Frans oli tullut vallan tyveneksi; hän saattoi nyt vanhan kreivin
kanssa puhua onnettomuudestansa, vaikuttamatta häneen mitään. Hän sanoi
itse, että hän oli semmoinen, joka herää voipuneena, mutta poltosta
parantuneena, jonka murre on uhannut elämää; hän alkaa silloin uutta
elämää ja muistaa kuinka hän ennen vuosikausiin ei ollut ainoatakaan
päivää terveenä, mutta ei kipeäkään: kuinka kaikella silloin oli aivan
toinen väri kuin miten hän nyt katseli asiaa; ja kuinka senjälkeen
kaikki tämä kerrassansa hajosi ja sisällisellä itseparantamisvoimalla,
väkisinäisillä taitteilla ja lopullisesti hiljaisella levolla poistui
tuo pahe. Sellaisen ky'yn antaa eläimellinen osa meidän olemisessamme
ja hengellinen vielä korkeimmassa määrässä sentään, ja tuo on senvuoksi
kuin me iloisella miehuudella, rukouksella ja toiveilla voimme
läpikäydä mitä hyvänsä -- jotakin parempaa voi ja täytyy kuohua
jokaisesta murteesta; tuo pahe on vieras esine, myrkky, -- ja Jumala on
antanut meidän sielullemme itseparantamisvoiman poistaaksemme sitä.
-- Jalo isäni, -- sanoi hän siis eräänä iltana kreiville, jota hän nyt
paljon hartaammin rakasti isänä kuin ennen, sillä hänen oikeutensa ei
ollut millään etuoikeudella ympäröitty eikä pyhitetty millään
lainsäännöllä, -- jalo isäni, tuo sukukartanokirje ei lainkaan koske
minua enään; mutta koska se oli vähällä tehdä minusta huonon ihmisen,
niin tahtoisin minä kuitenkin tietää jotakin siitä.
Vanhus otti esille heti muutamia papereita pulpetistansa.
-- Tämä on kopia itse testamentista, joka sisältää tuon tavallisen, eli
että Valdemarsborg pitää säilytettämän Olivesköldin suvussa ja
lankeeman pojalle isän jälkeen -- kuitenkin, lapseksi-otto ei kelpaa --
sekä että kartanoa ei koskaan peritä naispuoliselta haaralta eikä
heidän perillisiltänsä. Tämä on itse sukukartanon kirjeen sisältö,
johon on liitetty useita lisäyksiä, niinkuin että kaikkien sukukartanon
omistajien kuvat pitää asetettaman saliin ensimäisenä vuotena, kartanon
haltuun saatuansa, että meidän sukuhautamme pitää yhä pidettämän, net
siellä riippuvat liput hyvin hoidettaman ja varustettaman uusilla
tangoilla, kuin vanhat ovat mädänneet, että vaakunat uudestaan
maalattaisi, ynnä monta muuta hyvin turhamaista sääntöä.
"Millä tavoin pitää meneteltämän, sittenkuin suku on sammunut
miespuolelta, ei ole sukukartano-kirjeessä nähtävänä, vaan viitataan
siihen, mitä on säädetty eräässä asiakirjassa, joka on liitettynä
suljetussa käärepäällyksessä.
"Minä näin nuorena ollessani Svean hovi-oikeudessa itse pääkirjan
pergamentilla ja tuon salaisen mytyn; se oli varustettu vanhan
kenraalin, valtiomarskin Oxenstiernan ja hovioikeuden sinetillä. Mitä
se sisältää, sitä en minä tiedän".
-- Minä en tiedä mistä tuo tuli, -- jatkoi Frans, -- mutta kun minä
luulin olevani perillinen, pidin minä selittämätöntä ylenkatselajia
niin kutsuttua esi-isääni kohtaan. Hänen tylyt kasvonsa, tuo matala,
leveä, yksipäinen otsa, ankara suunmuoto, tuo ylpeä kasvojen luonto
eivät miellyttäneet minua ja kuka tiesikin, että tämä itsekkyys, joka
tahtoo mennä ja todellakin menee vuosisatojen läpi, tämä koetus suvun
ylläpitämisessä huolimatta mistään tapauksista, ja pitää yllä sitä
rahoilla, teki tuon vanhuksen ylenkatsottavaksi silmissäni. Sanokaa
minulle kuitenkin nyt minkälainen ihminen hän oli -- kenraali, se on
hyvä; mutta tiedättekö te vielä muuta, isäni?
-- Vanha kreivi, kenraali Olivesköld, esi-isäni, eli Kustaa suuren
aikana; hän oli yksi niitä miehiä, jotka urhoollisuudella ja
miehuudella kohosivat arvoaskelittain. Hän alkoi palvella numerossa
Itä-Göthan rykymentissä, talosta, jonka nimi oli Oliveberg, ja häntä
kutsuttiin siis Oliv -- se oli hänen sotamies-nimensä. Kolmenkymmenen
vuotiaan sodan aikana nousi hän arvossa ja sen lopussa tuli hänestä
kenraali. Hän oli, niinkuin toisetkin sankarit tällä ajalla, katsonut
eteensä ja oli, kun hän vihdoinkin oli kyllästynyt kunniaan, vieläpä
kohta elämäänkin, sangen rikas. Hän erosi kuningatar Kristiinan noustua
hallitusistuimelle; hänestä tuli hänen pahin vastustajansa, sillä hän
suojeli oppia ja älyä -- kahta asiaa, joita hän ei saattanut kärsiä --
ja hän antoi vapaasuku-arvon lemmitty-joukollensa ja, niinkuin ukko
eräässä kirjeessänsä lausuu, "lautasen nuolijoille"; ja tämä näkyi
haavoittaneen häntä syvimmin -- ei senvuoksi, että hän itse kuului
aateliluokkaan, sillä niitten kera ei hän koskaan ollut yhtynyt, vaan
senvuoksi että hän, kuni hän sanoikin, "että hän, säästämättä
miehuuttansa, henkeänsä ja vertansa kuninkaallisen Majesteetin ja
Ruotsinmaan hyödyksi, oli ansainnut muutakin, kuin että hän
asetettaisiin 'lautasten nuolijain ja neulamestarien joukkoon'.
"Ettei hänen sukunsa sammuisi, niin nai hän vanhoina päivinänsä ja sai
pojan, joka sai nimen Feliks.
"Tämä nimi kuuluu jotenkin latinalaiselta, ja ukko oli huonolla
kannalla latinan puolesta; vaan se oli kuitenkin saanut rakkaan soinnun
hänen korvissansa.
"Juuri silloin kuin Ruotsalaiset suuren Kustaa Adolfin kaatumisen ja
Nördlingen tappelun jälkeen olivat arveluttavassa tilassa, lähti
silloinen eversti Olivesköld kerran varsin umpimähkään rykmenttinensä
seikkailuihin. Hänen onnistui kumminkin saada eräs ruuti- ja
muonakuormasto kynsiinsä, niin että vihollisen ampumavarain ja ruan
puutteessa täytyi jättää asemansa, joka muuten oli niin luja, ettei
Ruotsalaisten silloinen voima olisi voinut sitä valloittaa. Hänen
ilmoittaessansa tästä valtiokanslerille, vastasi tämä:
"'Teidän tulee tosiaankin tästä lähin ottaa nimeksenne 'Feliks' sen
jalon teon muistoksi, joka teillä oli vihollisten kanssa; ja jonka
puolesta minä suuresti teitä onnittelen'.
"Tämä oli se _teko_, jonka vanha kenraali tahtoi ikuistaa kutsumalla
poikaansa Feliks'iksi (= onnellinen), ja aina sitten on tuo luultu
perillinen saanut tämän nimen".
-- Niin, minullakin on se, -- huokaili Frans, -- mutta kohtalo on
tahtonut ett'en minä koskaan ole käyttänyt sitä.
-- Sinä saatat lukea perustus-kirjeen.
-- En, isäni, se ei kuulu minuun.
-- Ei ... mutta Frans, Jumalalle kuitenkin kiitos siitä, mitä on
tapahtunut! Minä kuolen ennemmin lapsettomana kuin että jättäisin
jälkeeni sellaisen pojan, kuin sinusta olisi tullut... Jumalan tiet
ovat ihmeelliset, mutta armollinen on hän rangaistessansa.
-- Niin, isäni; ihmeellistä kyllä, tunnen minä itseni nyt
onnellisemmaksi kuin ennen, onnen päivinäni, silloin oli aina jotakin,
jota en minä saattanut tyydyttää, jotakin, jota minä toivoin ... mutta
en minä tietänyt mitä se oli. Kaikkein katkerinta oli se ylenkatse,
mikä minussa oli naisia kohtaan ... sen on Emma puhaltanut pois
hengellänsä; minä olen vain yhden ainoan kerran uskonut naisellista
olentoa, ja heti, ensi kerran kuin minä tarvitsin ystävätä, kohteli hän
minua pelastaen, lepyttäen ja vapauttaen.
-- Niin, niin, Frans, se, joka ei ymmärrä, mikä nainen on, on sokean
kaltainen, jolle kerrottiin taivaan-sinisen taivaan ihanuudesta.
"Kyllä, minä sen ymmärrän", sanoi hän, "se maistuu hyvältä". -- Ei, ei,
se ei maistu miltään. -- "Niin, kyllä minä nyt ymmärrän. Se haisee kuni
jasmini". -- Ei, ei. -- "Vai niin, se on sitten pehmeä kuni sametti".
"Se, rakas Frans, joka ei tiedä, että nainen on se, joka kokoo sydämeen
meidän onnemme, kunniamme, toivojemme pirstaantuneet säteet, ja antaa
net takaisin meille, muodostuneina yhdeksi ainoaksi kuvaksi; se, joka
ei ymmärrä, että hän on se, joka kuitenkin lopullisesti ottaa meidät
vastaan satamassa -- kodin rauhassa -- vaan luulee, että hän on joku
lemmen haltijatar, kaunis esine tai välttämätön pahe; hän on kadottanut
sielunsa tunteet, eivätkä net parane muulla kuin kiduttavalla
operationilla, sellaisella, joka saattaa ottaa pois kaiken hänen
näköpiiristänsä".
-- Ja teidän aikeenne, isäni? -- kysyi Frans.
-- Minulla ei ole vielä mitään aikeita. Toivokaamme, että minä elän
muutamia vuosia vielä... Ja kuitenkin, Frans, tulkoon sinusta mies
puolestasi, kehitä luontoasi, perusta omalle pohjalle. Ja Jumalalle
olkoon kiitos, niin paljon on minulla, että sinulla on turva ja jotakin
millä aloitat. Muuten, anna Jumalan pitää huoli kaikesta muusta.
-- Niin, isäni ... mutta teidän ei tule minun tähteni unhoittaa Akselia
ja Emmaa. Jos minä olisin jäänyt siksi kuin olin, niin olisivat he...
-- Aivan oikein, -- sanoi kreivi tyytyväisesti hymyillen; minä aionkin
jakaa tavarani. Sinä et saa enempää kuin hekään. Siis ei tule mitään
rikkauksia kysymykseen, ja sitä paitsi, Frans, -- lisäsi hän, taputtaen
poikaansa olaalle, -- sitäpaitsi niin ovat minun alustalaiseni vallan
hyvissä voimissa...
-- Hiljaa, hiljaa, isäni! -- huusi Frans; -- nyt olen minä itse
koittanut heidän työtänsä enkä sano siitä enää sanaakaan.
-- Näetkös, Frans, kuinka hyvä on kuitenkin itsekin koittaa maailmaa...
Kuinka kaikki silloin tasaantuu ja tulee oikein jaetuksi.