-- Hä, miten täällä on kaunista, todellakin nättiä ja naastia,
niinkuin äitin on tapa sanoa! -- lausui pikku notarius, aika lailla
naureskellen; -- ja mitä teet sinä, lapseni?
-- Ompelen. isäseni!
-- Hm, tiedätkös, tuo luutnantti Berndtsson...
-- Niin, mitä? -- kysyi Emili, punehtuen.
-- Niin sinä, hän...
-- Mitä?
-- Niin, hän on onnen juusto.
-- Jumalalle kiitos siitä?
-- Hä, hä, minä luulen, että kanaseni on mieltynyt mieheen; niin,
varsin sievä on hän. Mutta näetkös, nyt on hän kihloissa.
Emili painoi itsensä työnsä yli, sillä hän tunsi, että hän muutti
väriänsä. Se oli jotakin, joka pisti sydämeen, vaikk'ei hän koskaan
ollut kuvitellut että -- Ei! mutta kas, siellä asuu lapsi sydämessä,
pieni lapsi, jolla on usein tapana miettiä omin päinsäkin; se on tuo
enkeli, joka saattaa olla viaton ja hyvä monessa, joita maailma
surkeilematta tuomitsee -- ja sangen häijy sikiö niissä, joita maailma
jumaloitsee. Ei ole ketään toista, kuin Jumala, joka sen oikein tuntee.
-- Niin, näes, hän on todellakin kihloissa rikkaan mamselli Anton'in
kanssa; sangen rikas naimiskauppa, niin, tavattoman rikas naimiskauppa.
Äiti arvelee hänen saavan monta sataa tuhatta; niin, äiti tietää sen
niinkuin viisi, niinkuin Isä meidän siunauksen.
-- Niin ... minä toivotan hänelle onnea.
-- Nähkääs vaan, hä, hä, tipu ei todellakaan ole tyytyväinen tähän
uutiseen; mutta näes nyt, tipuseni ... hm, se on tukalaa alottaa,
hm ... mutta näes, minä tapasin hänet hiljattain, ja silloin niin
tulimme me puhuneeksi sinusta.
-- Mutta minkätähden teki isä niin?
-- Hm, tiedän mä, totta kai sinusta saa puhua yhtä kuin
ruhtinattarestakin, tiedän mä, kaikessa nöyryydessä ja kunniassa?
-- Ja enempi, isäni?
-- Niin, näetkös, me puhuimme sitä ja tätä, ja niin kysyi hän sinua ja
sanoi sinun olevan sievän tytön ja niin edespäin. Ja niin kysyi hän ...
sillä hän tietää, ett'et sinä ole kotona meillä, näes, mutta enempää ei
hän tiedä.
-- Ja sitten...?
-- Niin, ja sitten kysyi hän, jos sinulla on klaveeri mukanasi.
-- Se oli kummallinen kysymys.
-- Ei, sanoin minä, mutta kitara hänellä on, jolla hän linkuttelee
elfen-sormillansa, sanoin ma, hä, hä.
-- Kah, puhuiko isä siitä?
-- Puhuin, miks'en! Mutta tiedätkös, silloin hän käski minua käymään
luonansa seuraavana päivänä; ja niin minä menin. "Parahin notarius",
sanoi hän (sillä hän pelkää arvattavasti, että se huomattaisin
hullunkurisesti Anton'illa), "mutta antakaa tämä paperi Emilille ja
nämät nuotit myös, ne ovat sovitetut kitarille".
-- Mitä? -- huusi tyttö, iloisena; -- ja nämät ovat isällä?
-- Kyllä niin, mutta, kanaseni, isällä, hänellä on net kyllä; sillä
kas, kun ei hän tiedä, missä sinä olet ja hän sitäpaitsi nyt on
sidottu, niin ei taida siinä mitään pahaa olla, että isä ottaa
sellaisia.
Niin sanoen veti notarius auki erään paperikäärön ja antoi Emilille
erään käärityn paperiarkin.
-- Hm, minulla ei ole silmälasia. Onko se tuossa?
-- Ei, se on muuan kirjoitus raastupa-oikeuteen.
-- Vai niin, anna se tänne sitten, se ei ollut siis oikea.
Monen erhetyksen perästä tuli vihdoin Berndtsson'in pieni käännös
esiin.
-- Ah, minä soitan ja laulaa sen isälle! Nuotit näyttävät helpoilta.
Hän hyräili nuotit läpi ja alkoi sitten selvällä, taipuvalla ja
täysinäisellä äänellänsä laulaa:
Sun oon ma -- vuorten, laaksoin eroittaissa,
Jos myrsky täällä kuinka raivoaa,
Ja hiekkaan peittyy liljat erämaissa,
Sun olen vaan.
-- -- -- -- --
Jos vaikka omaks' saisin marmorilinnat,
Jos loiston, valon maissa asuisin,
Ja tarjottaisiin aarteet kallihimmat,
Sun olisin.
Ja ollessani kuolin vuotehella,
Kun vaihdan...
(Suomentajan mukailema.)
-- Ei, ei, minä en osaa, minä en osaa! -- huusi Emili, heittäytyen
itkien ukon syliin. Minä en osaa.
-- Ho, menihän tuo hyvin, kanaseni, se kuului niin kauniilta: ... kah,
sinä itket; onko mitään itkemistä, että lapsi on kohtelias ... hm,
sehän on kaikessa nöyryydessä ja hyvyydessä.
Emili oli tullut äkkiä liikutetuksi; mutta muutaman silmänräpäyksen
kuluttua nosti hän taasen ylös kauniin päänsä, pyyhkäisi hymyillen
silmänsä ja sanoi:
-- Minä olen kuitenkin kovin lapsellinen.
-- Niin, laula nyt lapseni, laula loppu.
Ja Emili lauloi, vaikka murtuneella äänellä:
Ja ollessani kuolin vuotehella,
Kun vaihdan kodin iloon tämän maan,
Mä viimeiseksi tahdon kuiskaella,
Sun olen vaan.
Hän taukosi, pani pois instrumentin ja kääri paperin kokoon.
-- Hm, tuohan oli sangen kohteliasta luutnantilta; erinomaisen sievä
mies, niin, jalo mies, tuumallinen sydämeen asti, tuo luutnantti; niin
sellainen on hän.
-- Isä ei saa mainita, että minä itkin.
-- Eikö mitä, lapsi, eikö mitä; enhän minä ole mikään velmu-akka. Mutta
sinä uskonet, että hän kuitenkin aina mahtaa pitää sinusta hieman ja on
ikäänkuin tahtonut antaa sinulle jonkun muiston ... niin, jonkun
muiston kaikessa nöyryydessä ja kunniassa. Muuten saat sinä luulla,
että minä olen kyllä näyttänyt hänelle talvitien; sillä sellaisia
riettaita ryökäleitä, kuin Gyllensvingel, en minä kuolemakseni kärsi;
hän on yhtäläinen mies, kuin tuo hullu Olivesköld ... hän, joka syleili
minua.
Kun ei hän saanut vastausta, niin jatkoi hän:
-- Niin, oliko tuo sopivaa avonaisella kadulla herjata vanhaa miestä,
joka ei koskaan ole tehnyt madollekaan niin mitään, oliko tuo sopivaa?
Ei vastausta.
-- Ei, -- jatkoi notarius, -- se oli varsin konnamaisesti tehty ja
senvuoksi sanoinkin minä: "Herrat hävetköön, sillä tavallako kohdellaan
vanhaa miestä"; niin, sen minä sanoin, sillä kun on tehty väärin, niin
en minä kursaile totuutta sanoessani selvään ääneen.
-- Isä kulta?
-- Niin sinä, sen minä sanoin; minun vaimoni oikein ihmetteli.
-- Isä kulta, minä tahtoisin pyytää teiltä jotakin.
-- Mitä sitten, lapseni?
-- Niin, nähkääs, minä tahtoisin niin mielelläni, että Berndtsson
tietäisi, kuinka kiitollinen minä olen ... sen minä tahtoisin; Mutta
miten se kävisi laatuun?
-- Hm, minä esiin tuon sinun komplimang'isi.
-- Ei, Herran Jumala! älkää sanoko komplimang... Ei, ei, isä! Sanokaa
hänelle, että Emili kiittää häntä kovin, kovin! ... musikista ja ...
värsyistä; niin, sanokaa niin.
-- Niin, sinä kiität häntä kovin, vai niin ... sinä tulit
enchanterad...
-- En maarkaan, älkää käyttäkö mitään ranskan sanaa; sanokaa vaan, että
minä tulin iloiseksi.
-- Vai niin, että sinä tulit iloiseksi; vai niin, nyt minä tiedän. Se
on tuleva noin toimitetuksi, kuin jos sinä olisit päämieheni jossakin
riita-asiassa.
-- Mutta isä!
-- Niinpä kyllä.
-- Mutta ehkä se on parasta viivyttää sitä, siksikunnes hän tulee
naimisiin.
-- Hää? naimisiin? Miksi niin?
-- Niin, nähkääs isä, äiti arveli, että miehet saavat aina sellaisia
ajatuksia.
-- Minkälaisia ajatuksia?
-- No niin, sen kai isä voi ymmärtää.
-- En, sitä en minä saata käsittää.
-- Ah, Jumalani, saattaisihan hän luulla ... isä kulta, saattaisi hän
luulla, että minä rakastaisin häntä.
-- Vai niin; oh, siinä ei ole mitään vaaraa, niin typerä ei hän ole;
mitä vielä, sitä ei hän koskaan ajattele; olisihan se omituista kuulla,
että sinä muka olisit oikea kappale, joka saattaisit rakastua
kihlattuun mieheen.
-- Mutta onko se varma sitten?
-- Niin, se on kaikki varmaa, sillä kas, äiti on sanonut sen, ja äiti
tietää sen varmalta taholta, niin varmalta taholta.
-- Kyllä?
-- Niin sinä, ei keltään huonommalta kuin mamselli Bleklöf'iltä, joka
on Klarstjerna'in kotiopettajatar; sillä kas, hän tilasi hatun
itsellensä äitiltä, punakuorisen, antaaksensa väriä ihmisen kasvoille
... ja näetkös, hän on hyvä tuttu neiti Attalie Grünewald'ille, joka
niin sanoakseni on mamselli Anton'in sisar, vaikk'eivät he oikeastaan
ole muuta kuin, mitä laki sanoo, erisukuisia lapsia.
-- Se on siis...?
-- Vallan varmaa, että luutnantti Berndtsson saa Tukholman rikkaimman
tytön, vaikka hän kuuluu olevan vähän tyhmä; sillä sen on paruuni
sanonut äitille viimein, kun hän oli meillä, sinua kuulustamassa.
-- Vai niin.
-- Ja ilman vasituista hienoa sivistystä, sanoi mamselli Bleklöf ...
sillä äiti pakoitti häntä niin, että totuus tuli ilmi. Se on, kuni
tiedät, äitin uutis-kysymyksien laita, vallan samoin kuin on Pyhässä
Raamatussa: Minä en päästä sinua, kuuluu siinä, minä en päästä sinua.
Äiti riippuu kiinni kuni iilimato ... äiti parka.
-- Niin.
-- Niin, jotain hauskaa tulee hänellä olla, äiti paralla; nyt ei
hänellä ole sinuakaan toruttavana, kanaseni; sinä pakenit tuota
mies-ilkiötä. Mutta, Jumalani, ennenkuin minä ehdin kotiin, niin nyt on
äiti levoton. Hyvästi sinulle, kanaseni!
Näin sanoen poistui notarius.
Tuskin näki Emili hänen katoavan puiden taka tuossa pienessä
ryytimaassa, joka ympäröi huonetta, kuin hän jo otti taasen esille
värsyt.
"Ja nämät on hän kirjoittanut", kuiskasi hän hiljaa. "Hän kuuluu
toiselle, mutta senvuoksi saatan kai minäkin pitää hänestä. Jumalani!
Minkä vuoksi, minkä vuoksi? -- Ei, minä en tohdi ajatella sitä."