-- Nyt on ukko hakenut ja saanutkin postinhoitajanviran, -- sanoi
kenraali Jakobsstege _protegé_'ellensä. -- Siinä oli kovat käsissä,
sillä oli suuri joukko kynäsoturia postitoimistossa, jotka hakivat, ja
etenkin oli vanha, ansiokas postimestari, joka oli uskottava asia;
mutta, kuinka asia mulkattiin, niin pääsimme me ukko Tallinder'istä,
ja nyt saa hän hoitaa Nuckköping'in postia ja istua luukun ääressä
kunnia-merkkinensä. Nyt tulee teidän hakea hänen virkansa.
Berndtsson haki, ja pari kuukautta sen jälkeen saattoi hän kiittää
kenraalia virasta, jonka hän oli kuitenkin hyvillä perustuksilla saanut
ja ilman mitään nureksimista rykymentissä.
-- Mutta nyt, -- mutisi Berndtsson itseksensä, -- on minulla hyvä
virka; nyt saatan minä todellakin, jos tahdon, naida jonkun köyhän
tytön.
Nyt tuli se hänelle mahdolliseksi -- sittenkuin hänen tarkoituksensa
tulevaisuuden varaksi olivat karttuneet -- ottaa selvä, missä Emili oli
piiloitettuna.
Vanhalta Marialta kysyttiin siis eräänä päivänä varovasti ja hän antoi
sen vastauksen, että akan tupa oli kaukana, kaukana ulkopuolella
Roslagin tullia. Tietä sinne ei hän niin varmaan saattanut sanoa, koska
ei hän ollut huomannut sitä, kun hän meni nuoruuden-ystävänsä seurassa;
mutta se kävi, ellei hän erehtynyt, ensin oikeaksi ja sitten, ell'ei
hän muista väärin, vasemmalle, eli ehkäpä vähän oikeallekin; mutta
sitten meni se varmaan vasemmalle ja niin taasen vasemmalle vähäinen
tie, ja niin tultiin suurelle tielle, jota mentiin vähän matkaa
eteenpäin, ja niin meni se "vissisti" taasen vasemmalle; mutta ehkä --
sitä ei hän niin varmaan muistanut -- oikealle, suoraan metsän kautta;
ja niin edespäin.
Luutnantti sai nimittäin erään niitä topografillisia selityksiä, jotka
ovat niin auttamattomasti valaisevat, joll'ei nimittäin niitä koskaan
tarvitse seurata. Nyt taasen oli tuo epäiltävä asia. Notarius oli
peloillansa "kanasestansa", kuni jalokivestä, ja pelkäsi ryöväriä
jokaisessa ihmisessä, joka kysyi tietä. Tarkoitustansa ei Berndtsson
tahtonut mainita; sillä ehk'ei tyttö huolisi hänestä, ja selviä
rukkasia, jolleipä häntä muut kuin notarius, olisi nähnytkään, ei hän
tahtonut saada. Ei muuta jäänyt jälelle kuin että hän itse etsisi, ja
hän alkoi siis vakoilla seutua Roslag tallin ulkopuolella.
Hän käveli usein tuon pitkän matkan sinnepäin; mutta kuinka hän menikin
oikealle ja vasemmalle, ei hän ollut tilaisuudessa löytää sen näköistä
mökkiä, kuin vanha Maria oli hänelle sanonut. Hänen tutkimisensa olivat
siis vallan turhat, ja notarius, jonka hän silloin tällöin tapasi, ei
näkynyt millään tavalla pakoittamattomana puhua, missä hänellä oli
"kanasensa". Hän vaan kertoi, että hänen on täytynyt viedä sinne
kirjoja, sillä hän tahtoi toisinaan lukea, ja miten oli, pujahti sekin
ilmi, että hän (notarius) ja Emili usein puhuivat luutnantista, ja
vihdoin, että notarius oli puhunut, mitä koko maailma tiesi, eli että
ystävä oli kihloissa.
-- Oletteko te raivossa, notarius?
-- Minäkö? En suinkaan; mutta äiti on sanonut...
-- Siinä on äitillä väärin; minä en ole kihloissa, kuuletteko te! Minä
en ole sidottu, enkä minä ai'okaan koskaan edes kosia mamselli
Anton'ia.
-- Hm, ja äiti sanoi noin varmaan...
-- Kyllä mahdollista, mutta erehdys on se.
-- Ja hän oli saanut sen tietää mamselli Bleklöf'iltä.
-- Mahdollista kyllä, mutta niin se ei kuitenkaan ole, ja minä
velvoitan teidät, notarius, omantuntonne kautta, sanomaan Emilille,
ett^en minä ole kihloissa, enkä aiokaan mennä kihloihin mamselli
Anton'in kanssa.
-- Niin, siiloin hän varmaan tulee iloiseksi.
-- Tuleeko hän?
-- Kyllä, sillä hän tuli vähäisen mielipahoillensa, kuin minä kerroin,
että ... mutta sitten hän tuli taasen iloiseksi, laulut saatuansa.
-- Rakas notarius, antakaa minun tavata hänet; missä hän asuu?
-- Hm, kah vaan? Onko luutnanttikin kevytmielinen olento?
-- En, mutta minä tahdon tavata hänet.
-- Ja senkö minä toimisin? En, hyvät ystävät olemme, mutta minä
piilotan aarrettani... Hä, hä, jos äiti ... menisi Jumalan luo,
niin ... hä hä; ei minä piilotan ruusuani. Hänen ei tarvitse enään
karata jonkun herran takia.
-- Luuletteko te, että hän pakenisi minua?
-- Aivan varmaan, hän pelkää niin herroja, että hän karkaa maailman
loppuun, päästäksensä niitä näkemästä ... niin, sen hän tekee.
-- Oi todellakin? Sitä en minä tahdo uskoa.
-- Ah, hän ei luota niihin laisinkaan, ja niin sanon minäkin: Älä
koskaan usko miestä; niillä on kaikilla pirun juonet.
-- Mutta te olette itsekin mies, herra notarius, -- sanoi Berndtsson,
joka ei saattanut olla itsekään nauramatta tätä muistutustansa.
-- Minä? Vai niin; mutta kas, minä olen naimisissa äitin kanssa ja se
muuttaa asian. Muuten niin olin minäkin pieni veitikka nuoruudessani,
oikea veitikka, ja narrittelin tyttöjen kanssa, hä hä ... ei, ei
luotettavaa, ennenkuin he tulevat naimisiin ja vakaviksi, kuni -- kuni
minä. Ei, herra luutnantti, ei. Myöskin on Emili vasituisesti pyytänyt
minua, ett'en minä sanoisi luutnantille, että hän itki värsyistä tai
että hän niitä laulaa usein ja niin edespäin; ja kaikkea tätä en minä
olisi sanonut, joll'en minä niin varmaan olisi tietänyt, ett'ette te
koskaan tapaisi toisianne.
-- Mutta mitä tuo tekisi?
-- Mitä tuo tekisi? Niin, nähkääs luutnantti, minä olen nyt kuni äiti
tytölle, ja minäkö sallisin, että tuollainen nuori sievä herra saisi
tietää missä kana asuu ja ehkä menisi sinne ja menisi taas sinne, niin
että hänen maineensa ... en maarkaan; sitäpaitsi olisi akka,
serkkuni... Jumala varjelkoon minua viemästä "lotkoja" ... niin, akka
se on, joka niin sanoo tietysti; mutta sitä ei hän koskaan sallisi.
Hänen huoneensa, nähkääs luutnantti, on ollut rukoushuone, pitäisikö
siitä sitten tuleman ryövärien luola?
-- Ei, notarius kulta, te ette ymmärrä minua. Mutta jos minun aikeeni
olisivat rehelliset?
-- Vai niin! kyllä kai! rehelliset, mitä tarkoitetaan?
-- Niin, että minä tahtoisin tarjota tytölle käteni.
-- Mitä? Sen minä uskoisin, että muuan luutnantti, joka päivä päivältä
käy rikkaan Anton'in talossa ja jonka vaan tarvitsee sanoa; "Tyttöseni,
tahdotko minut?" niin tulee hänestä rikas mies; hm ... ei, herra
luutnantti! Kunnon mies te olette, hyvä Emilitä kohtaan olette te
ollut; mutta lähimmäistä ei katsota hampaita edemmäksi... Ei, te
luulette kukatiesi, että vanha Blomros antaa vetää itseään nenästä? Ei
suinkaan ... minä olen liian vanha ja perin-oppinut lakimies lisäksi,
hä hä hä! Minä pidän tytön itse ... no niin, sen minä teen.
Oli siis mahdotonta saada selkiä Emilistä. Ukko vartioitsi häntä
sellaisella mustasukkaisuudella, joka oli voittamattomasti sitkeä.
Heikoilla luonteilla ei ole muuta voimaa kuin sitkeyden, mutta tässä
ovatkin he saavuttamattomia. Tämä itsepäisyys oli tuolla kunnon ukolla,
joka nytkin teki täten omantunnon-ahdistuksesta. Hän paheksui
sydämessänsä äitin käytöstä niin suuresti, että hän antautui tähän
vastapuoliseen ylellisyyteen. Äiti oli melkein tahtonut myödä tytön;
ukko päätti, että hän, jos mahdollista, olisi säilytettynä aina tuohon
suureen tilipäivään. Äiti antoi vietellä itsiänsä, antoi nuorten
miesten imarrella, jotka pitivät Emilistä, itsiänsä; ukko päätti olla
kiinni-pääsemättömänä kaikkiin syihin, ja sillä tavoin oli ja tuli
mahdottomaksi saada tietää, missä tuo ihana tyttö asui.