USKOTTU.

Vapaaherratar Anton ja neiti Attalie olivat kuitenkin vähittäin

johtaneet tehtaan-isännän mielipiteet siihen suuntaan kuin he

tahtoivat.

Ukolla ei ollut erittäin paljon Berndtsson'ia vastaan, mutta tämä ei

sanonut sanaakaan, vaan jatkoi ainoastaan pieniä luona käyntejänsä

silloin tällöin, ja näissä tilaisuuksissa oli hän keskustelussa Liinan

kanssa.

Vapaaherratar ja neiti jättivät noille nuorille kaiken mahdollisen

vapauden; mutta siitä ei tullut mitään kosioimista kuitenkaan. Liinaa

ivailtiin, ja hän antoi ivailla itseänsä ja hymyili vaan. Mihin

Berndtsson tuli, sai hän kuulla osoituksia nuorista luutnanteista,

joilla olisi miljooneja -- sillä summia liioitellaan aina -- mutta hän

vaan hymyili.

Berndtsson puolestansa ei saattanut oikein saada selkoa itsestänsä.

Hänen järkensä ei saattanut sopia naimis-aatteesta tuon karanneen

neulous-mamselli paran kanssa; mutta hänen sydämensä tuli niin

juonikkailla koukuilla, kietoen niin hänen tunteensa, että järki

tavallisesti lopetti tuolla vanhalla sananlaskulla: "Yksi hullu saattaa

kysyä enempi kuin kymmenen viisasta vastata".

Kuitenkin luuli hän, että hän vähittäin unhottaisi Emilin, kun ei hän

nähnyt häntä; mutta kas, hän näki sangen usein pienen notariuksen,

kuuli puhuttavan hänestä, sai selvän hänen ajatuksistansa, hänen

elämänsä tavasta. Niin, ukko ei saattanut olla kertomatta

hyväntahtoiselle luutnantillensa, että Emili "oikein oli parkunut",

kuin hänen piti laulaa niitä värsyjä.

Tämä oli asettamassa koko joukon hänen mielikuvitettansa liikkeelle.

Hän tunsi nyt selvästi, että tuo ihana, lempeä tyttö rakasti häntä, ja

hän rupesi nyt filosoferamaan mitä onnea on tässä elämässä oikeastaan.

Jos tahdotaan miettiä tätä ainetta, niin täytyy ehdottomasti mielensä

mukaan ottaa piste, josta vedetään ensimäinen viiva tulevaisuutensa

päämaaliksi. Saattaa panna tuon pisteen mihin tahansa, se riippuu

vapaasta tahdosta; antaa sen olla sielunharmoniaa, ihanuutta,

rikkautta, taitoja, hyvettä tai mainio nimi -- yhtä kaikki, jotakin sen

tulee olla, ja tullaan aina johonkin päätökseen; mutta jos aletaan

vielä miettiä, mistä pisteestä tulee alkaa, niin tullaan aina

onnettomaan välipulaan. Tämä tapahtui Berndtsson'illekin.

Liinan ja luutnantin, hänen sydämensä uskotun, hänen tottelevan

postinkantajansa, väli oli todellakin lämpimämpi kuin he itse

havaitsivatkaan. Liina puhui niin innokkaasti ja suoraan tuolle

nuorelle miehelle, juurikuin jos hän olisi ollut hänen veljensä; olihan

hän Helmer'in ystävä, sehän oli melkein enempi. Berndtsson'ista taasen

oli hän hänen siskonsa ja hän puhui sydämellisemmin hänen kuin jonkun

muun kanssa; hän oli hänen silmissänsä pieni pyhimys: olihan hän

Helmer'in morsian, ja morsian on aina vähän parempi kuin joku muu

tyttö.

-- Te näytte niin hajamieliseltä, luutnantti Berndtsson, -- sanoi Liina

eräänä iltapäivänä, kuin vapaaherratar ja neiti olivat jättäneet heidät

rauhaan ikkunaloukkoon; -- tiedättekö, niin olen minäkin, kuin minä

ajattelen mitä isä sanoo Helmer'istä; minä tahtoisin mielelläni, että

isä pitäisi hänestä, muuten se tekisi minulle pahaa; ... mutta te?

minkävuoksi te olette niin hajamielinen?

-- Se on vaikeata sanoa; mutta yhtäkaikki, minä tahdon laaatia teille

kysymyksen -- hyvä tyttö tietää neuvon kaikkeen: tuleeko seurata järkeä

vai sydäntä?

Liina hymyili.

-- Niin, se on riippuvaa; sillä joskus on järki, joskus sydän tyhmä, ja

jos net puhuvat tyhmyyksiä, niin ei niitä tule seurata.

-- Niin, on juuri kysymys, mikä on tyhmää.

-- Se, joka on hyvää, ei ole koskaan tyhmää, vaikkapa se siltä

näyttäisikin. No, minä kerron teille historian, niin saatte sanoa,

oliko se oikein vai tyhmästi.

-- Ja tämä historia?

-- Te olette nähneet vanhan Mariani?

-- Olen.

-- Hän on ainoa paitsi teitä, jonka kanssa minä saatan puhua

Helmer'istä; hän on hyvä akka, josta minä paljon pidän.

-- Ja hän on tehnyt jotakin hyvää, joka ei ole tyhmää, -- naurahteli

Berndtsson.

-- Ei; nyt tulemme me aineesen. Maria on monta kertaa kertonut minulle,

että hänellä, nuorna ollessansa, oli toveri, josta hän paljon piti. He

palvelivat yhdessä monta vuotta; mutta niin tuli rakkaus väliin ja hän

meni naimisiin. Vanha Maria oli luullut, että he muka olivat muuttaneet

Tukholmaan; mutta miten oli mahdollista saada selkoa heistä, kun

luultavasti mies oli ottanut toisen nimen ja siis oli tuntematon.

Ajatelkaas sitten hänen iloansa, kun hän eräänä päivänä kohtasi

nuoruuden-ystävänsä. Hän on nyt leskenä ja köyhä; mutta sanoi vanha

Maria, (joka ei koskaan muista kuinka pitkä aika on kulunut hänen

nuoruutensa ja nykyisyyden välillä) hän on, sanoi Maria, sama

hyvänluontoinen tyttö kuin ennen, vaikka hän on vanhentunut.

-- Ja enempi?

-- Niin, Maria on käynyt tervehtimässä ystäväänsä ja tuli kotiin vallan

ihastuneena. Siellä asuu eräs tyttö eukon kanssa ... se on hän, josta

minä tahdon puhua, jos se huvittaa luutnanttia.

Berndtsson oli suurimmassa mielenjännityksessä.

-- Puhukaa, parahin mamselli Liina, puhukaa! -- pyysi hän.

-- Hän oli, sanoi Maria, kaunein Jumalan luoma olento kuin hän oli

nähnyt. Nuoruudenystävä oli kertonut hänen kohtalonsa; mitä luulee

luutnantti! tuo köyhä tyttö, jolla ei ollut edes kattoakaan päänsä yli.

pakeni kasvatus-vanhempainsa luota, senvuoksi, että muuan rikas paruuni

kosi häntä; mieluummin kuin, että hän möisi sydämensä kultaan ja

rikkauteen, kunniaan ja loistoon, pakeni tuo nuori tyttö köyhyyteen ja

pimeyteen. Oli onni, että eräs hyväntahtoinen akka, joka on sukua

Marian nuoruuden-ystävälle, otti huolen tytöstä. Ukko käy toisinaan

häntä tervehtimässä; ja se on hänen suurin ilonsa.

-- Ah niin ... onko se niin?

-- On, niin sanoo kumminkin Maria. Kuitenkin niin mahtaa tuo olla

hyväntahtoinen ukko.

-- Niin, se on hän varmaan.

-- Tunnetteko te häntä?

-- Hm, en suinkaan. Se on vaan arviota, mutta kuinka voimme me tuomita,

että hän on niin hyväntahtoinen?

-- Niin, että hän on auttanut häntä rahoilla, ei ole niin kummallista,

varakas ukko ei saata paremmin käyttää ylellisyyttä kuin pelastaaksensa

turvatonta tyttöä; mutta hän koittaa myöskin hankkia hänelle

sielun-nautintoa.

-- Miten sitten?

-- Niin, hän on hankkinut hänelle kitaran ja ... ukko mahtaa olla

tavaton ukko; ja niin kirjoittaa hän pieniä runojakin hänelle?

-- Tekeekö hän?

-- Tekee, Maria puhui, että hänen palvelustoverinsa oli maininnut, että

hän on antanut tytölle värsyjä, ja että hän joka päivä laulaa niitä,

taukoamatta; sangen kauniita värsyjä, niin oli Marian ystävä

vakuuttanut.

Berndtsson huokasi syvään.

-- Tiedättekö te, mamselli Liina, minä olen teidän uskottunne --

tahdotteko te olla minun.

-- Kyllä; mutta sanokaa nyt, tekikö tyttö oikein? Järkeä ei hän

totellut, sillä järki sanoi luonnollisesti, että hänen ennemmin piti

mennä naimisiin rikkaan paruunin kanssa, kuin että hän koko ikänsä

neuloisi poimuille taitetuita yökaapuja; mutta sanokaa...

-- Hän teki oikein, niin, Jumalan kautta hän teki oikein, -- sanoi

Berndtsson.

-- Nähkääs, saattaa käyttää itseänsä sangen tyhmästi ja sentään tehdä

sitä, kuin pitäisi. Mutta luottamuksenne, luutnantti Berndtsson; minä

olen ainoastaan vain nuori tyttö raukka, mutta te olette melkein kuni

veljeni; puhukaa!

-- Niin, nähkääs, -- alkoi Berndtsson. joka huomasi eristetyn tilansa

tukalaksi; -- nuot värsyt olen minä kääntänyt saksasta, säveltänyt,

kirjoittanut omalla kädelläni ja lähettänyt tuolle tytölle.

Liina säpsähti. Sellaista luottamusta ei hän ollut odottanut.

-- Nähkääs, mamselli Anton, minä rakastan tuota tyttöä, samoinkuin te

rakastatte Helmeriä; senvuoksi olen minä niin luotettava asioitsija.

-- Niin, ja hän ansaitsee sen?

-- Niin, Jumalan kautta, niin.

-- Ja hän?

-- Minä luulen, että hän...

-- No mitä?

-- Nähkääs, hyvä mamselli Anton, minä olen köyhä ja minun täytyy pyrkiä

eteenpäin onnen radalla; se olisi tyhmää, kukatiesi väärinkin, pyytää

toista jakamaan köyhyyttäni ja murheitani.

-- Mutta, jos hän tahtoo niin?

-- Mutta minun ei tule sitä tehdä... Ei, suoraan sanoen, olenko minä

kyllin onnen-etsijä unhottaakseni häntä, ja kuitenkin -- minä en voi.

-- Parahin luutnantti, tehkää, mitä sydämenne käskee, niin teen

minäkin. Ah, tietäkää, että minä olen kärsinyt paljon Helmerin tähden;

sillä Ilse täti ja setäkin tuolla alaalla arvostelivat sen olevan liika

halpaa rikkaalle Liina Anton'ille; ja nähkääs, minä saan kärsiä paljon,

paljon, ja voin tuskin toivoa, että kuitenkin vanhempani suostuivat

ehdotukseen; mutta kas, luutnantti Berndtsson -- "hänet taikka ei

ketään" -- sen tähden saatan minä elää ja kuolla.

Berndtsson tarkasteli todellisella ilolla tuota nuorta tyttöä ja

voimakkaan tahdon ilmausta, viehkeätä rakkautta ja kärsivällisyyttä,

joka oli hänen muodossansa.

-- Jättäkää nuot suuret tuumanne, ja jos te luulette, ett'ette te voi

tulla onnelliseksi hänettä, niin tehkää kuni minä: kärsikää mitä te

saatte kärsiä, pilaa, naurua, nuhteita, kaikkea; mutta älkää jättäkö

tuota ainoata, jota te todellakin voitte kutsua omaksenne ...

tunnon-rauhaa.

-- Kiitos! -- lausui Berndtsson, -- kiitos teille, ystäväni morsian,

kiitos joka sanasta! Minä tahdoin vain kysyä elävältä, ajattelevalta,

tuntevalta olennolta, samallaiselta kuin minä itsekin voin kysyä:

olinko minä viisas vai hullu? Te olette vastanneet.

-- Kun te tapaatte tästälähin hänet, niin tervehtikää häntä minulta.

-- Minäkö? Minä en tiedä, missä hän asuu, ja olen luvannut, ett'en edes

kysyisi itsiäni perille, muuten voisin Marialta saada tiedon siitä;

mutta minä en tahdo tunkea pyhyyteen. Minä olen, -- lisäsi Berndtsson,

-- nyt saanut neuvoa, ja sitä samaa kahdelta taholla: yhdeltä sangen

kokeneelta ihmiseltä ja kokenemattomalta viattomuudelta. Kummallista,

molemmat ovat yhtä.

-- Niin, sitten voitte te kanssa luottaa niihin.

-- Tuo oli pitkä _tête-à-tête_, -- lausui neiti Attalie; -- ah te,

vallasväkeni, miten te olette onnellisia!

-- Kuinka niin? kysyi luutnantti.

-- Oi, Jumalani! että te saitte nähdä kreivi Baltzarsköld'in

arapialaisen hevosen, todellinen Beduini, vakuutti paruuni eräänä

päivänä.

-- Mekö?

-- Niin, kaksi tallirenkiä veivät sen vähä aikaa sitten sivuitse, niin

kertoi kamarineitsy. Ah, Jumalani! ett'en minä saanut nähdä tuota jaloa

eläintä! Minä olen varsin mieltynyt kauniisin hevosiin. Paruuni puhui,

että se on kovin vihainen ja että se tappoi erään Beduinin, tuo kiltti

elukka, yhdellä ainoalla potkulla; se on tavatonta, kuinka semmoinen

eläin on virma. Nyt sitä opetetaan ratsuksi joka päivä kuninkaan omassa

tallissa, mutta se heittää pois selästänsä ratsupalvelijat, minkä

ennättää. Ah, se on erämaan poika, hän ei pidä meidän ilmanalastamme.

Eläin raukka ... mutta te näitte kai sen?

-- Emme, todellakaan emme.

-- No, sanottakoon! Oli kaksi livré'en puettua tallirenkiä, jotka

taluttivat sitä, ja hän potkasi ta'apäin, niin että kengät

säkenöitsivät kuni hopea, sanoi äitin Lisett; ja te ette kai olisi

saattaneet huomata sellaista, etenkin te, herra luutnantti, joka olette

sotilas?

Nyt astui tehtaan-isäntä sisään.

-- Hm, kirottu tapaus! tuo arapialainen ryösti itsensä irti ja karkasi

pitkin katuja akkojen ja lasten yli.

-- Jumalani, silloin saattaa hän vahingoittaa itseänsä; mikä synti, jos

noin kaunis eläin! -- sanoi neiti Attalie.

-- Niin, se saattaa kyllä tapahtua, mutta kas, saatammepa me olla

ilmankin tuollaisia rätyvarsoja; meidän vanhat ruotsalaiset konimme

ovat kymmentä kertaa paremmat.

-- Kas, niinkö isä sanoo!

-- Niin näes, he syövät heiniä, saavat joskus vähän kauroja, muuten

heiniä ja peluja, ja silloin tulevat he hyvin toimeen. Tuollaisen

vauhkon pitää saada paljaita kauroja, ja Jumala tiesi, joll'ei vielä

riisiryynejäkään; ja mitä tekee hän? Ei mitään; ratsastaa ei sillä voi.

eikä sitä voi valjastaa vaunujen eteen, mutta lähteä karkuun rengeiltä,

sen hän taitaa ja juosta suoraa päätä Jaakopin kirkkoa vastapäätä

olevaan ruukkulautapuotiin, sen hän taitaa.

-- Onko hän?

-- Niin, ja hän rikkoi sekä ruukut että matamin päälle kaupan.

-- Ah, niin naurettavaa! Ha ha, minä tahtoisin juuri nähdä tuon

matamin.

-- Oi, se ei ollut niin kaunista; hänen saivat he kantaa

sairashuoneesen.

-- Ihmis-parka, se oli vallan syntiä hänelle, vaikka se oli varsin oiva

tuuma Zephyr'iltä; hänen nimensä on Zephyr ja kuuluu olevan oikeata

hevos-aatelia, polveutuen kuningas faraon ajoista.

Zephyr oli ja siitä tuli illan keskustelualue.