Nuori sukukartanon omistaja teki vähäisiä huviretkiä naapuristossa;
sillä kotona oli ikävää. Serkku Emman kanssa ei maksanut vaivaa jutella
-- hän kuin pelkäsi häntä: Akselin kanssa hän ei enempää kuin, mitä
tarpeellisuus vaati, tahtonut jutella, sillä tämä oli loukannut häntä,
ja vanhalta kreiviltä sai hän kuulla nuhteita.
Hän oli siis poissa, kun eräänä kauniina päivänä iltapuolella vanhat
berliniläis-vaunut, paksut ja pulsukkaat kuni tynnyri kahden hikisen
hevosen vetäminä, verkalleen tulivat pihaan. Vaunut pysähtyivät oven
eteen, ja keski-ikäinen mies astui niistä, kysellen vanhaa kreiviä.
Tämä oli tavallisuuden mukaan kirjastossansa kun Emma tuli sisään
tuolla erinomaisella ilmoituksella, että se oli todellinen vieras,
eräs, jonka kasvoja ei kukaan tuntenut.
-- Anna viedä hänet vierashuoneeseni, minä tulen heti.
Näillä käskyillä Emma riensi alas, mutta hän kohtasi tuon vieraan.
-- Saakos puhua kreivin kanssa? -- kysyi hän.
-- Kyllä.
-- Missä?
-- Hän on kirjastossa, mutta tulee heti alas.
-- Suvaitkaa minun mennä hänen luoksensa sinne, missä hän on.
Niin sanoen meni vieras ylös rappusia ja hän oli muutaman minutin
kuluttua kirjastossa.
Vanha kreivi nousi ylös ja hän katseli vierastaan tutkivin silmäyksin.
-- Tervetuloa, parooni! -- sanoi hän ystävällisesti ja tuolla
liukkaalla käytöstavalla, joka oli hänen maailman tavallensa niin
omituista. -- Terve tuloa, vaikka te täällä tapaatte minut näin
jokapäiväisesti.
-- Nimeni on Berndtsson, kapteeni Berndtsson.
Vanhus kavahti. -- Berndtsson? Minä olen ... minä olen kuullut nimenne
ennen.
-- Hyvin mahdollista, herra kreivi.
Tuo vanhus pelkäsi, eitä Berndtsson'in asia oli hyvityksen etsiminen
Frans'ilta ja hän sanoi: -- Minä en luule että meidän nimemme ovat
olleet koskaan ristiriidassa keskenänsä, jos niin on...
-- Ei ollenkaan; mutta minä olen matkustanut tänne ilmoittamaan herra
kreiville jotakin, jota en minä ole voinut jättää jonkun toisen
toimitettavaksi.
-- Vai niin ... istukaa parhain kapteeni. Missä saatan minä olla teidän
hyödyksenne.
Kapteeni Berndtsson hymyili: -- Ette missään, herra kreivi ja ... minä
epäilen, että minä edes teen teille hyvää työtä.
-- Mitä vielä?
-- Minä olen pesän selvitysmiehenä neiti Juliana du Valmy vainajan
kuolinpesässä.
-- Vai niin, teillä on ehkä joku saaminen minulta ... vainajalla oli
omituinen kyky saada saamisia kaikilta.
-- Ei.
-- No, mitä sitten? Te näytätte niin ongelmaiselta, hyvä kapteeni.
-- Herra kreivi, kun te saatte kuulla asiani, niin ette te pidä sitä
ihmeellisenä, jos minä olen ongelmainen.
-- Mutta alkakaa sitten!
-- Niin, neiti du Valmy on asunut samassa seurakunnassa kuin minäkin.
Me emme ole seurustelleet hänen kanssansa, kumminkin hyvin vähäsen;
hänen luonteensa oli ... yhtä kaikki, me emme seurustelleet hänen
kanssansa.
-- Niin, minä tunnen hänen luonteensa ja hänen menetystapansa. Hän oli,
Jumala antakoon minulle anteeksi, ei kukaan muu kuin eripuraisuuden
Jumalatar Eris... Ja teidän asianne? -- keskeytti, kreivi itse itsensä,
huomatessansa lausuneensa liian todellisesti tuosta vainajasta.
-- Minä tulin, -- toisti kapteeni, -- joku aika sitten kutsutuksi neiti
du Valmy'n luo. Hän oli jo silloin kipeä, mutta käveli vielä yläällä,
ei kukaan aavistanut sen olevan niin lähellä. Tultuani sinne, otti hän
minut vastaan ystävällisesti. "Minä olen kutsunut teitä", sanoi hän,
"koska te olette kunnon mies, koska minulla on täysi luottamus teihin".
Hänen muotonsa oli vallan muuttunut, niinkuin hänen olentonsakin. --
Minä en saattanut muuta kuin kummastella tuota alkua, mutta neiti
jatkoi: "Minä tunnen, ettei minulla ole monta päivää jälellä ja minä
tahdon, niin hyvin kuin voin, toimittaa tilini eläissäni. Te tunnette
minua aivan vähän", jatkoi hän, tirkistellen minua terävillä ja
kuitenkin puoleksi lakastuneilla silmillänsä; -- "te tunnette minua
aivan vähän, mutta niin paljon tiedätte te, että viisaus on ollut minun
taidollisuuteni ja sitä olen minä käyttänyt. Minulla on siis ehkä
enempi, kuin te luulettekaan, itseäni nuhdeltavana."
-- Juliana raukka! -- huokasi kreivi.
-- "Teidän tulee luvata minulle, että, niin pian kuin minä olen
haudattu, matkustatte Valdemarsborg'iin, ja että jätätte langolleni
tämän mytyn. Mitä se sisältää, olen minä teille kertova". Ja pitäen
myttyä kädessänsä, kertoi hän minulle historian, jota paitsi olisin
ennemmin tahtonut olla... Kyllin siitä, minä tiedän mitä näissä
papereissa on, jotka minä olen määrätty teille jättämään.
Vanhus murti sinetin. Oli kirje neiti Julianalta, seurattuna muutamilta
liitteiltä kopioittuna. Kreivin kasvot välähtivät kiistailevissa
tuuteissa; saattoi huomata, että hän väkisin masensi ylenkatseellisen
tunteen -- mutta hän vaikeni ja luki.
-- Utå'ssa, ... niin, se on oikein, siellä on hän syntynyt, -- hymisi
kreivi itseksensä. -- Minä olin Pariisissa, ... enkä tullut kotiin
yhteen vuoteen.
Vihdoin pani hän paperin luotansa, nousi ylös, käveli muutamia
askeleita lattialla, mutta hän seisahtui yht'äkkiä. Hän näkyi
unhoittaneen kaikki kuin häntä ympäröi, mutta yht'äkkiä näkyi hän
huomanneen kapteenin, hän kurotti kätensä, sanoen: Eikö totta,
kummallinen historia! -- Jos minä olisin kymmenen vuotta sitten saanut
sen häneltä tietää, sen siaan, että hän myrkytti hänen sielunsa
uskottelemisella joutilaasta elämästä ... ah, kuinka minä silloin
olisin kiittänyt häntä.
-- Asiata ei taideta saattaa auttaa. Alkuperäiset kirjat ovat hänen
testamentissansa, joka on Svean hovioikeudessa ... tapauksen täytyy
tulla esiin.
-- Epäilemättä; sitä ei saata auttaa, jollei hän matkusta ja katoa.
Muuten perilliset sekoittaisivat taivaan ja maan, vaikk'ei heillä ole
oikeutta perintöön... Kumminkin testaatorin tahdon mukaan.
-- Mutta kuinka nuori kreivi on...
-- Ottava asiani? Minä en tiedä ... mutta hänen täytyy tietää se, ja
antakoon Jumala onnellisena hetkenä! Kuitenkin pelkään minä, ettei
katumus, vaan koston himo, ole tehnyt kälyäni niin avosydämiseksi.
Frans on kohdellut häntä ... niin, herra kapteeni, minä lisään ... hän
on kohdellut häntä, niinkuin kaikkia muitakin, kopeasti ... mutta se on
Jumalan tahto, minun tulee menetellä. Te olette vaiti niin kauan, herra
kapteeni, ja erityisistä syistä toivoisin minä, että te lähtisitte
heti; minä en tahdo, että Frans näkee teidät täällä.
-- Kyllä, niinkuin kreivi tahtoo.
-- Niin, minä toivon niin, minulla on syynä... No, onko teillä lapsia?
-- On kaksi, poika ja tytär.
-- Kuinka vanha on poikanne?
-- Yhden kolmatta vuotias, ja on vänrikkinä R:n rykmentissä.
-- Vai niin ... luontuu hyvin?
-- Niin, Jumalalle kiitos! ja sitäpaitsi on hänellä oma onnensa; hän on
saanut tehdä yhden matkan ulkomailla.
-- Onko teillä varoja semmoisiin?
-- Ei, hän on matkustanut rahoilla, jotka hän on saanut varsin
tuntemattomasta kädestä, postissa tulleessa kirjeessä, neuvolla käyttää
niitä hyvin.
-- Ja sen on hän?
-- Niin, Jumalan kiitos!
-- Tunnetteko te sisareni poikaa Aksel Ernberg'iä.
-- Niin, ... ehkä hän on täällä?
-- On, mutta hän ja Frans ovat nykyään poissa. Hyvästi, kapteeni! Me
tapaamme vielä toisemme.
* * * * *
Kapteeni oli tuskin lähtenyt, ennenkuin herrat tulivat jo kotiin.
Frans'illa oli tavallisuuden mukaan ollut ikävää, ja että olisi jotakin
tehtävää, työskentelivät hän ja Akseli maaliin ampuamisella.
Oli auringon laskun aika eräänä kauniina elokuun-iltana, ja kuu, hän
rupesi näkymään heleänä ja valkeana metsän yli, kun sana tuli kreivi
Frans^ille, että hän menisi vanhan kreivin puheille.
-- Nyt saa kuulla vähäisen saarnan vanhain viisaudesta ja kaikkea
huvittavaa mitä tuolla yläällä olevilla vasikannahkaisilla hännystakki
herroilla on puhuttavana, hymisi hän itsekseen mennessänsä.
Vanha kreivi oli kirjastossa; hän käveli edestakaisin lattialla; mutta
kun poika tuli sisään seisahtui hän.
-- Mitä isä käskee?
-- Ei mitään, Frans, ei mitään; minä tahtoisin vaan puhua sinun
kanssasi.
-- Vai niin ... ja se olisi? -- lausui Frans ivailevalla äänellä; onko
noilla herroilla tuolla yläällä hyllyllä jotakin, kuin sopii minun
halpaan henkilööni?
-- Frans, pistää kuni piili sydämessäni, kun minä _tässä_
silmänräpäyksessä näin röyhkeytesi... Minkä tähden olet sinä ylpeä?
Frans tahtoi vastata, mutta hän keskeytettiin.
-- Luuletko sinä omin voimin hetkeäkään pystyssä pysyväsi; etkö sinä
luule, että sinä lankeaisit ja raukeaisit, jos sinun turvasi lankeisi
sinusta ... sinä olet ylpeä kuin jos humalaköynnös tahtoisi ylpeillä
sentähden, että hän saavutti korkeuden, luuletko sinä, että voitaisiin
ottaa pois seiväs, jota myöten se nojautuu ilmaan, että hän putoaisi.
-- Herran tieten, kuinka isä on juhlallinen... Hyvä isä, minä en ole
vastustanut kuvaustanne, se on sangen kaunis; mutta minä olen nyt
kolmenkolmatta vuotias ja, antakaa minulle anteeksi, isäni, en minä ole
mikään hätikkö ... en ainoastaan ylpeä, vaan rohkeakin; kysykää
ystäviltäni, jos minä koskaan...
Vanha kreivi nauroi ylenkatseellisesti.
-- Minä en tarkoita ulkonaista rohkeutta, senlaatuista rohkeutta, joka
yhtä usein on tyhmän rohkeutta ja turhuutta kuin todellinen jalo tunto,
voida uhrata henkensä hyvän asian eteen. Me emme tosiaankaan näkisi
rohkeita ryöväreitä, jos tuo persoonallinen rohkeus itsestään olisi
jotakin jaloa, siksi se tulee vasta tarkoituksensa kautta ... tässä
pyhittää tosiaankin tarkoitus keinoa. Mutta Frans, löytyy
toisenlainenkin rohkeus ... voida kantaa kaitselmuksen tahtoa niin,
ettei musertuisi mistään kohtauksesta, kuinka kovaa se sattuukin. On
rohkeus, joka korottaa meidät kaikkien tapauksien yli... Tiedätkös
minkälaatuista rohkeutta tuo on?
-- Niin, se on tietysti jotakin vanhanaikaista rohkeutta, semmoista,
kuin korkealla Sokrates vainajalla oli, silloin kuin hän...
-- Ei Frans, se kutsutaan kristilliseksi urhoollisuudeksi,
kristilliseksi kärsivällisyydeksi ja varovaisuudeksi. Kuuletko sitä.
-- Isä kuita! me tulemme varsin teologiaan; se on tietysti kauneimpia
tieteitä, mutta...
-- Minä tahdon vaan tietää, onko sinussa rohkeutta ... sinä olet ylpeä,
Frans, se voi asiata auttaa... Onko sinussa rohkeutta.
Poika näkyi kiihoittuvan näistä kysymyksistä.
-- Niin, isäni, minulla on enempi rohkeutta kuin te luulettekaan.
-- No hyvä, Frans, lue sitten nämät paperit.
Kreivi Frans otti net vastaan, ei hämmästymättä, sillä hänellä oli yksi
ja toinen asia, joita ei hän mieluisasti tahtonut isän tietoon; mutta
hän tyyntyi, kuin hän näki täti Julianan käsialan.
-- Suvaitseeko isä, että minä luen ääneen ... onko se ehkä tarkotus? --
lausui hän tahallisella, huolivalla äänellänsä.
-- Niin, lue ... lue ääneesi, Frans!
"Hyvä lankoni! Minä tiedän, että te ette ole saattanut kärsiä minua,
että te ehkä vastahakoisesti otatte tämän kälynne kirjeen vastaan.
Mutta se on ihmiseltä, joka, teidän tätä lukeissa, jo on Jumalan
tuomion edessä. -- Hänen on tuomio, hyvä lanko, eikä teidän. Minä
tunnustan, että minä olen menetellyt voitonhaluisesti, loukatusta
itserakkaudesta -- minä olen tehnyt pahoin.
"Jos te muistatte tuon ajan, jolloin te kävitte vanhempieni luona,
muistatte varmaan minutkin. Te ette suinkaan tietänyt -- mutta minä
rakastin teitä kaikella sillä tulella, josta vaimon sydän on voimakas;
te valitsitte kuitenkin minun sisareni. Hän oli hyvänluontoinen,
yksinkertainen minuun verraten -- mutta hän oli se, joka sopisi tulla
naimisiin Valdemarsborg'in sukukartanon omistajan kanssa. No hyvä --
teidän vaalinne oli tehty. Minä rupesin silloin vihaamaan teitä; mutta
kun en minä saanut teitä omakseni, tahdoin minä kumminkin voittaa niin
paljon kuin minä taisin sisareni onnesta ja samalla kiusata teitä,
kostaa teille. Se onnistui aika ajalta sillä, eitä minä kylvin
epäluulon siemeniä sisareni sieluun -- te ette, niinkuin minä toivoin
ollut onnellinen vaimonne kanssa.
"Te matkustitte Ranskaan; sisareni muutti tänne Utå'hon -- tuo tapahtui
vasten tahtoanne; mutta minä tahdoin niin ja minä voitin. Te olitte
poissa ja puoli vuotta poissa menonne jälkeen syntyi poikanne Frans".
-- Asia alkaa todellakin liikuttaa minua; -- sanoi Frans nauraen.
(Jatkaen lukuansa): "Minun mielihaluni oli, että syntyisi miespuolinen
sukukartanon omistaja Valdemarsborg'iin; minä voisin silloin, jos minä
saisin valtaa hänen kasvatuksessansa, aina johdattaa niin, että minulla
olisi hyötyä sukulaisuudesta, sittenkin kuin sekä te että minun
sisareni olisitte kuolleet. Tässä näette nyt minun ajatukseni. -- Minun
sisareni oli kipeänä vaarallisessa poltossa, silloin kuin hän synnytti
lapsensa, hän oli silloin tainnuksissa ja useoita päiviä sen jälkeen,
-- kyllin siinä, hän ei tietänyt, että hänen lapsensa oli tyttö -- ja
kuollut, ilman että hän koskaan oli hengittänyt..."
-- Mitä? Mitä? mitä on tämä? -- kysyi Frans, syösten ylös.
-- Missä on rohkeutesi, Frans? -- kysyi kreivi kylmästi, mutta
sortuneella äänellä.
Frans istui taasen ja alkoi lukea:
"Eräs tyttö -- eräs -- eräs tyttö. Siinä kyllä, tämä ei sopinut minun
tuumiini; minä toin ylös..."
Nuori kreivi vaikeni, hän kalpeni aina enemmän ja enemmän, ja heitti
vihdoin kirjeen lattialle.
-- Frans! Frans! näetkös, löytyy koettelemisia, jotka ovat kovempia
kuin kuolema, tarvitaan rohkeutta, jalompaa, suurempaa, kuin se, ettei
pelkää pistoolin suuta. Ei, Frans, sinä et ole minun poikani ... et
Valdemarsborg'in sukukartanon omistaja. Sinä et ole kreivi, sinulla ei
ole muita etuoikeuksia, kuin ne, jotka sinussa mahdollisia ovat ...
Frans, sinä olet koreilematta ihminen.
Nuorukainen tirkisteli tunnottomasti eteensä.
-- Taltu, Frans: luuletko sinä, että minä vähemmin rakastan sinua
sentähden? Etkö sinä luule, että onnettomuus on tehnyt sinut pojakseni?
Katso minuun, Frans: näytänkö siltä, kuin minä sinua vihaisin? Sinä
näet itse, ett'en minä taida sinua auttaa ... että Jumala on niin
asettanut, että sinun täytyy...
-- Kuolla! niin -- mutisi Frans.
-- Sinä olet siis pelkuri, hyvä Frans ... oivalla tilaasi; sinun isäsi
oli jyvätorpparina Utå'ossa: hän on kuollut, hänellä oli usianpia
poikia, kuin sinä ... no hyvä, tahtovatko he kuolla sen vuoksi,
etteivät he ole kreiviä? Sinä olet saanut kasvatuksen, sinä olet tullut
toiseen alaan, olenhan minä sinulla, niin kauan kuin minä elän, tai
riippuuko sinun onnesi minun kuolemastani? Niin sinä näytät käsittävän
sen.
Frans vaikeni.
-- Kas niin, Frans ... ensi kerran kymmenenä vuotena, -- sanoi ukko,
ojentaen käsiänsä; -- tule, Frans, ja tule siksi minä et sinä moneen
vuoteen ole ollut ... pojakseni!
Tuo nuori mies syöksi kreivin jalkain juureen ja laski päänsä ukon
polvelle.
-- Herra! -- sanoi vanha kreivi juhlallisesti, -- käännä kasvosi meihin
armollisesti ja opeta meille oikea tie, että taasen sovitettuna tulla
luoksesi! Anna minun, taivaan isä, kerran seisoa edessäsi ja: Herra!
tässä olen minä ja lapsi, jonka minulle annoit. Amen, amen.
-- Amen, kuiskasi Frans, nostaen päätänsä. -- Se oli kova kamppaus, --
lausui hän, pyyhkien tuskan hikeä otsaltansa, -- kova kamppaus ... minä
lankesin syvään ... minä luulin, että satutin itseni kuoliaaksi ...
mutta minä elän. Rukoilkaa enempi, isä... Minä muistan, että te minun
piennä ollessani rukoilitte vuoteeni ääressä, kun minä kuolemisillani
olin, mutta minä pelastuin ... rukoilkaa nytkin!
Ja hän painoi taasen päänsä alas, ja isä rukoili lämpimästi,
innokkaasti, sydämestänsä, ja kyyneleet vuotivat noista rehellisistä
silmistä alas nuorukaisen otsalle.
Kuu paistoi kirkkaasti huoneesen ja valaisi ukkoa ja tuota polvillaan
olevaa nuorukaista sekä noita tuhansia äänettömiä todistajia, jotka
monessa rivissä olivat pitkin seiniä. Silloin nousi Frans ylös, ja hän
suuteli isänsä kättä, sanoen: -- Me saamme nähdä, mitä on tehtävä,
mutta rohkeutta on minussa ... eikä ainoastaan ylpeyttä, -- lisäsi hän
suuremmalla voimalla kuin vanhus toivoikaan.
Vanhus määräsi, että Frans asuisi hänen oman huoneensa viereisyydessä;
sillä hän pelkäsi tuon tuiman nuorukaisen äkkinäistä luonnetta, joka
helposti saattaisi houkutella häntä itsemurhaan. Voimalliset luonnot,
jotka ovat hennontuueet, tarttuvat usein tuohon oikotiehen, kun he
tapaavat sen, joka vie onnellisempaan tulevaisuuteen, ylen
orjantappuroiden, aivan yhtäläisestä syystä kuin moni arvaa henkensä
heikolle jäälle ennemmin, kuin että hän kävelee turhan mutkatien. Frans
ei kuitenkaan näkynyt sitä ajattelevan, hän antoi menetellä kanssansa
kuni hengettömän kalun kanssa, ei hän näyttänyt kärsivän eikä miettivän
vaan ainoastaan elävän, tunti tunnilta.
Niin kului muutama päivä. Vanha kreivi ei ollut ilmoittanut edes
Emmallekaan tuota tärkeätä salaisuutta; hän ei ollut itsekään tehnyt
päätöstä, kuinka hän menettelisi. Koko asia olikin hänelle kovin
vastahakoinen; mutta täti Juliana, näköisensä kuolemassakin, oli tehnyt
niin monta varokeinoa että, jos olisi tahtonut salatakin seikkaa, se ei
ollut mahdollista vähemmällä kuin että nuori kreivi luopuisi kaikista
oikeuksistansa tai että hän kuolisi. Molemmissa näissä tapauksissa ei
tarvinnut sitä ilmiantaa, ja tämän katsoi kreivi parhaaksi.
Kuitenkaan ei Frans kestänyt kauan tätä kovaa iskua, vaan hän
sairastui. Hän lankesi arveluttavaan kuihtuma-tilaan, mutta hän koetti
kuitenkin pitää miehuutensa, kumminkin vanhan kreivin läsnä ollessa.
Turhuus ensin ja, sitten hänen parempi luontonsa joutuivat
työskentelemään hänessä, kunniantunto velvoitti häntä näkymään siltä,
kuin, että hän kantaisi kohtaloansa kuni mies.
-- Sinun täytyy mennä Frans'in luo, -- sanoi ukko Emmalle; -- sinun
täytyy mennä hänen luoksensa ja puhua hänelle hyvää.
-- Mutta, eno kulta, Frans ei kärsi oppineita töpössä, ja minä pelkään
aina hänen mielestänsä meneväni piiristäni; minä raukka, jolla ei ole
mitään puhuttavaa viime hameista, viime konsertista tai viime
paaleista, minulla ei ole mitään puhuttavaa, jota hän ei katsoisi
oppineelta.
-- Mene, lapseni, hän on nyt toisissa ajatuksissa, mene.
Emma meni raskain mielin serkkunsa luo. Hän istui nojatuolissa päätänsä
nojaten käteensä eikä hän huomannut hänen läsnäoloansa. Vihdoin aukasi
hän silmänsä, ja hänen kelmeät, rumannäköiset, surulliset kasvonsa
lepyttivät Emmaa, paljoa ennemmin kuin hän kurotti kätensä ja ehti
sanoa: -- Terve tuloa, Emma, tervetuloa!
-- Sinä olet kipeä, Frans?
-- Kipeä? En maarkaan, Emma, mutta ... yhtäkaikki. Sano minulle, Emma,
keskeytti hän tuumansa, -- sano minulle, luuletko sinä, että minä olen
paha?
Emma loi alas silmänsä.
-- Sinä vaikenet ... niin, sinä luulet, että minä olen paha ... eikö
ole niin ... että minä olen kova, tunnoton, raaka, turmeltunut olento
... sano suoraan, Emma!
-- Rakas Frans, älä kysy minulta; minä ... minä pidän sinua ... ei,
päästä minut.
-- Ei, Emma, sinun täytyy puhua.
-- Niin, -- alkoi Emma ja hän kiinnitti tunnokkaat silmänsä häneen, --
minä olen pitänyt sinua pahana, pilattuna, itserakkaana; mutta nyt ...
ei, nyt en minä sitä usko.
Frans hymyili.
-- Kuules, Emma, sinulla on oikein. Mutta sanos minulle, mimmoinenka
minusta tulisi? Kun minä olin neljäntoista vuotias, sanoi täti Juliana
minulle, ettei minun tarvitse tehdä työtä, että minä olin toisellainen
ihminen kuin muut. Hän juuritti sieluuni ylpeyden samalla huolella,
samalla itsepäisyydellä, kuin katuruusu istutetaan. Hän vuodatti
tipottain ylpeyden myrkkyä sydämeeni, ja sinä ... minä tunsin kuinka
myrkky leveni, lisääntyi ja tunkeutui syvemmälle ja syvemmälle. Minä
tulin erääsen kouluun. Opettajani antoi minulle kreivinä nähtäviä
etuoikeuksia; toverini kadehtivat minua, loukkasivat minua usein tai
he tulivat orjiksenikin. Sama kohtaus jatkui akatemiassakin.
Valdemarsborg'in sukukartanon omistaja oli loistokohta säädyllisen
nuorukais-joukon keskellä, johon yhdistyi koko hännys nuorukaisia,
jotka tahtovat tehdä onnea tai tahtovat lainata loistoa
kanssakäymisellänsä henkilöiden kanssa, joilla oli nimi. Minulla oli
siis suuri lahko ja minä tein mitä minä tahdoin. Vihdoin tulin minä
Tukholmaan, minä olin siellä samassa piirissä ... minä ylennyin,
niinkuin minä luulin. Kreivi -- isäni olin sanova -- näkyi minusta aina
enemmän vanhanaikaiselta, hänen aatteensa aina enemmän ahdasmielisiltä,
hänen mielensä aina supistuneemmalta ... minä päätin, ettei hän
ymmärtänyt nauttia elämää ja ettei minulla ollut muuta tehtävänä ... ja
tällä tavalla, Emma, -- lisäsi hän, tarttuen hänen käteensä, -- tällä
tavalla olin minä eroitettu ihmissuvusta, varsin toisilla tarpeilla,
toiveilla, iloilla kuin muut; minä näin itseni olevan, kuni ihminen
kuussa esineitten joukossa, joita en minä tahtonut tuntea... Voitko
sinä nyt selvittää tätä?
-- Voin, -- sanoi Emma, -- varsin hyvin; mutta mikä on nyt kerrassaan
avannut sinun silmäsi tuosta todellisesta tilasi onnettomuudesta?
Frans vaikeni.
-- Minä en tahdo kysyä sinulta, hyvä Frans, koska se kiusaa sinua.
Frans katseli häntä tarkkaavaisesti.
-- Kuules, Emma, minä olen näinä päivinä ajatellut jotakin, joka koskee
sinua.
Emma punehtui.
-- Sinä tiedät isän toiveet.
Emma oli vaiti.
-- Sinä tiedät net, mutta sinä kauhistut niitä.
-- Niin.
-- Älä tee niin, Emma! Tiedätkös, minä olen rakastanut sinua tavallani
... sinun muotosi, kävelyksesi ja taitosi, minä olen pitänyt kaikesta,
joka saattaisi olla koristukseksi; mutta minä olen pelännyt sinun hyvää
sydäntäsi, puhdasta intoasi, tietojasi ... siis, ole tyyni siinä
suhteessa; minä pelkään sinua vieläkin; mutta minä tarvitsen sinua!
-- Tarvitset?
-- Niin, Emma, enemmän kuin luuletkaan. Minä olen nyt siinä tilassa,
jossa ei mikään lohdutus tule kysymykseen.
-- Mutta mikä sitten, Frans?
-- Se on se sama, mutta se on nyt niin, ettei mikään lohdutus saata
tulla kysymykseen, sillä se ei hyödytä yhtään. Lohdutus ei ole muu kuin
turva, joka asetetaan alle, kuin toive on murtunut; aivan kuin sinä,
nähdessäsi puoleksi taitetun oksan kukkaisissasi, sidot siinä sen
nauhalla pystöön, niin että hän voi parantua kuni ... tuo on lohdutus
... mutta jos se on vallan erillään ruhosta, mitä sinä silloin teet,
jos tahdot pelastaa oksan elämän.
Emma ajatteli hetken; vihdoinkin laski hän kätensä nuorukaisen olalle,
sanoen hymyilevällä, lapsellisella luottavaisuudella:
-- Niin, Frans, minä panen sen alas uuteen maahan, ja se juurittuu ja
siitä tulee oma kasvi puolestansa.
Frans tarttui tuohon kurotettuun käteen, suuteli sitä innokkaasti,
sanoen:
-- Jumala siunatkoon sinua, Emma siitä sanasta!... Ja hän juurittuu ja
siitä omituinen kasvi tulee... Olihan se niin kuin sinä sanoit oksasta,
joka taittui irti ruhosta?
-- Niin, kulta Frans; mutta minä en ymmärrä sinua.
-- Sinä tulet varmaan tulevaisuudessa ymmärtämään minua, sanoi Frans,
Akselin tullessa sisään ja katkaistessa heidän keskustelunsa.
Frans otti toisen asennon, nosti päätänsä ja näkyi riistävän itsiänsä
irti langenneesta aistintilastansa, jonka, tuntien hänen luonteensa,
olisi luullut ylpeydeksi, kun hän oli niin likellä kilvoittelijaa.
Näin jatkoi Frans pitemmän ajan tarkastustansa ja taasen
tarkastustansa, tulevaisuuden mahdollisuutta. Vanhan kreivin kasvot
selkenivät päivä päivältä; silla Frans'ista tuli varsin toinen ihminen
kuin hän ennen oli ollut. Hänen oli täytynyt alkaa siitä mihin hän
kymmenen vuotta sitten oli lopettanut; mutta tämä alku oli vaikea tehdä
-- kuitenkin vanha kreivi ja ennen kaikkea Emma johdattivat häntä niin
vähitellen toivojen radalle. Syksypuoleen oli hän terve taasen ja
käveli ulkona.
-- Kuules, -- sanoi hän eräälle rengille, joka ajoi peltoja; -- Kuules,
onko tuo työ vaikeata?
-- No, armollinen kreivi, ei suinkaan, kun vaan on tottunut siihen.
-- Annas minun koittaa!
-- No ei, ei sitä tarvitse, kyllä se käypi päinsä.
-- Mutta minä tahdon koittaa kyntää, sinun täytyy minua opettaa.
-- Herran Jumala? Eihän armollinen kreivi tahdo oppia sellaista?
-- Kyllä, rakas Matti, minä tahdon ... kas niin, anna minun koittaa.
Kauan kiisteltyänsä sai hän koittaa. Se on selvää, että se kävi
huonosti; mutta työ näkyi huvittavan tuota nuorta miestä.
-- Hi hi ... kas vaan! Kyllä näkyy, että armollinen kreivi jaksaa ...
hän nostaa sahroja kuin jos ne olisivat kalikoita... No niin, ei
haittaa mitään, kyllä minä kynnän jälkenne, niin ettei tuo mitään
haittaa, vaikka sahrat hiukan luisuvatkin; muuten niin armollinen
kreivi ... toruu, toruu, toruu... huis! Minä luulin kärkien tulevan
hulluiksi... Kas niin, antaa mennä vähän oikealle päin.
-- Oikealle päin?
-- Niin, tiedän mä, näin, tiedän mä.
-- Vai niin, se on hyvä, nyt minä ymmärrän.
Nuori kreivi ajoi niin kauan kuin hän jaksoi ja hän meni terveempänä ja
iloisempana kotiin, mutta ruumiiltansa väsyneenä.
Tullessansa kotiin, tapasi hän vanhan kreivin, joka hymyili, sanoen: --
sinä olet kyntänyt, Frans; se on hyvä liikunto.
-- Liikunto? Ei, minä aion todenperästä oppia sitä; sillä jos minulla
olisi maanviljelys, niin...
-- Oikein, Frans, se on oikein.
Frans jatkoi harjoituksiansa, se näkyi huvittavan häntä, eikä juuri
kauan viipynytkään, ennenkuin hän rengiltä sai arvolauseen, että
hänellä oli "älykäs kyky" kyntämisessä.
Mutta talvi tuli -- silloin sai hän kirjeen kirjeeltä lukuisilta
ystäviltänsä Tukholmasta, jotka havaitsivat elämän ikäväksi ilman
häntä. Hän luki kirjeet ja vastasi ainoastaan yhteen, ilmoittaen, ettei
hänen terveytensä sallinut tänä talvena nauttia pääkaupungin
huvituksia. Todellisuus oli, että tuo katkaistu vesa oli ruvennut
juurtumaan uudessa maanlaadussa, että se nyt oli ruvennut itse luomaan
voimiansa, huolimatta emotaimesta, ja samassa heräsi tuon nuoren miehen
rinnassa ennen aavistamaton omatunto.
Oli todellakin toista tuntea olevansa mies puolestansa kuin olla ennen
hoitolapsena. Tuo edellinen ei tunne mitään, joka kehottaisi häntä
taivuttamaan itsiänsä satunnaisen etuoikeuden edessä: tuon jälkimäisen,
joka itse omaa sellaisen, täytyy kunnioittaa sitä kaikissa muissa.
Siitä tuleekin, että miehellä itse puolestansa on harvoja, joita hän
pitää itseänsä etevämpinä, hän elää jonkunlaisessa veljeydessä
ylhäisten ja alhaisten kanssa, jota vastoin onnen lapsella on useita
hänen ylitsensä ja useita häntä alempana. Tuo edellinen on
ihmispiirissä, jossa kaikki on yhtä hyviä kuin hän, mutt'eivät
parempia; tuo jälkimäinen keskellä portaita, herroja päällänsä ja orjia
alapuolellansa. Tuo jälkimäinen aate on erinomattainkin levinnyt
germanilaisessa heimossa eikä se hevillä haihdu. Saksalaiset ovat
Euroopan Hindulaista filosofillisilla ajatuksillansa esineistä,
kärsivällisyydestänsä ja säätyluokistansa, itsemasentamisesta ja
eripuraisista.
Frans oli kuitenkin nyt kokonaan toinen ihminen -- hänellä oli ehkä
vähäsen aikaa tarpeeksi varustaaksensa siksi silmänräpäykseksi
itseänsä, kuin hänen ainoa turvansa, vanha kreivi, menisi häneltä.
Silloin täytyisi salaisuus hänen sukuperästänsä ilmoittaa, eikä hän
enään olisi kreivi eikä Valdemarsborg'in sukukartanon omistaja.
Mutta päätös oli tehty; vanhus oli antanut hänelle aatteen, ja
Frans'illa oli kyllin voimaa siitä kiinni pitääksensä, ettei se pääsisi
veltostumaan -- ja kuta enempi hän oli taistellut, sitä
voimallisemmaksi tunsi hän itsensä.
Talvi-päivinä hän veisteli; iltasilla oli hän isänsä ja Emman seurassa.
Akseli oli matkustanut siihen komppaniaan, jossa hän oli luutnanttina,
ja se oli juuri se, jossa kapteeni Berndtsson oli päällikkönä. Hän oli
tätä siirtoa hakenut ja saanutkin; minkävuoksi? -- sen arvasivat vanha
kreivi ja Frans; mutta ei kukaan heistä maininnut siitä sanaakaan,
vaikka vanhus aina hymyili, kun hän sai kirjeen Akselilta ja tämä
kertoi, että hänellä oli hauskaa Hagetorp'issa.
Silloin, talvi-iltoina, luki Emma ääneensä, jossa Frans muutokseksi
auttoi häntä. Nämät illat tulivat hänen ilohetkiksensä, hänen sielunsa
huvituksiksi; ne olivat kerrassaan levon ja rauhan hetkiä ja samassa
silmänräpäyksiä, jotka alinomaa laajensivat hänen näköalaansa. Oli
jotakin niin patriarkallista yksinkertaisuutta näissä talvi-illoissa,
kun tuuli suhisi ulkopuolella linnaa, mutta oiva valkea paloi
kamiinissa, ja kaikki niin tyyntä, hiljaista ja rauhaisaa tuolla
sisällä. Kuinka ihana eikö tuo nuori lukijatar ollutkaan! Mitä
selvyyttä eikö hänen lukunsa antanut ymmärrykselle, sillä se on tosi,
että eräs, joka lukee hyvin, juurikuin taluttaa kuulijaa aineen
kaikkiin käytäviin, kun sitävastoin se, joka lukee huonosti,
lakkaamatta näkyisi tahtovan syöstä hänet pois katuvierustalla.