, -- toisti hän; -- hän luottaa niin
varmasti lääkäriin, ett'ei hän usko, että minä olen oikein kuollut,
ennenkuin hän on sen sanonut. Nyt ei riitä äitin Huseland -- se oli
muuten hänen lempilukemisensa -- sen olen minä monasti huomannut. Se
oli totta, sinun pitää auttaa äitiä haudalla ja istuttaa sille
tuollaisia penseer'iä, niistä Liina pitää, ymmärrätkös.
-- Niin, Kaarlo, minä toivon vielä.
-- Ei, ei, rakas Berndt, minä olen saanut kuolin-iskun, koko
uuninpiippu putosi päälleni ja on runnellut minut kuni rievun; ei -- se
on mahdotonta.
Nyt palasi eukko soppanensa. Vanhus näkyi olevan niin tekemisessä
nykyisyyden kanssa, ett'ei hän ajatellut lohduttamatonta tilaansa.
-- Kas niin, Kaarloseni, minä kaadoin tilkkasen viiniä, se vahvistaa
sinua. -- Herran Jumala! tuollainen kauhea onnettomuus, ja nuo
rovastilaisparat, jotka eivät ole saaneet edes kahve-tilkkasta... Oi,
Herran Jumala, en minäkään saata ehtiä kaikkiin, kun Kaarlo makaa
täällä niin kurjana ja rikkirevittynä, mutta Kaarlo, hän on terve ja
hänen ihonsa on hyvä parantumaan, niin että minä kyllä toivon, että
minun poikani tulee taasen terveeksi.
Berndt ja Aksel viipyivät siellä koko päivän. Lääkäri tuli, ja hänen
tutkimisensa oli kuoleman tuomio.
-- Onko se vaarallista, herra tohtori? -- kysyi akka.
-- Se on hyvin arveluttavaa, ja...
-- Mutta ei suinkaan hän mahda kuolla, hänen ihonsa on hyvä
paranemaan... Herran Jumala, hän on lyönnyt ja silponut itseänsä
lukemattomat kerrat, mutta kas, hänellä on niin raittiit nesteet, ja se
on pää-asia, sanoo Huseland.
-- Kyllä, niin on se, mutta vahingot saattavat olla kuitenkin niin
suuret, että...
-- Ei, se ei ole mahdollista, poikani, joka on niin voimakas! -- lausui
akka, joka ei selvästi tahtonut kuulla tuota päättävää sanaa.
Häntä armahdettiinkin siitä. Ilta-puolella nauttivat hän ja Kaarlo
Herran-ehtoollista yhdessä, ja kun ahti oli loppunut, kutsuttiin Berndt
sisälle.
-- Kas niin, rakas Berndt, nyt olen minä valmis, -- sanoi Kaarlo,
autuallisesti loistavalla silmäparilla. -- Hyvästi, poika! ... hyvää
yötä, sinulle, tervehdi sitä kuin käskin ... kas niin ... hyvästi!
Berndt jäi jälelle yöksi, istui tuolilla etuhuoneessa.
Kun aurinko nousi, tuli äiti hiipien sinne, tuijottavin silmin
katsellen ihanaa aamuruskoa, joka pistäytyi esiin puitten välistä. Hän
tarttui molemmin käsin Berndtsson'in käsivarteen, sanoen hiljaa:
-- Tulkaa sisään! tulkaa sisälle minun kanssani! Kaarlo makaa ... mutta
hän makaa niin raskaasti ... niin raskaasti, minä en tahdo häntä
herättää; koittakaa te.
He menivät.
Siinä makasi Kaarlo kuollon hymy huulilla; silmät olivat puoleksi
ummessa, otsa kylmä.
-- Äiti! -- sanoi Berndt, -- minä en voi häntä herättää, eikä Vapahtaja
sano enää kertaakaan: "Nuori mies, nouse ylös!" -- ja hänen äitinsä oli
leski.
Tuo vanhus vaipui tuolille vuoteen viereen, otti nenäliinansa esille ja
löyhytti pois kärpäsen kuolleen nuorukaisen otsalta, ja niin istui hän
koko päivän ja löyhytti ja pyyhkieli, mutta ei sanonut sanaakaan --
hänestä ei hän vielä ollut kuollut.
Koska äiti uskoo, että lapsi on kuollut?
* * * * *
Vapaaherratar, Attalie ja Liina istuivat yhdessä tuossa tavallisessa
seurahuoneessa, kun patruuna astui sisään.
-- Mikä on, rakas Anton? Sinä näytät niin synkältä, -- sanoi
vapaaherratar.
-- No kas, että täällä Tukholmassa palaa, käy hyvin laatuun, sillä
täällä ei voi kukaan säilyttää itseänsä naapureilta; vaan täällä täytyy
huoneitten seurata toisiansa. Ja sitten meillä on ruiskujakin, jotka
auttavat, ja kaartilaisia ja vedentuojia, ja kaikki kunnossa.
-- Mutta miksi tämä?
-- Niin kas, on palanut tuolla alaalla Rödeby'ssä. sanoo lankoni
kirjeessänsä: eräs särö muurissa, oli leivottu edellisenä päivänä,
rohtimia ullakolla.
-- Mitä, onko palanut? -- kysyi Liina, hypäten ylös.
-- Niin, lapsi, niin lapsi ... mutta ole tyyni. Oh, vahinko ei voi olla
suuri, sillä kaikki huonekakut voivat olla korkeintaan viidensadan
riksin arvoisat -- muutamia sini-maalattuja sohvia ja muutamia
kiivu-pöytiä, se ei voi olla suuri vahinko. Minä luen teille kirjeen.
Hm. "Rakas lanko!"
Nyt luki patruuna lavean kertomuksen tulipalosta.
-- He asuvat akka Helmerin luona ... niin, hm...
"Kaikkein kauheinta oli -- luki patruuna -- oli, että nuori Helmer tuli
niin pahoin vahingoitetuksi, että hän kahdentoista tunnin kuluttua..."
-- Mutta mikäs Liinan on? -- kysyi isä, kun tuo vaalea tyttö näkyi
vaipuvan maahan.
-- Ei mikään, isäni, -- sanoi hän ja tarttui tempoovaisesti kiinni
itseensä, -- ei mikään ... lukekaa!
-- Hm ... "kahdentoista tunnin kuluttua kuoli". -- Mutia Liina,
kaaduthan sinä. Herran Jumala, tuokaa tänne vettä.
Itse vapaaherratarkin riensi ylös; siinä Liina oli kelmeä ruumis, mutta
hän ei kuitenkaan mennyt tainuksiin.
-- Lukekaa enempi, isäni! -- pyysi hän puoli sortuneella, kähisevällä
äänellä.
-- Rauhoitu vaan! Herran Jumala, se oli varmaan kauheaa tuolle nuorelle
miehelle, mutta, Jumalan nimessä, sen tulee ottaa järjellisesti, lausui
vapaaherratar, kaataen eau de Cologne'a nenäliinaan.
-- Lukekaa, isäni! -- pyysi Liina.
-- Hm, hm ... "kahdentoista tunnin kuluttua" ... "nota bene, tämän tule
veli varovaisuudella kertoa Liinalle."
-- Mitä? Herran Jumala, nyt olen minä ehkä ottanut hengen omalta
lapseltani, -- lausui patruuna, vallan kauhistuneena. -- Liina kulia,
Herran Jumala, Liina kulta, katso minun, pienoiseni, hyvä tyttö ... älä
katso noin nolosti eteesi... Tiedätkös, sinä saat matkustaa ulkomaille,
me lähdemme Pariisiin, Neapeliin, Romaan, me näemme... Ei, Liina, katso
minuun, älä katso noin nolosti tuohon seinään; mitä sinä näet?
-- Rakas Anton, anna Liinan rauhoittua. Lähetä noutamaan henkilääkäri
Tyning'iä. Liina kulta, ole nyt järjellinen ja malta mielesi, ajattele,
että onnettomuus on todellakin onnettomuus, mutta, että meidän tulee
ottaa se järjellisesti; kas niin, juo vähän vettä... Minä en luullut,
että Liinasella olisi niin heikot hermot, ihmettelen enempi Attaliea,
kun ei hän pyörtynyt.
-- Oi Attalie, hän ei pyörry, jolle hän ole liiaksi kovaan nyöritetty,
-- sanoi patruuna, joka nyt surussansa antoi sydämen puhua suoraan.
-- Mitä kuulen minä?
-- Niin, sen sinä saat kuulla, ettei tässä tule mitään vertauksia
Attalien ja minun tyttäreni välillä... Katso minuun, Liina, katsos
minuun, puhu minulle.
Liina istui mykkänä, juurikuin hän olisi ollut kuollut.
-- Minä poistun, -- sanoi vapaaherratar, me saatamme muuten hukkua
kiukkujen myrskyyn; on ihmisiä, jotka eivät saata hillitä itsiänsä
surussa eikä vihassa. Jumalalle kiitos! minä saatan.
Vapaaherratar meni.
-- Kuules, Liina, kuten sanottu, saat sinä matkustaa ulkomaille, sinä
saat lähteä yksinään isän kanssa, me molemmin, tyttöseni, me molemmin
... niin, me molemmin, sinä.
-- Missä on Berndtsson? -- kysyi Liina, ikäänkuin hän olisi äkkiä
herännyt.
Patruuna tarttui tähän aineesen.
-- Niin, Berndtsson, Liinaseni, sinä pidät Berndtsson'ista, sinä saat
mielelläsi hänet, niin, aivan mielelläni; hän on oiva poika, ja te
saatte maatalon, Riddersborg'in ... pidätkö sinä siitä? ... tai
Vahlstad'in, tai Suuren Tillinge'n. Siellä te asuisitte kuni
kyyhkyispari, ja niin tulen minä teidän luo, ja niin...
Liina pudisti päätänsä.
-- Jumalan kiitos, nyt taidat sinä sekä puhua että liikuttaa itseäsi;
mutta, Herran Jumala! tosin oli tuo synti tuosta nuoresta miehestä,
mutta hän kuoli kuitenkin levollisena ja iloisena ... jahka katson
vielä; hm, "Berndtsson oli hänen luonansa".
-- Oliko hän, oliko hän? Jumalani! -- sanoi Liina. Ah, isäni, antakaa
minun ja vanhan Marian olla itseksemme.
Oli onni, eitä Liinalla nyt oli vanha Maria. Hän ymmärsi hänet kaikista
parhain.
Liina istui koko yön yläällä ja luki lävitse Helmerin kirjeet. Ah!
niissä hengittiin aina vaan elämän-riemusta, toivosta ja ilosta.
-- Minä en käsitä Liinaa, -- lausui vapaaherratar illalla
tyttärellensä; -- niin nolo olento ottaa niin itseensä, sen vuoksi,
että eräs maanviljeliä eli vuokraaja maaseudulla lyödään kuoliaaksi
tulipalossa! Se on niin tavallista, että joku onnettomuus tapahtuu,
etenkin nuorille, varomattomille ihmisille. Täällä tuskin puhutaan
sellaisista, luetaan sanomalehdissä varsin haihtuvasti, ja siihen
loppuu asia.
Neiti Attalie lisäsi varsin liikuttavasti.
-- Mutta, äitiseni, isä olikin kovin varomaton, puhuessansa muutamille
naisille niin äkkipäätä tapauksesta. Hänen olisi tullut huomata...
-- Oh, rakkaani, isä ymmärtää kankirautaa, vaan ei hermoja. Isä paralla
ei ole sivistystä, hän ei saata hillitä kiukkujansa; niin, sinä, minä
olin vähällä joutua hänen raakuutensa valtaan; mutta, Jumalan kiitoa,
minä tiedän, mitä minä teen, minä en anna silmänräpäyksenkään vietellä
itseäni, voin, sanalla sanoen, hillitä itseäni.
-- Ah niin, äitiselläni onkin tavaton kyky pitämään contenans'ia
kaikissa tilaisuuksissa.
-- Niin, Jumalani, kuinka olisi muuten käynyt? Kun sisaresi -- hän oli
kymmen vuotias, niin ... kyllä minä surin, mutta minä en häirinnyt
ketään surullani. Minä sulkeunnuin sisään muutamaksi päiväksi tavan
mukaan, mutta kun minä taasen näyttäydyin seuraelämässä, ei kukaan
saattanut huomata, että minä olin jotakin kadottanut. Minua
ihmeteltiin. Myöskin oli pikku Anastasie ollut niin kauan kipeänä, että
minä olin väsynyt sielun ja ruumiin puolesta ja oikein sydämmestäni
kiitin Jumalaa, kuin hän otti hänet pois; sitäpaitsi hän oli isän
näköinen, varsin pieni, julma ja huonosti kasvanut olento-raukka, joka
ei olisi saattanut tehdä mitään onnea tässä maailmassa. Niin, minä olen
paljon kärsinyt, vaan kantanut kaiken.
-- Ah niin, äiti on "esimerkki kristillisestä mielenmaltista" sanoo
hovisaarnaja Kröplin, "äidillisestä rakkaudesta ja lempeydestä
vertaisiansa kohtaan", sanoo hän.
-- Vai niin, hän sanoo niin. Kirjoita hänet muistiin, ettei häntä
unhoteta seuraavista päivällis-kemuista. Hän on suuresti jalo mies. No,
mitä sanoi ystävämme Tyningen?
-- Oi, hän selitti sen ei olevan vaarallista ja määräsi sydäntä
virvoittavia rohtoja, samallaisia, sanoi hän, kuin hän määräsi Kustaa
Adolfin ruhtinattarelle, silloinkuin Baden'in suuriruhtinas hukkui.
-- Ehkä se on sellaista kultatinkturia, kuin tuo hyväntahtoinen Tyning
määräsi minun hermoilleni, -- sanoi vapaaherratar, -- todellista
kultatinkturia, selvästi keltaisia rohtoja, vaikka ne maistuvat
kirjoitusmusteelta. Ah, minä olen kärsinyt paljon ja täytyy kärsiä, kun
minun mieheni ei ymmärrä minua.
-- Ah niin, tapahtuu usein, etteivät miehet ymmärrä meitä.
-- Eivät, lapseni! He voivat harvoin käsittää meidän sisällisiä
tunteitamme; se on, niinkuin hovisaarnaaja Kröplin niin kauniisti sanoi
eräässä saarnassansa hovissa, se on, niinkuin hän sanoi: Nainen saa
vaeltaa ymmärtämättömänä elämän läpi; ei kukaan saata käsittää, sanoi
hän, "sitä tunteitten merta, joka kuohuu naisen sydämestä, ei kukaan
voi mitata hänen rakkautensa ja kieltäymisensä syvyyttä". Niin, se on
hyvin kauniisti sanottu. Kröplin onkin hyvin uuden-aikainen kuulla,
koko sivistynyt maailma käyttää häntä; hän on lohdutus ja ilo monelle
paremmalle sekä rikkaalle että isoselle ihmiselle, joka siitä
huolimatta ei ole tyytyväinen elämään eikä voi arvata sen arvoitusta.
-- Niin, elämä on arvoitus, -- sanoi Attalie; mutta mitä sanoo äiti
siitä, että paruuni Gyllensvingel on ostanut hevosen, ainoastaan
senvuoksi, että minä sanoin pitäväni niin paljon hevosista.
-- Hieno kohteliaisuus, pikku Attalie, se todistaa, että hänellä
on tunto, että hän käsittää, niinkuin Kröplin sanoi sunnuntaina,
"tuo sisällinen elämän salaisuus" ... eikö se kuulu somalta: "tuo
sisällinen elämän salaisuus"?... Joka sen voi, hän arvaa naisen
pienimmätkin toiveet, kuin sitävastoin se, joka on raaka ja pitää
naista kauppatavarana, ei huomaa, mitä se on, että on häntä kohtaan
suuresti ihmeteltävä kunnioitus.
-- Niin, Gyllensvingel on hyvin sievä mies, mutta rikas ei hän ole.
-- Ei, minä tiedän. Oh, lapseni, rikkautta ei tarvita, kun vaan sydän
on rikas, ja sitäpaitsi, jos sinusta, niinkuin minusta, tulisi
kaksinkertainen vapaaherratar aikoinaan, niin voi kyllä isä auttaa...
Huolimatta kaikesta hänen sivistyksensä puutteista, niin on isä parka
sentään varsin hyväntahtoinen mies, joka tavallisissa tiloissa antaa
kiertää itsensä sormen ympäri. Siis saatat sinä saada kunnon
myötäjäiset ja pienen kauniin kartanon, ja näetkös, minä kokoon
puolestani, sillä sitä ei voi kukaan sanoa että Anton on ahne minua
kohtaan, minä saan niin paljon rahaa kuin minä tahdon.
-- Minä en käsitä Liinaa.
-- Oh, lapseni, hän teeskentelee. Kun tuollaisten sivistymättömien
luontojen tulisi näyttää tuntoa, niin ei heillä ole määrää; he eivät
tunne sitä hienoa sopivaisuutta, jota ainoastaan sivistys voi
lahjoittaa, sitä tarkkuutta, joka sanoo koska _sopii_ peljästyä
yksinkertaisesti, tai kauhistua, tai huokailla, tai surullisesti
hymyillä, tai itkeä. Tuollainen luonto ottaa joko liian paljon tai
liian vähäisen, eikä sillä ole valtaa esittää tunteitansa muille
sellaisella tavalla, jolla ei ole loukkaava, vaan pikemmin, kaunis
muoto. Itse kristillisyys käskee, ett'ei meidän tule elää ainoastaan
itsellemme hyödyksi, me olemme velvolliset muitakin huomaamaan eikä
meidän tule saattaa epäsopua seuraelämässä tunteittemme ja ajatuksiemme
kautta ... se on karkea egoismi, lapseni, jota ei sivistyneellä ole,
mutta joka on sivistymättömän joukon merkki. Villi lapseni mylvii,
silloinkuin hän on ikävissään, meidän alhainen kansamme _nihkuttaa_ tai
itkee, keski-kansamme ainoastaan itkee ja sivistynyt vie nenäliinan
silmillensä. Sinä näet, kuinka surunosoitus tulee sitä lempeämmäksi,
sovinnaisemmaksi, kuta korkeammalle me nousemme raakuudesta.
-- Ah kyllä, äitillä on niin oikein, niin totisesti oikein, sanoi
Attalie. -- Äiti kullallani on aina oikein.
* * * * *
Liinan tuska kantoi alusta alkaen tätä tyyneyden merkkiä, jonka se niin
usein ottaa hyväksensä nuorissa, kiinne-tapaisissa luonnoissa,
silloinkuin he näkevät, että heillä ei ole mitään.
Seuraavana päivänä, sanoman saatuansa, oli hän taasen perheessä,
harvasanainen, kuten tavallisesti, mutta taivaallinen tyyneys otsalla
ja jotakin haaveksivaa katseessa. Hän oli samallaisessa mielentilassa
kuin nuori uusikko, joka ottaa hunnun -- koko tämän keijaavan maailman
jättää hän taaksensa ja sitoutuu koko nuoruuden intoisuudella
ainoastaan _yhteen_ aatteesen, jonka hän muodostaa tuhansiin muotoihin.
Tämä aate on tuo ainoa -- parempi tulevaisuus.
Niin teki nyt Liina. Hän luuli olevansa likempänä rakastettuansa, kuin
hän koskaan oli ollut; nyt ei kukaan voinut riistää sitä häneltä: ei
vanhempien ennakkoluulot, ei aika, ei ikä, ei unhe, sillä hän tiesi,
että hän kerran kuitenkin, nuorennettuna ja taasen lapsena, tapaisi
nuoruuden ystävänsä nuoruuden iankaikkisessa kevät-valtakunnassa.
Berndtsson riensi heti tapaturman jälkeen Tukholmaan. Hän toivoi
joutuvansa ennen sanomalehtiä; mutta uutinen, joka voi runnella niin,
kuin se joka sanomalehdissä esitellään, jyrkästi, kuni tavallinen
notisi, ja ennen kaikkea hirmuinen uutinen, joka voisi olla tilaajoita
kiihoittava, täytyy tulla heti niihin ja oli siis jälkikirjoituksena
tullut kerrotuksi eräässä maakuntalehdessä ja koko Tukholmaan
levitetyksi, ennenkuin Berndtsson tuli sinne.
Hän ei tietänyt, että rovasti oli rientänyt kirjoittamaan, ja vielä
vähemmin, että tuo kunnon ukko oli pannut sen jälkeenpäin, sen sijaan,
kuin se olisi pitänyt olla alussa, jotakin, joka on tarpeellista
turvallisissa kirjeissä.
Berndtsson kävi tehtaan-isännän luona.
Ensimäinen, jonka hän tapasi, oli tehtaanisäntä itse.
-- Niin, se oli kauhea tapaus tuolla alaalla, -- sanoi ukko, -- ja
Liinaan se koski niin, että ... hm, se oli...
-- Tietääkö hän kaikki.
-- Vallan, tuosta nuoresta miehestäki, josta lankoni kirjoitti, ja minä
luin kirjeen heille tuolla yläällä. Hm, vapaaherratar ja Attalie,
joilla tavallisesti on heikot hermot, eivät näkyneet pitävän siitä
mitään; mutta Liina, joka muuten on ollut tyven puolestansa, tuli niin
ihmeelliseksi, että minä todellakin peljästyin. Hm, kas, minulla on
ehdotus: me matkustamme kerta Ranskaan ja Saksaan ja niin edespäin,
niin tuo virkistyttää luonnetta... Menkää ylös niiden luo.
Berndtsson'in tullessa salonkiin, istuivat nuo kolme naista siellä,
Liina, kuten tavallisesti, työnsä ääressä, vapaaherratar, lataillen
hiljattain ulostullutta romaania, ja neiti, työskenteli
reflexionipeilin ääressä.
-- Ei, kas luutnanttiamme! -- lausui vapaaherratar, pannen pois kirjan.
-- Terve tuloa! ... No, te olitte tuolla valkeanvaarassa.
-- Olin, -- tuli vastaukseksi, Berndtsson'in mennessä, vähällä
tervehdyksellä vapaaherrattarelle, ja lähestyessänsä Liinaa.
Tyttö pani työnsä pois ja kiinnitti haaveilevat silmänsä
Berndtsson'iin.
-- Ja te tulette, siinä aikeessa että...
-- Tuomaan teille jäähyväiset, -- sanoi Berndtsson hiljaa.
-- Muistiko hän minua?
-- Kyllä, hän puhui melkein yksinomaan teistä.
Liina hymyili.
-- Ja...
-- Mitä?
-- Ja lähetti teille tämän hiuskiehkuran, -- sanoi Berndtsson, antaen
hänelle käärityn paperin.
Liina otti sen, mutta hän hypähti yht'äkkiä ylös, sanoen:
-- Kas tässä, Äiti ja Attalie, mitä minä olen saanut ... kiehkuran
hänen hiuksistansa ... ah, ah! miten olen iloinen... Nyt saatan minä
kuolla tyytyväisenä...
-- Mutta lapsi?
-- Minä puhun nyt, -- sanoi Liina totisesti ja juhlallisesti, -- Kaarlo
Helmer oli minun elämäni ja kuolemani... Ja kuulkaa: minä en tahdo
mitään kaikesta tästä rikkaudesta, en! Mutta minä tahdon asua hänen
äitinsä luona, hänen huoneessansa -- hänen muistoksensa. Äiti, minä en
ole kauemmin esteenä.
-- Mutta, lapsi! sinä raivoat; niin ei se sovi. Ja te, herra
luutnantti, te olette aavistaneet todellakin toisen seikan, se oli siis
epähuomio.
-- Niin, epähuomio, sanoi Liina; mutta, lisäsi hän innossansa, -- mutta
te olette nähneet hänen kuolevan... Ah, Berndtsson, olkaa minun
veljeni, minun ystäväni, minun kaikki, minun koko elämäni tuki ...
olkaa minulle isänä, äitinä, veljenä ... kaikkena, kaikkena! ja antakaa
minun asua tuolla alaalla: puhukaa isälleni, puhukaa.
Berndtsson lupasi, häntä rauhoittaaksensa, puhua isälle.
-- Siis, -- sanoi vapaaherratar, -- nyt saatan minä ymmärtää sen syvän
liikutuksen, joka tarttui Liinaan. Niin, Liinaseni, minä puhun
Anton'ille, ja sinä saat muuttaa tuonne alas akan luo.
Liina lankesi nyt ensi kerran äitipuolensa helmaan, häntä kiitellen.
Liinan toivoon myönnyttiin helposti, ja vähäsen myöhempään kesällä
matkusti patruuna Rödeby'hyn tyttärenensä. Hän oli ollut kauan kyllä
suuressa maailmassa, toivoaksensa takaisin tuohon pieneen...
Akka Helmer käveli siellä tyhjässä rakennuksessa enemmin automatin,
kuin elävän ihmisen näköisenä. -- Tapahtuu joskus, että elämän kellon
viisarit putoavat pois, vaikka kello sentäänkin jatkaa käymistänsä;
mutta turhaan. Kuitenkin, sen täytyy käydä, niin kauan kuin vieteri
vielä on jänteissä ja vitjat pitävät. Niin käveli nyt tuo vanhus, ilman
muuta tarkotusta, kuin se, että kerran saisi seisahtua.
Liinan tultua, näkyi hän heräävän haluttomuudestansa. Hän vei tytön
Kaarlon kamariin. Kaikki oli siellä samassa järjestyksessä, kuin hänen
eläissänsäkin; puoleksi kirjoitettu kirje Liinalle oli paperien
joukossa pöydällä; muutamia kirjoja au'astuina, muutamia vehnän-korsia
akkunalla ja hänen metsästys-laukkunsa riippui seinällä, niinkuin hän
itse oli sen ripustanut. Ei mitään oltu liikutettu.
-- Tässä tahdon minä asua, äiti Helmer, -- sanoi Liina; -- minä makaan
tässä sohvassa, niin saapi Kaarlon vuode olla peitettynä, niinkuin se
on.
Liina näytti onnellisemmalta ja levollisemmalta, muutettuansa tuohon
pieneen kamariin. Hän sai työksensä auttaa akkaa, ja niin jätti
tehtaanisäntä tyttärensä.
-- Hyvä isä! -- sanoi Liina, muutamaa hetkeä ennen hänen pois
lähtöänsä. -- Hyvä isä! älkää ajatelko tehdä minua rikkaaksi, vaan
jakakaa omaisuutenne toisella tavalla. Antakaa minulle vuotuinen eläke,
mutta antakaa Attaliean saada muuan pääoma ja antakaa sitten
jäännöksenne hyödyllisiin tarkoituksiin. Minä soisin, että te tänne
perustaisitte oppilaitoksen, jota kutsuttaisiin Kaarlo Helmerin köyhäin
tyttöjen kouluksi; johon minä tahdon, jos elän, tulla opettajattareksi.
-- Oi, sellaisia romantillisia ajatuksia! -- sanoi isä; -- sinä kyllä
tulet iloiseksi taasen ja tahdot tulla meidän luoksemme.
Liina pudisti päätänsä.
-- Mutta jollei niin tapahtuisi, isä, -- sanoi hän, -- jos minä olisin
onnellinen täällä?
-- Sitten saatan minä ajatella asiaa. Ole nyt tyven, tyttöseni, ole
tyven ja tule iloiseksi.
Näin sanoen ja muutamia kyyneleitä silmissä jätti tehtaanisäntä ainoan
lapsensa Helmer'in tupaan.