Oli seuraava talvi. Joulu oli kulunut hiljaisesti menojaan ja
pintapuoliselle katsojalle yksinkertaisella tavalla Hagetorp'an
virkatalossa; mutta oli kuulutettu kolmena viimeisenä Joulukuun
sunnuntaina mamselli ja luutnantti, ja väki odotti siis pian heidän
häitänsä, jossa he saattaisivat saada polkea lunta jonkun akkunan
ulkopuolella, saadaksensa nähdä morsianta ja sitten vallasväen tanssia.
Mutta, kummallista! Piiat eivät olleet kuulleet sanaa mistäkään. Ei
mitään vasikkaa juotettu, eikä sikojakaan, ei mitään sanaa viety
sokuri-leipojalle, ei edes rouva Fransille, pitäjän monitaitavalle
keittäjä-rouvalle. Kuinka kaikki tämä oli ymmärrettävä? Mutta päivää
ennen loppiaista tuli luutnantti talli-rengin luo, ja joka samassa oli
sotilas N:o 58 Henkivartia komppaniassa Petter Stolt, sanoen:
-- Kuules, Stolt!
-- Jumala varjelkoon luutnanttia!
-- Me saamme hyvän kelin.
-- Niin, sen minä uskon, jahka vaan tiet puhdistetaan.
-- Sinä saat laittaa suuren komiskan reilaan ja rasvata silat ja
kiillottaa messinki-helat, sillä huomen-aamulla aikasin lähdemme
matkaan.
-- Hm, vai niin; minkä sitten?
-- Niin, aina Valdemarsborg'iin.
-- Kreivin luo?
-- Niin.
-- Niin, kyllä tapahtuu... Hä, hä, kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän,
hä, hä!
-- Niin, siinä on sinulla oikein, Stolt, sinä saat olla kanssa mutta
annas minun nähdä, ett'et sinä juo itseäsi juovuksiin Stolt.
-- Voi Herran Jumala, kuinka luutnantti sanoo! En minä ruukkaa...
-- Oo jaa, se kas oli noin, kuin sinä viimein tulit kotiin kaupungista,
mutta annas olla se tekemättä.
-- Niin, kas se ei ollut muuta kuin, että minä kohtasin korpraali
Ferm'in juurikuin minun piti mennä ulos, ja niin sanoi hän: "Tulee
sisään, Stolt, niin otamme 'Uddevallan'" ja niin saatiin minä
Armanskalle, ja sitten niin pakkana nipisti, ulos tultuani.
-- Niin, se on hyvä, mutta muista, että nytkin on kylmä.
* * * * *
-- Niin, saitteko jotakin? -- lausui Stolt, tultuansa ylös keittiöön.
Niin, saitteko jotakin, piiat?
-- Mitä sitten?
-- Saitteko jotakin hää-kaakusta?
-- Emme; mitä se on, kuin hän puhuu?
-- Niin, nähkääs, minä tulen häihin, mutta sinne eivät Hagetorp'an
piiat pistä nenäänsä, vaan ainoastaan minä... Nähkääs, tytöt, minä
vaan.
-- Niin, kauniin pojanhan he ottavatkin mukaansa.
-- Niin, eikös ole! Minä kammaan "muntasit" niin, että minä näytän
joltakin, sanoin ma.
-- Niin, juurikuin kissa kuonokarvoinensa.
-- Sanoiko hän niin, Tiina luuskaseni!
-- Se on synti, että ne ovat niin valkeat. Tahtooko Stolt
muntasi-mustetta, niin on minulla sitä padan alla.
-- Ah, hän saattaa maalata itse itseänsä vähän enemmän, hän on alkanut
nenällä, ha ha ha!
Niin se olikin, ja senvuoksi kompasana palkittiinkin rähinällä.
Nyt luuli Stolt nöyryyttäneensä piikoja, hän otti trippeli-palasen,
joka oli muurilla, ja meni.
-- Nähkääs vaan, hän otti kiillotus-aineeni, tuo häijy ilkiö. Nyt
luulen ma messinki kiiltää, ja hän pöyhkeilee kammoista.
Kuitenkin oli nyt arvotus selitetty, ja se tuli vielä selvemmäksi, kun
kaptenska jätti muonavarat Tiinalle, jonka tuli olla emäntäpiikana
sillä aikaa.
Kaikki tässä maailmassa huononee; se tulee aina huonommaksi ja
huonommaksi. Jos net olisivat ainoastaan ihmiset, jotka heikontuisivat
hyveessä ja mielenmaltissa, kävisi se kuitenkin hyvin laatuun, sillä se
on kuitenkin inhimillinen asia, mutta että itse luontokin huononee --
se on epäiltävä tilaisuus. Jokainen hiukan muistaa, että meidän
nuoruudessamme oli se vallan toisin; oli jotakin tervettä, iloista
luonnossa, jota se nyt ainoastaan poikkeuksittain tapaa olla. Kaikki
saatettaisin selittää harhanäkönä itse meistä, tai että me nyt katsomme
kaikkea himmeimmillä silmillä ja hipuneimmilla tunteilla -- jollei
taimikaan olisi huonontunut. Lunta, hiukan helisevä keli oli aina
meidän nuoruudessamme; mutta miltä se nyt näyttää? Näyttää siltä kuin
jollei maa kauemmin anna narrata itseänsä, vaan niin kauan kuin tämä
oli tavallista; nyt istuu hän koko talven ja pöyhkeilee erityisellä
harmaalla yksinkertaisuudella.
Siis saattaa hyvin huomata, ett'ei se ollut juuri hiljakkoin, kuin
häitä Valdemarsborg'issa vietettiin, kun siihen vielä kuuluu, että
Loppiaisiltana sinä vuonna oli helisevä reki-keli ja auringon
paistama ilma, varsin mukava kylmyys tytön poskia purppuroimaan;
mutta niin tyyni, että kapteeni saattoi hyvin verkalleen polttaa
piippuansa, saamatta jäätä harmahtaviin viikseihinsä, Ja Stolt sitten,
"sivili-vaatteissa", se on, pitkäkauluksisessa ajajakaapussa ja
valkoset viikset ylös kammattuina, istui siinä kuskilaudalla ja
läiskäytti piiskalla, joka edellisenä iltana varustettiin uudella
silkki-mäiskällä, jonka mamselli Maria oli antanut.
Kapteenin peitti hänen vaimonsa, se on, hän kietoi hänen ympärillensä
matkavyön, vähittäin niin pitkän, kuin Boa constrictor, ja veti sen
ympärille huolimatta papan kaikista protesteista. Sittenkuin tämä oli
tehty ja "ukko" oikein turkeissansa ja varustettuna nahkalaukku
kaulassansa, puki hänet Maria, joka vuorostansa peitti äitin kuni
egyptiläisen muumian, ja viimeksi auttoi luutnantti morsiantansa.
Vihdoin istuutui vallasväki. Nuot "siunatut hatturasiat" vaivasivat
kaptenin jalkoja; ja vihdoin kuului: "Aja, Stolt!" ja Stolt ajoi pois,
nyökäten pöyhkeästi piioille, ja niin oli vallasväki poissa.
-- Hm, se on vahinko, ett'ei Berndt saata tulla häihin, -- sanoi
kapteeni; -- kaikkien lasten olisi tullut olla kanssa.
-- Niin, nyt on jotakin, joka puutuu.
-- Niin, kaksi, isä ... Göthildakin, --anoi Maria; -- muuten olisi hän
ollut morsiusneitona tänäpänä.
-- Aina sinäkin tulet! -- sanoi kaptenska, vilkuttaen silmiänsä, sillä
tuo saattaisi tehdä isän vihaiseksi, ja nyt tulisi pitää hänet hyvällä
tuulella. Rouvat ottavat toisinaan itsellensä tuon kiittämättömän
vaivan pitää herroja miehiänsä hyvällä tuulella.
-- Anna hänen puhua, äiti, -- sanoi kapteeni ystävällisesti; --
näetkös, tämä ei ole ainoastaan riemujuhla, eukkoseni, vaan myöskin
pyhä juhla, jota me tänäin vietämme.
-- Niin, ukkoseni.
-- Ja näetkös! Silloin saattaa Göthildankin muisto mielellänsä olla
kera, se ei vahingoita iloa, eikä pahenna tuota tärkeätä hetkeä.
-- Niin, siinä on sinulla vallan oikein.
-- Niin, näetkös, vanha akkaseni, muistatkos seitsemänkolmatta vuotta
sitten, kuin me vietimme tätä juhlaa ... ja sinä, koko elämän on
onnellisuus ja suru tällä ajalla mennyt ohitsemme; me olemme
vanhentuneet yksissä, näetkös, akkaseni, on paljon kiittämistä siitä
... ja että meillä on kaksi jälellä niistä kolmesta jotka Jumala antoi
meille ... me olisimme saattaneet kadottaa heidät kaikki.
-- Niin, Berndtsson, siitä minä usein kiitän Jumalaa.
-- Niin, näetkös, päivä on tärkeä; nuot molemmat alottavat nyt samaa
vaihtelevaa rataa, ja silloin olkoon Göthilda, tuo hyvä enkeli,
mielellänsä kanssamme. Hän on tervetullut häihin, hänen hyvänluontoinen
henkensä siunatkoon kernaasti, niinkuin mekin, lapsia.
Oli jotenkin omituista kuulla näitä vakavia mietelmiä, säestettyinä
kulkusien kilinällä, rekikomiskan rientävän eteenpäin tuolla tasaisella
lumipinnalla noiden valkealla ja viheriällä puettujen metsä-kuusien
välillä.
Kello kolme ilta-päivällä olivat he perillä.
-- Hoi, katsokaa isä! katsokaa isä! -- huusi Maria.
Kapteeni kääntyi, ja -- portailla seisoi vallan todellakin Berndt,
heidän rakas poikansa.
-- Niin kylläs saat! -- uhkasi kapteeni, kohottaen piippuansa; -- niin
kylläs saat, poika, siitä, että valehtelit isällesi.
-- Se oli somaa, ettäs tulit, -- sanoi äiti, -- kun et vaan kuni
tavallista matkustanut tuossa ohuessa kaapussa.
-- Se on sisustettu, äiti kulta! -- vastasi luutnantti iloisesti,
auttaessansa äitiä vaunuista.
* * * * *
Valdemarsborg'in suuri sali oli somasti koristettu, ja koska nyt oli
Loppiais-ilta, niin oli kaksi oivaa joulukuusta, nekin koristetut aika
vaha-kynttilä joukolla.
Vieraita ei ollut monta. Siellä ei ollut muita kuin naapurit, jotka,
erityisistä säädyistä ja tiloista, tekivät erityisiä olennoita tuossa
loistavassa taulussa. Niin valosaa ei ollut isoon aikaan ollut
huoneessa, ja nuot vanhat suku-isät olivat ainoastaan yhden kerran
ennen nähneet maalatuilla silmillänsä häitä. He istuivat siellä
kumminkin liikkumattomina, noloina tai iloisina, kuni he aina olivat
olleet -- mutta vanha kenraali Olivesköld, testatori, näytti varsin
vihaiselta.
Kynttilät olivat viritetyt, vieraat kokoontuneet, pappi tullut. Kaksi
kulter-tuoli paria oli esillä, kaikki olivat hiljaa. Silloin aukenivat
ovet, ja toisen kautta tuli sinne kaksi morsianta, morsiusneitojensa
seuraamina; ne olivat Emma ja Maria; toisen kautta tuli kaksi
sulhaista, toinen sivilivaatteissa, se oli nuori kreivi Olivesköld,
toinen vormussa, se oli hänen orpanansa Akseli Ernberg.
Oli juhlallinen toimitus, kuin nuot molemmat morsiusparit vihittiin
vanhempainsa läsnä ollessa; sillä vanha kreivi oletti molempien
nuorukaisten isää, kapteeni Berndtsson taasen molempien morsianten.
Sitten tuli tanssit ja ilot. Vanha kreivi oli laittanut kaikki
komeimmasti musikin ja virvoituksien puolesta.
Toisena aamuna saatiin nähdä nuo nuoret rouvat "negligé'ssä". -- No, se
on tavallista; mutta löytyykö mitään kauniimpaa kuin tuollainen nuori
perheen-emäntä, joka ensi kerran otti paikkansa rouvain lukuun? Siinä
on jotakin niin lempeätä, niin toivorikasta, ja samalla tuollainen
vivahdus naisellisesta mieltymyksestä sellaiseen olentoon, joka nyt
kerrassaan huomaa polkeneensa lapsenkengät ja näkee elämän edessänsä
uusilla velvollisuuksilla, uusilla riemuilla ja uusilla suruilla.
Kaikki tulee toisaksi tästä hetkestä, kuin nuorikko tarjoaa omaisensa
ja vieraansa hyvin katettuun kahvipöytään.
Ei saattanut kieltää, että Emma oli kaunein; myöskin ulkomuoto hänen
silmissänsä omasi syvempää ja naisellisempaa jaloutta, kuin Marian,
joka oli ilo itse ja hänellä oli jotain jokapäiväistä koko olemisensa
tavassa. Nähtiin selvästi, että Emmalla oli tai hän luuli omaavansa
rikkaasti vaihtelevan tulevaisuuden edessänsä, ja että hän juuri nyt
kurkisteli selvästi siihen; jota vastoin Maria oli kasvanut juurikuin
siinä mielessä, että hänestä aikonaan tulisi köyhä kaptenska, kuni
äitinsäkin, ja kun nyt Jumala oli suonut hänelle mieheksi luutnantin,
niin näkyi hänen tulevaisuutensa olevan jotenkin määrätty.
Mutta molemmat muodostavat _les honneurs_ kahvipöydässä, ja Maria ei
näkynyt ajattelevan miestänsä, niin ilonen oli hän, jota vastoin Emma
innolla, jota tuskin ennen nähtiin hänen silmissänsä, tarkasteli
Fransia, joka itse näytti tyyneltä, hilpeältä ja onnelliselta.
Nämät olivat häät Valdemarsborg'issa, joista sitten pitkät ajat seudun
akat puhuivat, lisäten: "Kahta niin kaunista morsiusparia, kuin
Valdemarsborg'issa oli, saakin hakea."