Taasen olivat kaikki ystävät kokoontuneet Valdemarsborg'iin; mutta
siellä ei ollut enään niinkuin ennen. Vanha kreivi oli, niinkuin usein
tapahtuu vanhuudessa, kerrassaan, tavattoman terveestä ukosta, vaipunut
vanhuuden heikkouteen ja haurauteen. Hän ei ollut kipeä, mutta vanhuus
oli yhdessä vuodessa vaikuttanut paljon enemmän kuin kymmenen vuotta
ennen. Oli vaikeata tässä ukossa taasen tuntea tuota menneen vuoden
niin karskia miestä.
-- On aika, -- sanoi tuo vanhus, kaikkien ollessa koossa ja teetä
juodessa kokoussalissa, -- että me teemme tilimme. Vanhuus on nyt
tarttunut minuun, ja minä huomaan, ett'en minä saata elää kauan täällä.
Frans ja Emma syleilivät itkien tuota vanhusta.
-- Älkää itkekö, lapset, se on kuitenkin tapahtuva, -- lausui tuo
vanhus lempeäästi ja rakkaasti silmäillen lapsiansa. -- Kuten kapteeni
Berndtsson tietää, -- toisti hän, -- ei Frans ole minun poikani; se oli
hänen onnensa...
-- Että hänellä oli, -- virkkoi Frans, -- että hänellä oli isä
kuitenkin, isä...
Hän ei saattanut sanoa enempää.
-- Se oli hänen onnensa, -- jatkoi vanhus, -- että hän kerrassaan
työnnettiin _luokasta_ ja oppi olemaan vallan yksinkertainen _ihminen_;
että hän vapautettiin perintö-oikeuksista ja siis täytyi hänen oppia
tuntemaan oman voimansa ja inhimilliset oikeutensa; se oli, sanalla
sanoen, onni, että hän päästettiin siitä lumouksesta, johon
periväisyyden ja syntyperän jumalallinen oikeus sitoo lapsiparkansa.
-- Te, -- jatkoi vanhus hetkisen vaiti oltuansa, liikutettuna, -- te
tuomitsette ennakkoluuloja, te vihaatte niitä, jotka perustavat
vaatimuksensa niille, mutta te ette tiedä, te, mitä se on että
lapsuudesta saakka käydä sidottuina näihin ennakkoluuloihin. Te ette
tiedä, kuinka sielu rypistyy kokoon, kuinka tuo jalous, joka tahtoo
korkealle, kuivettuu tai uudistuu, kasvaessansa perityn oikeuden
pyhällä perustuksella. Näettekö te, kuinka haudoilla viheriöitsee,
kuinka mullaksi muuttuneet ruumiit antavat rikkaruohoille ja
koristuksille elatuksen, mutta eivät melkein koskaan hyödyllisille
kasveille -- ja jos se on siellä viljeltävä, niin täytyy unhoituksen
ensin la'asta pois muiston, että siinä oli pyhitetty paikka. Älkää
tuomitko ankarasti, aika ei ole vielä tullut päätöstä varten, vielä
ovat nuo perityt etuisuudet sisään sullottuina, itse kansan arvossa
pitäminä, paikka -- ja ennenkuin kansa itse panee sen käytäntöön omansa
kanssa, kasvaa siinä ainoastaan auringon-ruusuja, jotka kääntyvät
auringon mukaan, joka ruusupensas tai villikaali kadonneen elävän
maailman haudoilla.
Älkää valittako, että ne kasvavat siinä, missä niiden tulee kasvaa;
älkää myös valittako, että he itsepintaisesti puolustavat turvettansa
ja että ne tuhansine siemenine ja juuri-vesoneen estävät teidän
kokeenne ja jokaisen puollustuksen, jokaisen palon jälkeen lykkäävät
esiin voimakkaampina, terveempinä, innokkaimpina kuin ennen. Teidän
vihanne, teidän erhetyksenne, teidän oma turha voimienne
arvosteleminen, teidän lyhytnäköisyytenne, teidän itseluottamuksenne ja
teidän kevytmieliset liekkinne on tuo tuhka, josta ennakkoluulot
alituiset tuovat uutta elatusta.
Tuon vanhuksen silmät säteilevät omat tulestansa, osoittaessansa näitä
sanoja ystävillensä.
Kaikki olivat ääneti, sillä tuo vanhus näkyi tahtovan puhua. Vihdoin
alkoi hän taas.
-- Minussa, -- sanoi hän, -- kuolee eräs ennakkoluulo isän puolelta;
mutta jos kohta kaikki minun luokastani kuolevatkin, niin ei aate
kumminkaan kuole. Uudet päät kohoovat perustamaan uutta valtaa; uudet
kokeet tekemään mitä perittäviksi onnistuvat. Meissä kaikissa on eräs
tarve työ-alamme laajentamiseen, niin kauas kuin me saatamme. Tämä
puuhaaminen, että maallisessa suhteessa emme pelkää kuolemaa, on eräs
esikuva siitä, että me voimme sen henkisinä olentoina. Me olemme
ihmisiä ja me tahdomme perältäkin uudestaan istuttaa äärettömiä
ajatuksia -- me koitamme sitä, mutta istutus kuolee; me uudistamme
kuitenkin aina koitoksemme. Ne ovat nämät koitokset, nämät, annas olla,
muodostavat luonnokset, joita me kutsumme perityiksi etuoikeuksiksi;
miksi jäävät ne muodottomiksi? Niin, senvuoksi, että ne ovat sellaisia
koetuksia, ettei maallisessa elämässä pelätä perikatoa. Onko se sitten
kummallista, että nämät luonnokset vaipuvat alas juurikuvastansa,
tulevat vallan toisiksi kuin ennen, että hyödyllinen vilja vähitellen
muuttuu rikkaruohoksi? Mutta nähkääs, uudet ajatukset tunkeutuvat
vanhojen väliin -- älä kehu niitä moniksi ja tuleviksi; ei, ne ovat
sekä harvat että heikot ja kuivuttavat noiden vanhojen välissä, jotka
kasvavat niiden yli; mutta jokainen siemen on jumalinen ajatus ja se
juurittuu ja sen täytyy kasvaa -- ja vihdoin täytyy sen palkita tuota
vanhaa. Nähkääs, minä en usko niitä etevyyksiä, joita minun arvoni
antoi minulle ja muille, minä en usko, että ne edes kauankaan saattavat
pysyä pystyssä; mutta kaukana siitä uskon minä, että ne kynänvedolla
tai väkivallalla antavat karkoittaa itsensä; ne kuoleentuvat
vähitellen.
-- Nyt olen minä sanonut ajatukseni, -- toisti tuo vanhus, hymyillen.
-- Nyt tahdon minä sanoa teille, miten Frans'illa ja Emmalla on se
oleva.
Minun säästöni, loukkaamatta niitä perillisiä, joita testatori
kodicill'in mukaan tulevat omistamaan ja luultavasti jakamaan
sukukartanon, olen minä, aina siitä saakka kuin löytö Frans'ista tuli
minun tietooni, koettanut käyttää niin hyvin kuin olen voinut. Minä
olen ilolla nähnyt Frans'ista tulevan kelvollisen maanviljeliän; minä
en ole kuitenkaan tahtonut, että häntä, _entisenä_ kreivinä,
löytölapsena, meidän maamme alhasmieliset häpäisisivät; sillä, uskokaa
minua, raakuudella on vielä tavattomat alat meidän maassamme, ja se on
tämä raakasuus, joka ei saata arvostella ihmis-arvoa, joll'ei se ole
merkitty ennakkoluuloon vanhalla mynttimerkillä.
-- "Kruunua tai Klaavia", se on alhaison mielipeli, silloinkuin kruunu
tulee päälle päin, niin voitetaan peli, silloinkun klaavu näkyy,
hävitetään se, -- ja kuitenkin on myntti läpi kotaisin yhtä hyvää
metallia.
Fransia, kunnioitettuna ja arvossa pidettynä kreiviksi kelvottomana,
nyt halveksittaisin ja työnnettäisin pois, jos hänestä tulisi
kelvollinen kanssaporvari. On totuttu häntä kunnioittamaan arvon takia
ja se pidettäisiin päätettynä, ettei mitään kunnioitusta olisi jälellä,
jos tämäkin lankeaisi pois. Tämä kurjuus tekee kansan suosion niin
epävarmaksi ja niin vähä-arvoisaksi, samassa kuin se tekee kansan
tahdottomaksi koneeksi sille, jolla on valtaa ja viisautta kylläksi,
käyttääksensä sen voimaa siten, että se sortaa itse itsensä.
Te näette, ettei tarvita muuta, kuin herättää tuo kansallinen
ammatti-henki, ärsyttääksensä toista kansaa toista vastaan, kuin jo saa
koko kansan uhraamaan verensä ja omaisuutensa oman, kuni kuuluu, "pyhän
oikeutensa puolesta", ja lopuksi tulee aina, että se on antanut enemmän
voimaa _sisäisille_ sortajillensa ja koroittanut väkivallan laiksi.
Asiain näin ollen ei maksa vaivaa ajatella, että Frans jäisi tänne,
enää _sitten_ kuin hän kadottaa "vankinsa". Kun minä kuolen, täytyy
totuuden tulla ilmi, siitä on täti Juliana pitänyt huolta suuresti
ihmeteltävällä tarkkuudella. Tämä oli ainoa totuus, jonka hän tunnusti
elämässänsä; hän ei olisi tehnyt sitä jollei hän olisi luullut, että se
syöksisi minut ja Fransin onnettomuuteen; senvuoksi ottikin hän sen
toimeksensa, joka oli hänen luonnollensa tärkeätä, että edes kerran
sanoa tosi sanan; mutta Jumala on sen toisin ohjannut, siunaukseksi
kirouksen asemasta. -- Kas tässä, -- sanoi ukko, käärien auki erään
paperikäärön, -- mitä pidätte te tästä näin?
Paperi sisälsi piirustuksen muutamista somista maalaishuoneuksista,
jotka pitkin erästä sisäjärveä olivat puiden varjoissa.
-- Nähkääs, mitä pidätte: tuota taloa ovat Frans ja Emma asuvat. Tässä
on tiluksien kartta, ne eivät ole pienet, osaksi viljellyt ja
kallisarvoiset metsät ja karjanlaitumet on siellä. Kaikki tarkastelivat
tauluja ja karttaa. Vihdoin sanoi kapteeni Berndtsson:
-- Ja missä on tämä talo?
-- No niin, jotenkin kaukana -- Pohjois-Amerikassa ja Iowa valtiossa.
Talon nimenä on minun jälkeeni Felikshill, ja Frans pitää
liikanimenänsä toisen nimensä, Feliks'in _kreivin_ kanssa on pian
loppu.
-- Ja koska te muutatte? -- kysyi nuori Berndtsson.
-- Muutaman päivän päästä, -- vastasi Frans; -- kaikki kalumme ovat jo
laivassa, joka on Göteborgissa.
-- Ja kaikesta tästä en minä tietänyt niin rahtuakaan.
-- En minäkään, sanoi Frans, -- kauemmin kuin puoli vuotta sitten,
silloin näytti isäni minulle näköalan, hän on itse rakennuttanut siellä
ja kaikessa hiljaisuudessa lähettänyt sinne kelvollisimmat
työntekijänsä, yhden silloin ja toisen tällöin. He saavat osan maata
yhdessä minun kanssani; isä ei kärsi tuota torppari-järjestystä.
-- Nyt, -- alkoi ukko, -- olette te nähneet minun tuumaani. Frans
sanoo, että hän tahtoisi olla täällä, siksi kuin minä kuolen; sitä ei
hän saa. Hän ei saa eikä hänen tule nähdä sitä surkuteltavaa pilaa,
jota heitetään lankeavan suuruuden, tyhjäksi tehdyn varallisuuden ja
anastetun nimen takia. Minä tahdon, että Frans jättää maansa,
tuntematta tuota kurjuutta, joka tomun tapaan, peittää tuon puhtaan
peilikirkkaan pinnan jalosta uskollisesta kansan luonteesta, tuota
hometta, joka kuluttaa meidän muistojemme pyhät puut -- minä tahdon,
että hän rakastaa kansaansa, iloitse sen pienistä pyrinnöistä ja,
samoin kuin minäkin, toivoo sitä päivää, jolloin ajan tuuli puhaltaa
pois tomun, ja valon ja uskon päivät estävät homeen kasvamista. Mutta
minä en tahdo, että hän tuomitsisi koko kansaa niiden raajarikkojen
mukaan, joita ihminen, joka on kadottanut ulkomaisen etunsa, aina saa
ympärillensä; minä en tahdo, että hän saa kuulla, kuinka tuo
piileskellyt kateus purkautuu ilon-räikinällä; minä en tahdo, että hän
saa kokea, kuinka turhamielisyys rientää panemaan painoa hänen
sydämmellensä; sanalla sanoen, minä tahdon, että hän, hyvänä
Ruotsalaisena, rakkaudella ja sydämen miehuudella, työskentelemisen
halulla ja ystävällisellä muistolla, jättää vanhan maailman,
asettaaksensa asumaan uuteen. Kun näin muutetaan, tulee sen tapahtua,
samalla tapaa kuin vaan päältäkin muutetaan, iloisella, miehuullisella,
rakkautta täynnä olevalla mielellä, joka elää toivossa.
-- Ja nyt, lapseni ja harvat ystäväni, iloitkaamme nää päivät, harvat
-- sitten on ukko yksin; mutta Aksel tuossa ja Maria olkoot minun
luonani. Minä käyskentelen täällä sukuperäsalissa, varsin iloisena,
että nyt on sukeperän loppu -- varsin onnellisena, että Fransissa omaan
uskollisen pojan, joka ei mitään peri, paitsi paraimman kuin minulla
on...
Ukko syleili häntä ja kyyneleet juoksivat alas pitkin hänen kuihtuneita
poskiansa.
... Parhaimman, mitä sisällä on: siunauksensa. Jumala siunatkoon sinua,
Emma! Kas tuossa perintö -- kaikki -- kaikki mitä minulla on antaa
teille pitkälle matkallenne.
* * * * *
Jälellä olevat päivät kuluivat tyynesti, iloisasti ja hiljaisesti.
Vanha kreivi näytti olevan hyvin iloinen siitä, että hän piakkoin sai
nähdä tuumansa täytettyinä, ja ainoastaan Frans ja Emma näyttivät
surullisilta, enempi sen vuoksi, ett'eivät he koskaan enään saisi
nähdä tuota rakasta ukkoa.
Vihdoin tuli lähtöpäivä. Vaunut olivat esillä. Kaikki oli valmisna.
-- Kas niin, lapset, -- sanoi ukko, -- nyt on aika tullut. Hyvästi
jääkäät, lapset! Jumala siunatkoon teitä!
... Ei, ei! Frans! -- lisäsi hän, -- ei niin, ei niin ... ei, älkää
itkekö, älkää tehkö eronhetkeä ikävämmäksi kuin sen tarvitsee olla...
Vanhus vaipui, mutta hän piti mielenlujeutensa kylläksi molempia
syleillessänsä; mutta hän riisti itsensä irti ja meni alas puutarhaan.
Vielä kerran hän kääntyi, nyökkäsi lumivalkeata päätänsä, viihtoi
kädellänsä ja katosi lehtimajaan.
Hyvästi! Hyvästi! kaikui nyt kaikkein huulilta, hyvästi! ja pian
kiitivät vaunut tanhualla.
Kapteeni Berndtsson riensi alas puutarhaan, hakemaan vanhaa kreiviä.
Tämä istui turvepenkillä ja katseli tarkasti erästä sudenkorento-paria,
jotka ajelivat toisiansa kukasta kukkaan.
-- Nähkääs kapteeni Berndtsson, kuinka nuot lyhytikäiset olennot
huvittelevat, vaikka heidän täytyy kuolla, auringon laskiessa...
Nähkääs, heillä on kahden hauskaa, vaikka ilo on lyhyt...
Kapteeni tahtoi esiin tuoda lasten viimeiset jäähyväiset, mutta kreivi
keskeytti hänet, sanoen:
-- Kun on seitsemänkymmenen vuotias, kuin minä, niin on oppinut paljon
ja muun ohessa myöskin riistämään itsensä irti rakkaimmasta, kuin on...
Se tulee lopulta tavaksi, kapteeni Berndtsson, se tulee tavaksi eikä
tule lopulta vaikeaksi. -- Puhukaamme muusta. Kuulkaas, aikooko
Berndt'inne mennä naimisiin?
-- Minä en todellakaan tiedä, hänellä on vapaa tahtonsa.
-- Aivan niin, kapteeni Berndtsson, siinä tuskin neuvo sopisikaan.
Mutta Frans puhui minulle, ettei taida tulla mitään tuon rikkaan
mamselli Anton'in kanssa... Te olette kai kuullut huhun?
-- Olen herra kreivi.
-- Siitä ei taida tulla mitään; mutta sitä vastaan taitaa hän rakastaa,
sanoi Frans.
-- Ketä?
-- No, niin kiivaasti! No niin, Frans pyysi minua puhumaan teidän
kanssanne, sillä Berndt pelkää, että te...
-- Tyttö mahtaa olla hänen arvoisensa?
-- Mitä arvelette, kapteeni Berndtsson?
-- Niin, että hän on...
-- Kansasta, eikö niin?... Tekin, kapteeni Berndtsson?
-- Niin, minä en voi kieltää, että...
-- Rakas kapteeni, te ette voi kieltää, ett'ette te, katsomatta teidän
vapaisiin ajatuksiinne syntyneistä etuoikeuksista, joita ei teillä
koskaan ole ollut, voi riistää irti itsiänne niistä oikeuksien
käsityksistä, jotka kuuluvat teidän säätyynne.
-- Niin, herra kreivi, niin on se todellakin.
-- Mutta jos nyt teidän poikanne rakastaisi hyvää, oivaa tyttöä, jonka
isä ei ole kapteeni, ei edes kaninkaan uskottu palvelija, mitä sitten
sanoisitte?
Kapteeni oli vaiti muutaman silmänräpäyksen; vihdoinkin sanoi hän
jotenkin pitkällä vedolla:
-- Jos hän on hyvä, rakastettava tyttö, hm, niin...
-- Aivan niin, parahin kapteeni, luottakaamme Berndt'in omaan
mielialaan, älkäämme koettako _laskea_, mitä hänen sydämensä sanoi
hänelle paljoa ennemmin, kuin hänen ajatuksensa joutukaan.
-- Niin. ja tyttö on?
-- Hän on kasvatettu erään vanhan notariuksen luona, jonka rouva neuloo
hattuja. Akka on paha, ja tyttö on ukon suojelemana paennut sieltä,
elää nyt työllä -- neulomisella.
-- Siis neuloja?
-- Ja sen te sanotte ylenkatseellisesti. Tekeekö se kai mitään asiaan,
eikö se ole hyvä työ... Rakas kapteeni Berndtsson, te olette valistunut
ihminen lämpimällä sydämellä ... riistäkää itsenne irti kaikista näistä
ennakkoluuloista jotka rippuvat nimissä tai viroissa, kaikki ihmiset
ovat yhtä hyviä.
Nuot molemmat ukot keskustelivat kauan tästä aineesta, ja samaan aikaan
kertoi Berndt kaikki äitillensä. Hän ei ollut likimainkaan niin
ennakkoluuloinen, kuin tuo harjoitettu ja välttämättömään
kuuliaisuuteen tottunut kapteeni; sillä nainen ymmärtää aina paljoa
paremmin kuin mies, mitä rakkaus todellakin on.
Itse Mariakin oli ymmärtäväinen rouva ja hän antautui asiaan, ja
lopuksi tuli, että he molemmin, vieläpä Akselikin, jos niin
tarvittaisin, puhuisivat isälle. Ei kukaan heistä arvannut, että Frans
oli pyytänyt vanhusta asiaa alkamaan, yhtä vähän kuin Berndt oli
pyytänyt tätä apua.
Kun nuo molemmat herrat palasivat, näytti kapteenska pelonalaiselta ja
Maria, miksi sitä voisi kutsua, "kummalliselta". Se oli selvää, että
molemmilla oli jotakin sydämessä ja että he molemmin kiistelivät
tottumattomuudesta, salata sitä, mitä he ajattelivat. Sitä ei tavattu
siinä perheessä.
Kuitenkaan ei kestänyt se kauan, kun jo kapteeni itse keskeytti
äänettömyyden ja puhui poikansa kanssa.
Perheneuvostossa päätettiin, että Emili tulisi kotiin kapteenin luo,
siksi kunnes he voisivat mennä naimisiin.