-- Hm, Liinaseni, sanoi tehtaan-isäntä hiljaa tyttärellensä, kun
vapaaherratar, Attalie ja hän istuivat seurahuoneessa. -- Sinä olet
niin kelmeä, tyttöseni, Herran Jumala, eihän vaan vaarallista ole ...
toimitettu sinun huviksesi. Näetkös, me elämme nyt toisin, kuin
Theolinda vainajan aikana; katsos, silloin me kömmimme ylös, Theolinda
parka, hän ei saanut koskaan olla kanssa nauttimassa meidän varojamme.
Ole luja, tyttöseni ... hm, me saamme hauskaa, sangen hauskaa.
-- Mutta, mitä minä olen puhuva, isäseni?
-- Niitä ja näitä, tipuseni, niitä ja näitä, sillä ei ole niin väliä.
-- Liina pienoinen on valkean ruusun näköinen, -- lausui vapaaherratar,
keskeyttäen tuon hiljaisen keskustelun, jota hän ei näkynyt mielellänsä
sallivan, -- hän on valkean ruusun näköinen; ah, se sopiikin sille,
joka ensi kerran astuu maailmalle.
-- Ensi kerran, äiti? -- virkahti Liina, ja hieno puna leveni hänen
poskillensa; -- ensikerran oli kai...
-- Vai niin, Liinasella on ennenkin ollut sisäänpääsö maailmaan, sitä
en minä tiennyt, -- keskeytti hänet vapaaherratar jalosti hymyillen.
-- Niin, äiti, -- toisti Liina totisesti, -- silloinkuin minä ensi
kerran pääsin herranehtoolliselle, niin...
-- Vai niin, vai niin, nyt minä ymmärrän; mutta eihän se ole
alottelemista maailmassa, vaan korkeastaan Herramme luona.
Liina katsoi alaspäin, ja hänen silmiänsä kasteli pari kyyneltä.
-- Älä suutu, Liinaseni, mutta minä tarkoitan sinulle hyvää, hyvä
lapseni.
-- Hm, -- sanoi patruuna, -- Liinalla on kuitenkin tavallansa oikein,
vaikk'ei vapaaherrattarellakaan ole väärin, toista on astua maailmaan
alttarin luona ja toista salongissa, vai kuinka?
-- Vallan oikein, ukkoseni; mutta kaunista on omata uskonnollinen
mieli; minä rakastan pientä Liinaa tämän mielialan, tämän suloisen
haaveksemisen vuoksi, joka tekee hänet sangen viehättäväksi ... sinun
tulisi ottaa se varteen, sinun, Attalie; silmät saavat niin kauniin
ilmauksen, kun on uskonnollinen.
-- Niin, siinä on sinulla oikein, vapaaherrattareni, -- sanoi patruuna;
-- minä muistan kuningas-vainajan ajan, korkean vainajan Kaarlo
kolmannentoista, joka riippuu tuolla ... katsokaas, tuo punainen risti
on hänen omaa tähdistöänsä, se olisi saattanut olla minullakin, jos
minä olisin totellut kuningas vainajata. Rakas Anton'ini, sanoi hän
minulle kerran herttua-hallitsiana ollessansa! rakas Antonini! Sinusta
tulkoon vapaamuurari, sillä he ainoastaan ovat todellisia kristityitä
ja heillä on syvät uskonnolliset totuudet ... hm, mutta sitä ei minusta
tullut.
-- Sinä olit suuressa suosiossa kuningas-vainajalla -- sanoi
vapaaherratar, joka tiesi, että tämä kysymys ilahutti tehtaanisäntää.
-- Niin, todellakin sanoakseni, suuressa suosiossa. Minulla oli paljon
luottamusta, hm, muun muassa ... minä tahdon puhua tuon asian,
istuessamme ja odottaessamme.
-- Ah niin, hyvä mies, tuo huvittaa meitä kaikkia, ... eikö totta,
meitä kaikkia?
-- Niin, meitä kaikkia, -- vakuutti Attalie.
-- Niin, nähkääs, alkoi hän, -- ei ole monta, jotka ovat osakkaina
suureen salaisuuteen, nimittäin hengellisen tähdistön perustamiseen.
-- Hengellisen tähdistön?
-- Niin, hengellisen tähdistön, nimittäin, "_St. Helena et Redemtoris
Crucis_", jonka kuningas vainaja perusti; se jaettiin ani harvoille,
enkä minä tunne tämän salaisuutta. Luultavasti muutettiin se sitten
Kaarle kolmannentoista tähdistössä ja yhdistettiin tuohon korkeaan
vapaamuurarisuuteen.
-- Mutta kuinka sinä sen tiedät.
-- Niin kas, minä olin kerta yläällä hänen majesteettinsä tykönä, ja
hän sanoi: Rakas Anton'ini, sinä olet aina ollut uskollinen ja vait'
oleva alamainen.
-- Niin, kuin tuurakala, alamaisuudessa, sanoin minä. "Sinun tulee
tehdä ihmisyydelle eräs palvelus", -- sanoi hänen majesteetinsä.
Alamaisuudessa kyllä, -- sanoin minä.
Silloin kertoi hän minulle aikovansa perustaa tähdistön ja pyysi minua
jossakin ulkomaalaisessa seudussa -- sillä minä vein laivalla ulos
siihen aikaan rautaa -- antaa piirtää tämän uuden tähdistön sinetin.
-- Ja se oli? -- kysyi vapaaherratar.
-- Niin, se oli tehty Hampurissa.
-- Ja tunnusmerkit?
-- Niin, katsos, sangen soma. Ylinnä aurinko risti sisässä, liljojen
kaltainen päissä, ja sen ympäri luettavana: "_In hoc signum vinces_",
joka, sanoi hänen majesteetinsä, merkitsee: tässä merkissä olet
voittava eli tällä merkillä, se on, jos olet kristitty. Lähinnä sen
alla oli kaksi lippua ristiin pannulla J:llä ja X:llä, joka osoittaa
vapahtajaa, ja sitten eräs kilpi neljällä kypärillä ja kilven sisässä
risti ja sen ympärillä aurinko ja kolme naulaa alapuolella. Kilpeä piti
kaksi ristiritaria, jotka olivat saaneet liian pitkät kädet; mutta se
näytti hyvältä. Minä jätin sinetin hänen majesteetillensa, mutta
ymmärrettävä on, että jos tähdistöstä olisi tullut jotakin, niin olisi
se minulle melkein ollut itsestänsä tuleva.
Tehtaan-isännän luonto, joka ennen oli ollut jokseenkin alakuloinen,
oli nyt suosi-aikaa kertoessa tullut ilomieliseksi, ja vapaaherratar
tahtoi senvuoksi yllä pitää sen, niin ett^ei patruuna, niinkuin joskus
tapahtui, silloinkuin vieraat saapuivat, näyttäisi raastetulta ja
vaivatulta. -- Oi, niin sinulla olisi ollut kaksi kunniamerkkiä, siihen
Vaasan merkki luettuna, joka sinulla on.
-- Niin, sen sain minä taloudellisista vaivoistani, -- sanoi patruuna,
järjestäen Vaasaansa, joka oli kallellansa.
-- Oi, ei ainoastaan senvuoksi, hyvä mieheni; sinä vallan unohdat, että
sinä kolme kertaa olet nauttinut maanmiestesi luottamusta.
-- Niin, olla valtiopäivämiehenä. No niin, tuo on pitkä historia tuo.
Nähkääs, minut valittiin siinä suhdassa, että minä olin Skräköping'in
porvareja, jossa minä olin laittanut huopatehtaan ja suoritin
porvarilliset ulosteot. Nyt oli niin, että minä olin hallituksen
suhteen hyvällä kannalla ... sinä nähkääs, minä tunsin kuningas
vainajan ja tiesin, että hän tarvitsi rahoja .... hän oli lainannut
koko joukon minulta ... ja ilman rahoja ei hän voinut maksaa. Sen sanoi
hän suoraan ... hm, ei tuo kai ole liian paljon, että kansa maksaa
kuninkaallensa palkkaa niin, että hän saattaa tehdä suoran puolestansa.
Ei se liian paljon ole, että hänellä on rahoja palkitaksensa ansioita
korkean mielialansa mukaan; ei se liian paljon ole, että hänellä on
vähän sotilaita, jotka hän saattaa pitää hyväksensä ja isänmaan
puolustukseksi sitäpaitsi. Ja niin tuli siitä, että tahdottiin
tullitonta sisääntuontia juuri noille huoville ... sellaista tehdasta
ei perustettu tyhjällä; no, jos se olisi ollut jotakin toista, niin
olisin minäkin saattanut huutaa kaikenlaista vapautta; mutta annas
olla, se on sentään selvää, että ostajat tahtovat kaikkea vapaasti ja
hyvästä hinnasta; mutta mistä sitten elinkeinolaiset eläisivät.
-- Ei, se on mahdotonta.
-- Pitäisikö minun senvuoksi, että muutamat kuninkaalliset sihteerit ja
luutnantit saisivat verkaa paremmalla hinnalla tahi ett'ei huopa
maksaisi enempää, kuin villan arvon, kieltää isänmaani parhaan?
Pitäisikö minun hylätä kuningas ja isänmaa ja päinvastoin kaikkea
otollisuutta tahtoa itselleni pahempaa?
-- Ei, se on selvää.
-- Kuitenkin olisi nähty, kuinka isänmaan tehdas liikkeelle olisi
käynyt, joll'emme me, minä ja minun ystäväni, olisi vastustaneet.
Vastustaminen on ainoa, jota tarvitaan; eteenpäin menee se kyllä, niin
hyvin toisessa kuin toisessakin... Ja niin, lisäsi patruuna, -- kolme
kertaa minua kunnioitettiin kanssa porvarieni luottamuksella. Siinä oli
kovat käsissä, uskonette.
-- Kuinka niin? Sinun moiselle...
-- Niin näes, porimestari tahtoi välttämättömästi tuonne ylinnä; sillä
nähkääs, palkka tuolla alaalla on huono, ja hän tahtoi saada, sitä ei
saata kukaan ihmetellä, tuomiokunnan. Mutta kas, hän ei tullut, ja
kuitenkin sai hän tuomiokunnan.
-- Se oli sinun ansiostasi?
-- No niin! no niin, minä tein, mitä voin. Katsokaas,
henkivartia-ratsukaarti tarvitsi rahoja, en minä muista kuinka paljon,
mutta se oli muutamia satoja tuhansia riisejä, ja se näytti
arveluttavalta. Minä viivyin vähän, sillä se riippui ainoastaan minun
äänestäni valiokunnassa, ja niin me keskustelimme ja minä tein pieniä
ehtojani, nimittäin, että porimestari saisi tuomiokunnan.
-- Ja sen hän sai?
-- Niin, sen hän sai.
-- Mahtaa olla sangen tyydyttäväistä, että saattaa vaikuttaa
valtiopäivämiehenä niin paljon, että mainio mies tulee muistetuksi.
Patruuna naurahteli.
-- Mainio ... hm, oh se ei ollut juuri niin, mutta kas, me tahdoimme
mielukkaasti päästä hänestä; sillä hän ei kelvannut juuri niin
mihinkään ja juuri senvuoksi oli porvaristo aikeissa lähettää hänet
yläilmoihin, silloin toivoivat he, että porimestari suosiosta ja
armosta saisi toisen toimen ja he saisivat hänen sijaansa Arvidsson'in
raatimiehen.
-- Vai niin, sekö syy olikin?
-- Niin kas, se oli syynä siihen, että hän minusta oli ruma kala
suomustaa ... ja kas, ei kukaan ihminen puolustanut minun huopiani,
minä olin varsin pakoitettu itse nousemaan ylös.
Samassa silmänräpäyksessä vierivät vaunut kadulle ja pysähtyivät portin
eteen.
Tehtaanisäntä juoksi akkunaan katsomaan.
-- Ne ovat paruuni Klarstjernalaiset.
-- Varsin suloisia tyttöjä, Liinaseni, niiden kera tulee sinun lähemmin
tutustua, myöskin kotiopettajatar on sangen sievä.
-- Niin, Jaguette on äärettömästi rakastettava tyttö, -- sanoi Attalie,
joka oli tähän saakka istunut ääneti, kuni nukkekaapissa, punaposkisena
ja pauloitettuna, -- ah niin, Jaquette on tyttö, jolla on todellakin
vakavat taidot.
-- Niin, sangen kiltti tyttö.
Samassa silmänräpäyksessä astuivat nuot pienet ja puolikasvaneet neiti
Klarstjerna't sisään, kotiopettajattarensa, mamselli Bleklöf'in
johtamina, joka jonkunlaisella omalla juhlallisuudella astui esiin
vapaaherrattaren luo, sanoen:
-- Vapaaherratar käski minun esiin tuoda tervehdyksensä
vapaaherrattarelleni ja pyytää anteeksi, ett'ei hän saata omata
kunniata tulla. Vapaaherrattarella on...
-- Minä toivon, ett'ei hän voi pahoin.
-- Niin, valitettavasti ei hän voi hyvin tänään; hän on varmaan
kylmettynyt, joka niin herkällä luonnolla, kuin hänellä on, helposti
tapahtuu; hän on kuitenkin juonut kaneeli-teetä, joka on hänen
luonnollensa hyvää ... pikku Jannette, ei hänen tule noin niiata.
-- Tervetullut, pienet enkelini! -- lausui vapaaherratar noille
neljälle neidille. -- Saan esittää teille tyttäreni Liina Anton'in.
Tulkaat hänen ystäviksensä, hän pyytää sitä.
Mamselli Bleklöf käänsi harmaat silmänsä alottelijaan, sanoen:
-- On todellakin huvittavaa samalla erällä nähdä viattomuuden ja
mieltymyksen yhdistyneinä suloisimmassa sopusoinnussa... Suvaitseeko
vapaaherratar olla armollinen...
-- Antakaa anteeksi, armaani! Tämä on mamselli Bleklöf, näitten pienten
Klarstjernojen johdattaja.
-- Niin, meistä on tuleva ystävät, minä olen varma siitä, minun
sydämeni sanoo sen minulle ennakolta ... viattomuus ja viehättäväisyys
yhteydessä, yksinkertaisuus... Ah! me olemme usein puhuvat
taivaallisesta maasta puinensa ja vuorinensa, lirisevistä puroistansa
ja peilijärvistänsä. Hyvää päivää, sinullekin, rakas neiti Attalie! Oi,
on kauan sitten, koko kahdeksan päivää, kuin näimme toinen toisemme.
Sinulla on tänäpä "_beaujour_" mikä huikaiseva väri; sinä olet
ihmeteltävä, Attalie, nyt kuni aina ... ja herra patruuna. Minä näen
herra patruunasta, että ilo tuntuu isällisessä sydämessä, kuin siihen
saa sulkea rakkaan tyttären.
-- Nöyrin palvelija! Niin, se on niin todellakin ... hm, ja että
vapaaherratar voi pahoin ... toivon, ett'ei se ole vaarallista. Antakaa
anteeksi! -- keskeytti hän itse itsensä, rientäen ulos toisia vieraita
vastaan ottamaan.
Katsoaksemme läpi koko kutsumuslista, olisi vaivalloista työtä sekä
minulle että lukijalle. Kyllin siitä, vaunut vaunujen perästä
pysähtyivät ja jättivät matkustavaisensa, herra herran jälkeen saapui
ja antoi palvelian etehiseen ripustaa päällysvaateensa ja asettaa
kalossit poikkeen, ja pian vilisi tehtaan-isännän kartano vieraista
sanan tavallisessa ja talolle kunniaa tuottavassa merkityksessä; se on,
oli varsin vieraita, ei ystäviä eikä tuttuja tuossa yksinkertaisessa,
jokapäiväisessä merkityksessä.
Ollakseen ystävä, tarvitaan nimittäin vissi yhtäläisyys ajatuksissa --
ollakseen tuttu, vissi yhtäläisyys elämän tavoissa ja tottumuksissa;
mutta ollakseen kutsuttu vieras, ei tarvita mitään muuta kuin, että on
suu, joka osaa puhua ja syödä, jokseenkin vetävä vatsa ja koipi-pari,
tullaksensa perille, ja että on näihin kaikkiin yhdistyneenä antanut
esittää itseänsä ja säännöllisesti tehnyt "visitejä".
-- Kas tuossa on meillä "_belle incomme_", -- lausui eräs pitkä herra,
joka oli ottanut paikkansa erään piironkin luo; -- Miltä tuntuu,
Berndtsson?
-- Tytär talossa?
-- Niin, kuka taitaa tänä iltana katsoa ketään muuta kuin häntä. Hän
näyttää jotenkin sievältä, vähän kelmeä, vähän muodostumaton
varreltansa, mutta saattaa tulla ajalla paremmaksi; kauniit silmät ...
eikö totta? ... varsin kauniit silmät ja hyvänluntoiset sitten, niin
todellakin.
-- Hänellä on viehättävä ulkomuoto.
-- Viehättävä? Miten tahdotaan ... sinä tarkastat kaikkea niin
filosofillisesti.
-- Minä en saata huomata, että se on filosofiaa.
-- Teillä Mariebergalaisilla, upsiereillä, tietysti, ja sankareilla
aikonaan, on kuitenkin kummallinen vivahdus akademian apulaiseen tai
muuhun oppineeseen herraan, jokin, en tiedä mikä, mathematillisuus
kaikessa teidän... Mutta se ei vahingoita, ei laisinkaan.
Berndtsson hymyili, mutta se ei ollut iloista eikä sydämellistä.
-- No niin, -- sanoi hän, -- jokainen tuomitsee katsantotapansa mukaan.
-- Ja näin sanoen katosi hän väki-joukkoon. -- Nuori luutnantti
suuttui; hän on hauska mies, tuo Berndtsson, niin riivatun hieno ja
siveä sielultansa kuni Vadstenalainen nyplääjä.
Nämät sanat lausui tuo pitkä herra eräälle pienelle vikulierille, jolla
oli tuo miellyttävä kelmeys, joka niin paljon taitaa miellyttää
naissukupuolta. Hän oli sangen nuori, sitäpaitsi sangen naasti, mutta
hän peitti kuitenkin vaivalla kuuta, joka ujona ja pelonalaisena
tirkisteli noiden harvojen päälaella olevien hiuskarvojen läpi.
Tuo pitkä ja tuo pieni herra näkyivät kuuluvan samaan joukkokuntaan.
-- Kirot ... vahinko Olivesköld'ille! Hän oli kauniin sukupuolen
tuntija; hän olisi ollut täällä paikallansa.
-- Katsos, Gyllensvingel, -- lausui tuo pieni, -- neiti Attalie valssaa
oikein hyvin, kauniit koivet.
-- Niin, hän on kaunis "muikku"; vahinko vaan, ett'ei hänellä ole rahoja
... sellaiset vaan kelpaavat (Olivesköld'ille) "kurtiseerattavaksi".
Olivesköld olisi mielellään saattanut, mielellään pysyä hänessä, hänestä
olisi tullut varsin hyväntahtoinen rouva, siitä ei kysymystäkään.
-- Sinä kai olet hyvissä kirjoissa hänellä?
-- Minäkö? En niin, en enemmän kuin koko maailmakaan; sitäpaitsi mitäs
muuta on tehtävää kuin heittäytyä hänelle? Sinä uskonet, hänellä on
silmäpari, sillä kelpaa vaikka kaloja ostaa ja hän on viehkeä
todellakin jokaista musikusta ihmettelemään, joka hivuttaa täällä
Tukholmassa rokaansa. Kuitenkin syödään täällä hyvin, ja luonnollisesti
niin tulee alkaa rouvan tyttärellä, ja niin edespäin, jollei äiti olisi
niin vanha, niin ei hän olisi noin hyvä ja... Mutta näetkös ...
mamselli! Oh, ei niin pahoin ... kirous, eikö hän valssaa Berndtsson'in
kanssa ... niin niin, se on somaa, eikö hän ole jo oppinut hymyilemään.
-- Sen he kyllä pian oppivat, -- virkahti tuo toinen; -- mutta
tiedätkös, ei ole ketään koko Tukholmassa, joka nauraa sulolla, paitsi
yksi.
-- Niin, minä tiedän ketä sinä tarkotat, se on Adolfine. Niin, hän
näyttää riivatun suloiselta, pienet kuopat poskissa ja nuot valkeat
hampaat. Hän nauraakin aina.
-- Niin, kumminkin silloin kuin minä teen pilaa hänen kanssansa,
niin...
-- Vai niin, se on vaan paljasta pilantekoa? Muuten on hän
kummallisesti säilyttänyt muotonsa; minä muistan hänet, kun hän kulki
pitkin kammioissa saippuaa ja hajuvettä myymässä; sitten otti muuan
jalo henkilö hänet kasvattilaan, ja niin tuli hän "La Croix''iin" ja
nyt viimeksi "Blå Porten'iin". Riivattua, kuinka muutamat pidättävät
itsensä, eikä hän maalaa poskiansa; minä olen usein taputtanut häntä
poskelle ihan uudella silohansikalla, mutt'ei hiemankaan ei punasta
eikä valkoista ... se on luonnostansa.
-- Kah, näetkös, Berndtsson näyttää niin autuaalta.
-- Niin niin, satatuhatta riksiä on jotakin saada, mutta siinä tulemme
me kaksi olemaan... Minä en suinkaan mene sinun tiellesi?... Kun
iltainen tulee, niin tulee tehdä itsensä miellyttäväksi neiti
Attalielle, sillä ensin tulee valloittaa ulkovarustus, ja sitten
pyrimme me itse linnoitukseen. Se olisi kummallista, jos tuollainen
hyvänluontoinen ja röyheä patruuna, kuin Berndtsson, panisi erään
Gyllensvingel'in takalaitaan? -- nyt on valssi loppunut, meidän tulee
tehdä velvollisuutemme, kosi sinä muutteeksi mamsellia, veli Theofron;
minä alan neitillä.
Gyllensvingel läheni Attaliea, joka oli ottanut paikkansa Liinan
viereen. Tuota oivaa neitiä ympäröi koko ympyrä ihailijoita, jotka
kuuluivat ihmetellen kuuntelevan hänen puhettansa.
Gyllensvingel syöksyi esiin, sanoen:
-- Minä seisoin tuolla poikessa Löwenpilin kanssa puhelemassa ja me
molemmin päätimme, että me olimme onneton ihmispari.
-- Onko paruuni onneton, se minua ihmetyttää, -- lausui neiti Attalie.
-- Ah niin, neitiseni, kun näkee niin monen suloisuuden liitelevän
_ohitsensa_ ... mitä muuta on silloin?
-- Viisaalla on onni itsestänsä, herra paruuni, -- lausui Attalie
hymyellen.
-- Mutta sydän, armaani? Missä autuus oikeastaan asuisi, jollei
siellä?... Mutta minun oikea asiani on kysyä teiltä, onko koko teidän
pieni kirjanne täynnä kannesta kanteen, vai saatetaanko joku
silmänräpäys lahjoittaa -- onnettomalle.
-- Minä epäilen, paras paruuni; äiti on kieltänyt minua paljon
tanssimasta.
-- Ah, sitten on vapaaherratar sangen kova; minä olen varma, että hän
saa sellaisella kiellolla "opionin" vastaansa. "Opioni" on vaarallinen,
myöskin naisille, ja minä julistan itseni vapaaherratarta vastaan siinä
tapauksessa... Se on voimaansa liian kauas kurottamista.
-- Mutta tahdotteko te sitten todellakin, että minä koko kuukauden
jälkeenpäin päivittäin saan kuulla "moraleja" tohtori Gyllinder'iltä.
-- Ah, Jumalani, tuo kunnon tohtori ei ole koskaan ollut nuori, hän oli
kai tiedemies jo silloin kuin hän sai kasteen, ja pelkäsi
kylmettymistä, tuntiessansa vesipisaran päässänsä ... ette kai häntä
tottele? Antakaa hänen "moraliserata".
-- Mutta, ei se ole vallan huvittavaa.
-- Ottakaa häneltä aseet pois.
-- Millä minä tekisin tiedemiehen aseettomaksi?
-- Yhdellä silmän-iskulla.
-- Ja joll'ei tuo auta?
-- Hymyllä.
-- Ja joll'ei tämä auta?
-- Niin, menkää pianon luo ja antakaa muutamien hopeasointujen,
sellaisien, joita ainoastaan te voitte esiintuoda, saattaa mies
ihastuksiin.
-- Te luulette liian paljon minusta, herra paruuni; mutta minä
vakuutan, että minä pelkään tohtoria, ja hän on kieltänyt äitiä, ja
äiti on kieltänyt minua.
-- Ja senvuoksi tulee minun seisoa tuolla poikessa piirongin luona ja
olla onneton! Katsokaa kirjaanne: eikö siinä olisi vähän tilaa, vähän,
vähän ainoastaan minulle? Minä tulin myöhään, liiaksi, mutta siihen oli
kelloni syypää; minä etsin huomenna kostoa kellosepälle.
-- Minä rukoilen hänen puolestansa.
-- Se ei auta, armaani ... hän on syösnyt minun vereen ... niin, tuskan
okeaniin; sanalla sanoen, hän on vihani uhri, jonkun tulee tuntea
Nolandin epätoivon.
-- Ah, nykyaikaan ei ole vanhoja ritareja.
-- Vaan sitä enemmän uusia. Tuskin annetaan mitään päivää ilman
vara-tähdistö kokousta, ja kaikki nämät, vieläpä "Svärdritarit".
lupaavat puolustaa, niinkuin todellisen ritarin tulee...
-- Naisia?
-- Ei, kristinuskoa, kuningasta ja isänmaata; muttei naisia mainita.
-- Siinä näette, ett'ei meitä ajatella.
-- Päinvastoin, kristinusko, kuningas ja isänmaa tarvitsevat
puolustusta, mutta te, naiset, puolustatte itse itseänne; niin, te
menette hyökäten eteenpäin, minä vakuutan, ett'ei Napoleon ottanut niin
monta vankia Mantuassa, kuin yksi ainoa kaunis tyttö saattaa vangita.
-- Te liioittelette meidän pientä valtaamme, jos meillä jotakin on.
-- Pientä valtaa, kuulinko minä oikein? Niin, niin tulee teidän sanoa,
ei tosiaankaan ole edes yhtä voittajaa, joka ei aina luulisi, että
hänellä on pieni valta, vieläpä liiaksikin ... enemmän valtaa ...
vallanhimoa on Evan perisynti; eikö hän pakoittanut tuota mies parkaa
omenaa haukkaamaan?
-- Hän tarkoitti hyvää, omenat kuuluvat jälkiruokaan.
-- Ei, neitiseni, siihen aikaan oli omena "_pièce de resistance_",
mutta sittemmin on se vaikuttanut miehen orjuuttamisen, niin lykättiin
net jälkiruoaksi yhdessä rusinoiden ja kuorimantelien kera... Te
huomaatte, että minä tunnen raamatun kannesta kanteen; tuo on Moseksen
kirjassa; parahin neiti. Minä en anna teille voittoa.
-- Saattaa niinkin olla; te miehet, ette anna meille koskaan voittoa;
kaikkea miehet ymmärtävät, kaikkea he osaavat.
-- Ja kaikkea he kärsivät nöyrästi ja kärsivällisesti, kaikki kahleet
he kantavat, jos te ne asetatte heidän niskoillenne ... sanalla sanoen,
olla orjana on juuri minun luonteistani, erään tahdon orjana joka,
joka, vaikka tyrannillinenkin joskus, kuitenkin puserretaan niin, että
kaikki meidän voimamme katoaa... Tehän näette minut nyt, kuinka minä
rukoilen, kuinka minä pyydän ... pyytäisikö kukaan muu niin paljon,
kuin orja...
-- Paruuni on todellakin innokas ... antakaa kun katson! (selailee
erästä pientä kirjaa) kuudes valssi sitten, herra paruuni!
-- Ah, minä olen onnellisin auringon alla.
-- Mutta teidän tulee pyytää anteeksi minun puolestani äidiltä ja
tohtorilta.
-- Ah, minä toivon kaikkea vapaaherrattaren hyvyydestä ja tohtorin minä
vaadin kaksintaisteluun.
-- Ja hän valitsee pillerejä aseiksi.
-- Niin, sitäkin, sitäkin... Te sallitte, että minä kiusotan
Löwenpil'iä voitollani; poika parka, minä surkuttelen häntä, mutta en
taida häntä auttaa. Hän, meidän kesken sanoen, sanoi varmaan, ett'en
minä saisi sitä onnea, joka nyt on minun.
-- Ah, älkää sortako häntä, herra paruuni, -- naurahteli Attalie.
-- Kyllä, hän on sorrettava; sillä hän oletti, että te olette kova
timantti.
-- Mutta, hän ei muistanut, että into on vielä kovempi.
-- Siis kuudes valssi... Nyt olen minä jotenkin levollinen ja saatan
siis kysyä teiltä, mamselli Liina, miltä teistä tuntuu Tukholma?
-- Sangen somalta.
-- Niin, todellakin, sellaisia "_environg'eria_", kuin Tukholmalla, ei
millään Europan pääkaupungilla ole, Constantinopelia mainitsematta.
Kuitenkaan ei Tukholma ole talvella juuri miellyttävä ... vähän lunta
katoilla ja mustat kadut. Te olette olleet operassa?
-- Olen.
-- Ja nähneet?
-- Viimeksi "Friskytten".
-- Se on herttainen Weber'in työ ... kohtaus suden luolassa on
suloisin, mitä saattaa nähdä ... pöllöt, ilman kuvastukset ja musiiki
sitten, äänien myrsky ... eikö teitä kauhistus valloittanut?
-- Ei.
-- Se tapahtuu joskus nuorille naisille, mutta te olette tottunut
luonnon suurenlaisiin ilmauksiin... Ah! luonto naiseni, on jotakin,
joka voittaa keinon.
-- Siinä en minä saata jakaa paruunin mielipidettä, virkkoi Attalie,
sillä hän huomasi, ett'ei Liina saattaisi ollenkaan siinä läväistä
itseänsä.
-- Kas niin, kun minä luulin, että "alliansi" oli loppunut, heitätte.
te minulle hansikan. Mutta, neitiseni; minä olen varma voitostani.
-- Mahdollista, minä en tahdo siitä kinata; mutta paruunini, missä
näette te luonnon niin suloisena kuin eräässä Fahlcranz'in taulussa?
-- Kyllä, armaani, ei kauempana kuin Eläintarhassa.
-- Siellä tomuttuu ajokaluista ja kerjäläiset saattavat huudoillansa
kuuroksi.
-- Antakaa anteeksi, armaani, te unhotatte vallan, että minä heti
teidät saan kiinni valheesta. Te unhotatte, että se olette te, joka
ajatte jossakin näissä ajokaluissa, ja että se ehkä olette te, joka
kurotatte ulos kätenne ja annatte kerjäläiselle lahjan... Eikö se ole
kaunis luonto, elävä luonto, jonka läpi teidän sydämenne kimmeltää ...
tahi, minä toivon, että mamselli Anton antaa minulle voiton. Neiti
tässä on, sen olen minä suoraan teille sanova ... niin, neitiseni, minä
olen kai kanteleva teistä jollekin; mutta neiti tässä kohtelee minua
vallan hirmuisesti; mutta minä en ole yksin siitä. Kyllin siitä, minä
en saa koskaan voittoa, vaikka minulla olisikin taivaallinen totuus
puolellani; minä en saa ajatella, enkä tuntea, hän vaatii ehdollista
kuuliaisuutta; ei saa pitää ihanaa ihanana, ihmeteltävää ihmeteltävänä;
mutta minä teen niinkuin Galilé.
-- Ja hän, herra paruuni!
-- Hän polki laattiata, kun hän tuli pakoitetuksi vannomaan
tieteellistä uskoansa, että maa liikkuu; "se liikkuu kuitenkin", sanoi
hän. Minäkin poljen epätoivossa ja tietäessäni oikeutetusta asiastani,
ja sanon: ihana on kuitenkin ihanaa. Eikö minulla ole oikein, mamselli
Anton?
-- Minä en todellakaan tiedä.
Musiiki näpäytti ja paruuni otti ystävänsä kera paikan piironkin luona.
-- Kuules, Löwenpil, oletko sinä nähnyt egyptiläistä museota
Pariisissa?
-- Olen, kuinka niin?
-- Mitä sanot tuo muumia, joka on tuolla?
-- Muumia?
-- Niin, näetkös, melkein yhtä paljon puhuu mamselli Anton.
-- Mutta hän näkyi puhuvan paljon Berndtsson'in kera.
-- Niin, sen minä uskon, hän tuli ehkä muistojen kera isä kultansa
luota, ja puhui kevät-tou'oista ja kirnupiimästä; tuota näkyy tuo piika
parhain ymmärtävän.
-- Sinun keskustelusi neitin kera oli sitä innokkaampi.
-- No niin, hän on oikein sievä "lutka"; vahinko vaan, ettei hän ole
tarjooja-mamselli Schweizerissä.
-- Mistä te puhuitte?
-- Tuo oli yksinkertainen kysymys; mitä muuta puhuisi, jollei vaan
turhia juttuja; hän tahtoi olla olevinansa vikkelä, ja niin saattaa
kutoa kokoon mitä vaan, hän nauraa varsin hyvin, vaikka suupielet
menevät vähän vinoon.
-- Mutta ei mitään Adolfinen suhteen Blåporten'illa.
-- Niin, sen minä uskon, tuolla tytöllä on _savoir vivre_ ja _savoir
faire_; siitä olisi tullut varsin oiva salonkineiti, jos hän olisi
kuulunut siihen luokkaan -- se on toinen asia.
-- Etkö tanssi?
-- He en, minä olen epätoivossa tänä-iltana, minä en tanssi kenenkään
muun kuin neiti Attalien kanssa, sen minä tiedän, että akka pitää
siitä; ja näetkös, akalla on kaikki sananvalta tässä talossa ja niin
pyritään likemmä muumiata ja ruvetaan puhumaan, mikä sen nimi taasen
on: herajuusto, taale, voinvalmistus ja kuminajuusto, ja niin edespäin,
saadakseen hänen puhe-elimensä käymiseen, ja sitten, veliseni, saat
sinä pienet saatavasi maksetuksi.
-- Niin, sinä teit minulle sutkauksen diskantissa.
-- Vai niin; no sinähän olit takauksessa ja sitäpaitsi olet rikas; mitä
sinä tekisit rikkauksillasi, jollet sinä auttaisi ystävääsi?
-- Siinä saattaa sinulla olla oikein, mutta mene pian naimisiin, niin
että...
-- Niin, tiedätkös, minä olen jättänyt hiidelle itseni, minä nain
mamselli Liinan; ei ole muuta neuvoa. Sinä saattaisit varsin ottaa
neiti Attalien.
-- Kiitän nöyrimmästi, mutta minulla on esteitä.
-- Adolfine ... oh, sillä ei ole niin väliä. Mutta yhtä kaikki,
sellaisena kuin minä nyt olen tässä, niin aion minä mennä tuohon pyhään
aviosäätyyn ja, jos Jumala tahtoo, yhdistyä tuolla poikessa olevan
muumian kanssa; tuo on todenperäinen viattomuus -- eräs "landttärna"
(ei lyhty, ymmärrätkö) ja se on oleva sangen kummallista totuttaa
itsiänsä tuohon "genre'iin".
-- On kyllä, sinä voit kaikkea mitä vaan tahdot.
-- Niin niin, tottumus tekee asian. Kuudenteen valssiin menen minä ja
poljen lattiata neiti Attalien kanssa. Menkäämme tuonne ulos ja
istukaamme vähän: täytyy olla jäykät, lepuutetut jalat, käydäkseen
tuohon työhön käsiksi.
Keskustelu paruunin ja Liinan kanssa oli tapahtunut, niinkuin me ennen
olemme kertoneet, niin ettei hän erittäin ollut voittanut sellaisen
tuntijan suostumusta; mutta keskustelut Berndtsson'in kera näkyi
paremmin luonnistuman.
Berndtsson oli yksinkertainen, vilpitön eikä liiaksi sivistynyt
nuorukainen, joka ei likimainkaan ollut väsynyt elämän nautinnoihin.
Köyhyys ja pelko velkaantumisesta oli säästänyt hänelle monta
kokemusta, joita toiset suorittivat varsin ilottomalla elämällä. Hän
oli usein nähnyt, missä murheissa hänen isänsä oli elänyt ja eli,
ainoastaan senvuoksi, että hän oli velkaantunut; kuinka korot, erään
Sisyphus-kallion kaltaiset, alituisesti saapuivat ja tekivät kaikki
koetukset, suruttoman vanhuuden levonhetken saavuttamisessa,
mahdottomiksi. Tämä vaikutti, että hän oli aikoinaan tottunut vissiin
kohtuuteen, vissiin taipumukseen olla vähään tyytyväinen, joka suurelta
osalta hänen ystäviänsä puuttui.
Ihmetellään usein, minkä vuoksi nuoret miehet niin usein antautuvat
velkoihin; luullaan, että se johtuu kevytmielisyydestä, säästämisen
kykenemättömyydestä ja joutuvasta laiskuudesta, sanalla sanoen, olevan
luonnonlaatu-vian vallassa. Tämä ei kuitenkaan ole aivan usein niin,
vaan vika onkin usein valtiossa, joka antaa niin pieniä palkkoja, ettei
mikään visuus sitä auta, vaan velkaantuminen on poistumaton. Siis tulee
nuorukainen juuri silloin kuin mieli on iloisimmallansa ja kuin
tulevaisuus avaa porttinsa, asemaan, jossa hänen ei ole mahdollista
elää velkaan tulematta. Hän on rikasten miesten poikain toveri ja
ystävä ja hänen täytyy, jollei juuri kilpailla, niin olla kuitenkin
heidän kanssansa. Alituisesti kasvaa velka huolimatta kaikesta hänen
säästäväisyydestänsä, ja kohta huomaa hän, ettei tätä pahetta voi
auttaa ilman perintöä tai -- rikasta tyttöä.
Nyt tulee hänen koittaa saada sellainen; hän kieltäytyy, päättäissänsä
naida rikkaasti ja varallisesti, kaikista vaatimuksistansa
omistaaksensa sen, jota hän mahdollisesti rakastaisi; sillä hän ei
saata ennakolta lukea hyväksensä, jollei velkasumma pakoita häntä
naimaan, paljoa ennemmin kuin hän on nähnyt sen, jota hän rakastaa; ja
jos hän on nähnyt hänet, niin tulee hänen poistaa se ajatus
tulevaisuudelle vaarallisena. Mitä on hän tekevä? Asiat menevät
selvästi alaspäin -- jos he menevät vähän hitaammin tai vähän
nopeammin, saattaa olla se sama; jos vaimo maksaa muutaman tuhat riksiä
enemmän tai vähemmän, ei se kuulu asiaan; mutta kieltäytyä kaikista
elämän iloista, sitä ei hän saata. Hänestä on avioliitto jonkunlainen
ikävä luostarielämä -- jonkunlainen yhdyskunta, jolla ei ole muuta iloa
itsellänsä kuin selvät asiat, ja siis tahtoo hän nauttia, koska hän
saattaa, elämän riemuista, ja tulla mieheksi ja asiamieheksi sitten.
Hänen tulee kuitenkin rakastaa, panematta itseänsä vaaran-alaiseksi ja
sitomatta itseänsä; hänen tulee katsella vaimoa kuin leikkikalua, joka
ei kelpaa muuhun kuin huvitukseen; hänen tuli etsiä hänet juuri sieltä,
jossa hän ei saa tietää, mikä vaimo se saattaa olla. Minkä vuoksi?
Niin, senvuoksi, että hänen tulee olla vapaa, kuin tilaisuus
vakavuuteen ilmaantuu.
Vähitellen tulee hän vapaaksi kaikista tunteista ja oppii vihaamaan
naista; no hyvä, silloin hän on valmis naimisiin; silloin tapaa hän,
annas olla, rakastettavan ja varakkaan tytön; mutta hän ei ymmärrä
häntä. Viattomuuden hienoa tuoksua ei hän tunne, koska hän tulee
irstauden hollituvasta.
On kuitenkin monta, jotka eivät ole niin onnellisesti onnettomia; mutta
näillä on ollut tavallisesti joku apu ja, ennen kaikkea, niitä ei saa
heittää huolimattomasti velan pyörteeseen, jos he luulevat, että heillä
on etuoikeuksien vaatimuksia ja jos vissit oikeudet suosivat heitä,
että he saavat olla vapaat.
Koko tässä otteessa näyttäytyy ylenkatse naisia kohtaan tässä muodossa
etupäässä sellaisissa, jotka tietävät itsestänsä tai arvelevat, että he
elävät varojensa yli, tämä olkoon nautintopyynnistä tai senvuoksi,
ett^ei se saata olka toisin.
Myönnettävää on, että ulkonaiselle ilon pilkistykselle,
silmänräpäykseksi uhrataan sisällinen, todellinen tyytyväisyys ja että
etukädessä eletään perheellistä onnea ja pantataan vanhuuden lohdutus
pankkiin, joka, silkoin kuin sen tahtoo lunastaa, kauan sitten on ollut
maksuvoimaton.
Niin paljon tuomitaan siitä niinkutsutusta silohansikoitusta
raakuudesta; kukahan on se, joka sitä imettää? Tuomitaan tapojen
riettautta, joka joskus tekee, että nuot "sivistyneet" eivät saata
ajatella yhtä asiaa selväksi, vaan tahraavat kaikki, mihin heidän
ajatuksensa sattuvat. Kuka on saattanut riettauden? Pidetään
ylenkatsetta naista kohtaan, raakuuden perustuksena; kukahan sen antoi?
Meidän vaatimuksemme ovat net, että tuo sivistynyt eläisi varojensa yli
ja meidän ahneutemme, että vähennettäisin, mikä suinkin on
tarpeellisinta. Onnettomuus on siinä, että koetetaan heitellä
sisällisen rikkauden puutetta ulkonaisen loistolla.
Kuitenkin on Berndtsson tuon vieraan avun kautta, jonka hän oli saanut,
saattanut yllä pitää itseänsä niin, ett'ei hän edes voinutkaan
velkaantua.
Hänellä ei ollut siis tuota tavallista syytä, eikä hän ollut
senvuoksikaan, kuin monet muut, hylännyt toivoa seurata sieluansa;
sillä hätä ei ollut oven edessä; hän _saattoi_ mennä köyhäänkin
naimiseen, sittenkuin hän olisi saanut komppanian; mutta saattoipa hän
mennä rikkaaseenkin, jos onni olisi hänelle suotuisa. Tämän toivon
perustuksessa ei ollut vakituisesti mitään rainastelevaa
itsekkäisyyttä, mutta isän pula, tuo vähäinen arvo, jota tuo _köyhä_
kapteeni Berndtsson nautti juuri köyhyytensä takia ja katsomatta hänen
jaloa sieluansa ja virassa kelvollisuuttansa, oli syvästi teroittunut
nuorukaisen mieleen.
Nyt kohtasi hän Liinan, ja oli jotakin tuossa tytössä, joka vangitsi
hänet. Kun hän vertaili häntä tuohon köyhään hattumamselliin, huomasi
hän selvästi, että tämä jälkimäinen todellakin olisi tuo oikea -- sitä
ei hän itse ymmärtänyt; mutta ei se ollut kauneus, ei hänen ujo
käytöksensä -- ei mikään, jolle hän olisi voinut antaa nimen, joka
sellaisella noitavoimalla piti hänen ajatuksensa tässä tytössä jälellä,
jonka hän ainoastaan kerran oli nähnyt. Liina oli hyvä, viaton lapsi,
ei kaunis, mutta jotakin ajattelevaa sinisissä silmissä, kipinä sielua
ja totuutta, joka helevästi eroitti sen tyhjän hymyn. joka loisti neiti
Attalien silmissä.
Siis ei Liina ollut mitenkään merkillinen, mutta hän oli rikas; ja
kuinka tuo vaikuttikaan, varmaa oli, että luutnantti Berndtsson luuli
rakastavansa häntä, vaikka hän huomasi, että Emilin kuva ikäänkuin
tahtoi asettua hänen ja Liinan väliin.
Liina puolestansa näkyi tuossa nuoressa luutnantissa tuntevan lapsuuden
ystävän. Hän ei huvittanut häntä millään peräti pilanteolla eikä
turhilla veija-sanoilla, jota niin usein saa salongeissa,
keskustelutapa, joka on puhumassa, vaan ei mitään sanomassa. Mutta
mistä he sitten puhuivat? Jumala tiesi; vaan eivät kirnupiimästä eikä
kuminajuustosta, vaan vallan kokonaan toisista, jotka huvittivat heitä
molempia.
Berndtsson'illa oli aine puhuttavana, joka äärettömästi näkyi
huvittavan Liinaa. Hän oli nimittäin kadettiaikanansa ollut usein
Rödbyn pappilassa ja tuon kunnon rovasti Mollén'in luona, joka oli
naituna tehtaanisännän sisaren kanssa. Hän tunsi siis heidät ja koko
ympärillä olevan seudun.
Tämä oli Liinasta, joka ei vielä ollut ehtinyt tottua uuteen
elämän-tapaan, vallan kuin hän yhdellä kerralla olisi tullut
siirretyksi lapsuutensa edeniin.
-- Ja te muistatte, -- sanoi hän, -- pöydän puutarhassa?
-- Niin, se oli harmaa kalkki-kiivu lehtimajassa; siinä olen minä usein
istunut kirjoineni.
-- Ehkä te olette kirjoittaneet nimennekin? -- kysyi hän ja hänen
poskensa saivat innokkaamman punan.
-- Niin, vieläpä hakannutkin, nimittäin kynäveitsellä. Minä ja
Helmer ... tunnettehan te nuoren Helmer'in?
-- Tunnen niin, sen minä teen.
-- Minä ja Helmer olimme ystävät ja olemme vieläkin; hän oli kadetti
silloinkuin minäkin; mutta juuri tuossa lehtimajassa päätti hän olla
jatkamatta. Hän istui siellä eräänä kauniina kesä-aamuna minun
kanssani, ja me, niinkuin pojilla on tapana, teimme tuumailuja
tulevaisuudestamme. Se olisi luonnollisesti tuleva loistavaksi,
kumminkin minun, -- lisäsi Berndtsson, naurahdellen. -- Helmer taasen
levollista ja rauhaisaa tulevaisuutta ja sittenkuin hän kauan oli
kuunnellut minun tuumailujani, ja ääneti silmäillyt kenttiä ja metsiä,
keskeytti hän minut, sanoen: "Niin, tuo kaikki on hyvää, mutta kuin
sinusta tulee kenraali, niin olen minä pienessä talossani, tuota
sotilaselämää en minä osaa". Ja tämä tuli hänen päätökseksensä.
Ainoastaan kuudentoista vuotias, otti hän äitinsä pienen talon
huostaansa ja on nyt kelpo maanviljeliä.
Liina oli ääneti kuunnellut kertomusta; mutta kun puhuja taukosi,
heitti hän kysyvän silmäyksen häneen.
-- Niin, oikein, olikin kysymys pöydästä. Niin, kuin me jätimme hyvästi
toinen toisellemme, niin lupasimme me ikuisen ystävyyden, ja sen
vahvistukseksi hakkasimme me B. B.. ja C. H. kivipöytään.
-- Niin, minä olen nähnyt nuot molemmat nimet, -- sanoi Liina, mutta
ikäänkuin alakuloisena. -- Minä muistan nähneeni nuot molemmat nimet.
-- Ne ovat kai jo haihtuneet pois? -- kysyi Berndtsson, jonka
haaveisille tuo paennut nuoruuden muisto taasen oli esissä nyt
terveissä väreissä.
-- Ei, varsin vahingoittamattomat, sen voin minä vakuuttaa ja sen vähän
sammalen, joka oli siinä, otin minä siitä pois tietämättä...
-- Että se oli kenraali ja maanviljeliä, jotka siihen olivat
yhdistetyt! -- nauroi Berndtsson. -- Mutta Helmer, -- lisäsi hän, -- on
kuitenkin enemmän maanviljeliä kuin minä kenraali. Onhan se kai pieni
talo, kuin hän hoitaa?
-- Niin, varsin pieni.
-- Ja hän onnistuu kuitenkin? -- kysyi Berndtsson.
-- Niin, sen minä uskon. Heillä on niin sievää, hänen äitillänsä ja
hänellä, todellakin niin hauskaa, että ... että tuntisi itsensä kuni
kodittuneeksi heidän pienessä asunnossansa; sillä, kuni luutnantti
muistaa, ei se ole suuri.
-- Kyllä, sen minä muistan; mutta Helmer onkin järjestyksen ihminen ja
puhdas henkilö, joka voi paljon, vaan ei sokeasti totella muita. Hän
olisi tuskin sopinut sotilaaksi, sillä hän tahtoi aina ensin tietää:
miksi minun tulee tehdä näin tai näin? Ja vasta sittenkuin hän oli
saanut sen tietää, tarttui hän tekoon.
-- Mutta onko sitten sotilas niin vallan tahdoton? -- kysyi Liina.
-- On, se on oleva niin, tai oikeimmin, se kuuluu meidän kunniaamme,
ett^ei meillä ole mitään omaa tahtoa; sillä armeija on elävä
puolustuskone, eikä se käy laatuun, että se ajattelee itse.
-- Niin, silloin pelkään, että Kaarlo ... Helmer aioin sanoa ... olisi
siinä pahassa pulassa; sillä tuota kuulin minä sedän aina sanovan: "tuo
on vastahakoinen herra, joka on pehmeä kuin vaha, silloinkuin hänen
sydämensä määrää hänelle jotakin", niin sanoi setä.
-- Varsin oikein tuomittu, sellainen oli hän poikana, eikä hän ole siis
muuttunut.
-- Minä lyön vetoa, että vallasväki nyt parhaillaan on tuolla alaalla
Rödeby'ssä, -- virkkoi neiti Attalie, -- kun on kerran elänyt maalla,
-- niin ei unohda tuota vapaata luontoa.
-- Niin, neitiseni, me puhuimme vapaasta luonnosta, mutta se oli
ihmisestä, jolla oli mieli, vapaa kuni luonto.
Neiti hymyili. Mutta siltä se näytti, ettei hän kääntänyt huomiotansa
vastaukseen, jokin, joka keskustelu-tavallensa olikin varsin tarpeeton.
-- Ah niin. Vapaus on jotakin, jota me kaikki halaamme, vieläpä kakadu
tuolla sisällä rakastaa vapautta ja valittaa hädissänsä.
-- Hän näkyy, -- sanoi Berndtsson, naurahdellen, -- kuuluvan tuohon
tavallisimpaan luokkaan, joka luulee, että vapaus saadaan, kun vaan
huutaa aikalailla, mutta joka ei uhraa ainoatakaan mantelin sitä
saavuttaaksensa.
-- Ah, te panettelette minun kakadu'ani! Se ei ole hyvänlaista
luutnantilta; niin ymmärtäväistä eläintä ja niin mieltynyttä nähdään
harvoin. Tai mitä sanot, Liina? Eikö kakadu ole liiaksi sievä olento?
-- No niin, mutta, Attalie, varmaan pidän minä kuitenkin tuhat kertaa
enemmän tavallisesta varpusesta, vaikk'ei hän olekaan ulkomaalainen,
vaan varsin yksinkertaisesti ruotsalainen.
-- Ah, sinulla on kummalliset ajatukset, Liinaseni! Tahdot verrata
kakadun varpuseen; sen minä puhun kakadulle.
-- Vai niin, armaani ymmärtää lintujen kieltä, -- sanoi paruuni
Gyllensvingel, joka oli lähestynyt; -- niin todellakin, teillä mahtaa
olla korkeammat taidot kuin muilla. Noh, mitä sitten sanoo tuo
siveellinen suku? He ylistävät Jumalaansa, niin oli vanhassa
virsikirjassa; mutta sanovatko he mitään muuta?
-- Niin, paljon enemmän, vieläpä teistäkin, paruunini.
-- Jumalani, puhuvatko linnut minusta! Ja mitä?
-- He sanovat, että teistä aikoinaan tulee mahtava mies.
-- Ei armaani, he sanovat vaan: Gyllensvingel, hän on orja, hän
niinkuin mekin. Suvaitsetteko te? Nyt alkaa kuudes valssi.
Se alkoi ja kaikki oli taasen liikkeessä.
Näin pitkitettiin juhlaa myöhään yön selkään.
Tehtaanisäntä, kuni kohtelias isäntä ainakin, kulki pitkin ja kestitsi
vanhoja kertomuksilla korkeasta vainaja majestetistänsä Kaarlo
kolmannestatoista ja kaikista aineista, jotka hänen asioitsija
päässänsä olivat saaneet nimensä numeroitten viereen.
Sellainen pää näyttää melkein ryytikaupalta, jonka omistaja,
tehdäksensä itsensä vahingosta vapaaksi, on ottanut joltakin
korukauppiaalta osan hänen varastoansa. Enimmäkseen sokuria ja kahvia,
ryytineilikoita ja pippuria, mutta sisällä puotikamarissa on hänellä
rihmakeriä, vähän pitsejä, joku saali, ja niin edespäin. Nämät tuo hän
esille kuin naisia tulee; mutta niin kauan kuin tavalliset "kundit"
tekevät kauppaa, ei hän ole mikään muu kuin ryytikauppias.
Nyt toi patruuna esiin kaikki kalleudet muistinsa varastosta, eikä hän
ajatellut, että suurin osa oli suorastansa vanhanaikuista.
Vihdoinkin kohtasi hän Berndtsson'inkin.
-- Kuulkaas, herra luutnantti, -- lausui tuo kunnon ukko, joka näkyi
syttyneen ystävyyteen nuorukaista kohtaan. -- Kuulkaas! Nyt on niin
asiat, että luutnantti joskus käy meitä tervehtimässä arkinakin;
kurkistaa joskus tännekin ... tehkää niin, sangen tervetullut!
Berndtsson kiitti; mutta ei kukaan heistä ollut huomannut, että
Gyllensvingel'in ystävä oli kuullut tuon lyhyen keskustelun.
-- Veljelläni ei ole onnea tänä -- iltana, -- lausui siis tämä
paruunille.
-- Kuinka niin? Minä luulen, että minulla on varsin ahnas onni.
-- Kyllä, tyttöjen luona ehkä.
-- Ja mitä muuta tarvitaan?
-- Niin, näetkös, onko tehtaanisäntä käskenyt sinun käydä tervehtimässä
arkinakin, se on, amikalisella kannalla seurustella perheen kanssa?
-- Ei; kuinka sitten?
-- Niin, näes, hän on sitävastoin käskenyt Berndtsson'ia niin tekemään.
-- Vai niin; tahtoisiko ukko perustaa pienen seura-elämän hiljaisista
nuorukaisista! No, tuo oli hauskaa... Ei, ei sanaakaan minulle, vaikka
me olemme puhuneet monta kertaa mutta toisella kerralla puhuimme me
Kaarle kolmannentoista piipunpesästä, ja toisella kerralla hänen
piippunsa -- hammasluusta, luulen ma ... varsin hauska mies tuo meidän
isäntämme.
-- Niin niin; mutta katso paremmin eteesi.
-- Oh, se on akka tekevä; minä menen tuota päätä hänen tykönsä.
Kuuntele sinä, niin saat kuulla, että hän käskee, se on hiukkasta
terävämpi kuin ukon.
Paruuni läheni vapaaherratarta, joka iloa säihkyvillä silmillä katseli
sitä nuorta miesparvea, joka ympäröi Attaliea, kun sitävastoin vissi
niukkuus vallitsi Liinan läheisyydessä. Jokainen hieman pelkäsi, että
hän katkaisisi kaulansa muutamilla yksitavuisilla _niin_ ja _ei_ tahi
tuolla vieläkin kauheammalla _vai niin_. Vähän tahtoi kukin avata
aatteitansa teräsestä, yhdistyneenä yhdeksi langaksi ja pelkäsi kovin,
että hän saisi sen poikki leikatuksi; sillä solmiaminen on vaikea
tehtävä.
-- Täällä on äärettömän virkistyttävää tänä -- iltana, sanoi paruuni.
-- Niin se huvittaa minua, -- vastasi vapaaherratar, jos meidän
ystävillämme saattaisi olla muutamia silmänräpäyksiä viatonta iloa
meillä; se on silloin heidän tähtensä.
-- Meidän tähtemmekö? parahin vapaaherratar, meillä ei saata olla muuta
kuin hauskaa; oltaisihan ihmisvihaajia, jollei täällä aina oltaisi
tyytyväisiä. Luonnollisesti juhlassa, jonka tämä joukko muodostaa, ei
saata nauttia yhtä totista iloa, kuin se, että hiljaisessa kotiudessa
nähdä rakkauden ja kristillisen riemun paratierattuina.
-- Ah niin! niin on se; Jumalalle kiitos, me olemme onnellisia.
-- Niin, ja levitätte autuuden itse majaankin... Tiedetään kyllä, kuka
on henki kaikissa yhdistyksissä ihmisyyden hyväksi.
-- Ah, parunini, siinä tapauksessa on meillä tuomio, joka...
-- Kyllä, varsin totta, mutta mahtaa olla suloista, että saattaa tehdä
hyvää.
-- Oh, se on niin vähäpätöistä; meidän viime näyttelymme Rospigg'ien
hyväksi ... näittekö te sen?
-- Kyllä, ja niin oli siellä eräs työ neiti Attalielta; eräs hirvi
harso-ompeluksessa.
-- Vai niin, te näitte sen?
-- Niin, vieläpä minä huusinkin sitä, mutta luonnollista kaikki
tahtoivat sitä ja minä en saattanut mennä niin korkealle, kuin se meni.
-- Niin, niin se nousi sangen korkealle, joka suuresti ilahutti
Attaliea, koska nuot Rospigg parat saivat siis hänen kauttansa pienen
avun.
-- Neiti Attalie on kaikenperijä äitinsä sydämestä.
-- Sellainen on aina nainen, -- lausui vapaaherratar. -- Teillä
miehillä on niin paljon ajattelemista, että te unhotatte puutteen,
mökin lapset.
-- Aivan totta.
-- Tuo ehkä huvittaisi teitä, että jonkun kerran kuvailematta tulette
tervehtimään meitä ja täällä juotte teetä; te ette saa odottaa muuta
kuin hiljaisen perhe-elämän: äitin lapsinensa, nojaten itseänsä jalon
puolison ja isän puoleen.
Patruuni kumarsi ja vakuutti, että hänen sielunsa läpi tunki todellinen
riemu; ja sitten raukesi keskustelu, kunnes vihdoin, vihoviimeinkin,
vallan katkaistiin sanoilla: "Ruoka on pöydässä".
-- Se oli pitkä keskustelu, -- lausui ystävä, pureskellen piirakkaa; --
minä luulen, sieluni kautta, että heillä on ravunpyrstö täytteenä ...
se on kummallista keksiä, kuinka paljon porvaristo pitää
ravunpyrstöistä. Ja sinut kutsuttiin.
-- Niin, tietysti, mutta tuli ensin mennä pitkän penitentia'n kautta
filantropissa. Te miehet, sanoi hän, unhotatte mökin lapsia; se ei ole
kumminkaan minussa omalla tunnollani.
-- No ei, nauroi tuo toinen ja tyhjensi portviini lasin. -- Vai niin,
te puhutte ... ota itsellesi lasi, se on varsin hyvää ... hädästä, ja
niin edespäin.
-- Niin, ja Rospiggalaisista ja neiti Attalien hirvestä näyttelyssä.
-- Vai niin; olitko siellä?
-- En suinkaan, mutta minä näin sen Emilin luona, sinä tiedät,
neulousmamsellin; hän hypisteli kokoon koko hirven, kaikki koivet,
taivaan ja maan ... sanalla sanoen, koko työn, joka sitten meni ja oli
neitin sormien työnnä ihmisten silmissä.
-- Ha ha! Vai niin, vähän ulkokullaisuutta.
-- Ei, ei vähääkään, siinä oli kumminkin neljä neliökyynärää, ja
hirvellä oli niin suuri ruunu, että mikä nainut herra hyvänsä olisi
saattanut olla tyytyväinen.
-- Mutta sinä tulet kutsutuksi?
-- Niin, etkös sitä kuullut? ... teelle ja "hiljainen perhe-elämä",
"äiti lapsinensa" ja kappale "jaloa isää". Se on tiettyä että minä
sitäpaitsi saan pienen sievän "supé'n" ja soitannollista nautintoa
papukaijan ja neitin kautta. Mamselli on hiljainen kuni kala, suljettu
kuni kassa-arkku ja tyhmä kuni lastu; siitä oiva vaimo tulee aikoinaan.
-- Sinä olet varma asiassasi.
-- Vallan.
-- Mutta, Berndtsson?
-- Berndtsson? Nimestä kuuluu, että hän on se, joka häviää tässä
ottelussa. Berndtsson? Luuletko sinä, että tuollainen rikas tyttö,
jolla on vapaaherratar äitipuolena ja Vaasanritari isänä, saattaa eli
saa (sillä en minä luota suuresti hänen omaan kunniatuntoonsa) mennä
naimisiin sellaisen kanssa, jonka nimi päättyy sanaan "son". Oletko
sinä koskaan kuullut, että varakas tyttö, näin suuressa maailmassa, on
ottanut jonkun Pettersson'in, Mårtensson'in, Jönsson'in tai
Berndtsson^in? Et, veliseni, vähän enempi on sentään kunniatuntoa.
-- Mutta, jos ukko tahtoo...
-- Ukkoko? Jumalani ja anojani, oletko sinä elänyt kiinalaisessa
tattarissa? Koska ovat ukot uskaltaneet sanoa muuta kuin "Jumala teitä
siunatkoon, lapsukaiset?"... "Äiti ei ole antanut minulle lainkaan
rauhaa", ja niin edespäin. Älä sure ennakolta koittavaa päivää ... hän
on minun.
"Supé'm" jälkeen tanssittiin taasen, ja vasta aamupuoleen erkani seura
ja niiden joukossa mamselli Bleklöf oppilainensa.
-- On jotain kohtalaisen parahultaista, sanon minä; sopivan vapauden ja
pakon välillä, -- sanoi mamselli. -- Kuulkaas Gustafva? Onko hänen
vilu, niin kääriköön turkit ympärillensä... On kohtalaisen
parahultaista, jota ei kukaan talon tyttäreistä ymmärrä. Neiti Attalie
on jotenkin irstas, ja se vaikuttaa, että kaikki nuoret miehet
kerääntyvät hänen ympärillensä; se ei ole mikään hyvä merkki heidän
kunnioituksessansa, kun he niin saartavat jonkun tytön... Mitään
sellaista en minä koskaan sallinut... Gustafva, nukkuuko hän?...
Sellaista ei mikään sivistynyt tyttö saata sallia; sillä ensimäinen
sääntö on, että tulee pitää miehet kaukana, kaukana, sanoin minä.
Tytöllä tulee olla atmospher (atmospher on sama kuin ilmakehä)
säädyllisyydestä ja korkeasti moraalinen perustus... Hän kuulee kai,
mitä minä sanon, Gustafva?
Neiti Gustafva, joka oli nukkumaisillansa keinuviin vaunuihin, sanoi:
-- Niin, ilmakehästä.
-- Niin, oikein atmospher ... lausutaan at-mos-fäär ... ympärillänsä
mielen hienoudesta, joka poistaa tuon tyhjän imartelemisen. Miehet ovat
petollisia, eivätkä tahdo koskaan muuta kuin loukata tytön hienoja
hermoja. Tytölle kuuluu, että hänellä on hienot hermot, eikä hän saa
olla piijan kaltainen; muita kyllin siitä. Gustafva näki kai mamselli
Liina Anton'in.
-- Kyllä, vastasi tyttö haukotellen.
-- Hän taasen on jäykkyys itse: ilman keskustelu-taitoa, ilman
käytöstapaa, vieläpä ilman tavallista kieli-sivistystä. Kuten näkyy,
hän ei ole lukenut ainoatakaan ranskalaista romaania alkukielellä,
vieläpä on hän tuskin lukenut mitään romaania; se on surkeata...
Makaako Gustafva? Niin, Jumalani, hän makaa.
Mamselli Bleklöf vaikeni ja mediteerasi tuota turhan-aikaista maailmaa.
Syynä tähän hänen filosofialliseen elämän-havaintoonsa oli yön
valvominen, joka oli väsyttänyt häntä, ja osaksi tuo eremiitinen tila,
jossa hän oli juhlassa ollut. Kukaan ei ollut näyttänyt huomanneensa
tuota pientä ihmistä, joka harmailla silmillänsä harhaili seurassa; ei
yksikään näkynyt muistavan, että tuolla poikessa pesän luona oli koko
makasiinillinen sivistystä, lainasto ihmisten kera seurustelevien
hyväksi, ja sitäpaitsi jalo, lämmin ja hellä, vaikka vähän kokoon
rutistunut, naisellinen henki. Kaikki katsoivat vaan kuorta ja antoivat
itse sydämen olla sopukassaan huomaamatta. Saattaa vähemmästäkin tulla
filosofiksi, kuin tämä oli.
Ei ole muuta kuin yksi askel siitä, ettei tule pyydeksi paalissa -- ja,
että päistikkaa heittäytyä valon-lähteesen.