SUKUKARTANO.

Jotakin pulmallista riippuu aina, vieläpä on jotakin kauheata ja

aaveellista vanhoissa sukukartanoissa. Niitten historia onkin koko

sukukuntamme historia; niitten vanhat muurit ovat olleet monien

miespolvien todistajina, jotka syntyivät ja menivät pois, yksi toisensa

perään.

Tuo sama on kai tapahtunut jokaisella asutulla paikalla maanpalloa;

sillä jokaisella ihmisellä on, niin aristokraatilliselta kuin tuo

kuuluukin, sukuperänä, jonka aika menee takaisin historiaan alkuun, ja

sen vuoksi ei tarvita muuta todistusta, kuin, että vaan ollaan; mutta

ei voida seurata tätä sukuperäluetteloa, eikä nähdä jaksoa ja siis

uskotaan, että meidän edessämme on useampi kuin yksi ainoa mutka.

Toisin oli Valdemarsborg'issa, jonka salissa esi-isien kuvat riippuivat

ajanlaskullisessa järjestyksessä.

Jotakin kauheata löytyy jo semmoisessa kuva-joukossa, olletikin

tällaisessa; sillä perustuskirjeen johdosta piti sukukartanon-omistajan

kuva maalattaman sekä asetettaman sinne ensimäisenä vuotena kartanon

haltuunsa saatua. Siellä näki siis kaksikymmenvuotiaan, hymyilevän

nuorukaisen, joka oli punakka, iloinen, raju muodoltansa, hänellä oli

keveä metsästyspyssy kädessänsä, kohta rinnatusten ukon kanssa, joka

oli valtioneuvosten kauhtanassa ja komentosauva kädessä, synkkä ja

ankara katsannoltaan; ja kuitenkin valtioneuvos vainaja oli tuon nuoren

miehen pojanpoika jolla oli metsästyspyssy, josta myös aikoinaan tuli

mahtava mies sekä kuoli vanhana; mutta tätä ei kuvakokous kerro.

Me olemme sitten viimeisen luvun eläneet kymmenen vuotta; ne ovat

kuluneet äkkiä, se on tosi, mutta kymmenen vuotta tämän jälkeen

luulemme me kääntäneemme vaan yhden ainoan lehden, niin pian kuluu

aika, silloinkuin se lentää meistä.

Siis, kymmenen vuotta pikku Göthildan Loppiais-päivän jälkeen, astumme

me Valdemarsborg'in saliin.

Oli syyskesä, ja aurinko paistoi kovin kahdella marmorikamiinilla

varustettuun avaraan huoneesen, jossa oli kuvia nurkissa, kiinalaisia

äijiä piironkien edessä ja nuot monet kuvat, jotka tirkiskelivät alas

kaikilta seiniltä.

Muuan vanha mies, ukoksi saattaisi häntä kutsua, sillä hänen hiuksensa

olivat valkeat, mutta muuten ripeä, suora ja korkea varreltansa, seisoi

akkunan ääressä ja katseli järvelle päin, jossa kalastajat kokivat

verkkojansa; sillä nyt oli aamu.

Tuon vanhuksen sula otsa oli heleä ja korkea, sillä nuot valkeat

hiuskiehkurat olivat kammatut ylös à la Kaarlo XII, koko hänen

käytöksensä oli sotaisa, ripeä ja jäntevä; kreivi Feliks Olivesköld

olikin ollut sotilas ja niin sanoen vormussansa kasvanut; hän olikin

Kustaa kolmannen aikalainen ja hänellä olikin koko tämä ylimysvaltainen

hienous ja taitavuus, joka kuului vanhaan käytöstapaan, eikä rahtuakaan

tasavaltaista suorasukuisuutta, joka on kansan mielen mukaista, vaan

näyttää raa'alta ylpeydeltä, kun se yhdistetään sukurehevyyteen ja sen

vaatimuksiin.

Jokaisella aikakaudella on ja täytyy olla omat tapansa, jokaisella

aatteella oma ulkomuotonsa, josta se ei taida poiketa poistumatta

kauneuden radalta. Löytyy monta vanhentunutta, nyt hylättyä

mielipidettä, jotka oikeassa puvussansa, oikeassa muodossansa olivat

sekä kunnian-arvoisia että kauniita; mutta jotka eivät voi taasen

kohota, koska tuo ulkonainen muoto nykyään on mahdoton. Tuo vanha

ritari-elämä on sellainen mielipiteitten kokoelma, joka on kuollut ja

ohitse mennyt, ainoastaan senvuoksi, ett'ei sellainen ristiritari

hännystakissa ja silkkiliiveissä näyttäytynyt paljon muuna kuin

väkivaltaisena, raakana narrina.

Suurin ja vaikuttavin isku, minkä ylimysvaltainen elementti on saanut

ranskan revolutionissa, ei ollut sivistys eikä suuren joukon vaatimus,

vaan se, että aristokratia pakoitettiin pari sukupolvea jättämään pois

vaatimuksiensa ulkonaisen muodon. Siis on sen täytynyt poistaa vanhan

varustuksensa, se on totuttanut kansan näkemään itsensä puettuna

toisten tavoin, elämään ja puhumaan toisten tavoin; ja nyt, jos taasen

vanha varustus päälle pantaisiin, on se naurunalaista, eivätkä ihmiset

luule muuta kuin, että se on pilan vuoksi asetettu naamio. Mutta vielä

siihen aikaan kuin meidän kertomuksemme sijaitsee, eli siellä usioita,

jotka eivät olleet muotoansa muuttaneet, vaan olivat vanhoillaan, ja

varmaa on, että nämät vielä elävät kansan suussa "Kreivi vainajan"

nimellä ja heistä puhutaan kunnioituksella, sillä ne olivat menneen

ajan jäännöksiä, vaan eivät mitään ilvenäytteliöitä, jotka pukeutuvat

hylättyihin vaatteisin.

Tuo vanha kreivi oli sellainen, hienosti sivistynyt mies, ei taidon

laveuden, vaan elämän käsityksen kautta, tiesi hän, mitä hän tiesi;

hänen päänsä ei ollut pyhän jäännös arkkunen, jossa taito oli

suljettuna ja pimeydessä, vaan se oli selvä, sukkela, valosa ja

järjestetty, niin että jokaisella asialla oli paikkansa ja aina

käsillä. Hän ei ollut koskaan rykymentissänsä eikä maatilallansa

tavannut vastusta; hän ei ollut koskaan itse sekaantunut politiikiin,

eikä hän koskaan ollut huomannut tulleensa suorastaan loukatuksi,

eikä siis hän tietänyt tosiaankaan itse oliko hän syntynyt

ylimysvaltaiseksi, hän ei tietänyt, että hän omaistensa joukossa kulki

kuni joutsen ankkojen seassa kaula pitkällä ja loistavine siipine.

Äkkiä kääntyi hän huoneesen päin ja hairasteli silmillänsä esi-isien

pitkää riviä: se oli varsin täynnä -- oma kuvansa lopetti rivin, siinä

ei ollut tilaa useammalla.

-- Kolmekymmentä kartanonomistajaa kahtenasatana vuotena, -- sanoi hän

itsekseen, -- se on paljon, he eivät eläneet vanhoiksi ... moni on

kuollut ensimäisenä, moni kolmantena vuotena ... minä olen elänyt

kauemmin, viisitoista. Mutta -- lisäsi hän, -- Frans'ille ei ole mitään

paikkaa ... mihinkä hänen tavaransa asetetaan ... ei ole sijaa sille.

Tuo vanhus istuutui suuren pöydän ääreen, joka oli keskellä lattiata,

ja vaipui syviin ajatuksiin.

Eräs tyttö hiipi sisään varpaisillansa raskaista kaksois-ovista, jotka

kuulumatta liukuivat saranoillansa. Ei vanhus huomannut tätä. Hän

seisoi aivan hänen vieressään, kun hän katsahti, ja hän karahti, mutta

hän hymyili pian.

-- Noh, Emma, olen kai kuullut puhuttavan sefireistä, mutta sinä olet

todellakin semmoinen; kuinka tulet sinä sisään? Tulitko sinä auringon

säteissä, lapseni?

-- En, hyvä eno, varsin luonnollisesti ovesta, mutta eno istui niin

syvissä ajatuksissa, ja sitten niin... Minun asiani on oikeastaan sanoa

enolle, että kahvi on valmista. Tahtoivat kantaa sen tänne, mutta minä

asetin niin, että vähäinen marmoripöytä katettiin, alaalla kaskadin

luona... Olenko minä enon mielestä tehnyt pahoin vai hyvin, ehkä olen

minä tyhmästi käyttäinyt.

-- Et, hyvä lapseni, se on minun lempipaikkani; tule! No, Emmaseni,

sinä näytät niin iloiselta ja terveeltä, sinä olet kuni hiljan

puhjennut ruusu aina naurusuin.

-- Niin, hyvä eno, posti on tullut.

-- Vai niin, se ilahuttaa minua. Oliko minulle kirjeitä?

-- Ei ... ei, mutta minulle oli... Ah, ah! eno, minä olen niin iloinen.

-- No mikä sitten?

-- Niin, eno, Akseli tulee tänne, hän tulee tänäpänä.

-- Veljesi?

-- Niin, hyvä eno, minä olen pyytänyt häntä niin kovin ja sanonut,

ett'ei eno ollenkaan ollut hänelle vihainen; sitäpaitsi ovat Akseli ja

Frans nyt ystävät, he tulevat yhdessä.

Kreivin kasvot synkistyivät. -- Tyttöseni, minä en ole vihainen

Akselille, en ole koskaan ollutkaan; mutta jotakin täytyy tehdä muodon

vuoksi, lapseni; ei sopinut minun myöntää Frans'in väärin tehneen.

-- Mutta eikö hänessä sentään ollut vääryys? -- kysyi Emma.

-- Oli, en voi kieltää, hän teki hyvin väärin ja oli vähällä saattaa

hyvän perheen onnettomaksi ajattelemattomuutensa kautta. Jumalan

kiitos, että kaikki on käynyt hyvin.

-- Niin, Jumalalle olkoon kiitos! Mutta, hyvä eno, olkaa nyt iloisen

näköinen, kuni tavallisesti, niin hyvä kuni tavallisesti ... tehkää

niin, niin tulee Emma niin iloiseksi, myöskin Akseli ja Frans.

-- Niin, hyvä lapseni, olenhan minä iloinen. Mutta sanos minulle eräs

asia... Sano vilpittömästi.

-- Saanko luvan kaataa kuppinne täyteen, hyvä eno? -- keskeytti tyttö

vähän punehtuen.

-- Kyllä, lapseni; mutta sano minulle suoraan, naiset ovat aina

todellisia kahvikupin ääressä, niinkuin miehet lasin ääressä...

-- Kukatiesi eno suvaitsee enemmän sokeria?

-- Anna minun hoitaa asia, Emmaseni, mutta sano... Nyt tulee Frans.

-- Niin, sen kirjoittaa Aksel ... se on kauheata mitä kaskadi kohisee,

tulee tosiaankin vähäkuuloiseksi.

-- Niin, Frans tulee; mitä pidät sinä hänestä?

Tyttö katsoi maahan.

-- Nyt täytyy sinun puhua todellisesti vanhan enosi Feliksin kera.

-- Niin, eno kulta, -- alkoi tyttö, luoden kauniit silmänsä ukkoon. --

Eno on usein kysynyt minulta Fransia; mutta ei eno ... ei, ei! Se on

mahdotonta.

-- Mutta minkävuoksi sitten, hyvä Emma.

-- Ei, eno; olisi hän semmoinen kuin eno, niin minä pitäisin hänestä

sydämellisesti; mutta nyt ... ei.

-- Tuo on ainoastaan tuon ikävän historian tähden mamseli Berndtsson'in

kanssa.

-- Niin, eno, silloin hän käytti itseänsä alhaisesi, keskeytti Emma,

nousten seisaallensa punaisena kuni pioni, -- oikein alhaisesti, ja

veljeni teki oikein, pakoittaessansa häntä toveriensa läsnä ollessa

anteeksi pyytämään, niin kreivi ja sukukartanon-omistaja kuin hän

olikin.

Tuo vanhus huokasi syvään.

-- Rauhoitu, Emma; se on naisellisuus, joka innolla kohottaa sinua,

puolustamaan sukupuolesi kunniaa erästä ajattelematonta, kerskaavaa

vastaan ... anna olla, huonoa menetystä ... anna olla; mutta se

muistutus opetti häntä.

-- Anteeksi, eno, sanoi Emma, heittäytyen vanhuksen kaulaan; --

anteeksi, hän on sentään poikanne, sen minä unhoitin.

-- Minä olen luullut sinusta. Emma, tulevan hänen tukensa, hänen

seuraajansa, hänen ystävänsä täällä maailmassa ... että sinä

taivuttaisit hänen luontonsa, pehmentäisit sen, jalostuttaisit kaiken

tämän rikkauden perijän, mutta sinä et tahdo sitä.

-- En, eno, minä en voi.

-- Mutta hän rakastaa sinua.

-- Ei, eno, hän ei tee niin ... ja jos hän niin tekisikin, ei se ole

minua, vaan punasia poskiani kuin hän rakastaa. Minä en ole koskaan

kuullut hänen arvostelevan naista muulla tavalla kuin hevostakaan.

Toisella on pienet koivet, toinen on hoikka varreltansa, kolmannella on

koreat hampaat, kauniit silmät, valkea ja pyöreä kaula, ja niin

edespäin. Kun Frans puhuu naisista, muistuu aina mieleeni kuinka

hevoisseppä oli kotona isän luona ja kuinka he puhuivat

rykmenttikokouksista. Silloin sain minä kuulla kaikki viat ja ansiot

koko ratsukunnan hevosissa, ja noin puhuu Fransikin pidoista ja

naisista, joiden kanssa hän tanssi. Tuo oli raskas kuni galieri, toinen

hyppäsi kuni harakka vaksissa, kolmas oli poikki menemäisillänsä, niin

hoikka hän oli, neljäs sopertui ja viides oli jotensakin kaunis. Eno,

eno. Se, joka näin puhuu tytöistä, hänestä ei koskaan tule hyvä mies?

-- Ei sinun tule sanoa, hän tuomitsee nyt pintapuolisesti; mutta jos

hän saa herttaisen puolison, niin...

-- Eno kulta, sellaista ei minusta tule, kaukana siitä, minusta tulee

äreä vaimo.

-- Sinä tahdot kai, -- sanoi ukko hymyillen, -- saada rukoilian

mieheksesi?

-- Rukoilian? (päätänsä puistaen). En, hyvä eno, ei ole mitään

hölmöllisempää kuin rukoilevainen mies. Knutsbon patruuna on sellainen

... saattaako nähdä mitään kurjempaa! Ei, vaimolla ja miehellä tulee

olla sama ajatus, sama tahto ... näkeekö eno, tuo kaikki on tukalaa.

-- Siis Fransilla ei ole mitään toivoa?

-- Ei, hyvä eno, minä olen köyhä tyttö, minä olen ottolapsi teidän

luonanne ... se on teiltä jalosti tehty, että tahdotte ajatella minua

Valdemarsborg'in hallitsijattarena. Mutta se olisi huonosti minulta,

jos minä pettäisin teitä rakkahimmassa ajatuksessanne ... ei, ei, sitä

en minä voi.

-- Siis älkäämme puhuko tästä aineesta. Minä toivon, että Frans nyt

kahden vuoden matkustuksen kautta on tullut toiseksi ihmiseksi ...

saadaan nähdä. Koska he tulevat?

-- Vielä tänäpänä ennen puoltapäivää; hevoset olivat tilatut

Rödhäll'assa kello kymmeneksi; he ovat siis täällä kello kaksitoista,

jos kaikki käy hyvin.

-- Sinä et saa näyttää vaivatulta etkä vihaiselta, Emma: iloitkaamme

tänään.

-- Niin, eno, minä en ole vihainen, Jumala paratkoon, kun vaan saan

olla tuota asiaa ajattelematta. Tietääkö eno, minun kyyhkyseni ovat

niin kilttiä; mutta he ovat vallan hävittäneet kukkaseni, he ovat

repineet niitä, niin että ne ovat huiskin haiskin ... minä toruinkin

niitä tänään.

-- Ja he pelästyivät luonnollisesti kovin siitä, että olivat loukanneet

hallitsijattarensa kukkaisia?

-- Ei maarkaan; he näyttivät aivan malttamattomilta: minä en koskaan

ollutkaan niin ankara, mutta hyvän herrasväen tulee toisten saada

herneitä pihassa eikä kukkapengerteessäni. Luulen niiden voivan hyvin

kukkieni joukossa; mutta eivät he ymmärrä luonnon ihanuutta, nuot

älyttömät, kauniit elukat.

-- Niin, äkseerauta komppaniaasi kuni parhain taidat, mutta pidä

järjestys kaikella muotoa, -- nauroi eno, suudellen tyttöä kaulalle. --

Minä olisin tahtonut nähdä sinä hovineitsinä kuningas ja kuningatar

vainajan hovissa ... sinä olisit verevillä poskillasi...

-- Ollut kuni pioni valko-vuokkojen joukossa, -- sanoi Emma niiaten.

* * * * *

-- Ajetaan, sillalla jyrisee, -- huusi Emma juosten akkunaan. -- Ei,

nähkääs eno, tuolla he tulevat.

-- Mennään heitä vastaan ottamaan, -- sanoi kreivi ja he menivät

yhdessä.

Vaunut seisahtuivat portaitten luo ja kaksi nuorta miestä hyppäsi ulos.

Toinen heistä oli nuori kreivi, sukukartanon-omistaja.

-- Hyvää päivää, isä kulta! -- sanoi hän lähestyen isäänsä

tervehtimään. -- No, kas Emma! Näes vaan, kaunis kuni ruusu. Tuo on

Akseli, tunnetko taasen veljeäsi?

Emma seisoi hämmästyneenä, hän ei ollut nähnyt veljeänsä,

sittenkuin pienenä poikana, ja nyt oli hän uljas mies, todellisella

sotilas-muodolla.

Kreivi Frans loi silmänsä raukeasti ja huolettomasti ympärillensä.

-- Täällä Valdemarsborg'issa on vallan samoin kuin ennenkin. Kuinka isä

viihtyy täällä talonpoikais-maalla?

-- Aivan hyvin: minä olen mielestäni voinut hyvin väkeni kesken.

Nuori kreivi veti suunsa irveesen, ja se oli hymyn muotoinen.

-- Vai niin; no niin, voi olla hauskaa jonkun ajan tutkia kansaa...

Suvaitse. Emmaseni, että tarjoan käsivarteni sinulle.

Oli jotakin niin mahtavaa nuoren kreivin, sukukartanon-omistajan

tavassa, jolla hän kohteli isäänsä, että sen todellakin tuli olla isä,

joka semmoista voi anteeksi antaa. Tuo nuori kreivi on luopunut

vanhasta ylimysvallan käsityksestä kunnioittaa vanhempiansa ja hän

luuli tarvitsevansa pitää ainoastaan niin paljon, kuin hän tarvitsisi

itseensä perityn arvonsa rikkikuluneesta aatteesta. Tämä, niinkuin

kaikki aatteet, jotka ovat syvästi tarttuneet aikakausiin, ei ole

sillänsä, vaan se on koko ajatuksen ja mielipidetten jakso, joissa ei

ainoatakaan voi eroittaa, kokonaisuuden raukeamatta. Isällinen

mahtavuus yhdellä ja lapsellinen nöyryys toisella puolella ovat vallan

erottamattomina sidottuna perittäväisyyden ymmärryksellä; sillä

jokainen murre sitä vastaan on vapauttaminen, ja yksi ainoa sellainen

taittaa mutkan astejaksosta, jolla ei saa olla muuta alkua kuin Jumalan

tahto, jos se on oleva seisovainen. Tuo nuori kreivi hävitti siis itse

vaatimuksiensa perusteen ja hän antoi niitten turvautua rikkauteen;

mutta tämä ei ole aatelin -- vaan raha ylimysvallan uloskäynti kohta.

-- Vai niin, tuolla istuvat vielä arvoisat esi-isäni, -- sanoi kreivi

Frans, tullessansa auringon valaisemaan saliin, -- Saan sanoa, he

näyttivät katkerilta ja totisilta, nuot vanhat patruunat... Ah, isä,

olin unohtamisillani, että minä olen kutsunut tänne muutamia ystäviä;

he tahtovat metsästää täällä.

-- Kernaasti, Frans, he ovat tervetulleita.

-- Se on merkillistä kuin alustalaiset yleiseen ovat lihavia. Lapset

ovat vähäisien kirkko-enkelien näköisiä niin pian kuin vaan tullaan

Valdemarsborg'in tiloille.

-- Se ilahuttaa minua.

-- Niin, sen voi nähdä, että he voivat hyvin; mutta jos isän

rahakukkaro voi yhtä hyvin, on toinen kysymys. Kuinka paljon on isällä

Valdemarsborg'ista?

-- Enemmän kuin minä tarvitsen.

-- Anteeksi, isäseni, lausui poika surkuttelevalla naurulla; -- kaikki,

mitä voidaan saada, tarvitaan. Minä, esimerkiksi, en voi käyttää edes

vähääkään huvituksiin.

-- Minä voisin uskoa, -- sanoi isä, -- että semmoinen summa, joka on

kapteenin vuotuisen eläkerahan kokoinen, kuukaudessa taitaisi ja

pitäisi riittämän.

-- No niin, sen aikuinen raha olikin jotain.

-- Mutta tuhansien täytyy perheinensä elää koko vuoden sillä, kuin

sinulla on kuukaudessa.

-- Niin, tehkööt, kuinka he tahtovat, siitä minä en välitä: mutta niin

paljon tiedän minä, että nuori Vildhjerta voi käyttää enempi kuin minä,

ja hänen kartanonsa on vähempi kuin tämä... Mutta isä antakaa anteeksi,

jos minä muistutan, etteivät lapset siellä näytä kirkko-enkeleiltä,

vaan he ovat hyvässä ja kepeässä työvoimassa.

Vanha kreivi kohotti harmaata päätänsä.

-- Rakas Frans, minä en tiedä, onko yleiseen menty vanhoista, hyvistä

tavoista, mutta minä vastaan otin sukukartanon sellaisena kuin se on.

Ei kukaan Olivesköld ole tähän saakka, ja minä toivon, ei tästäkään

lähin tule unohtamaan, että hänen tulee olla isänä alustalaisillensa

eikä sinä, joka imee heidän ytimensä ja elää heidän hiestänsä.

-- Parain isä, minä en suinkaan tahdo kinata, sillä minun tulee

kunnioittaa yhtä hyvin isän ikää kuin kokemustannekin, mutta löytyy

asioita, jotka ovat tarpeellisia ja jotka maksavat rahaa. Voitteko te

ajatella jotakin, joka pahemmin alentaa arvoa, kuin se mikä minulle

tapahtui Wiesbaden'issa?

-- Mitä sitten? -- kysyi vanha kreivi.

-- Niin, minä olen lähellä tuttu ruhtinaalle Wallrode-Minningen'istä

... hän on alaluutnanttina Preussiläisessä palveluksessa ... ja

Traumreichen'in herttuan Claes'in kanssa, joka baijerin tykkiväessä käy

arvo-askeleensa; siinä kyllä, he ovat minun hyviä ystäviäni.

-- Mitä vielä?

-- Niin, nähkää, isäni, oli aika, jolloin ruotsalainen valtioneuvos oli

parempi kuin Saksanmaan ruhtinaat ja ruotsalainen kreivi vähintäkin

niin hyvä kuin he.

-- Mitä vielä?

-- Niin, siellä pelattiin, se jotenkin oli korkealle ... ruhtinas

Wilhelm Clausthal'ista hoitaa siellä rahastoa ... mutta minä en

saattanut pelata, sillä häviö olisi saattanut nousta muutamaan

tuhanteen riksiin ... ja kuitenkin on Valdemarsborg yhtä suuri, kuin

tavallinen saksalainen herttuakunta.

-- Minulla ei ole mitään tähän esitykseen vastattavaa.

-- Isän ei tule paheksua, mutta perheen arvo ei semmoisesta voita

mitään, kun ulkomailla matkustetaan.

-- Tiedätkö, Frans, ennen muinoin matkusti nuori vapaasukunen mies

ulkomaille, oppiaksensa sitä, jota hän ei kotona voinut oppia; hänen

matkustuksensa oli osa hänen kasvatuksestansa, hän kunnostutti itseänsä

tiedoilla, ahkeruudella ja tutkimisella, hän etsi mainioitten miesten

tuttavuutta, hän kävi vieraissa armeijoissa sotataitoa oppimassa,

kaikki yhdessä tarkoituksessa, nimittäin saattaaksensa olla

kuninkaallensa ja isänmaallensa hyödyllinen. Hänelle ei ollut korkea

sukuperänsä muuna kuin kiihoittajana, joka yllytti häntä astumaan

esi-isiensä jälkiä, lisäämään eikä hävittämään heidän kunniatansa,

lisäämään eikä hävittämään sitä omaisuutta, jonka he jättivät

perinnöksi.

-- Niin, minä tiedän, parhain isä, -- sanoi kreivi Frans

huolimattomasti -- meillä on eri ajatukset, mutta aika on muuttunut ja

me sen kanssa. Isä. joka asuu maalla, ei seuraa ajan kulkua. Aateli on

kadottanut entisen asemansa, bourgeoisi on kohonnut sen rinnalle, ja

meidän täytyy kilpailla rikkaitten porvaripoikain kanssa ... ja tämä ei

tapahdu ilman rahoja.

Tuon vanhan kreivin kasvot osottivat syvää surua.

-- Frans, Frans! Tässä kiistassa täytyy sinun tulla allepäin; sillä

peritty omaisuus ei koskaan vastaa sitä, joka on ansaittua. Tuo

edellinen on tasaisena, se on parhaimmassa kohdassa mukaisensa. Tuo

toinen kasvaa taukoamatta; mutta ei meidän kunniamme olekaan rahassa;

se on juossut ylös uhrauksilla, ja mitä me nautimme on sen hedelmää.

Kreivi Frans nauroi ja sanoi: -- Kuuluu siltä, että me molemmat olemme

eri aikakaudelta ... minä en tahdo vastustaa isääni.

* * * * *

Sillä aikaa oli Akseli keskustellut sisarensa kanssa. He tulivat nyt

vasta, monta vuotta erillänsä oltua, tutuiksi, nuot molemmat köyhät

lapset, sillä kreivin sisar, heidän äitinsä, oli ollut naimisissa

köyhän, aatelittoman kapteinin kanssa, ja Emma oli siis vaan eräs

mamselli Ernberg, ilman sukuperää ja ilman minkään omaisuuden

vaatimusta. Sama oli hänen veljensä laita. Molempien tuli kuitenkin

kiittää vanhaa kreiviä kasvatuksestansa, mutta mitään perintöä heillä

ei ollut toivottavana, ei edes lahjaakaan.

Vanha kreivi oli yksi niistä, jotka eivät koskaan tahdo näyttää

hyväntekijän roolia; mutta joka aina antoi toisten nauttia oikeutta ja

piti itselleen vähimmän. Hänen väkensä voi siis, kuni poika muistutti,

melkein liiankin hyvin, he tasasivat tosin hyvin vähän omastansa

isännällensä, mutta sentähden nauttikin hän ani harvalta kiitosta.

Vaaditaan jonkinlaista sukkeluutta tullaksensa kunnioitetuksi

hyväntekijänä; vähäinen summa saattaa olla kylliksi auttamaan muutamia

köyhiä leskiä, puettamaan muutamia alastomia lapsia ja antamaan

myötäjäisiä muutamille tilustan köyhille morsiuspareille; mutta näistä

lahjoista saadaan ylistystä, kunniaa ja kiitosta; mutta jos, kuni vanha

kreivikin, laittaa niin, että siellä ei löydy yhtäkään tuiki köyhää

leskeä, vielä vähemmin alastomia lapsia ja tarvitsevia morsius-paria

tilalla, niin koko järjestäminen maksaa verraten enempi eikä tuota se

sentään likimainkaan niin paljon kiitollisuutta. Kansa pitää silloin

tilaansa jotenkin luonnollisena ja tavallisena ja he kiittävät

yhtävähän tuota hyvää isäntää, kuin ihmiset kiittävät tuota hyvää

Jumalaa sen edestä kuin hän antoi. Jumala ei anna vaski-rumpuilla eikä

torvilla ilmoittaa, että hän suvaitsee antaa jyviä ja siemeniä, vaan

antaa ne aivan hiljaisesti kasvaa tähässä -- ja harvat häntä kiittävät.

Niin tapahtui kreivillekin; ei kellään ollut pahaa laisinkaan hänestä

sanottavana, hän oli hyvänluontoinen isäntä, se oli selvää, mutta

kukaan ei tullut siihen mieleen, että hän oli tavattoman _jalo_ isäntä,

ja niitten joukossa, jotka eivät sitä ajatelleet, oli hän itse.

Ne, jotka parhain huomasivat hänen arvonsa, olivat nuo molemmat

sisarukset, jotka melkein jumaloitsivat häntä. Hän tarvitsikin

todellakin jonkun, joka hartaasti pitäisi hänestä; sillä pojassa oli

hänellä pikemmin vihollinen kuin ystävä ja alustalaisissansa ihmisiä,

jotka eivät heijastaneet tilaansa eivätkä edes katselleetkaan, että se

saattaisi olla toisinkin, sillä Valdemarsborg'illa oli aina ollut hyvät

kontrahdit -- se oli sellainen pilkku, että siellä oli hyvät

kontrahdit, ja sillä oli tuo juttu loppunut.

Muutama päivä sen jälkeen kokoontuivat metsästys-ystävät; heistä ei

juuri kukaan ollut vanhalle kreiville mieluinen, eikä kukaan ollutkaan

tullut sinne muuta kuin vaan huvia varten. Nyt metsästettiin ja

kestättiin parhaalla tavalla, ja ainoa, joka koko seurasta pysyi ukon

luona, oli Akseli, Emman veli. Tämä oli eräänä päivänä kotona, kun

toiset menivät metsälle.

-- Frans on vaan yhtäläinen, -- lausui ukko; minä luulin hänen voivan

koota Euroopassa varastoa, jota hän ei kotona näy tahtovan koota.

Akseli vaikeni.

-- Sinä olet kulkenut omaa tietäsi, Akseli; miks'et sinä seurannut

Frans'ia.

-- Hyvä eno, minä huomasin ... minä luulin...

-- Sinä vaivasit häntä, eikö niin?

-- Niin, siltä tuo näyttäisi.

-- No, kuinka oli tuon tapauksen laita kapteeni Berndtsson'in tyttären

kanssa.

Akseli punehtui: Eno kulta, se on aine, josta...

-- Josta sinä et puhuisi halusta; mutta minä tahdon tietää sen.

Tunnetko sinä perhettä?

-- Kyllä, minä olin paikkakunnalla topografillisissa töissä ja silloin

olin minä usein heillä.

-- Ja tyttö?

-- Ah, eno, hän on hyvä, yksinkertainen ja suoramielinen tyttö.

-- Ja kaunis?

-- Niin, no niin, kohden kaunis.

-- No niin, mitä vielä? Kuinka poikani siellä tutustui!

-- Tuo oli valitettavasti minun syyni; minä tulin maininneeksi perhettä

Frans'ille ja muutamille hänen ystävillensä, ja...

-- No vielä!

-- He luulivat, että minä ... että minulla olisi aikomuksia tyttöä

kohden, rakastuisin... Jumalani, minulla ei ole mitään muuta elääkseni

kuin enon hyvyys, enkä ole koskaan ajatellut...

-- Yhtä hyvä; jatka, poikani.

-- Niin, Frans tahtoi saattaa minut mustasukkaiseksi, hän arveli

kaikkien tyttöjen olevan luottamattomia, kevytmielisiä, avonaisia

liehakoitsemiselle ja ulkonaisella kiillolle. Minä matkustin sinne

ihastuttamaan häntä, -- sanoi hän, -- mitä lyödään vetoa?

-- He löivät vetoa Frans'in kanssa, oliko se niin?

-- Oli. kaikesta tästä en minä kuitenkaan silloin tietänyt; mutta vähän

sen jälkeen sain minä aavistuksen, että muutamat Frans'in ystävistä

olivat puhuneet, että Frans'illa muka oli rakkauden seikka Maria

Berndtssonin kera. Minä menin tuota päätä erään luoksi ja minä sain

monen maistamisen jälkeen, säälivällä puheella, neuvon, ett'en

ajattelisi "semmoista kappaletta"; tämä oli lause. Minä seisoin kuni

kivettynyt... Minä puolustin tyttöä, he nauroivat minulle, ja viimein

sain minä tietää että kirje, jonka hän muka oli kirjoittanut, luettiin

Frans'in iltakokouksissa punssilasin ääressä. Se oli mahdotonta, eno,

se oli mahdotonta... Minä pyysin saada yhtyä Frans'in ja ystäviensä

kanssa. Minä otin kanssani pari ystävistäni. Se oli kauhea näytelmä; he

nauroivat minulle, haukkuivat tyttöä pahimmilla soimauksilla, sanalla

sanoen, olin vähällä kadottaa kylmäverisyyteni. Minun täytyi tietää sen

tila ... ja jos se olisi totta; hyvästi sitten kaikki luottamus

ihmisiin.

-- Ja sitten?

-- Minä pyysin nähdä kirjeet; ne olivat kaikki omistetut Vallköping ja

Hagetorp; naisen käsialaa ... minä vaalenin. Minä en nähnyt mitään

keinoa pelastaakseni tytön mainetta, sittenkään jos historia olisi

ollut valheellinenkin ... minä uskoin sitä; mutta Frans oli ollut

poissa jonkun ajan ja hän sanoi olleensa Hagetorp'issa. kirjeet

sisälsivätkin asioita, jotka todistivat, että se, joka ne oli

kirjoittanut, tunsi paikkakunnan, ja ne olivat selvin kirjoitetut

Fransille ja joskus sellaisella äänellä, että se pisti minun sydäntäni.

"Ja kaikki nämä kirjeet olet sinä saanut?" kysyin minä. (Niitä oli

kahdeksan, kun ne noukittiin kokoon toverien taskuista).

-- Niin, hyvä ystäväni: niin, minä arvelen niitten olevan sinun

ihaillultasi, vaikk'en minä tunne hänen käsialaansa. Kuitenkin niin,

näetkös, ett'ei ainoastaan Akseli Ernberg ole se, joka voi miellyttää

tyttöä, tuota pientä, näppärää mamsellia Maria.

"Ja olet kai vastannut?

"Kuinkas muuten.

"Tietääkö hänen isänsä siitä?

"Ei ... ei, se on selvää, ett'ei isää vihitä semmoisen.

"Minä julistan, -- sanoin minä raivossani, sinut, Frans Olivesköld,

hyväntekijäni ainoan pojan konnaksi, joka siten saattaa kavaltaa tytön

luottamusta, jos kohta hän onkin ollut niin heikko että...

"Hyvät herrat, te kuulette, mitä serkkuni suvaitsee lausua -- sanoi

Frans; -- me muistanemme sen.

"Minun seuralaiseni hilasivat minut ulos... Jumala tiesi, kuinka se

olisi päättynyt, sillä minun vereni kiehui. He nauroivat rajusti, kun

minä vietiin pois".

-- Ja enempi? -- kysyi kreivi.

-- Minä en voinut malttaa mieltäni; mutta eräs ystävistäni, tyven

luonnoltansa, sanoi: Minä olen merkinnyt kaikki annisteet, niin hyvin

_hänen_ kirjeistänsä, kuin myöskin niistä, jotka _hän_ on mustaukseksi

saanut, sillä se mainitaan vasituisesti jokaisessa.

"No, mitä tuo hyödyttää?

"Sinä et voi hallita itseäsi, anna minun toimeta, sanoi minun ystäväni,

-- sinä et saa tehdä mitään.

"Minä mietin muutaman päivän melkein tainnuksissa ilman ajatuksia,

ilman tunteita, paitsi jokseenkin viiltäviä oli minulla, jotka mursivat

minun sielun rauhaani. Vihdoinkin tuli ystäväni.

"No, sanoi hän, -- nyt saadaan vähän valoa asiassa. Tässä, -- jatkoi

hän, -- on todistus kenraalipostikonttorista, ettei mitään kirjettä ole

tullut kreivi Frans Olivesköldille eikä mainittuina päivinä ole täältä

yhtään kirjettä mennyt Vallköping'iin.

"Minä tartuin paperiin vapisevin käsin.

"Siis teemme me käynnin heidän liittolahossansa.

"Me menimme siis sinne, ystäväni olisi puheenjohtajana. Hän pyysi, että

me taasen saisimme nähdä kirjeet. Frans epäili, mutta hän jätti ne, kun

me muistutimme ennen nähneemme ne samat.

"Akseli, tässä, -- sanoi ystäväni, -- tahtoo nähdä nuot onnettomat

kirjeet, jotka saattoivat hänet hairahtamaan.

"Minä purin huuliani saattaakseni olla vaiti.

"No niin, ha, ha, ha! -- rupesivat toiset; -- silmät aukenevat jalon

naispuolen oivallisuuden vuoksi; me onnittelemme Akselia, vaikka läksy

olikin jotenkin kimakka ... ha, ha!

"Ystäväni silmäili kirjeitä; ne olivat nuot samat.

"Minä saan, -- alkoi hän tyyneesti; -- antaa kreivi Frans'ille tämän

lipun. -- Hän jätti hänelle otteen postikartoista.

"Frans kalpeni. -- Antakaa tänne kirjeet, repikäämme nuot joutavat,

älkäämme koskaan enää mainitko niitä.

"Kirjeet ovat minun taskussani, sanoi ystäväni, -- ja huomenna

näytetään ne poliisille.

"Mitä? -- huusivat kaikki -- se on väkivaltaa: kuka antaa luutnantille

luvan tehdä niin...

"No niin, tässä on matkakirja, sen omistajalle annettu, -- lausui hän,

vetäen pistoolin povestansa, viritti hanan, jatkaen: Nämät kirjeet

koskevat kunnian-asiaa, silloin käytetään pistooleja ja minä seuraan

tapaa; se on, että joka koettaa ottaa kirjeet pois, saa luodin

otsaansa, ja näettekö te, se on kaksipiippuinen ja molemmat ovat

ladatut.

"Tuli yleinen hiljaisuus.

"Noh, -- rupesin minä, mutta ystäväni hillitsi minua.

"Se on selvä, että kirjeet ovat todellisia, ne eivät suinkaan ole

vääristettyjä; mutta joku kukatiesi heittäisi varjon niiden levittäjän

yli. Minä koitan saada oikeudessa selkoa asiassa.

"Kreivi Frans oli hetken ollut vaiti mietiskellen; viimein rupesi hän

nauramaan. Se on sentään pirullinen historia eräälle tytölle, joka

tuolla talonpoikaismaalla ei tiedä mistään ... se on pilaa.

Näyttääkseni teille ... niin yhtähyvä, tyttö ei tiedä sanaakaan koko

historiasta. Se on kylliksi, repikäämme rikki nuot kirjeet.

"Silloin minun ei ollut mahdollista enää hillitä itseäni; minä

sieppasin pistoolin ystäväni kädestä, ja Jumala tiesi mitä sanoin;

mutta muutaman hetken kuluttua oli Frans polvillansa pyytämässä armoa

rikoksestansa.

"Nyt mennään, edemmäksi hän ei voi mennä, -- sanoi ystävämme, ja me

menimme.

"Kirjeet hävitettiin; minä olen usein tavannut perheen sittemmin, sillä

ei ole edes aavistusta koko tapauksesta, yhtä vähän kuin siitäkään,

kuka se on, joka on rahaa lähettänyt pojalle, jonka sen kantta oli

tilaisuus päästä upsieriksi".

-- Vai niin, tuoko historia on?

-- Niin.

-- Ja nyt olette ystäviä, Frans ja sinä?

-- Niin, niin tavastaan, vaikk'en minä toivo hänen unhottavan tapausta.

Vanha kreivi istui kauan ääneti: vihdoin katkaisi hän äänettömyyden ja

sanoi: -- Se on myöhäistä, se on myöhäistä. Ansaitsemattoman rikkauden

kirous on se, että tulee olla väkevä ja hidas luonne sitä vastustaa.

Fransilla on tuo edellinen, mutta surkuteltavasti ei tuota toista.

Hänellä on elävä mieliala, -- jatkoi isä, -- älykäs ja selväjärkinen

pää. poikana lupasi hän paljon. Hänellä ei ole pahoja taipumuksia;

mutta kaikki tuo hyvä, joka hänellä oli, työnhaku, oppivaisuus, kaikki

on kadonnut halvatun aatteen tähden: minä en koskaan voi tulla

köyhäksi, minun ei tarvitse tehdä työtä.

Olisit sinä nähnyt hänet poikaijällä, -- toisti kreivi silmäyksellä,

joka samassa määrin vaaleni, kuin hänen mielikuvituksensa asetti hänet

menneisin aikoihin. -- Olisit nähnyt hänet, millä ilolla hän

työskenteli, kuinka elävä hänen kuva-aistinsa oli, kun oli kysymys,

millä tavoin joku vapaa hetki piki kulutettaman. Minulla on vielä

tallella pieniä myllyjä ja muita mekanillisia töitä, joita hän omin

käsin on tehnyt; minulla on käännöksiä vieraista kielistä; minulla on

pieniä alkuperäisiä esitelmiä, joita hän lapsena kirjoitti, ja

kaikissa niissä elää ripeä henki, joka pyrkii eteenpäin ja koettaa

etsiä selvyyttä mukanansa. Mutta se on ohitse; imarteleminen,

epäjumaloitseminen, huono ja pöyhkeä käytöstapa niillä, jotka ovat

hänen kanssansa seurustelleet... Minä en tiedä, lisäsi ukko, -- mutta

kyllä oli paremmin minun nuoruudessani; kuitenkin luulin minä niin.

Silloin saattoi olla iloinen ilman kaikkia näitä tuhansia laitoksia,

kuin nyt tarvitaan huvitukseen.

-- Voi nytkin olla iloinen vähällä kyllä, -- muistutti Aksel,

hymyillen.

-- Kyllä niin, voi niin olla; mutta näyttäisi siltä kuin sielunviljelys

-- minä en sano sivistys, sillä se on sana, joka merkitsee kaikkia eikä

mitään, -- kuin sielunviljelys ei olisi kulkenut tasapainossa

aikakauden muiden edistyksien kanssa taiteessa ja käytännöllisessä

hoidossa: se vaikuttaa, että nyt ikäänkuin maailma löydetään tehtynä

itsekseen, eikä huomata, että itse ollaan niinä voimina, joiden tulisi

työskennellä, sitä vielä enemmän täydentääksensä. Ollaan kuni

kuvanveistäjä, joka on suljettuna atelieriinsä, jossa ainoastaan on

valmiita kuvia, tai suurien mestarien suunnitelmia, joita ei arvaa

kourata ... hän istuisi kädet ristissä ja nauttisi näkyä; mutta

pölkkyä, johon hän tekisi, ei hän luulisi koko maailmassakaan olevan.

Heidän keskustelunsa katkaisi Emma.

-- Ei, eno, -- sanoi hän, -- minä en voi, se on mahdotonta, niin kauan

olla poissa teidän luotanne; enkä minä tiedäkään, minkävuoksi herrat

istuvat noin itseksensä ja puhuvat viisaudesta, enkä minä saa olka

kanssa. Eno on tehnyt minut uteliaaksi.

-- Ja sinulla on täysi syy vaatimuksiisi, -- hymyili ukko.

-- Sinä uskonet, Akseli, Emma tässä on minun lukijattareni. Hän taisi

kieliä vallan hyvin, tullessansa minun luokseni, niitä oli sisareni

hänelle opettanut.

-- Niin, Emma kilpaili minun kanssani, pienenä ollessamme, -- sanoi

Akseli, lisäten iloisesti: -- Hänellä oli parempi kielipää kuin

minulla.

-- Niin niin, sen kyllä uskon, -- nauroi Emma; -- tämä, tietääkö eno,

tuli siitä, että Akseli oli hidas ja haluton. Kun hänen piti

"expliceraman", niin ei hän välittänyt siitä, vaan tapauksesta ja

tarinasta, jonka kappale sisälsi: jos hän saattoi välttävästi

luiskahtaa kielen ominaisuuksien lävitse, niin että hän sai sen tietää,

niin luuli hän sen olevan tarpeeksi kyllä.

-- Mutta sinä luit perusteellisesti, hymyili eno.

-- Niin, kuin eno tietää ... mutta sitten...

-- Sitten, lapseni?

-- Niin, eno, sittenkuin minä olin oppinut ranskaa, niin en minä

ymmärtänyt, mitä minun tuli sillä tehdä oikeastaan. Ainoat, mitä minä

sillä kielellä olin nähnyt, olivat romaanit; no hyvä kyllä, mutta

päivittäin lukea romaaneja on melkein sama, kuin että vuosi umpeen elää

hedelmäkeitolla ja syltyksi tehdyillä peuran kynsillä; se voi olla

varsin hyvä yhden kerran, ja vaikka useimminkin, mutta alinomaa ... ei,

tulee lopulta niin tyhjäksi sielunen, kun viimeinkin tietää...

Hän hymyili.

-- Mitä tiedetään, lapseni? Jatka!

-- Niin, kun on lukenut kolmesataa romaania, niin tietää, esimerkiksi,

että kaksisataa kuusikymmentä rakastavaa ovat saaneet toinentoisensa ja

neljäkymmentä tullut onnettomiksi, ja niin edespäin.

-- Mutta lapset, romaani on kuvaus elämästä.

-- Niin, eno, olkoon vaan, mutta sitten olisi parempi tutkia itse

elämää. Ei opi kasvioppia rouvalta, joka valmistaa teennäis-kukkia,

vaan ulkona luonnossa elävien kukkien seassa. Ei, eno, niin vaikeata

kuin alulta oli, niin kiitän minä teitä nyt.

-- Mistä, lapseni? Anna Akselin kuulla kuinka me molemmat askaroimme,

sen sijaan, että olisi ikävä.

-- Niin, tiedätkö, Akseli, kun minä tulin -- se oli äitin kuoltua,

silloin otti eno minut -- kun minä tulin, olin minä koko näppärä

mamselli pienokainen, joka taisi ranskaa, saksaa ja vähän englannin

kieltäkin. Eno kysyi taitojani, enkä minä ollut hidas kertomaan

hänelle, että minä taisin ranskaa parhain. Se ilahuttaa minua, sanoi

eno, sitten saatat sinä lukea minulle ääneeti. -- Niin, Herran tieten.

Eräänä kauniina päivänä pyysi eno minua lupaustani täyttämään. Minulla

on kirja tuolla yläällä, jota lukenemme, sanoi hän. Eno hymyili, --

keskeytti Emma itsensä, -- mutta Jumalalle kiitos siitä.

-- No jatka, -- pyysi Akseli.

-- Niin Akseli minä toivoin enon tuovan vähäisen kirjan viheriäisessä

tai punaisensa maroquin'issa, erään semmoisen, kuin minä olin neiti

Arvidsköld'illä nähnyt olevan koko joukon, jonkunlaisen kalenterin ...

tuo asia kävisi helposti.

-- Ja sitten?

-- Niin, isot ajat odotettuani, tuli eno seitsemä-nioksinen kirja

kädessä.

-- Seitsemässä niteessä?

-- Niin, seitsemässä nioksessa. "Meidän tulee", sanoi eno, "tehdä pieni

historiallinen kurssi, tuo on hyvä historia, vaikkei se siinä, mitä se

Ruotsiin koskee, ole luotettava; nuo hyvät ranskalaiset eivät taida

koskaan oppia nimiä." Pieni kurssi historiassa, ajattelin minä; ja minä

olen jo tutkinut läpi kotoisin, jo koko joukon historiaa. -- Mistä

alamme? kysyin minä; sillä se oli minulle mahdotonta aaveksia, että eno

vaatisi kahdeksantoista vuotiaalta tytöltä, että hän lukisi seitsemän

nidettä maailman historiaa.

-- "Alusta luonnollisesti", sanoi eno, istuen, varsin kuin jos se olisi

selvä asia.

Akseli nauroi. -- No, sitten sait työtä.

-- Niin Jumalani! Kuinka onnettoman ikävää oli ensimäinen nios; mutta

eno otti kysyäksensä minulta, ymmärsinkö minä kieltä oikein, ja minun

tuli tehdä selvä siitä, kuin olin lukenut.

-- Eno kai tahtoi, sanoi Akseli, -- antaa sinun tunnollesi toisen

suunnan.

-- No niin, -- lisäsi ukko, -- ystävällisellä katseella Emmaan; --

vissisti luulin minä Emman liika hyväksi kaipaamaan sitä iloa, jota

todellinen tieto lahjoittaa. Tietää _jotakin_ on kuitenkin paljon

parempi kuin, että aavistaa koko joukon olevan siinä sekasorrossa, jota

ennen kutsuttiin tiedoksi. Jatka seitsemää niostasi, Emma!

-- Ah niin, se oli todellakin niin, että minä nios niokselta tulin aina

enempi elähytetyksi aineestani, ja kun minä olin lukenut neljä, en minä

olisi millään maailmassa jättänyt kolmea jälellä olevaa lukematta. Se

oli minun talvityömääräni. "Tiedätkös", sanoi eno eräänä kevät-päivänä,

"minä olen tuntenut mainion Linné'n"; ja niin kertoi hän tuosta

kuolemattomasta miehestä minulle.

-- Niin, minä olin silloin ylioppilas, kuin hän eli, -- sanoi kreivi,

-- ja Linné oli yksi niitä ihmisiä, jotka, minä en tiedä kuinka,

vetivät koko maailman tieteesensä. Siitä tuli ei ainoastaan tapa --

vaan myöskin halu luontoa tutkimaan, joka heräsi minussakin. Minä

käytin siis Linnén luennoita ja kiinnyin tähän tutkimiseen tuon

herttaan yksinkertaisuuden vuoksi, jolla hän esitteli ainettansa...

Siinä tultiin, jos niin saan sanoa, niin lämpimäksi vaatteissa

tieteesen, että luuli syntyneensä siihen... Ja sinä, Emma? -- kysyi

hän.

-- Niin, nyt sain minä ottaa selvää kukista, ja eno ja minä tutkimme

niiden ihmeteltävää rakennusta; minä en oppinut paljoa, mutta se

huvitti minua sanomattomasti ... ja noin on eno nyt kolmena vuonna,

vuosi vuodelta, houkutellut minua oppimaan enemmän; ja jos aika ennen

oli pitkä, niin on se nyt liian lyhyt; minä omaan niin paljon kuin

tahdon tietää, niin paljon, paljon.

-- Minä en sitten ihmettelekään niin paljon, ett'ei sinulla ole

romaaneja pienessä kirjastossasi, ei edes tavallisia lukukirjoja

"valittuine kappaleinensa".

-- Ah, Akseli. tiedätkös, tuo noukittu oppi ilman järjestystä on

minusta aivan kuin parooni Arvidsköld'in vanha emännöitsiä, joka aina

oli ravittu ja kuitenkaan ei hän koskaan syönyt, vaan ainoastaan

maistoi. Akka oli laiha kuni varjo, ehkä hän maistoikin maailman

kaikkia ylellisyyksiä ... ja sellainen laihuus on tuon ijankaikkisen

maistamistavan seurauksia. Ei, jos tahtoo huvia siitä kuin on oppinut,

niin tulee tietää mitä on oppinut ja että on selvä täydentehty käsitys

aineesta. Nyt, kuulen minä, tulevat herrat kotiin... Kaikella muotoa,

eno kulta, älkää antako niiden huomata, että minä olen oppinut niin

rahtuakaan, sillä silloin he kutsuvat minua sinisukaksi, töpössä

oppineeksi, ja niin edespäin. Minä olen näinä päivinä kuullut niin

monta pilasanaa oppineista naisista, että minä oikein kauhistun.

Metsästysseura palasi hyvine saaliinensa. Koira, joka oli juossut

taimilavalle, loukkasi jalkansa poikki ja se ammuttiin, ja eräs jänes

oli saanut kolme laukausta niskaansa, ennenkuin se kaatui, mutta eli

vielä, koirilta pois otettaissa, jotka repivät sen räämäksi. Tämä oli

tuo ylentävä kertomus päivän ilosta; sillä harmiksi kuului, että muuan

jänes pääsi pakoon, vaikka toinen etukoivista oli poikki ammuttu.

Ainoastaan jotenkin tottumattomat metsästäjät tuollaisella

kerskaamisella esittelivät rohkeuttansa, että he ovat nähneet jäneksiä

koirain hampaissa kimaltavan ja revittävän. Tottuneemmat pitäisivät

metsästystä ammattina, eivätkä he aprikoitse, lyövätkö he jänestä

kiveen tai vääntävätkö he haavoitetun suorsan kaulaa -- tuo kuuluu

käsityöhön, eikä käsityö ole kauheata: mutta metsästyshuvi, huvina

katsottu, on kumminkin raakaa ja kaikkein vähemmin on sopivaa, sitä

perin juurin kertoa. Meillä on muuten lempeitä, somia lauseita

kaikkeen, lauseita, jotka heittävät peitteen sen yli, joka meitä muuten

kauhistuttaisi. Antaa linnaväestön "juosta miekan yli" ei kuulu niin

kauhealta, vaikka sillä tarkoitetaan, että ihmisjoukko on tullut

kuoliaaksi raadelluksi painetilla ja kalvalla teurastetuiksi, jos tämä

lause sentään olisi tuo oikea; mutta teurastaja tappaa niin pian, kuin

hän voi; silloinkuin ne "juoksevat miekan yli", saa se käydä kuinka

hyvänsä. "Anastaa maata" ei kuulu vaaralliselta, ja kuitenkin merkitsee

se usein sentään samaa kuin ryövääminen ja polttaminen. Tällä tavoin

ovat kauheudet lyhennetty, vääryydet vieläpä julmuudetkin -- ja asia

näyttää aivan yksinkertaiselta.

Kuitenkin oli tämä illan puhe-aineena, ja vähän jokainen herroista

koitti voittaa toisiaan perinpohjaisissa historioissa.

Kah! kuinka he olivat ravakkaita jäneksille.

Muutama päivä sen jälkeen jättivät nuot hyvät ystävät Valdemarsborg^in,

jossa taasen oli hiljasta.

Nuori kreivi Frans sai, heidän pois mentyä, vallan toisen luonteen. Hän

puhui kuinka tuskallista maalla olo oli, kuinka mieluisasti hän

matkustaisi Tukholmaan.

Eräänä päivänä tuli posti, ja kreivi sai tuon odottamattoman

ilmoituksen, että hänen kälynsä, eräs vanha neiti du Valmy, oli

kuollut.

-- Ah, onko täti Juliana kuollut, lausui Frans; -- eikö tarvitsisi

mennä Utå'hon peijaisiin.

-- Ei, -- oli vanhan kreivin lyhyt vastaus.

-- Mutta isä, kumminkin menen minä; joku meistä täytyy olla

peijaisissa.

-- Kuules, Frans, tätini Juliana on nyt kuollut; mutta niin hyvä kuin

tätisi oli, niin juonikas oli hän... Levätköön rauhassa ... mutta sinne

matkustamisesta ei synny mitään.

-- Mutta isä, viime aikoina on hän ollut hyvin jumalinen niin

tavallista enemmän; vieläpä luullaan hänen olleen herännytkin.

-- Hyvin mahdollista; minä toivon hänen kääntymisensä olleen

todellinen. Mutta Frans, se, joka juonillansa lyhensi äitisi päivät,

joka tuhansilla koukuilla teki elämäni katkeraksi, ja lopuksi joka

ensiksi vuodatti ylpeyden myrkkyä sydämeesi -- sille antakoon Jumala

anteeksi -- minä en sitä voi.

-- Mutta, Jumalani, -- sanoi Frans nauraen, -- oliko tuo sitten niin

pahaa, että täti Juliana antoi minulle tiedon oikeuksistani; se oli

tyhmästi, että minä kerroin sen teille. Minä olisin sentäänkin kerran

saanut tietää, että minä olen Valdemarsborg'in sukukartanon omistaja

... ja onhan se kieltämätöntä, isä ... se on asia, jota te ette

kertoakaan voi estää.

-- Frans, sinä olit vallan toisellainen, ennenkuin täti Juliana

myrkytti sielusi; minä kadun ijankaikkisesti, että minä vaimoni

sairastaessa annoin hänen tulla tänne. Siitä hetkestä tuli kirous

huoneeseni, eikä se sittemmin ole luopunut täältä.

-- Hyvä isä, se on raskasmielisyyttä. Jos isä muuttaisi kaupunkiin,

sillä oleskella täällä maalla seuratta, tekee isän vaan

synkkämieliseksi. Ihminen tarvitsee hauskuutta.

-- Mitä minä sitten hävittäisin? Sano se, Frans.

-- Ajan sureksemisen.

-- Aika ei minusta koskaan ole ollut pitkä ... omatuntoni ei ole saapa

mitään sanomista minulle kahdenkesken, jota en minä mieluisesti voi,

enkä tahtoisi kuulla, ja missä saan minä semmoista seuraa, kuin Kustaa

kolmannen älyrikkaissa, eli niissä syvissä ajattelijoissa, jotka asuvat

kirjastossani.

-- Ha ha, tuo on jotakin, mutta he ovatkin kaikki tyyni kuolleita, isä

kulta.

-- Kuules, Frans, ei mitään kuollutta ole, kuin me voimme ajatella sen

elävänä... Tiedätkö, suoraan sanoen, sinun seurakumppanisi oli minusta

kuni menneen ajan kuohu, vaahto vanhoista ukoista ja vanhasta

pölpöttelemisestä, joka on saanut hahmon ja joka aaveili ... minusta

ovat minun kirjanikin todellakin näitä elävämmät.

-- Vai niin, isä ei pitänyt ystävästäni; he ovat muuten sieviä poikia

kaikki, mutta heidän sivistyksensä ei ole klassillista laatua, niinkuin

isä näkyy vaativan. No, eikö kukaan meistä matkusta tätini

peijahaisiin?

-- Ei.

-- No, anti mennä sitten, -- lausui Frans, jolla ei ollut rahoja kyllin

omin neuvoin toimeen tullaksensa.

-- Jotakin arvokasta on noissa vanhanaikaisissa katsantotavoissa, --

hymisi Frans itseksensä, -- ja jotakin tyhjää kaikissa nyky-aikaisissa.

Ha! ainoastaan 22 vuotias, tavattoman rikkauden perijä, terve ... ei

päätä eikä taitoa vailla ... hyvin kuulusa kaikkialla ... usiampia

ystäviä kuin minä tahdon ... menestys kauniin sukupuolen luona, joka on

kadehdittavaa: ja kuitenkin niin helvetin ikävää. Mitä tulee tehdä?

"Ei luonnollisesti mitään", sillä muutamilla kuluneilla rikseillä voin

minä saada kaikkea. Jos minä tahdon tietää jotakin tieteellistä, niin

on siellä aina joku hyväntahtoinen professori, joka antaa minulle

johdelman; minun ei tarvitse kuoria rapuja, vaan minä saan sen asemasta

syödä ravunpyrstö piirakan. Jos minä tahdon jotakin sorvatuksi,

taotuksi, piirustetuksi -- no kas, sen kyllä käsityöläinen tekee

paremmin kuin minä; jos minä tahdon kuulla musikia, niin menen minä

konserttiin, eikä minun tarvitse koskea omaa pianoani -- mitä p--rua

tulee sitten minun tehdä?

"Huvitella -- huvitella -- niin, sehän on keino.

"Tuo turhamaisuus on kuitenkin ikävintä kaikista täällä maailmassa; ja

miksikä muuksi sukukartanon omistaja olisi ai'ottu, jollei siihen, että

rakkailla jälkeen elävillä olisi suruton elämä?

"Todellisesti oli se täti Juliana, ihmisvainaja, joka lisäsi minun

vaatimukseni, siinä on isällä oikein; mutta -- ne ovatkin laillisia

vaatimuksia".