Joka sunnuntai aamupuolisena, huolimatta ilmasta, oliko se kaunis vai
ruma, nähtiin eräs pariskunta kulkevan Jaakopin kirkkoon Tukholmassa.
Heidän seurassansa nähtiin aina tyttö, soma ja hieno kuni keijäinen, ja
niin kaunis, että nuoret herrat asettuivat aina niin, että he
saattoivat häntä silmäillä ja, sittenkuin hän oli kadonnut, sanoo
toinen toisellensa: "saakelin kaunis vunukka ... oikein pieni
paholainen... Kauniit jalat ... varsin sievä nenä ... pyöreät huulet";
ynnä muuta, jollei siellä heidän joukossansa ollut mitään älyniekkaa,
silloin aina myös sai kuulla pari kokkasanaa, kuinka paljon niiden
synnyttäminen joskus maksoikin.
Tuo pariskunta oli vallasväki Blomros, joilla oli pieni huoneensa Åland
nimisessä solukassa.
Aloittaaksemme sillä, joka on asianomainen, mainittakoon, että rouva
oli oikeastaan niin kutsuttu hatturouva, se on, hän teki vaimoväen
hattuja sekä elätti sillä perhettä, herra Blomros taasen oli ollut
jonkunlainen notarius ja silloin tällöin kirjoitti hän asianomaisille,
oli jonkunlainen asioitsija ja niin edespäin.
Rouva Blomros oli suuri, jokseenkin vanha henkilö, puettuna raitavaan
silkkisarkakaapuun, uusimman kuosin mukaan kukitettu hattu päässä ja
oiva puuhkio käsissä, joka oli mäyrännahkainen, jota hän ylpeästi
kantoi edessänsä. Mies sitävastoin oli pieni varreltansa
"ympärileikatussa heiluviitassa", joka riippui hänen yllänsä
luonnollisissa laskoksissa, jonkavuoksi notarius matkan päästä näytti
peltin nyöristä vapaalta, alituisesti liikkuvalta tupsulta.
Häntä kutsuivat net, jotka hänet usein näkivät varsin yksinkertaisesti
"Tupsuksi", kuni rouva Blomros, katsoen hänen sotaisaan muotoonsa, oli
leikinlyöjiltä saanut nimen "Rynnäkkökypäri". Ja tuo sievä tyttö?
Epäilemättä vanhuksien tytär, vaikka, Jumala sen tietää, hän ei ollut
heidän näköisensä. Kuitenkin meni hän (ja useimmat ihmiset eivät olleet
nähneet häntä muuta kuin kirkkoon mennessä ja sieltä palatessa) meni
hän ja häntä pidettiin vanhuksien tyttärenä eli jonakin sinnepäin, eikä
kukaan pitänyt juuri väliä sen tiedustelemisesta, sillä hän asui liian
monta porrasta ylöspäin, että joku olisi nähnyt vaivan etsiä missä se
oikeastaan oli.
-- Mutta, -- lausui herra Blomros, -- tänään on minulla paljon
tehtävää.
-- Niin meilläkin, -- vastasi rouva, joka, tuon nuoren tytön avulla,
laittoi vaaleanpunaista samettihattua, reunustettu saman värisellä
joutsenen udulla, se oli tilattu rouva Gyllenpatron'ille, se on,
entiselle rouva Smeurlien'ille, joka asui Österlångkadulla, ja
kahdenkymmenen vuoden onnellisen yhdessä olon jälkeen oli jäänyt
leskeksi ja sitten antanut kätensä eräälle nuorelle vänrikille, joka
sillä ajalla, kuin hän oli asioissa Smeurlien vainajan kanssa, rakasti
suuresti kunnioittaen rouvaa, joka miehensä pulpetista löysi suuren
joukon tuon rakkaan sinetillä varustettuja nimiä. Hän oli nyt nuori
rouva ja hänen täytyi vaatettaa itseänsä uuden arvonsa mukaan, kun
hänen talvella tuli seurata miestänsä hänen vanhempiensa luo etelään
päin, koska he niin äärettömästi vartosivat "saada sulkea armaan
tyttären syliinsä". Tämä lyhyesti kerrottu hatun tulevasta
omistajasta, ja rouva Blomros tuntien tämän luonnon laadun oli vähän
äreä tänäin -- jotakin, jota hänen tupsunsa ja tyttö saivat jakaa
markka markalta, niinkuin laissa on. -- "Niin meilläkin; muuten sinun
toimesi taitavat olla tavallista laatua".
-- Hm, ei suinkaan; se ei ole mitään...
-- Niin, sen tiesin edeltä käsin.
-- Ei mitään, -- jatkoi notarius, -- ei mitään vähempää kuin eräs
testamentti, joka on jätettävä kuninkaalliseen hovioikeuteen ja se
kyllä maksaa itsensä ... se kyllä maksaa itsensä.
-- Vai niin, mutta, jos Jumala on hyvä, niin saattaa pappikin siitä
puhua... Noh?
-- Niin, näes, minä istun kamarissani enkä tee juuri mitään.
-- Hei, kyllä minä sen tiedän.
-- Niin, ja minä en ajatellut niin mitään... Kuinkas tänä aamuna oli,
kuinkas.
-- Mitä vielä? Rakas Blomros sinä näet, että minulla on tehtävää...
Onko se sopivaa, Emili, onko se sopivaa! Luuleeko hän, mamselli, että
rouva Gyllen ... mikä se hänen nimensä taasen oli, Smeurlinska, tahtoo
laskoksen noin? Oi, taivaan Jumala! ... Niin, puhu, Blomros, me
hoidamme omamme.
-- Kas, naputetaan ovelle. Tulkaa sisään! sanoin minä, ja niin tuli
sisälle, taidatkos arvata ken?
-- En suinkaan, minulla on muutakin tehtävää kuin arvata.
-- No niin, ei kukaan muu kuin hän, nuori luutnantti, joka auttoi
meitä, silloin kuin hevoset karkasivat viime vuonna iljakolla.
-- Kas, hän!
-- Niin hän, niin. Kuules, hän sanoi: minulla on ehkä kunnia, sanoi
hän, kunnia olla tunnettu taasen?
-- Niin, hän on varsin kohtelias mies, sanoiko hän, kunnia, sanoiko?
-- Niin tosiaankin. Eikö minulla ole kunnia nähdä herra luutnantti
Berndtsson'ia? sanoin minä.
-- Ja se oli todellakin hän, tuo sievä poika! -- sanoi rouva. -- Noh?
-- Niin, näetkös, hänellä oli asiaa isältänsä, kapteini Berndtsson'ilta
ja hän pyysi minua noudattamaan mitä laillisesti tulee, tulee
testamentissä noudattaa, jonka nimittäin vieraitten läsnäollessa teki,
päätti ja alle kirjoitti -- Neiti Juliana du Valmy Utå'sta. Se on
tärkeä paperi ja minun tulee jättää se kuninkaalliseen hovioikeuteen,
koska kuninkaallinen hovioikeus on aatelisten perheitten yliholhoja ja
neiti du Valmy vainaja, joka on kirjoittanut ja allekirjoittanut...
-- No, eikö tuo romotus lopu?
-- Niin, näetkös, tämän testamentin on allekirjoittanut, N:o 2.679
aatelista sukua du Valmy Utå'sta ja Skörlundasta. Meidän luutnanttimme
tulee iltapäivällä tänne.
-- Herra Jumala, tuo noiduttu hattu... Niin, älkäämme neuloko noin
tavattoman tukevasti, kyllä se nuorella rouvalla pitää, niin kauan kuin
hän tahtoo sitä käyttää. Vai niin; silloin täytyy sinun tuoda hänet
sisään luoksemme.
-- Vai niin, vai niin.
-- Me olemme vierashuoneessa. Niin, sen minun täytyy sanoa, olisin minä
ollut tyttö, niin varmaan olisin minä rakastunut tuohon kohteliaaseen
mieheen, niin kohtelias oli hän. Ah Jumalani! Eikö hän sanonut: "eihän
armolliseni vaan loukannut itseänsä", -- sanoi hän ... minulla olikin
päässäni tuo vivahtava samettihattu, jonka kreivitär, joka asuu tuolla
alaalla Blasii-holm'assa, oli tilannut... Armolliseni! Ja sitten kysyi
hän nimeämme ja talutti minua toisessa käsivarressa ja Emiliä toisessa,
ja niin hankki hän meille nestettä ja vettä sekä antoi minulle Eau de
Colognea, sillä minä olin vähällä pyörtyä ... sinä muistat kai hyvin
kaiken tuon, Emili?
-- Niin, täti, aivan hyvin.
-- Eikö hän ollut kohtelias ja siisti mies.
-- Oli, täti.
-- Sinun tulee olla hyvin kohtelias, Emilini, etkä sinä saa näyttää
niin vieraalta, kuin sinä tavallisesti olet, etkä alakuloiselta ... se
on kaunista nuorelle tytölle, ja Jumala varjelkoon minua opettamasta
sinulle muuta niinkauan kuin sinä olet meidän leikissämme ... mutta
jonkunlaista kohteliaisuutta täytyy hänelle osoittaa, joka tuli kuin
pelästyksen enkeli.
Se tapahtui todellakin. Kello neljä oli luutnantti Berndtsson siellä.
Sittenkuin me viimeksi näimme hänet, on hänestä tullut täysi kasvanut
kaunissilmäinen mies, ja hänellä oli muodin mukaiset viikset. Oli
jotakin voimakasta ja päättäväistä hänen kasvoissansa, jotakin, joka
heti miellytti ihmisiä hänen eduksensa. Hänen käytöksessänsäkin oli
jotakin rakastettavaa, yhtähaavaa miellyttävää ja omatakeista että se,
joka tahtoi häntä tarkastella, saattoi kyllä huomata, että hänellä oli
ponteva luonne, joka teroitti tulevaisuutta.
Tuo pieni hyväntahtoinen notarius vei hänet tuohon niin kutsuttuun
vierashuoneesen, huoneesen, josta oli muuan noita ihania näköaloja,
naapurin kattojen ja niihin kuuluvien räystäskuorien yli. Huone oli,
paitsi sohvaa ja sinisellä Vadstenassa kudotulla liinalla päällystettyä
divanipöytää, kaunistettu herra ja rouva Blomros'in öljy-kuvilla, jotka
eräs kuleksiva taituri oli maalannut, ja hänellä oli ollut se omituinen
lahja, että oli maalannut nenän korvan läheisyyteen, joka kuului
perspekiiviin, mutta, joka tekikin kuvat kelvottomiksi olemaan
alkuperäisten tunnusmerkkeinä.
Suurella ihastuksella alkoi rouva: -- Oh nöyrin palveliatar ... en
uskaltanut toivoa taasen nähdä herra luutnanttia ... me asumme niin
kaukana poikessa, ja Blomros ei tahdo mennä yleisiin huveihin. Olkaa
hyvä ja istukaa.
-- Se oli minun velvollisuuteni, -- sanoi Berndtsson kohteliaasti, --
etsiä perhettä, jonka kanssa minun on ollut onni tutustua, vaikk'ei
juuri onnellisessa tilaisuudessa.
-- Oh, me emme koskaan saata kyllin kiittää luutnanttia. Sata kertaa
olen minä kysynyt Blomros'ilta: Rakas Blomros, etkö sinä ole nähnyt
herra luutnantti Berndtsson'ia? Mutta ukko-kultasellani on heikot
silmät eikä käy juuri koskaan ulkona. Niin, minä oikein surkuttelin
sinua, Blomros'ini, senvuoksi, ett'et sinä hoida terveyttäsi etkä
ole liikkeellä. Herran Jumala, isä vainajani, joka oli tullin
palveluksessa, harrasti liikettä niin, että hän käyskenteli sekä
aamu- että iltapäivinä; ja hänestä tulikin kahdeksankymmenenviiden
vuotias ja hän oli roteva viime hetkeen saakka, ja hänellä oli
sellaiset hampaat, että hän viimeisenä jouluna, kun hän eli, pureskeli
pähkynöitä.
Tuo oli todellakin sopiva aine keskustella ihmisten kanssa, joka itse
lakkaamatta puhuu, ja niin oli rouva Blomros'in laita.
-- Kah, Jumalani, -- keskeytti hän vihdoinkin yksin puheensa, -- kah,
kuinka Emili viipyy kahvinensa. Asia on niin, luutnantti tietäköön,
että piiat ovat saaneet luvan mennä ulos, toinen kotiin vanhempainsa
luo etelään päin ja toinen vähän kaupustelemaan, eivätkä he koskaan
saavu takaisin.
Oikeastaan ei vallasväki Blomros'illa ollut muuta palvelijaa kuin muuan
matami, joka kävi siellä, siivoomassa, vettä kantamassa ja auttelemassa
keittiössä, silloin kuin vallasväki nimittäin söi keittoruokaa, joka ei
kuitenkaan aina tapahtunut.
-- Ah, kuinka me olemme odottaneet tuota siunattua tippaista, -- sanoi
rouva, Emilin sisään tullessa tarjottiminensa.
Emili oli tosiaankin kaunis kuni Hebe, kun hän allapäin ja punehtuneena
nii'asi vierasta.
Näytti siltä, kuin kahvi olisi elähyttänyt luutnanttia, sillä nyt
onnistui hänen saada puhuakin, ja hänen hauskat pilapuheensa, hänen
ystävällinen kohteliaisuutensa vaikuttivat pian sen, että itse Emilikin
sekaantui keskusteluun. Se ei kuitenkaan tahtonut onnistua, koska täti
Blomros useimmiten keskeytti hänet, sanoen: -- Emili kulta, sinä olet
ainoastaan lapsi. -- Ja hän oli kuitenkin seitsemäntoista vuotias, ja
silloin tyttö ei enää saata olla lapsi.
Perhe neuvostossa oli päätetty, että luutnantti pyydettäisin jäämään ja
notariuksella oli jo suloinen esimaku lihamöykyistä ja munakokkeleista,
joka oli aimoinen ruokalaji sellaisissa juhlallisissa tilaisuuksissa.
Emili jätti heidät siis pian, paistaaksensa itsiensä Matami Malm'in
seurassa keittiön-lieden luona.
-- Mamselli Emili on vaan sukulainen, kuulen ma, -- sanoi luutnantti;
-- minä luulin, että hän oli tytär tässä perheessä ... hänessä on
jotakin yhtäläisyyttä.
-- Niin kyllä, moni on sen sanonut, ja ne ovat kai, luulen ma, nuot
siniset silmät ... sillä hänellä on tumman sinervät silmät, melkein
tummemmat kuin minulla, jotka, hyvä ukkoseni, väittää olevan
ruunilaukkaiset... Eikö mitä, lapsi parka! Hän ei ole lainkaan sukua
meille.
-- Vai niin, mutta hän on löytänyt kuitenkin äitin.
-- Niin, Jumala sen tietäköön, minä olen tytölle varsin kuin äitinsä ja
pidän häntä ankarasti ja kohtuullisesti, sillä ei tule oppia
kahistelemaan ja liekailemaan Jumalan lahjoilla.
-- Niin, siitä minä olen varma.
-- Niin onkin... Ei, hän ei ole sukua, hän on ottolapsi. Kas, se oli
nyt niin, että meillä oli täällä tyttö, mutta, joka oli vähän minun
sukuani, varsin sievä tyttö, niin sai hän keuhkotaudin ja kuoli
sairashuoneessa. Voi, Jumalani, Jumalani; kuinka kurja ja laiha hän oli
kuollessansa; koko hänen käsivartensa ei ollut paksumpi kuin minun
pikku lilleni... Ja niin Blomros ja minä ajattelimme, ja niin sanoi
Blomros: Emmekö saata ottaa maanjunkkari Frid'in tytärtä luoksemme?
Sillä nähkääs, maanjunkkari Frid asui ... ei kaukana Teljestä ja hän
oli vanha tuttu Blomros'ille, ja siellä olimme me nähneet lapsen.
Silloin armahdin minä kakaraa, joka oli ainoastaan kymmenen vuotias ja
otin hänen tänne; sillä hän oli sekä isätön että äiditön ja yksin koko
maailmassa, ilman sukulaista.
-- Se oli teiltä jalosti.
-- Oh, sen Jumala tuomitkoon, -- sanoi rouva hurskaalla luottamuksella;
-- mutta niin paljon minä tiedän, että hän on saanut täällä sekä
sivistystä että ihmistapoja.
-- Sitä en minä epäile.
-- Niin, ja kuin me olemme hullut musiikiin, sekä Blomros että minä, ja
meillä on klaveri, niin olemme me sallineet hänen oppia soittamaan
erään vanhan mamsellin luona, joka asuu tuolla alaalla talossa,
hyvänluontoinen ihminen, hän on Kungsholm'an urkurin Löfgren'in tytär,
ukko Löfgren aikoinaan.
-- Minä olen varma, että rouva Blomros'iila itselläänkin on kyllä
taitoja opettaa, -- sanoi Berndtsson.
-- Kyllä niin, olisi minulla aikaa; mutta sitäpaitsi niin nyt on tuo
soitto niin keinollista, oikein keinollista, siihen en minä
nuoruudessanikaan yhtynyt. Ei, Emili tulee soittamaan, sittenkuin me
olemme saaneet vähän haukattavaa; sillä me toivomme, sekä Blomros että
minä, saada kunnian pidättää herra luutnanttia.
Tuo nuori mies ei näkynyt vastenmielisesti ottavan kutsua vastaan, ja
siten purkautui puhe vanhassa virran juomassansa. Juuri kuin Mayn putoo
Rheiniin Koblenz'in luona, niin puuttui notariuskin puheesen, koskeva
neiti Julianan testamenttiä ja sen lisäyksiä, jotka olivat avattavat,
siinä tapauksessa, jos kreivi Olivesköld Valdemarsborg'ista
kuollessansa jättäisi jonkun pojan jälkeensä: -- "eräs, hm, kummallinen
ehto, koska hänellä todellakin on poika".
-- Sinä muistat kai hänet, nuoren kreivin, joka...
-- Niin, hän on kauhea ihminen ... niin kyllä, tälle hyvälle ystävälle
saatamme me mielellämme puhua siitä.
-- Se olisi hauskaa, sillä minä en tunne häntä, -- sanoi Berndtsson, --
mutta hänen orpanansa on minun hyvä ystäväni; hän on reima nuorukainen,
luutnantti ja hän asuu kotonani vanhempaini luona.
-- Vai niin, vai niin! ... noh sitten taitaa se olla turhaa kertoa
historiaa, joka ei millään tavalla kunnioita nuorta kreiviä.
-- No niin, puhukaa, niinkuin sanottu on, minä en tunne häntä, jollen
huhun mukaan tuulihattuna.
-- Niin, jokseenkin sinnepäin. Niin, suoraan sanoen, Blomros käveli
eräänä päivänä kadulla... Jumala tietäköön, ettei hän häiritse ketään
ihmistä. Silloin kohtasi hän herrajoukon ja eräs niistä tervehti
kohteliaasti ja pysähtyi, niin että Blomros-parka, jolla on heikot
silmät, luuli, että se oli joku tuttu. Mutta vieras kumarsi, sanoen:
"Ah, kuinka se oli hauskaa minulle kohdata rakasta setääni!" -- Blomros
ei ollut koskaan nähnyt tuota ihmistä ennen.
-- En, -- keskeytti Blomros, -- en koskaan ijässäni.
-- Vaan tuo vieras ei tahtonut laskea häntä, vaan pänttäsi, että
Blomros oli hänen setänsä, -- jatkoi rouva, -- ja syleili häntä ja
puristeli Blomros parkaa ja oli vähällä loukata häntä. No, vihdoin
laski hän hänet, sanoen: kah, anteeksi, nyt huomaan erehdykseni ...
eikö se ole notarius Tupsu, jonka kanssa minun on kunnia... Blomros
vihastui, sillä ukkoseni ottaa joskus pahan pään, ja meni menojaan.
-- Siinä notarius teki oikein.
-- Niin, enkös tehnyt? Mutta minä sanoin mietteeni, lausuen: Herrat,
te, jotka olette parempia ihmisiä, käytätte itseänne varsin
konnamaisesti vanhaa miestä kohtaan.
-- Ja niin he nauroivat, -- lisäsi rouva innostuneena; -- eikä se ollut
kukaan muu kuin nuori kreivi; hänellä tulisi olla parempi äly.
Ateria oli valmisna ja jokseenkin pian päättynyt, vaikka luutnantti
asetettiin notariuksen ja rouvan väliin, sillä siinä oli paras paikka.
Berndtsson johti puheen viisaasti musiikiin, ja rouva vakuutti, että
Emili soittaisi aterian loputtua. Kävi niin. Vanha klaveeri avattiin ja
notarius tomutti hiukan sitä, puhaltamalla kieliä, ja Emilin täytyi
istuutua.
Instrumentti oli kehno, mutta tällä huonollakin soittoneuvolla soitti
Emili hyvin, tunteellisesti ja maukkaasti, ja Berndtsson istui vaan ja
ajatteli miltä se näyttäisi, jos tuo sievä tyttö istuisi loistavassa,
valikoitussa salongissa soittamassa parempaa pianoa. Hän uneksui tuosta
ihmettelemisen surinasta, joka olisi kulkeva kuunteliain joukossa.
Hänen unensa pysähtyi -- tuo soma tyttö nousi ylös ja hän änkytti
muutamia kohteliaisuuksia, jotka hän kuitenkin vaistomaisesti tähtäsi
tätille, aikoessaan niitä tytölle, jotakin, joka oli hyvä molemmin
puolin.
Vielä istui hän jälellä, keskustellen somasti kuinka onnellista se
olisi, jos saisi elää jonkun perheen piirissä -- kuinka tyhjää hänestä
oli kuitenkin nuoren miehen elämä Tukholmassa, kuinka ikävää. Hän puhui
todellakin viehättävästi kodistansa -- sanalla sanoen, rouva ja
notarius vuorostansa pyysivät häntä pitämään heidän perhettänsä toisena
kotinansa, pyyntö, joka tosiaankin ilahutti tuota nuorta miestä.
-- Varsin sievä mies, tuo luutnantti, sanoi rouva, kun notarius, joka
saattoi vieraan valolla rappusia alas ja sulki portin, palasi. --
Varsin kohtelias, nuori mies, -- sanoi hän, -- todellakin niin tarkka,
niin tarkka... Mutta, Herran Jumala, kuinka sinä soitit huonosti, rakas
Emili, sinä, joka olet oppinut, maksoimmehan me mamselli Löfgren'ille
kuusi killinkiä tunnista; siitä tulee koottu ropo, siitä, tyttöseni
... ja niin istut sinä ja sekaannut tuon tuostakin ja soitat tuon
valssin, Bethovens tiedän mä sitä valssiksi.
-- Täti kulta, minä olin tosiaankin niin ujo, niin.
-- Niin, ujo sinä aina olet, ja sinä teet siinä oikein muille miehille;
mutta kun minä pidän armossa nuorta miestä, niin on se hänen siveän
puhtautensa takia, eikä sinun silloin tarvitse olla niin ujo kuin
niitten töllöjen edessä, jotka sinua kurkistelevat kirkkoon mennessäsi.
Se on varmaa, ettei luutnantti Berndtsson ole saattanut tyttöä
ujoilemaan sillä tavoin. Mutta, Jumala armahtakoon, minä ymmärrän kyllä
mamselli Frid'iä, hän tietää, että näyttää somalta tuo, kun hän luo
alas suuret silmänsä, niin että nuot pitkät silmäkarvat näkyvät, ja
vähän punehtuu ja näyttää autuaalta ... niin, sen tietää mamselli
pienokainen. Mutta sen minä sanon, Emili, ei mitään teeskentelyä, ei
mitään romaanimaisia keinoja minun läsnäollessani, vaan katso tuimasti
miestä silmiin ja puhu hänen kanssansa, niin että soi. Näyttää siltä
kuin jos sinä olisit sorronalainen tässä talossa ... ikäänkuin notarius
olisi häijy sinulle, tai minä, joka olen kuni äiti...
-- Täti kulta!...
-- No niin, Emilini, sinä saatat saada pahempaakin kuin täällä ... se
ei tapahdu kaikkialla, että sinä saat lihamöhkäleitä ja munakokkelia ja
munia paljaana arki-iltana.
Täti oli nyt kerran tullut kurituksen tielle ja jatkoi sitä,
notariuksen kävellessä edestakaisin pitkin erästä mattoa, joka oli
ovien välillä, ja se oli jaettuna mustiin ja punasinertäviin ruutuihin.
Tämä oli hänen tapansa kuluttaa tuota vähän jälellä olevaa iltaa, jota
rouva käytti jalommalla tavalla, eli luonnolla kanssa-käymisestä yhtä
perusteellisesti, kuin itse Knigge.
Berndtsson taasen oli sekä iloinen että ikävystynyt. Hän tunsi erään
sanomattoman ilon tunkeutuvan sieluunsa, ajatellessansa tuota suloista
tyttöä; mutta silmänräpäyksessä tuli ajatus ja hän kysyi itseltänsä. --
Mitä sinun tulee tehdä? Sinä olet itse köyhä, hän köyhä... Ei, ei! En
minä häntä ajattele.
Nämät päätökset eivät kuitenkaan olleet mistään arvosta eivätkä
vaikutuksesta. Kun rakkaus tunkeutuu säteinensä sieluun, niin ovat ne
yhtä vastustamattomia kuin auringon, kuin totuuden valon säteet. Ei
löydy mitään maallista voimaa, joka juuri kuin estää auringon
paistamasta ja totuuden sanat valkeuden vauhdilla rientämästä
väkijoukon läpi. Järki, miete, kaikellainen ihmisellinen viisaus,
kaikellainen väkivalta -- ei voi estää toista eikä toista.
Kuitenkin päätti luutnantti olla käyttämättä vallasväki Blomros'in
kutsua. Hänen ei tulisi nähdä tyttöä.
Tähän päätökseen pysähtyi hän, ja, todellakin, se oli viisainta
nuorelle miehelle, joka oli päättänyt tulla mainioksi ja rikkaaksi;
sillä hän ei saattanut koskaan tuota vähäpätöistä roolia, jota hänen
isänsä näytti, sitä outoutta, jossa hän eli, ja tuota taukoamatonta
murhetta, joka oli sijoittunut hänen kehtonsa ympäri ja niin
usein noloutti ilon tuolla kotona -- nuot ijäisesti ijankaikkiset
raha-huolet, jotka sortivat jokaisen toiveen ja väsyttävinä riippuivat
jokaisessa siitä suoriutumisen kokeessa.
Se oli tämä jota hän tahtoi ja hänen täytyi välttää -- köyhyyden ja
tarpeen pakkonuttua ei hän tahtonut kantaa, ja kun aina, jollei
ylenkatseesta, kuitenkin puheesta ja armottomuudesta tulee se kirjaus,
jota kansa panee onnettomuuden pukuun, sen takia hän kauhistui; sillä
hän näki ympärillänsä ihmisiä, jotka eivät omanneet näitä murheita,
eivätkä olleet poikkeen sysättyjä, ja kuitenkaan nämät ihmiset eivät
olleet likimainkaan niin hyviä, niin valistuneita eivätkä niin arvossa
pidettäviä kuin hänen isänsä.
Kun katsotaan tuota epätasaista jakoa, niin täytyy, uskoaksensa
ijankaikkista oikeutta, myöskin uskoa sitä tilaa, jossa henki saattaa
olla ja todellakin on onnellinen ainoastaan itse kauttansa, itsenäinen
kaikesta muusta paitsi omasta suunnastansa ja vapaasti seuraa sitä
tietä, jonka hän on valinnut, ulkonaisten esteitten hämmentämättä.
Kun katsotaan kuinka luonnonlahjoja silvotaan, hävitetään ja muutetaan
ainoastaan sen vuoksi, ett'ei isä saata antaa poikansa oppia tahi tämä
opetus on nurinpuolinen ja surkuteltava; kun katsotaan kuinka
tuhansittain hyviä siemeniä mullitetaan liian syvälle maahan ja
rikkaruoho, joka anastaa pinnan, kasvaa rehevästi kukkapenkereellä,
niin täytyy toivoa toisia aikoja ja toista maanlaatua ja ilmaa, joka
voi vaurastuttaa kaiken tuon hyvän, jonka täällä täytyy uinahdella
ilman puutteessa.