Oli kylmä talvi-aamu. Kello ei saattanut olla enempää kuin noin
kaksitoista aamulla. Tämä lause kuuluu jotenkin kummalliselta; mutta jo
lapsena opin minä, että ottaisi sen tavan mihin menee, ja nyt astumme
me erääsen pieneen salonkiin tehtaan-isäntä Antonin luona Tukholmassa,
sangen rikas mies, jolla oli suuri talo Hallituskadulla, viistosti
vastapäätä -- yhtä kaikki mitä, minä en tahdo tarkkaan osoittaa taloa.
Tuossa pienessä eli niin kutsutussa viheriässä salongissa huomaamme me
lähinnä ovea erään kakadun, kiipien tangollansa ja sillä on suu auki ja
puoleksi kohotetut siivet, joka tervehtii sisään-astuvaa kirkunalla,
joka on soveliasta takamaalla, vaan ei salongissa.
Tuokempana kahvipöydän ääressä istuu kaksi naista, tuo toinen on
vanhempi nainen nuorehkolla ulkomuodolla, ja tuo toinen on tyttö, joka
on tuon vanhemman näköinen, niin paljon kuin hiljan täysi puhjenta on
kukan muotoinen, joka on kadottamaisillansa muutamia lehtiä.
Tuo vanhempi oli vapaaherratar Anton ja tyttö hänen tyttärensä ensi
naimisesta.
Anton on tosiaankin varsin aateliton nimi; mutta tämä ei haittaa
kuitenkaan rouvaa kutsuttaa itseänsä vapaaherrattareksi. On jotakin
perittäväisyydessä, joka vaimonpuolella ilmasee kaikkea mahdollista
hävinnön lajia. Sellaista etuoikeutta ei saata koskaan tuhlata,
aatelista kilpeä saattaa yhtä vähän soentaa, kuin neekerin saattaa
pestä valkeaksi. Siinä kyllä, vapaaherratar oli tosiaankin mennyt
naimisiin vallan aatelittoman miehen kanssa, mutta hän kohoitti hänet
arvoon, ja siis pantiin suur'aatelinen nimi hänen nimensä eteen,
merkiksi, ett'ei se alusta ollut kylläksi hyvä tuolle uudelle
yhdistykselle.
Tehtaan-isäntä Anton oli leskimies, kuin hän nai samoin leskirouva
vapaaherratar Grünewald'in, syntyänsä vapaaherratar Detlovsky.
-- No, Attalie lintuseni, -- alkoi vapaaherratar, -- oletko sinä saanut
mitään toimeen oppilainesi?
-- Ah, äiti! -- huokaili tyttö, hymyilevänä, -- se ei tosiaankaan ole
niin helppoa, kuin äiti luulee; sillä hän on varsin kauheasti
itsepäinen ja luihu sitten, niin että häntä tuskin saa puhumaan.
-- Meidän tulee kuitenkin tuoda hänet salonkiin, muuten sanottaisin,
ett'en minä tahdo nähdä häntä siellä, ja ... mutta à propos, on
kauheata kuinka kakadu huutaa. Attalie, anna sille muutamia manteleja,
ei saata puhua hänen melultansa.
-- Ei, nähkääs äiti, kuinka hyvä hän on, -- sanoi neiti Attalie
Grünewald, tarjoten tuolle valkealle suosikille kuorimantelia, -- kas,
kuinka hän kuorii joka mantelin... Onko äitillä jotakin käskettävää?
Äiti oli pannut pois kupin ja näkyi tahtovan puhua jotakin tärkeätä.
-- Hyvä Attalieni, kuinka vanha olet sinä nyt? -- kysyi äiti.
-- Kahdenkolmatta vuotias, hyvä äiti, sen te kyllä tiedätte.
-- Niin, sen minä tiedän; mutta, tyttöseni, nyt on tärkeä muutos
kysymyksessä.
-- Mikä sitten, äiti?
-- Minä luulin varmaan, että hän, rikas sukukartanon-omistaja Frans ...
kreivi Frans ... hän on sangen kohtelias sinua kohtaan ... minä luulin,
että...
Tyttö punehtui hieman.
-- Niin, minä luulin varmasti Attalie lintuseni ajattelevan itse
tulevaisuuttansa.
-- Mutta hän on sellainen tuulihullu.
-- Tuulihullu, sellainen oli isä vainajasikin, hän oli raju tuulihullu
ja sitäpaitsi köyhä, mutta hänellä oli kuitenkin nimi, kuului.
Tiedätkös, lapseni, se oli sinun tähtesi kuin minä menin naimisiin
kunniallisen Antoniini kanssa; minä saatoin sitten nähdä ihmisiä
korkeimmista luokista; minä ajattelin, että minun Attalieni olisi...
-- Ah, äiti, tiedetäänhän se, ett'en minä ole rikas, vaan päinvastoin.
-- Mutta mieltymys, Attalie lintuseni... Eikös Anton rakastunut minuun,
niin vanha kuin olin? No, tuo kreivi...
-- On varsin kadonnut. Eräs hänen lähemmistä ystävistänsä, nuori
Gyllensvingel, kertoi minulle eräänä päivänä, että hän ... kreivi
Frans, tarkoitan minä ... on tullut filosofiksi, heränneeksi,
methotistiksi ... niin, Jumala tiesi, jollei hänestä olisi tullut
kveekari.
-- Tuo muutos on ehkä tapahtunut sinun kauttasi.
-- Jos minä ymmärsin nuorta Gyllensvingeliä, niin taitaa se olla eräs
tyttö, joka...
-- Tyttö?
-- Niin, eräs hänen orpanansa. Hän kuuluu olevan varsin kaunis, sillä
minun kertojani oli tuolla alaalla Valdemarsborg'issa, niinkuin
talonpojat taitavat kutsua kartanoa, kesällä metsästämässä muutamia
päiviä, ja silloin näki hän henkilön.
-- Mitä vielä?
-- No niin, hän kuuluu olevan vähän hölmömäinen, tuo hyvä _mamselli_.
-- Vai niin, mamselli?
-- Niin, se taitaa olla hänen arvonimensä.
-- Eikö hän tule takaisia? Minä en saata uskoa, että nuori mies hänen
luonteellansa saattaa viihtyä maalla ... se on mahdotointa.
-- Niin, luullaan niin, mutta rakkaus tekee ihmetöitä.
-- Kuitenkin surettaa se minua varsinkin nyt, -- sanoi vapaaherratar.
-- Meidän "mamsellin" tulee nyt tulla seura-elämään; hänellä on rahoja
eikä hän näytä juuri niin rumaltakaan, ja ihailijat ympäröivät häntä,
tuo on selvää.
-- No niin, sellaisia ovat miehet.
-- Niin, tosiaankin, he eivät huomaa mitään lujia omaisuuksia.
Ihanuudesta eivät he välitä, luonnonlahjoja eivät he ymmärrä. Muuten
sinä soitat niin hyvin pianoa, että itse professori Drake sanoi, että
sinä soitat todellakin ihastuttavasti. Itse Viderberg'illä on tuskin
niin sointuvaa ääntä kuin sinulla ja sinä puhut ranskaa miellyttävästi
ja helposti... Mitä tahdotaan sitten vielä vaatia tytöltä. Sitä en minä
ymmärrä.
-- No niin, toiset tahtovat pitää naista paremmin piiaksi sopivana;
hänen tulee käydä talouden toimissa, kiilloittaa pannuja ja hänellä
tulee olla nokipilkkuja kädessä.
-- Tuo oli kauhea kuvaus.
-- Vaan ei liiallinen... Näitä kutsutaan hyviksi perheen äideiksi. Tahi
myöskin pitää heillä olla muutamia kulta-tynnyriä, ja silloin ei heillä
tarvitse olla edes auttavaa ymmärrystäkään ja vielä vähemmin
mieltymystä, ihanuutta ja kaikesta tuosta puhutaan.
-- Niin, avioliitto on ollut kauppa-asiaksi, se on tuo vaimo parka,
jonka täytyy ostaa itsellensä miehen, muuten jää hän tulematta.
-- No niin, äitiseni, niin kelpaan minä kumminkin
koti-opettajattareksi.
-- Varjele minua! Ei, lapsi, kuole ennemmin kuin että tulet
koti-opettajattareksi; sitäpaitsi ei sinun tarvitse sitä, sillä minun
osani pesässä ei ole vähäpätöinen, ja jollei se ole kyllin hankkiaksesi
itsellesi loistavaa naimiskauppaa, niin saatat sinä kuitenkin tulla
säädyllisesti naiduksi, tulla kapteenskaksi tai majurskaksi,
asessorskaksi tai joksikin sellaiseksi. Arvonimesi pidät sinä kaikissa
tapauksissa.
-- Mutta, hyvä äiti, kuinka meidän oikeastaan tulee olla Liinaa
kohtaan.
-- Niin, viekäämme hän tänä iltana salonkiin. Tämä on hänen
kahdeksastoista syntymäpäivänsä, ja minä ehdottelin Anton'ille, että se
vietettäisiin kemuilla ja tällä tavalla... Anton on sangen heikko tytön
suhteen.
-- Mutta hän on siihen varsin tottumaton. Tietääkö äiti, tuolla
alhaalla maaseudulla rovastinnan tätinsä luona on hän elänyt kotoisana
koko ajan. Taussimaan on hän kuitenkin saanut oppia ja lukea koko
joukon kirjoja ja käydä talouden toimissa ... mutta Jumalani, äiti,
vieläpä hän taitaa leipoa rinkilöitäkin, ja pieniä, pieniä
sokerikorppuja, siitä puhui hän eräänä päivänä. Tuolla tädillä on niin
pieniä korppuja, tietääkö äiti, että saattaa panna koko pivollisen
jokaiseen kuppiin.
-- Se on vanhaa tapaa.
-- Vai niin ... kuitenkin niin en minä tiedä kuinka tulee olla Liinaa
kohtaan.
"Kuinkas mamselli Liina voi?
"Hyvin.
"Olivatko näytelmät eilen miellyttävät?
"Oli.
"Oliko viime paali virkistyttävä?
"Niin ... ja niin edespäin. Saattaahan vallan kuolla sellaisen
keskustelun ajalla".
Vapaaherratar hymyili.
-- Se ei taida siis vahingoittaa sinua, että vedetään
rinnakkaisviivoja. Kuitenkin mene Liinaa etsimään, minä tahdon puhua
hänen kanssansa.
Neiti meni ja vapaaherratar vaipui syviin ajatuksiin niin, että
hän tuskin huomasi, kuin hänen tytärpuolensa hiljaa ikäänkuin
pelon-alaisena, että hän narskattaisi ovea, astui sisään.
-- Vai niin, oletko se sinä, Liinaseni. Minä toivotan sinulle onnea
syntymäpäivänäsi. Niinkuin kuulin Attalielta, oli piikasi koristanut
pöydän sinulle; varsin hyväntahtoisesti tuolta ihmis-paralta.
-- Niin, vanha Maria pitää minusta.
-- Niin, se on selvä, muuten ei kai sinun tätisi olisi niin
itsepäisesti tahtonut, että hänen pitäisi tulla tänne sinun kanssasi
... meidän perheesemme ei hän sovi, tuo hyväntahtoinen ihminen; mutta
koska sinä olet niin tyytyväinen, niin...
-- Niin, minä olen hyvin tyytyväinen, hyvä äiti.
-- Istu, Liinaseni. kuules, lapseni, sinä olet nyt suuri tyttö ja sinun
tulee ensi kerran tänä iltana näyttäytyä maailmassa.
Liina katsoi alaspäin.
-- Ei sinun tule katsoa alaspäin, sillä asia itsessänsä ei ole niin
mitään. Mutta Liinaseni, oliko teillä mitään kanssakäymistä tuolla
alhaalla tätisi luona?
-- Oli.
-- No, se taisi olla pitäjäläisten kanssa?
-- Niin.
-- Vai niin. Oliko ketään arvokasta heidän joukossansa?
-- Oli, äiti, suuresta arvosta.
-- No, kutka sitten?
-- Niin, professori Ekner, jalo, taidokas mies, ja eno sitten ukko,
joka...
-- Vai niin, ainoastaan ukkoja. Mutta eikö siellä ollut ketään, jolla
oli oikeastaan jonkunlaista arvoa?
-- Minä en ymmärrä äitiä.
-- Jumalani, lapsi, eikö siellä edes asunut mitään köyhää paroonia
pitäjässä, ei siellä ollut mitään kamariherraa?
-- Ei.
-- Eikä mitään kamarijunkkaria?
-- Ei.
-- No, mitä siellä sitten oli?
-- Niin, eräs hovijunkkari.
-- No, vihdoinkin, se oli kuitenkin hovicharge. Siis eräs hovijunkkari,
ja hän?
-- Niin, hänellä on vaan polttimo, ja...
-- Vai niin, se on tuollainen ... hän käy ruotsalaisissa saappaissa ja
elää elinkeinolaisena ... vai niin. Mutta, Liinaseni, nyt ovat asiat
varsin toisin. Sinä et tapaa täällä professoreja eikä rovasteja; he
ovat hyviä _paikallansa_; mutta ei tule sekottaa tietojen aatelia,
niinkuin muuan kirjailija sanoi, sydämen aateliin, se on, niihin,
joilla on ylempi ajatustapa.
-- Ylempi ajatustapa, äiti?
-- Niin, me emme ymmärrä oikein toisiamme. Minä tahdon selittäidä. Sinä
tiedät, lapsukaiseni, että kuningas on kaikkein korkein yhteiskunnassa.
-- Kyllä.
-- Sinä tietänet, että kuningas, joka hallitsee ja käskee monta
miljoonaa ihmistä, saattaa valita näiden joukosta arvokkaimmat ja
parhaimmat, ja sen hän tekeekin.
-- Niin.
-- Niin kyllä. Mutta, katsos, oletko sinä koskaan kuullut, että kukaan
kuninkaallinen henkilö on ollut oppineitten miesten ja nerojen seurassa
ja niin edespäin ... etkö sinä ole lukenut historiaasi paremmin! Koska
näet sinä professorien esiintyvän hoviseurassa tahi saattanut näyttäytyä
edes koskaan muulloin kuin niinä päivinä, jolloin otetaan vastaan
_pêle-mêle_ kansaa kaikista säädyistä. Tämä tulee siitä, että oppi,
tiedot ja kaikki sellainen ei kuitenkaan muodosta herttainta puolta
maan sivistyksestä. Oppineet, niin sanoakseni, kyntävät maata, tekevät
kaivamistöitä; mutta sivistyneet kasvattavat sen kukkia ja hoitavat
niitä. Sivistys on varsin toista kuin tieto, lapseni. Minä olen nähnyt
sivistyneitä ihmisiä, jotka tuskin olivat lukeneet lyhyintä Ruotsin
historiaa, eivätkä lainkaan tienneet, missä Hernösand on; mitä olen
nähnyt ihmeitä oppineista, joilla ei ollut "qvintiniäkään" sivistystä,
vaan kelpasivat ainoastaan yksinään istuskelemaan. Sivistys on kuin
seurustella ihmisten kera ja, ymmärrä minua oikein, saattaa puhua koko
päivän ja kuitenkin illalla saattavat panna maata hyvällä
omallatunnolla, etteivät he oikeastaan ole sanoneet niin mitään.
-- Mutta, äiti!
Vapaaherratar jatkoi: -- Sinä kai luulet, lapsukaiseni, että jokaisessa
tilaisuudessa tulee ajatella läpi kotaisin sitä ainetta, josta on
kysymys. Kuule kanssapuhetta ja sinä huomaat, että sivistyneet
ikäänkuin liuskahtavat itse aineen ylitse; sinä et saa koskaan kuulla
arvostelua, sillä niistä ei pidetä, jotka tuomitsevat, sillä
luonnollisesti jokainen tahtoo itse tuomita. Sinä et saa koskaan kuulla
aprikoimista, sillä jokainen osaa itse aprikoita, ymmärrätkös; ei siis
tule tehdä sitä eikä tätä ja kuitenkin, Liinaseni, kaukana siitä
keskustella yksitavuisesti. Tulee puhua, olla miellyttäväinen,
tarkkaavainen, puuhata aineessa ... olla suorasukainen, vaan ei koskaan
saa lausua mitään tarkoituksiansa eikä mietteitänsä.
-- Mutta, äiti, tuo sivistynyt elämä teidän salongissanne mahtaa olla
jokseenkin ikävää.
-- Ikävääkö? Lapsi, taidetaanko sitä kutsua ikäväksi, kun ei koskaan
saa vastusta? Onko tuo mitenkään huvittavaa, että henkilöt, joiden kera
puhutaan, taukoamatta ovat omaa ajatusta? Siitähän tulee keskenäinen
sota, joka ei koskaan taukoa... Tai jos he ovat nerokkaita ja taidoissa
etevimpiä ja pakoittavat jonkun ääneti kuuntelemaan heidän puhettansa,
siitähän tulee ijankaikkinen luento, ja kun etsitään seuraelämän
huveja, niin ei ole pakollista alituisesti myöntyä eikä taukoamatta
kinata eikä lakkaamatta tulla neuvon-alaiseksi.
Liina oli vaiti.
-- Sinä huomaat, että minussa on oikeus, -- jatkoi äiti-puoli, -- ja
jos on taitoja, niin tulee kaikella muotoa karttaa, ettei niitä
ilmaise; sillä jokainen tahtoo itse sanoa sanasen joukkoon ... sanalla
sanottu, tätä kutsutaan ihmisyydeksi, _savoir vivre_, eli miksi sinä
tahdot, ja sitä opitaan ainoastaan harjoittamalla.
Tässä silmänräpäyksessä astui tehtaan-isäntä sisään. Tämä oli mies,
jota olisi saattanut kutsua tavalliseksi, jollei hänen muotonsa ja koko
hänen persoonallisuutensa olisi ilmaissut sydämmellistä "_bon hommie_"
(meillä ei ole mitään suomalaista sanaa käytettävänämme).
Hän oli lähes kuusikymmen vuotias, mutta vielä tukeva, jotenkin lihava,
punaposkinen ja hänellä oli sävyisä ja tasainen nenä, joka juuri kuin
huvin vuoksi oli ottanut paikan iloisan silmäparin keskiväliin, jotka
eivät kumminkaan tehneet ukon-nuolia, vaan hymyilivät tyytyväisinä
kaikelle. Hänkin oli ollut onnen hoitolapsi. Hän oli yksi niistä
syntyneistä asiamiehistä, joilla ei ole edes hyvää päätä muissa kohden,
mutta uskomaton vaisto heti voiton löytämisessä keinojen kautta. Tätä
kutsutaan sukuviaksi ja se onkin jonkinmoinen nero. Kuitenkin oli se,
niinkuin kaikissa todellisissa neroissa, hänestä itsestänsä aivan
yksinkertaista, eikä hän ajatellut koskaan, että hänessä olisi
syntyessänsä tuo nero -- niin suuri oli hänen neronsa todellakin.
Jos me otamme tietoja niinkutsutuista hyvistä päistä, tuomitsevat he
aina itseänsä petollisesti, siihen kuin he todellakin kelpaavat, se on,
johon heillä on taipumus, joka siis menee vaivatta, niin sitä he
pitävät vähäpätöisenä, juuri senvuoksi, ett'ei heillä siinä ole mitään
vaivaa; mutta jos he sattuvat kohtaamaan jotakin jossakin, joka on
heille vaivalloista, ja he siinä koittavat kappaleen eteenpäin
itseänsä, niin luulevat he, että he juuri tässä mahtavat suurentaa --
ja he pysyvät kuitenkin aina vaivaisina. Varmaa on, että ihminen, joka
osaa uida antaa vihkiä itsensä uimamaisteriksi ja pitää itseänsä
tavattoman mainiona miehenä, -- kuin sitävastoin ankka on sekä ujompi
että ui tulematta koskaan maisteriksi.
Tuo iloisa mies tervehti vaimoansa suukkosella.
-- Hyvää päivää, vapaaherrattareni! -- sanoi hän. -- No sinä istut ja
puhut Liinan kanssa. -- Hyvää päivää, Liinaseni! Jumala varjelkoon
sinua, lapsi! Mutta todellakaan etkö sinä ole hyvin vaurastunut tuolla
alaalla siskoni luona. Sinä olit, Theolinda vainajan eläessä, ja sinä
olit kotona, juuri kelmeä raukka, teeveden poikanen ha, ha! Mutta kas
rieskamaito, paahdettu juusto, tuore juusto, tuore voi, marjat ja maito
... ha, ha! tuo virkistyttää ihmistä.
-- Minä istun ja puhun Liinalle seura-elämästä, -- sanoi vapaaherratar.
-- Niin, seuraelämä, ja ha... Sitä en minä ole juuri koskaan
ymmärtänyt, muulloin kuin nuoruudessani, kuin meitä oli muutamia
ystäviä maljan ääressä. Se oli elämää ja tupakansavua niin, että oli
kuin pilvihattaroita katossa, ha, ha! Mutta toiset ajat, toiset
tavat... Ja. kuuleppas seuraelämästä, niin tietää äiti sen asian juurta
jaksain. Se oikein miellyttää minua vähän kuin puhutaan minulle meidän
huvittavista ja elähdyttävistä pidoistamme ... vapaaherrattareni on
henki kaikessa, ha, ha ... todellakin henki. Ja sinä, Liinaseni,
sinusta tulee yksi henki lisää, ha, ha. Mutta missä on Attalie?
-- Hän vaatettaa itseänsä päivälliseksi.
-- Vai niin ... tuleeko tänne keitään?
-- Ei, ei tänäpänä, vaan katsoen siihen...
-- Pah ... kah, nyt on Liinan syntymäpäivä... Kahdeksantoista vuotta,
tyttöseni. Tule tänne! (suudellen häntä otsalle) Jumala siunatkoon
sinua, hyvä Liina, tulkoon sinusta niin hyvä henki, kuin äiti-vainaasi
oli, tulkoon sinusta, Liinaseni, niin sinusta tulee iloinen elämässä ja
tyyni kuolemassa!
Patruuna pyhkäisi äkkiä hymyilevät silmänsä, sanoen:
-- Ha ha, minä olen niin helläsydäminen kuni joku vanha matami... Se on
pilkallista joskus. -- Ja niin hän nauroi taasen.
-- Niin, hyvä Anton, on vaikeata täyttää Theolinda vainajan paikkaa, --
sanoi vapaaherratar hellästi.
-- Eikö mitä, ei lainkaan vaikeata; minun vapaaherrattareni on
suloinen, hyvä vaimo, kuni Theolinda vainaja, Jumalalle kiitos, minulla
on onni naimisissa.
Siinä olikin tuolla hyvällä tehtaan-isännällä oikeus, sillä hänen
luonteensa oli niin tyytyväinen, niin tasainen ja iloisa, ja hänen
mietintövoimansa oli niin nykerä, ett'ei hän saattanut tulla
onnettomaksi naimisessa, muuten kuin, että hän saisi vallan hirviön.
Sitävastaan ei hän nauttinut erittäin sielun iloja, tuo niinkutsuttu
myötätuntoisuus oli hänellä varsin outo. Kun hän vaan tiesi, että
hänellä oli vaimo, joka otti hänet hyvin vastaan, sillonkuin hän katsoi
ylös, joka oli emäntänä pöydässä ja salongissa, jota kutsuttiin
vapaaherratar Antoniksi, silloin oli hän iloinen. Että häntä nyt
kutsuttiin "vapaaherratar Anton", ilahutti häntä päälle kaupan, ja
senvuoksi hän käytti lempisanaa: minun vapaaherrattareni.
Attalie astui sisään.
Luonnikkaampaa pukua ei olisi saattanut helpolla nähdä, ja
vapaaherratar heitti voittoriemuisen silmäyksen tyttäreensä ja enemmän
huomaamattoman Liinaan, joka vielä, puettuna, valkeaan aamupukuunsa,
näytti vähän nunnamaiselta.
-- Ah, katsokaa isä! lausui Attalie, rientäen suutelemaan
tehtaanisännän pyylevää kättä, ennenkuin hän ehti sitä estää. -- Hyvää
huomenta, isä kulta!
-- Huomenta, lapsi? Kello on yli yhden... Mutta katsos, todellakin
kaunista; sinulla on makua, saat luvan vaatettaa Liinan täällä, ja
tehdä hänet pieneksi damiksi, niinkuin sinä itsekin olet... Ah, siitä
on tuleva varsin hauskaa.
-- Oi, Liina osaa niin paljon enempi kuin minä, hän on oppinut niin
paljon ja hän osaa niin paljon.
-- Niin, Jumalalle kiitos siitä ... sillä siitä, joka ei mitään osaa,
tulee köyhä aikoinaan. Mutta katsos, Liina ei ole koskaan elänyt näin
suuresti. Kun Theolinda vainaja eli, niin näimme me ani harvoin
vieraita, ja silloinkin aina vaan asiakumppania ja jonkun
matkustavaisen. Nähkääs, me emme muuttaneet tänne ylös, ennenkuin
Theolinda parka terveytensä takia tarvitsi alituisesti lääkäriä ... hm,
ja silloin, nähkääs, ei saattanutkaan juuri tulla kysymykseen...
Kuitenkin pyysi Theolinda, että Liina saisi olla sisareni ja lankoni
luona, siksi kuin hän tulisi vähintäin kahdeksantoista vuotiaaksi, ja
sen minä lupasin ja ... ja yhtäkaikki, Liina on minun tyttäreni ja
hänen tulee olla minun talossani.
Tuskin huomattava tyytymättömyyden pilvi lensi vapaaherrattaren
kasvojen yli ja Attalien ylähuuli tärisi ikäänkuin suonenvedon puuskan
vaikuttamana.
Liina oli istunut ääneti, mutta hänen viisaat silmänsä olivat
kiinnitetyt äitiin; hän huokasi hiljaa, kun hän näki pilvihattaroita,
jotka hän ymmärsi, vaikk'ei isä nähnyt vähääkään miettivän lausettansa
_minun_ tyttärestäni ja _minun_ talostani.
-- Onhan isällä meitä kaksikin, -- sanoi Liina, tarttuen Attalien
käteen: -- Attalie on myöskin isän tytär.
-- Niin onkin, minä pidän paljon pikku Attaliestani. Oh, on oleva
hauskaa nähdä teidät yhdessä.
Attalie tarttui Liinan käteen lämpimämmin kuin koskaan ennen; hän oli
kiitollinen tuolle rikkaalle perijälle, vaan ainoastaan
silmänräpäyksen.
Kiitollisuudessa on vähän runoutta, joka on suorasanallista lukua, kun
tulikivi tulitikussa: se leimahtaa, sammuu itsekseen, mutta kas puu
palaa sitten.
-- Kas niin, hyvä Anton, pukekaamme itsemme. Rakas Attalie, auta
Liinaa, vanha Maria ei ymmärrä tuota asiaa. Hyvästi, hyvä Anton,
hyvästi.
Vapaaherratar nousi ylös ja meni huoneesta ulos, ja Attalie tarttui
Liinan käteen.
-- Niin, pukeudu kauniisti, tyttöseni, kauniisti kuni sokurinukke, ha,
ha, -- sanoi isä.
Tehtaan-isäntä istui nyt siellä yksin, selaillen muutamia
kuvapiirrustuksia saamatta kuitenkaan huvitusta muusta kuin kauniista
kansista. Taide-teokset eivät olleet hänelle mukavia.
Hänestä oli kuitenkin viime naimisissansa tullut taiteen ystävä ja
hänen huoneensa olivat koristetut niin monilla palkintotauluilla kuin
hän suinkin sai. Jotain Akademian palkintokappaleista, seuraavat
klassilliset teokset, verhotut toga viris'illä ja kothurnilla.
"Augustus pitäen muistopuhetta Caesarista" -- "Eva itkien Aapelin
kuoloa" -- tahi Cicero pauhaten: _quosque tandem abutere Catilina
patientia nostra_. Myöskin oli siellä koko joukko meidän
laatutaulujamme: Kehräävä akka, ja akkoja ja lapsia kaikellaisissa
mahdollisissa asennoissa.
Ruotsalaisessa taiteessa näkee suuria luonnonlahjoja ja paljon
ahkeruutta ja luonnon uskollisuutta, mutta vissin selittämättömän
aineitten köyhyyden. Näyttää siltä kuin meidän taiteilijamme jonkun
näkymättömän voiman kautta olisivat sidotut renttumaisiin mökkeihin ja
samallaisiin lapsiin ja aikoihin. Missä vaan näkee ruotsalaisen
laatutaulun, niin siinä on yksitoikkoinen kuva, se osoittaa, että
meidän maalarillamme on vähän käsitysalaa heitä liikuttamaan, varsin
ahdas elämän kokemus löytääksensä perijohtoja tauluillensa. Meidän
maamme on pieni ja se on muita matkimassa -- senvuoksi näkee
usein Saksalaisia talonpojan tupia kuvattuina "kotimaisissa"
laatumaalauksissamme.
Tehtaanisännän salonkia koristivat useat sellaiset taulut ja
keskipaikoilla sohvaa yläpuolella, ämmä joukon ympäröimänä, jotka
poovailivat, kehräsivät, loukuttivat pellavia, joivat kahvia, oli suuri
valokuva Kaarlo XIII:sta. Tehtaanisäntä oli yksi niitä harvoja, joilla
oli tämä kuva.
Tapaukset asettivat niin, että patruuna mannerkunnan liitossa voitti
moninaista ja, että kuningas oli osoittanut hänelle suurta armoa.
Senvuoksi riippui hän nyt tuolla koristeena ja silmäili hymyillen
pitkin huonetta. Kaunis ukonpää.
-- Hm, -- hymisi patruuna; -- Liina on varsin kaunis, hänellä on
Theolinda-vainajan silmät ... nyt on ainoastaan jälellä keino naittaa
hänet hyvälle miehelle ja se ajoissa, ennenkuin nuot täkäläiset
teikari-haukat minun vaimoni tänne on vetänyt ja tehnyt tytön päästänsä
hulluksi. Ripeys esiintyy kohta, jos sitten niin he valitsevat ja
valitsevat ja saavat lopulta jonkun soman herran, joka muutamissa
vuosissa tuhlaa pois koko perinnön ... ei kaunista ... ei kaunista!
-- "Erään elinkeinolaisen on hän saava, maanviljelijän tai jonkun
semmoisen, vaan ei sotilasta -- nuot sotilaat ovat minusta epäluuloista
väkeä. Huonot palkat on heillä, huonot asiatkin, ei mitään tehtävää,
kauniit vaatteet -- minkä se on joutuva?"
-- "Niin, sen on joku rikas tyttö maksava, ja niin tekevät he itsensä
niin herttaisiksi ja ihastuttaviksi ja tanssivat ja lierakoitsevat,
siksi kuin tyttö hepukka rakastuu, ja sitten niin... -- Huolettavaa
on, että on tyttöjä. Attalie ei tahdo muuta parempaa kuin sellaista
juuri; sillä hän rakastaa häntä töin tuskin niin paljon kuin hän hänen
rahojansa."
-- "Minä olen neuvotteleva vapaaherrattaren kanssa". Tämä oli tuon
kunnollisen miehen mietinnön loppu.