Mökki oli pieni, puitten sekaan piiloitettu, mutta siinä olikin
rauhaista ja hiljaista, vieläpä ympäri olevissa seuduissakin.
Tuo ikävä talvi oli mennyt. Tällä ajalla ei ollut muu, kuin joku
metsämies, kuleskellut sivuitse koirinensa, eikä muuta kuin joku jänis
oli uhrannut elämänsä noissa lehdittömissä lehdoissa.
Nyt oli taasen kevät. Koivun lehdet olivat puhjenneet, sametin
hienoisina ja Smaragdi-vihreinä, itse tammetkin lykkäsivät lehtiä, ja
haavoissa net jo suhisivat. Jumala tiesi, mihinkä nuo pienet
laululinnut joutuvat talvella. Silloin näkyvät nuo somat, sievät
herrat, jotka pihlajien latvoissa huvitteleivat talvikauden. Näiden
joukossa näkee punatulkun, vaalean punaisiin sametti-liiveihin ja
harmaasen hännystakkiin puettuna, ja ristinokan, joka on hyvin
vaatetettu, vaikka jokseenkin kömpelö varreltansa, ja tuon ihanan
tilhen, joka tuon tuostakin pöykeilee pehmeistä höyhenistänsä ja
loistavista väreistänsä. Mutta nyt kevät-puoleen tulee laulajaparvi,
hamppu-linnun johtamana; tämäkin on hyvin puettu; mutta taidot ovat
vähäiset. Mutta sitten tulee viheriävarpunen, jonka pientä ruhoa tuskin
saattaa eroittaa lehtiryhmien joukosta, ja leivonen, joka liitelee
yläällä ilmassa ja jota ei näe auringon paisteelta. Molemmat ovat
yksinkertaisia, vaatimattomia, -- sillä heillä on taitoa, eivätkä he
ole likimainkaan niin tyhmiä, kuin nuo oivat punatulkut ja ristinokat.
Niitty mökin ympärillä oli nyt vihreä, ja tuo ainoa piste, missä multa
näkyi, oli akan pernamaalla ja tuolla pienellä polulla, joka
kiermusteli ruohostossa. Ja kuitenkin oli tämä mökki niin lähellä
pääkaupunkia, että kellot kuuluivat, kun ne soivat, ja vieläpä, jos
tuuli oli hyvä, tunnin-lyönnit muutamista kaupungin torninkelloista,
jotka aina kuni ambitioneeratut, lyövät yhtä aikaa.
Akkuna oli auki, katsokaamme sisään.
Siellä istuu Emili; terveenä ja ihanana kuni kevät-aamu. Hän
työskentelee, hän laulaa lauluansa -- tuota mieli-lauluansa, kuni
tiedätte. Hän hymyilee, hän on onnellinen.
Akka oli nimittäin kysynyt vanhalta Marialta, oliko se totta
tosiaankin, että Berndtsson oli kihloissa Liina Anton'in kanssa, eikä
Maria saattanut salata nuoruuden-ystävältänsä, että Liina piti
toisesta, ja että luutnantti oli vaan tämän asiamies. Niin
kummalliselta kuin tämä kertomus kuuluikin, ilahutti se kuitenkin tuota
nuorta tyttöä, joka ei suinkaan ajatellut saada Berndtsson'ia
omaksensa, mutta joka kuitenkin iloitsi, ett'ei hän ollut kihloissa.
Ukko Blomros oli viattomuudessansa puhunut niin paljon, että Emili
varsin hyvin oli ymmärtänyt, ett'ei Berndtsson ollut unhottanut häntä
ja että hän mahdollisesti -- rakastaisikin häntä. Värsyt, niiden
sisältö, se asianhaara, josta notarius oli kertonut, että Berndtsson
kunnioitti hänen tyyneyttänsä: kaikki oli herättänyt iloa tuon lapsi
paran sielussa.
Ja nyt puhui hän itseksensä: "Nyt en minä kuitenkaan taida niin vähän
ranskaa -- hyväntahtoinen notariukseni! ah, ah, miten minä pidän
hänestä! Mutta mitä minä ranskalla? Sitä en minä käsitä", jatkoi hän
hymyillen, "ja mitä teen minä tuolla kaikella muulla, kuin minä opin?"
Hän nyökäytti tuota kaunista päätänsä. "Niin niin, ja sentäänkin olen
minä vallan tavattomasti ahkera, sanoo notarius; niin niin, se on niin
hauskaa -- mutta miksi on se hauskaa?"
-- "Niin" -- alkoi hän. vetäen syvän huokauksen -- "se on kuitenkin
hänen tähtensä. Jos hän -- niin, jos hän -- ei maarkaan, se ei ole
mahdollisia; mutta jos hän -- saatanhan kai ajatella _jos_ -- niin ei
hänellä olisi raaka, sivistymätön ja tyhmä vaimo -- ei suinkaan,
silloin tulisi hän onnettomaksi. Jumala varjelkoon minua saattamasta
hänelle ikävää hetkeä! Mutta jos hän kuulisi, että hänen vaimonsa olisi
ikävä; jos minä tulen vanhaksi, enkä näytä näin terveeltä kuin nyt:
silloin olisi hyvin tyhjää, jollemme me voisi kuni oikeat sydämen
ystävät puhua toinen toisemme kanssa; silloin olisi hyvin onnetonta,
jollen minä voisi seurata häntä. ajatella, tuntea kuni hän.
"Ja kas, se on sen vuoksi kuin minä työskentelen.
"Notarius arvelee, että minä oppisin kotiopettajattareksi; niin, se on
kanssa hyvä tulla kotiopettajattareksi, ja se kai minusta sentäänkin
tulee.
"Senvuoksi on minulla nyt nuo kaikki kirjat, tuo sanakirja, tuo
maailmanhistoria naisille -- Angelini. Mutta, Herran Jumala, minä en
käsitä, mitä naisista ajatellaan; aina niille lörpötellään, aina niiden
kanssa kisataan kuni lastenkin kanssa, ja kuitenkin, kuitenkin ovat he
ne, joilla _täytyy_ olla voimaa avata itsellensä tulevaisuus -- sen
olen minä tehnyt -- ja säilyttää toivo ja miehuus, silloin kuin kaikki
pettää".
Hän vaikeni muutaman hetken.
"Lauluissa oli", sanoi hän hiljaa:
Ja ollessani kuolin vuotehella,
Kun vaihdan kodin iloon tämän maan,
Mä viimeiseksi tahdon kuiskaella,
Sun olen vaan.
"Niin on niissä. Minä olen usein ajatellut: Emili, mitä sinä
ajattelisit, tekisit, jos sinä seisoisit hänen kuolinvuoteensa ääressä,
olisit hänen vaimonsa ja pyhkiäisit kuollon-hien sen ainoan otsalta,
kuin sinulla oli maan päällä? Niin" -- lisäsi hän, ja suuri kyynel-pari
kiilsi silmäkulmissa, "minä taistelisin aina viimeiseen hetkeen tulevaa
kuolemaa vastaan -- tuuma tuumalta, silmänräpäys silmänräpäykseltä; ja
jos hän sentäänkin voittaisi -- mitä sitten? Minäkö epäilisin,
vaipuisinko minä takaisin tomuksi?"
Hän ajatteli muutaman hetken, mutta sitten avasi hän nuot ihanat
silmänsä, joissa säde jumalallisesta rakkaudesta ja voimasta kimalteli.
"Ei, ei! Minä työskentelisin sen siaan, että saisin, kultaseni kunnialla
haudatuksi, niinkuin sanotaan; ei, se ei ole kunnian vuoksi, mutta se on
ainoa työ, jota voidaan tehdä. Ei kukaan voisi moittia tuota surullista
juhlallisuutta -- maahanpaniais-rinkilöiden tulee olla suuria -- ah
niin; tapahtuu monelle, että nuo suuret maahanpaniaisrinkelit ovat
viimeisenä rakkauden merkkinä --viimeisenäkö? -- niin viimeisenä. Ja
sitten? Niin, työ; minä hyvin tiedän, että hän on kuitenkin minun
luonani -- ei kaikkia siteitä sentään revitä -- emmehän me langetetut
hurskaasen itsekkäisyyteen; minkävuoksi me täällä sitten kärsisimme ja
nauttisimme toisten suruista ja toisten riemuista, jos me siellä,
ainoastaan senvuoksi, että me eläisimme valossa, unhottaisimme ja
ylenkatsoisimme niitä, jotka vielä taistelevat pimeydessä.
"Ei, ei! Se ei ole mahdollista; sillä mitä sitten on rakkaus, ystävyys?
Ei mitään, kohtaus markkinoilla. Minkävuoksi solmiamme me ikuisia
siteitä, joll'eivät ne voisi pitää ikuisesti? Miksi me toivomme, jos
meidän tulee toivoa, että me tulisimme kuitiksi kaikesta, joka on
meille rakkainta?"
Emili vaipui syviin ajatuksiin.
-- "Ja, se on merkillistä" -- toisti hän -- "enkä minä saa häntä
omakseni, mutta minä olen kuitenkin niin varma, niin todellakin varma,
että me tapaamme toisemme, että me kuitenkin kuulumme toisillemme, --
kuitenkin, niin päinvastoin mitä maailma ajattelee -- ha! nuot
ajatukset puhaltuvat kai pois, nuo väliseinät kai kukistuvat, ne ovat
ihmistöitä".
Tuo nuori tyttö oli erinomaisissa pinteissä. Yksinäisyys, tämä
itse-opinto, jota hän oli aloittanut, tämä tyystä tutkiminen joka
sielun-sokkelosta oli vaikuttanut, että hän nyt sekä ajatteli että
tunsi selvemmin kuin ennen. Äitin alituinen kiista ja tuo
poroporvarillisuus koko _hänen_ ajatuskulussansa olivat alituisesti
sameroittaneet Emilin sielua. Tuon viattoman tytön tunteet olivat aina
juosseet samaa kulkuväylää, mutta notariuksen perheessä olivat ne
sahasulkuaan joutumaisillansa ja seisahtumaisillansa, jossa lastut,
tikut ja kuoret alituisesti peittelivät peilikirkkaan pinnan; nyt
taasen yksinäisyydessä juoksivat ne toivon kevätviheriäisiä rantoja
pitkin; muruset, jotka ennen olivat sameroittaneet vedenpinnan, olivat
tulleet rantaäyräille heitetyiksi; ja nyt oli jokainen tippa
peilikirkas ja aivan selkeä.
On monta luonnetta, joita vaan tarvitsee puhaltaa puhtaiksi
ystävällisellä sanalla -- ja kas, kristalli on aivan kirkas
alapuolelta; kun sitävastoin toiset, ruusujen peittäminä, ovat
savivellistä, sitä paksumpia, samerampia ja siivottomampia, kuta
syvemmäksi tullaan.
"Ei, nyt olen minä väsynyt" -- lausui Emili illan tultua, -- "nyt
lauletaan hiukan, siksi kunnes muori tulee ja naputtaa".
Ja hän otti kitaransa ja lauloi lempi-värsyjänsä.
Kun hän oli tullut toiseen värsyyn ja lauloi:
"Jos vaikka omaks' saisin marmorilinnat,
Jos loiston, valon maissa asuisin,
Ja tarjottaisiin aarteet kallihimmat,
Sun olisin".
Niin kolkutettiin.
-- Onko muori jo kotona, se oli aikaista, -- sanoi Emili iloisesti ja
aukasi oven.
-- Anteeksi, Emili! -- sanoi Berndtsson, joka, tutkimusmatkoillansa,
oli kuullut laulun.
Emili punehtui.
-- Minä luulin, että se oli muori.
Berndtsson ei astunut sisään.
-- Minä olen luvannut notariukselle, etten hakisi teitä, minä olen
tunnossani luvannut teille, Emili, ett'en astuisi sisään teidän
luvattanne: saanko tulla sisälle?
Emili seisoi siinä maahan katsoen.
-- Vastaa, Emili!
-- Mutta muori ei ole kotona, -- lausui hän väistäen.
-- Niin, teillä on oikeus, ei minun tule tulla sisälle, koska te olette
yksin. Mutta, sanokaa minulle: saanko minä tulla toisten? Tahdotteko te
sen, Emili!
Tyttö ei tietänyt, mitä hän vastasi -- hän vaikeni.
-- Te olette vaiti, Emili, -- sanoi Berndtsson, -- mutta muistakaa,
meidän elämämme saattaa riippua...
-- Meidän? -- kysyi Emili vavisten, -- meidän elämämme? Ei, älkää
sanoko niin, älkää sanoko meidän.
-- Mutta, minä sanon meidän.
-- Niin, tulkaa sitten sisälle.
Ja nyt avasi hän oven rakkaalle vieraallensa.
-- Ah, Emili, -- toisti Berndtsson, -- kuinka on meidän välimme?
-- Hyvä, hyvä! -- sanoi tyttö, ilolla säihkyvillä silmillä. Jumalani,
Jumalani! kuinka tyhmä minä sentähden olen.
-- Kuinka sitten?
-- Oi niin, -- alkoi hän, puoleksi itkien, -- minä olen tyhmä, hyvin
tyhmä, kun päästin teidät sisään -- erään luutnantin vuoksi. Herra
Jumala! niin tyhmä.
-- Kuules, Emili! ... nyt tai ei koskaan... Tahdotko tulla vaimokseni?
-- kysyi Berndtsson tuota pikaa, huomaamatta hänen tuskaansa.
Emili vaikeni ja näkyi horjuvan, sillä hän nojautui tuota pientä pöytää
vasten.
-- Tahdotko tulla vaimokseni? -- kysyi nuorukainen taasen, -- ja
rakastaa minua myötä- ja vastoinkäymisessä?
-- Niin, niin! sen minä tahdon! -- huusi tyttö, heittäytyen hänen
rinnoillensa; -- niin, minä laulan ikuisesti: "Sun olen vaan".
* * * * *
-- Siis päätetty, hyvä Emili! -- toisti Berndtsson, sittenkuin he
molemmin olivat tyyntyneet.
-- Mutta, sanoi hän, -- yhtä minä pelkään; minä olen taitamaton ja
tyhmä itsestäni... Jumala tiesi, jos minä taidan sivistykselläni tehdä
miehen onnelliseksi.
-- Hyvä tyttö, juuri tuo epäilys näyttää, että sinä teet. Elä pelkää,
sinä opit kahdeksassa päivässä enemmän kuin mies vuodessa; sillä näes,
kun ajatukset menevät sydämen kautta päähän, niin tulevat ne
selvemmiksi ja puhtaammiksi, juurikuin Jumalan ajatukset; mutta kun ne
työnnetään ainoastaan päähän, ovat ne siellä säiliössä.
-- Kukatiesi.
-- Niin, näes, pelkät taidot päässä ovat kangaspakkoja, mutta ajatukset
sydämmessä ovat kankaita, jotka henki saa valmiina itseänsä
ympäröimään. Sielun on parempi kantaa yksinkertaista pukua, kuin käydä
vaatteitta ja huolimattomasti, vaikka hopeahohtoakin olisi säiliössä.
-- Kyllä, kyllä, sitä olen minäkin usein ajatellut, ja ajatellut: hän
saa ottaa minut semmoisena kuin olen, taitamattomuuksineni, monine
virheineni, niin, aivan sellaisena kuin olen.
-- Niin, sen minä teen.
-- Ja niin, -- jatkoi Emili, -- niin olen minä usein ajatellut: niin
saa hän kasvattaa minut miksi hän tahtoo, hän saa lainata minulle
ajatuksensa, tarkoituksensa ja taitonsa, ja minä vaan opin... Tahtooko
Berndtsson saada sellaisen oppilaan.
-- Ah kyllä, Emili!
-- Eikä suuttua minulle, jos minä olen tyhmä; sillä kas, Jumala tiesi
sentään, jos minusta saattaa juuri tulla mitään oivaa "dam'ia". Ei
suinkaan Berndtsson tahdo elää isosesti tai nähdä vieraita.
-- En, päinvastoin.
-- Ja me saamme olla itseksemme.
-- Jumalan kiitos!... No, Berndtsson on kai köyhä?
-- Niin.
-- Jumalan kiitos! silloin ymmärrän minä yskän. Mutta mitä kaikki
ihmiset sanovat, eikö kukaan ole mielipahoissansa, ja Berndtsson
saattaa saada mielipahaa minun tähteni?
-- Ei, lapsi! ei maar', minä olen oma herrani.
-- Jumalalle kiitos siitä! Ja kuinka paljon saamme elääksemme?
-- Oi, se ei ole paljon; minun tuloni voi nousta kahdeksaan sataan
pankkoon.
-- Kahdeksaan?
-- Niin, kahdeksansataa pankossa.
-- Herran Jumala!
-- Kyllä, se on...
-- Mutta mihin panemme me noin tahattoman paljon rahaa? Notariuksella
ei ollut milloinkaan enempi, kuin neljä sataa riksiä, ja hän maksoi
sentäänkin sata riksiä hyyryä, niin että me kolmisin elimme kolmella ja
me elimme hyvin.
-- Oi, kulta Emili, siis on meillä varoja.
Taasen naputettiin.
-- Herran Jumala; nyt tulee muori.
Se oli aivan oikein eukko, joka tuli.
-- Kulta muori ... hm, minä olen saanut vieraita, -- sanoi Emili.
-- Oi niin, erään herran, sen kyllä tiedän, sanoi muori iloisesti,
laskiessaan maahan koppansa etuhuoneessa.
-- Vai niin, muori tietää? -- kysyi Emili ja hän tunsi kuni joku paino
olisi poistunut sydämeltä.
-- Niin, minä tunnen kyllä tuon herran.
Ja nyt avasi akka oven ja astui sisään, sanoen: -- Niin, kyllä minä
tunnen pikku notariuksen.
-- Mutta eihän tuo olekaan pikku notarius, -- toisti akka vihastuneena.
-- Vai niin, minä ymmärrän... Onko minun mökkini... Ei, sitä se,
piruvieköön! ei ole. Kuka tuo herra on?
-- Niin muori, se on minun sulhaseni.
-- Niin, sulhaseni! sulhaseni! sen näköinenkin hän on! Eräs
upsieri-roisto...
-- Akka kulta! -- alkoi Berndtsson, mutta keskeytettiin heti.
-- Vai niin! Minä en kuule mitään, minä en tahdo kuulla mitään, vaan
menköön seura tiehensä! Pankoon hän, mamselli, pillit pussiinsa, ja
ottakoon hynttyynsä ja tuon saatanan viulurempukan, tai miksikä sitä
kutsutaan, ja menkää pois molemmin; sillä, Jumalan kiitos; ei poliisi
eikä metsävahti ole kaukana ja väkeä kyllin.
Berndtsson äkkäsi. -- Kuulkaas, -- sanoi hän; -- tunnettehan te vanhan
Marian Anton'illa?
-- Vallan! mitä se tähän kuuluu? Hän on rehellinen ihminen, paljoa
parempi ja rehellisempi, kuin satatuhatta ... minä en tahtoisi sanoa
niin pahasti ... hyi!!
-- Se on _hän_, joka on neuvonut minut tänne.
-- Se on helvetin valhe, olin sanomaisillani.
-- Kyllä.
-- Hän?
-- Niin, todellakin.
-- Ja kuka on hän?
-- Luutnantti Berndtsson.
-- Hm ... hm, vai niin. Sitten on se hän, joka on kirjoittanut veisun?
-- Niin, niin olen.
-- Ja se on hän, joka on tuttu serkulleni, tuolle notariukselle?
-- Niin.
-- Tietääkö hän tästä ilveestä?
-- Ei, ei vielä, mutta te, hyvä akkaseni, saatte puhua siitä hänelle,
Anton'in Marialle, vieläpä mamselli Anton'illekin; sillä se on
rehellisesti tarkoitettu.
-- Rehellisestikö? Niin, älkää suuttuko, herra luutnantti, mutta,
suoraan sanoen, minä olen nyt elänyt viisi ja viisikymmentä ja yhden
talven lisäksi, mutta minä en ole vielä koskaan nähnyt ainoatakaan
tuollaista sievää herraa, joka olisi käyttänyt rehellisesti köyhää ja
turvatonta tyttöä kohtaan.
-- No, nyt saatte te nähdä.
-- Se olisi ihmeellistä, -- toisti akka. -- Mutta te näytätte sangen
rehelliseltä, tavattoman rehelliseltä, rakas luutnantti, ja sitä paitsi
olen minä kuullut niin paljon hyvää teistä sekä Marialta että
notariukselta -- niin saattaisi tuo olla Jumalan ihmetyö ja merkki.
-- Niin, muoriseni, hän ei petä minua, -- virkahti Emili.
-- Oi, sitä ei hän huomaa, mamselli; hän ei tiedä, millaisia
ketunhäntiä he ovat, ei! Mutta jos nyt luutnantti tarkoittaa
rehellisesti ja aikoo antaa papin ... ei suinkaan, sitä en minä voi
koskaan uskoa. Mutta jos nyt ... niin Jumalan nimessä, niin, Jumala
siunatkoon häntä, Emili pienoiseni! -- jatkoi. -- Mutta jos niin käy,
niin minä kuolen ilosta, oi, kuinka tyhmä minä olen.
-- Ei, se ei ole tyhmästi, vaan totta, hyvä akka.
-- Kyllä, niin se on; meillä köyhillä on sellainen luottamattomuus
herrasväkeen, se ei ole meidän vikamme. Meidän täytyy palvella, meidän,
koko ikämme, meidän lapsistamme tulee piikoja tai renkejä eli
sellaisia, jotka ovat huonompia. Jos rikkaat sairastuvat, niin saamme
me valvoa heidän luonansa, jos heidän lapsensa kuolevat, silloin me
liinata ruumiin; jos meillä on kaunis tyttö, niin on heidän
nuorukaisillansa oikeus vietellä heitä, koirankaan saamatta sille
haukkua. Jos me valitamme, niin heitetään ulos; jos me käymme käräjiä,
niin emme käsitä lakia, vaan häviämme... Niin herra luutnantti,
tällaiselta se meistä näyttää, vaikka Jumalan sanassa onkin, että
kaikki ihmiset ovat saman isän lapsia.
-- Muori kulta! -- sanoi Emili, -- hänestä tulee minun mieheni, ja
meistä tulee rikkaat, meistä, sillä hänellä on kahdeksansataa riksiä,
-- pankossa, muori!... Kahdeksan...
-- Kah, se on kauheata.
-- Niin, muori, nähkääs... Jos minä nyt vaan taitaisin jotakin.
-- Oi, se ei puutu. Mutta, koska hänestä tulee niin rikas, mamselli
pienoisestani, niin eipä kai muori Örling koskaan saa tulla teille?
-- Kyllä, usein, usein.
-- Niin, te saatte olla kotona meidän tykönämme.
-- Ja syödä pöydässämme, -- lisäsi Emili...
-- Niin, -- vahvisti Berndtsson.
-- Oi Herra Jumala! minä kyllä tiedän, mikä sopii, minä; oi en, ...
"joka kuuseen kurottaa, se katajaan kapsahtaa", kuuluu.
Täten jatkoivat nuo kolme ystävää keskustelua illan pimeyteen asti, ja
kuta enemmän he puhuivat, sitä enemmän heitä akka uskoi.
-- Mutta, -- sanoi hän viimeksi, -- luutnantti ei saa tulla tänne
muulloin kuin pyhä-iltoina, sillä silloin olen minä kotona. Se ei
sovellu, ja sitäpaitsi, niin kauan kuin tyttö on minun huoneessani,
niin...
Tämän vahvistivat molemmat, ja sitten jätti Berndtsson tuon pienen
mökin, jossa hänen tulevaisuutensa, hänen toivonsa ja hänen onnensa
asui.