"Tapahtui kerran -- niin kertoi vanha muori, silloin kuin hän oli yli
kahdeksan kymmenen vuoden; te muistatte hänet, vanhan muorimme. Minä
olin silloin pieni, niin pieni, että minä kiipesin hänen syliinsä ja
tavallisesti nukuin minä hänen kertoessaan, ja siis en minä koskaan
kuullut tarinaa kokonaisuudessa, vaan minä olen sittemmin koonnut
katkelmat, ja se on minulla nyt taasen kokonaisena. -- Niin, sanoi
muori, oli kerran pieni tyttö, juuri kuin sinä, joka juoksi ja leikki
suuressa ja ihanassa puistossa. Siellä oli, sanoi muori, korkeita
leveä- ja vaaleanvihreä-lehtisiä, kirkkaita palmupuita kuni smaragdi,
sanoi muori, ja puitten latvoilla istui pieniä lintusia, jotka
loistivat kuni jalokivet ja lauloivat niin kauniisti, että oikein
helisi koko puistossa. Ja näettekö te, lapsi luuli kuulleensa kuinka
kesätuuli kuiskasi kukkien seasta; tule kanssani! tule kanssani avaraan
maailmaan!
"Silloin kuuli hän myös, kuinka kukkaiset maassa sanoivat. Älä mene,
jää, tyttöseni, jää kotiin, jää kotiin! Varsinkin muuan pieni
sinisilmäinen kukka, joka ojan äyräällä huuhtoi pieniä jalkojansa,
pieni ja vieno kukka, nimeltä Lemmikki, rukoili enin; jää kotiin! jää
kotiin! Ja eräs toinen, yhtä vieno ja yhtä sininen silmiltään,
hyvittelihe keinuen puissa, sillä hän luikerteleiksi ylös tammea
pitkin; se oli päivänkukka, joka kapueli ylös ja alas ja kumarteli
tuota pientä tyttöä, sanoen: Älä tottele kesä-tuulta. Oi! hän on
käskenyt minuakin seuraansa; mutta minä olin hänelle liian viisas --
nyökäytti hän päätänsä, niin kuin pienet aina tekevät, luullen jotakin
mainiota puhuneensa.
"Tiedätkö, sanoi eräs vanha tammi, joka oli kokenut, tiedätkö, tyttö,
se on viisainta jäädä kotiin. Tuo kesätuuli on veijari; tuolla alhaalla
teidän luonanne, kukkien seassa, on hän niin hyvänluontoinen ja lempeä,
mutta minä saan kokea hänen itse-valtaansa. Joskus hän tahtoo
painiskella kanssani -- mutta mies on mies -- ja kun ei se onnistu,
lähtee hän merelle, ja kun hän siellä matkailee, niin kysyy hän
laivalta, jonka hän kohtaa: Oletko sinä tuolla poissa olevien puitten
sukua, ehkä sinä olet tammen? ja jos niin on, vihastuu hän ja jyskyttää
laivaa kallioihin, niin että se särkyy; se on vaan sentähden, etten
minä tahdo seurata, enkä anna tehdä kanssani niinkuin hän tahtoo, enkä
kumartele kun armollinen herra tulee -- mutta mies on mies aina.
"Tuo pieni tyttö kikki näin vuodet umpeen; mutta vihdoin eräänä
kauniina päivänä puhui tuuli niin kauniisti, että hän tahtoi seurata.
Asetu selkääni! sanoi pääsky, ja pikemmin kuin hän luulikaan mentiin
kallioiden, järvien, metsien ja niittyjen yli kauas, kauas pois
maailmaan. Kaikki tämä oli hyvin hauskaa, sillä se kävi niin äkkiä.
Mutta sitten istui pääsky liimavipaleelle, jolla pieniä lintuja
pyydetään -- sellaisia liimavipaleita tavataan usialla -- ja pääskynen
kävi kiinni siivistänsä siihen. Silloin tuli sinne pitkä, laiha
mamselli -- se oli hänen liimavipaleensa ja hän näki tuon pienen tytön
ja hän otti sen luoksensa.
"Siellä ei ollut kukkia, vaan sellaisia, joita neiti oli paperille
piirtänyt, ei muuta lemuavaa kuin eau-de-cologne-pullo, ei muuta
puhekumppania kuin häkissä oleva pieni paljaspäinen lintu, sirkku, joka
sanoi: Minä tahdon ruokaa! minä tahdon ruokaa! sitten söi se koko
päivän. Mutta tyttö suuttui, istui ja kuoli. Oli aamuhetki ja aurinko
paistoi akkunasta kun kulta ja paistoi häkkiin ja sirkkuun joka sanoi:
Nyt ovat hampunsiemenet loppuneet, minä tahdon ruokaa, pilivitt,
pilivitt! Silloin sai tyttö nähdä kuinka auringonpaiste muka muodostui
kuvaksi, josta tuli pieni poika, varustettu siivillä ja hopea-avaimet
kädessä ja mustat renkaat niissä -- ja hän seisoi siten hänen
edessänsä.
"'Älä ole vihainen, tyttöseni -- sanoi hän; -- sinun ei tarvitse olla
täällä, kyllä minä, jos sinä tahdot, lukitsen sinut, niin että sinä
pääset mamsellista, linnusta ja koko vankeudesta'.
"'Kiitos! kiitos! poikaseni! Seuraatko sinäkin?'
"'Siihen ei minulla ole aikaa, mutta minä tulen joskus, ja kun kaikki
ikävyys on ohitse, aukasen minä sinulle taasen. Kuitenkin kuvailen minä
sinulle kauniita tauluja, ja niin saat silloin ja tällöin leikkiä
tittut avainreijästä'.
"Silloin otti poika tuota pientä tyttöä kädestä ja sulki hänen pieneen
konttoriin rappujen alle, varsin semmoiseen, johonka pieniä lapsia
teljetään, kun eivät he ole kilttiä. Mutta siellä oli hyvin hauskaa ja
valosaa, vaikkei siellä ollut akkunaa; mutta tuo pieni poika nyppi
muutamia höyheniä siivistänsä, ja ne loistivat kuni kirkkaat tähdet ja
kiuhtivat kaikissa muodoissa, niin että siellä, jossa lapsi oli, ei
ollut pimeätä. Ja niin lukitsi poika taasen konttoorin ja kurkisti
sisään avainreijästä. -- 'Katso, näetkö minua?'
"'Kyllä, minä näen sinun hyvät silmäsi'.
"'Mitä sinä nyt näet?' -- kysyi poika, ja antoi avaimen reijän olla
avoinna.
"'Niin, minä näen isäni puiston ja kaikki kukat, ja kuulen kaikkien
lintujen ja puitten puhuvan -- ja purojen ja tuulen, kaikki kuni
ennen'.
"'Hyvä', -- sanoi poika, -- 'nyt olet sinä nähnyt kyllin'. Ja niin
työnsi hän tittut'in kiini.
"Tuskin oli hän poissa kun tyttö kuuli nimeänsä mainittavan: -- Se
tavatonta kuinka Amanda nyt on tullut hyväksi; hän lukee läksynsä ja
istuu niin hiljaa ja niin siivosti eikä laisinkaan tahdo leikkiä -- se
on todellakin hauskaa kasvattaa tuota tyttöä.
"Niin, ajatteli lapsi, -- nyt olet sinä löytänyt sen; minä istun
täällä, enkä opi, Jumalan kiitos, sanaakaan sinun tyhmyyksistäsi -- ja
sitten nauroi hän.
"'Nyt menee koko katkismus häneltä ulkoa kuin vesi' -- sanoi tuo laiha
mamselli.
"'Mitä vielä', -- nauroi lapsi, -- 'enhän minä osaa katkismusta'.
"Ja näin puhuttiin alinomaa, niin että hän kuuli jokaisen sanan, sillä
oli ainoastaan ohut seinä hänen ja toisten välillä.
"Silloin tuli tuo pieni poika, ja avasi avainreijän hänelle, joka luuli
ainoastaan muutaman hetken kuluneen, ja sanoi: kurkista ulos, Amanda
kurkista!
"'Oletko se sinä? Anna minun nähdä!'
"Ja nyt näki hän avainreijästä mamselin kamarin, ja pöydän ääressä
istui rukinpää, sorvattu varreltansa hoikaksi ja se oli kankea niinkuin
semmoiset päät aina ovat.
"'Kuka on tuo rukinpää?'
"'Niin, he luulevat sen sinuksi; sillä minä panin sen sinun sijaasi,
sulkiessani sinut ja minä käänsin heidän silmänsä niin, että he
luulevat sen sinuksi'.
"'Ja tuota he kehuvat niin monista hyveistä', -- sanoi tyttö, nauraen;
-- 'ja tuo taitaa katkismuksenkin kuni vettä'.
"'Tiedätkö mitä', -- kuiskasi poika; -- 'katso ulos taasen; mitä sinä
näet? Sano kaikki minulle mitä näet'.
"'Kyllä, minä näen taivaan tähtiä täynnä -- nyt näen minä taivaan
herttaisia esineitä täynnä -- nyt köyhän naisen rukoilevan, -- ei, nyt
tulee tuolla kaunis poika kuni sinä, hänen luoksensa'.
"'Mitä vielä?' -- kysyi poika.
"'No, nyt hän muuttui lapseksi -- sitä en minä ymmärrä'.
"'Niin, se on hänen rukouksensa vuoksi', -- sanoi poika.
"'Nyt leijailee hän ylöspäin. Nyt näen minä -- minä en taida sitä
kuvailla, en, sitä en minä voi. Sellaisia värejä, sellaista loistoa
lempeydestä en minä ole ennen nähnyt. -- Nyt kuulen minä laulua,
tuhannen tuhatta laulavan: -- kunnia olkoon Jumalan korkeudessa, ja
maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!'
"'Noh, mitäs sanot!'
"'Ah minä en tiedä mitä sanon -- olen vaan niin ilonen, niin ilonen;
ah, niin ilosena en koskaan ole ollut'.
"'Näetkös', -- sanoi poika, -- 'tuo on katkismuksen sisältö, mutta sitä
ei rukinpää ymmärrä. ja se ei tee mitään, kun sinä vaan sen ymmärrät'.
"'Niin, minä en ymmärrä sitä, mutta minä tiedän sen', -- sanoi lapsi,
taputellen käsiänsä. Ja poika katosi.
"Nyt kuuli hän puhuttavan, että Amandan piti mennä naimiseen; hän oli
rikas ja hänen pitäisi saaman rikkaan miehen, ja tuumittiin kuka se
olisi. Sitten häät -- mutta lapsi oli niin onnellinen konttoorissansa
rappusten alla, kun ei hän ollut myötä.
"Mutta Amanda raukkaa minun tulee surkeen, -- kuuli hän monen
sanovan; -- sillä hän ei voi rakastaa sitä ihmistä. Kova, ylpeä ja
omanvoiton-pyyntöinen ihminen. Mutta Amanda on, Jumalan kiitos,
puukuva, joka ei muuta ajattele kuin pukemista.
"'Jumalan kiitos, täällä istun minä hyvässä rauhassa!' -- ajatteli
tyttö; 'naittakoot vain rukinpään kuinka he tahtovat, kun he antavat
vaan minun olla rauhassa'.
"'Oletko kuullut?' -- kysyi poika vähän ajan päästä. -- 'Tahdotko sinä
nähdä?'
"Tyttö katsoi ulos. Ah. kuinka oli hauskaa katsella. Joukko herroja oli
rukinpään ympärillä, ja he arvelivat, ett'ei mitään kauniimpaa muka
löytyisi luonnossa -- sillä se oli lakierattu ja kiiltävä, sorvatun
nuken muotoinen. -- Ja he arvelivat sen olevan nerokkaan, 'puupää', ja
että sillä oli jaloin sydän tappuroitten sisässä -- ah, se oli varsin
naurettavaa.
"'Mutta ovatko ne varsin viisaita?' kysyi lapsi ystävältänsä.
"'Kyllä, he ovat hyvinkin viisaita, sillä he ovat muka viisaimpia kuin
Jumala itse', -- sanoi poikaa -- 'siinä on suuri joukko ihmisiä, jotka
eivät pidä muusta, kuin siitä, joka on tehty ihmiskäsillä. Kankaasta
tehdyistä kukista, rullotuista paperilipuista, posliinista tehdyistä
linnuista; peililasi lähteistä, taivaasta, kattoon kuvattuna ja
valaistuna kynttilöillä kyntteliruunussa tähtien asemasta, siitä he
pitävät'.
"'Ja he ovat viisaita?' kysyi tyttö.
"'Kyllä, kai he ovat, koska he hylkäävät kaikki Jumalan tekemät'.
"'Se olisi hauskaa päästä ulos niitten joukkoon', -- sanoi lapsi. --
'Pikku poika, päästä minut ulos vähäsen'.
"'Kyllä pääset, mutta minä ennustan, että sinä pian hiivit takaisin'.
"Silloin avasi hän oven, mutta tuskin oli tuo pienokainen näyttäytynyt,
kuin kaikki ylenkatseellisesti nauraen käänsivät hänelle selkänsä.
Muuan vanha rouva kysyi häneltä, kuka oli hänet käskenyt; täällä ei
ollut mitkään lasten kemut. Eräs vanha herra otti hänet kainaloonsa ja
viskasi hänet sivulle, ja vihdoin tahtoi eräs papukaija, joka taisi
puhua, silputa hänellä silmät, ja eräs koira, joka saattoi istua
puupala kuonolla ja laskea viiteentoista, tahtoi purra häntä. Juuri
parhaasen aikaan tuli hän takaisin konttoorinsa rappusten alle ja
sanoi: Jumalan kiitos! Niin paljon näen minä, että paras on vaan katsoa
avainreijästä. -- Ja niin katosi poika.
"Nyt kuuli hän. kuinka Amandan mies oli onnellinen, kuinka hän kävi
rappuja myöten hänen yllänsä, kuinka hän raappi ja kumarteli jokaisella
astuimella ja talutti rukinpäätä kanssansa ylös. Molempia viimasi, ja
nyt avasi poika avaimenreijän; kurkista!
"Ja nyt näki tyttö tuon uljaan miehen monine riippuvine mitaleinensa,
ja hän oli kalpea ja laiha, elähtänyt ja kaljupää, ja vieressänsä
rukinpää, ylpeänä, puettuna silkkiin ja kultaan, mutta suru kasvoilla,
molemmat seisoivat he komeassa huoneessa ja lähellä erästä kullattua
valta-istuinta, jolla eräs toinen kelmeä ja alakuloinen ihminen istui.
"'Mitä he puuhaavat, nuot onnettomat ihmiset?' -- kysyi lapsi.
"'He puuhaavat' -- sanoi poika, 'olla onnellisia'.
"'Onnellisiako? Mutta näyttäväthän he vallan onnettomilta'.
"'Niin, siltä se näyttää; mutta tämä on sellainen onnellisuus, jota
ihmiset tahtovat. Vaan Jumala lahjoittaa heille jokainen silmänräpäys:
kaikkea armoa, kaikkea rakkautta, kaikkea autuutta joka kuni vesi
löytyy kaikkialla ja tuhansissa pienissä juotissa juoksee luomisen
kautta, kasteesta, joka tulee ylhäältä, eivät he tahdo maistaa, eivätkä
tunnustaa. Ei, näet, värjätyllä sammalella ympäröitty peili on heille
rakkaampi, kuin lähde, jonka reunalla pieniä lemmikkiä on laskeutunut
ruohoon'.
"'Mutta eivät suinkaan he ole oikein viisaita?' arveli tyttö.
"'No, kyllä se niin mahtaa olla, koska he ymmärtävät itse luoda onnen,
kauniimman kuin Jumala heille tarjoaa'. -- Taasen katosi poika; ja nyt
kuuli hän kuinka tuo korkea pariskunta kukertui portailta; heidän
entiset ystävänsä auttoivat toisiansa heitä alas heittäessä, ja nyt he
olivat onnettomia ja köyhiä.
"Silloin tuli poika taasen, ja iltakin tuli. Kurkista! sanoi hän ja
tyttö näki kaksi vanhaa ihmistä istuvan erään lähteen reunalla metsässä
ja he joivat vettä siitä; ja he sanoivat: Jumala on kuitenkin hyvä,
joka antaa meille virvoitusjuomaa, kun ihmiset ovat karkoittaneet
meidät. -- Eräs koira makasi heidän jaloissaan, hän oli heidän ainoa
ystävänsä, mutta hän ei taitanut mitään muita konsteja, paitsi
huiskutella häntäänsä ja olla ystävällinen, ja sitä ei hän koskaan
ollut opetellut.
"'Nyt he ovat onnettomampia kuin ennen', -- tuumasi tyttö.
"'Ei mar. Kun ruvetaan ajattelemaan Jumalaa, ja huomataan kuinka
vähästä kaikki on hänen rinnallansa, niin ollaan onnellisiksi tulossa;
etkö sinä näe kuinka he hymyilevät. -- Niitten luo saat kernaasti
mennä'.
"Ja tyttö meni pois niitten luo, ja molemmat hymyilivät iloisesti;
mutta rukinpää putosi tomuksi, ja lapsi istui siinä puhumassa tarinaa
toiselle lapselle. Ja niin, kun lapset parhaillaan leikkivät, tuli
poika taasen, kurottaen kätensä ystävälleen ja hän sanoi: Näetkös, on
aamu, punottaa jo idässä. Ja hän seurasi nöyrästi kulettajaansa; mutta
kun he menivät portaitten alaisen konttoorin ohitse, kas, silloin oli
kaikki poissa ja muuttunut, konttoori oli poissa ja portaat olivat
tähtirikkaina tikapuina, jotka ulettuivat maasta taivaasen, ja tuhannen
lasta kiipesi, kuni päivän kukkasen köynnökset, noita korkeita
tikapuita ylös; mutta alhaalla oli kukkula, viheriäinen, kukkarikas
kukkula, ja kukkulalla korkea huone, josta valo lähti yli koko
maailman; mutta kukkula oli hauta. -- Se oli koko maa.
"'Näetkö', -- sanoi enkeli lapselle, -- 'kuinka kauan luulet olleesi
rappujen alla'.
"'Oh, yhden päivän, tiedän mä', -- arveli lapsi.
"'Ei, kahdeksankymmentä vuotta olet sinä istunut siellä piilossa; hyvä
sinulle, ett'et sinä antanut pukea itseäsi -- hyvä sinulle, että sinä
piilotit itseäsi, silloin kun vielä olit lapsi'.
"Ja se oli niin helppoa käydä tikapuita myöten, ja kun he siellä
seisoivat, niin tuli Pyhä Pietari, joka avaa taivaan portit lapsille.
"'Mikä on nimesi?' -- kysyi Pyhä Pietari.
"'Amanda', -- vastasi lapsi.
"'Amanda, sinä olet ollut ylpeä, pöyhkeä ja röyhkeä köyhille ja
matelevainen ja pelkääväinen mahtavien edessä; sinä et pääse tänne
sisälle'.
"'Suloinen Pyh Pietari, minä olen istunut suljettuna konttooriin koko
ajan ja minä olen vaan kurkistanut ulos avaimenreijästä toisinaan, ja
minusta ovat he kaikki olleet hulluja; sitäpaitsi niin se oli vaan
puetettu rukinpää minun sijaisenani; minä olen istunut koko päivän
samallaisena, mutta minä en ole koskaan saanut muuta kuin tirkistää
vähäsen'.
"'Hänellä on oikeus', -- sanoi poika, jonka siivet olivat kasvaneet
joutsenen siipien kokoisiksi ja ne kiilsivät kuni helmitetty hopea, --
'hänellä on oikeus; salahuoneessa, jonka ylitse maalliset otukset ovat
kulkeneet ylös ja alas, on lapsi istunut koko ajan ja leikkinyt
muistoinensa, viattomine ajatuksine ja minun kanssani'.
"'Mutta kuka olet sinä?' -- kysyi tyttö; -- 'me olemme kauan olleet
tuttuja'.
"'Minulla on kolme nimeä: Toivo, silloinkuin minua rakastetaan --
Kuolema, silloin kuin minua pelätään -- Totuus, silloin kuin minut
tunnetaan, jonka lapset aina tekevät, niinkuin sinäkin'.
"Ja taivaan portit aukenivat, ja Pyhä Pietari kumartui lapsen edessä;
sillä Vapahtaja on sanonut: 'Sallikaat lasten tulla minun tyköni!'
Totisesti, totisesti sanon minä teille, jokainen, joka ei ole niinkuin
lapsi, ei hän suinkaan siihen tule sisälle".
-- Mitä pidätte kertomuksesta? -- kysyi Göthilda.
-- Kiitos! hyvin, suloinen Göthilda.
-- Tiedättekös, nyt minun mielestäni on, jos tuo lapsi olisi vanha
muori ja minä tuo toinen.
-- Nyt on ruoka valmisna, -- sanoi äiti, sisään tultuansa.
-- Onko teillä ollut hauskaa?
-- On, sanoi Maria; -- Berndt, hän vei meidät korkealle vuorelle, mutta
Göthilda on vienyt meidät aina ylös taivaasen.
-- Nyt -- sanoi isä, -- saadaan nähdä kenestä Loppiaiskuningas tulee;
puurossa on manteli, ja joka sen saapi, hänestä tulee kuningas.
-- No, sitten se olen minä tai isä, -- sanoi Berndt, -- tai sinä, --
lisäsi hän, -- sillä valta-istuin ei saa mennä vaimon puolelle, aina
sittenkuin kuningatar Kristina tuli paavilaiseksi ja Fredrikin puoliso
antoi pois ruunun.
-- Jumala paratkoon, kuinka hän on rikkiviisas, -- arvikoi Maria; --
mutta niin paljon mekin tiedämme.
-- No, mutta kenestä sitten kuningas tulee? -- kysäsi väliin jokainen.
-- Se taitaa minusta tulla, -- hymyili Göthilda.
-- No se on hyvä, sinun hallitukseesi olen minä tyytyväinen, -- sanoi
Berndt; -- jos Mariasta olisi tullut, niin olisin minä paikalla tehnyt
kapinan.
-- Ja se, aprikoi Maria ivallisella muodolla kauniissa silmissänsä, --
tulee tiedän mä siitä, että sinun ruunusi nyt on ehjä.
-- Hm, -- mutisi Berndt, joka ei taasen tahtonut takaisin tuohon lakki
kapitteliin.
Kun oli pöydästä päästy, niin asetettiin Göthilda kuninkaalliselle
valta-istuimellensa, vaatetetulle istuimelle, jonka yli oli taivas,
ja isä sanoi: -- Nyt tulee jokaisen pyytää armoa kuningattareltamme;
minä alan: Mitä teidän majesteettinne tahtoo antaa alimmalle
palvelijallensa.
-- Suudelman, isä, syleilyn ja kiitoksia tästä illasta, koko ajasta! --
sanoi tyttö, kurottaen laihoja käsiänsä.
-- Kiitos! Jumala sinua siunatkoon, tyttöseni! sanoi kapteeni, häntä
syleillen.
-- Ja minä? -- sanoi äiti.
-- No, äitille annan minä koko taruni, Berndt saa kyllä kirjoittaa
sen muistiin, ja se on äitillä oleva, silloin kun lapsi seisoo
tähti-tikapuilla. Minun ei, Jumalan kiitos, ole tarvinnut piiloittaa
itseäni; sen saa äitiseni, hyvä, rakas äiti -- sanoi tyttö ja suuri
kyynel pari kimmelsi hänen mielevissä, viisaissa silmissänsä. -- Ja
minä, sanoi Berndt sittenkuin tuo syvä liikutus oli loppunut ja kaikki
näyttivät tyyneltä; -- mitä teidän majesteettinne minulle antaa?
-- Sitä, jota tahdot, Berndt; tahdo jotakin.
-- Minä haluan tulla rikkaaksi, mainioksi ja mahtavaksi.
-- Sen Jumala voi sinulle antaa rakas Berndt; mutta minä rukoilen
Jumalaa sinun puolestasi; sen minä lupaan.
Silloin tuli Maria, joka oli hiljaisesti katsellut juhlallisuutta,
syleilemään sisartansa kaulasta, ja hän itki katkerasti.
-- Ei, Göthilda, ei, minulle ei sinun tarvitse antaa mitään ... ei
mitään, ei mitään! Mutta rukoile sinä Jumalaa, että minä tulisin niin
onnelliseksi kuin äiti, niin hyväksi kuin voin, kärsivälliseksi ja niin
lohduttavaiseksi ... näetkös, sen minä tahdon.
-- Niin, tapahtukoon tahtosi, pikku Maria! -- sanoi kuningatar; -- nyt
lienevät kuningatar-toimeni loppuneet?
-- Ei, se kestää vuoden umpeen, Göthildaseni, sinä olet kuningatar
tulevaan Loppiaiseen asti.
Kapteeni koetti muuttaa luonteet iloisiksi. Tuo onnistuikin, mutta
siitä ei tullut tavallista riemua, tavallista lastenleikkiä; vaan siitä
tuli riemu, joka oli korkeampi, jalompi, mutta tavallista hiljaisempi
ja hartaampi. Näytti siltä kuin Göthilda olisi tarinallansa vihkinyt
kaikki toisellaiseen iloon, että hänen laupeat silmänsä levittivät
erästä juhlallista valoa kaikkein esineitten yli niin, että, sanalla
sanoen, eivät kynttilät palaneet ruunussa maalatun taivaan alla, vaan
siellä ja täällä kiilsi tähtiä, ja ne näyttivät, missä tikapuut
seisoivat, joilla lasten kerran tulisi käydä.
Näin päättyi lasten viimeinen joulu Hagetorp'issa. Tuskin oli kuukausi
kulunut, kuin Göthilda pyysi äitiltänsä eräänä ehtoona saada nähdä
joulukuustansa. Se myönnettiin, sillä tyttö oli ollut tavattoman
hiljainen ja äänetön koko päivän, ja nuot helevät silmät olivat saaneet
omituisen huomaamattoman valon, jonkun heleän heijastuksen, juurikuin
aurinko laskeutuisi metsän taakse ja kuu loisi viimeistä sädettänsä
puitten ruusujen lävitse alas ja heijastuisi tyyneen veteen.
-- Kuinka sinä nyt voit, Göthilda? -- oli äitin kysymys.
-- Hyvin, äiti, paljon paremmin, minä en ole isoon aikaan henkinyt niin
keveästi kuin nyt.
-- Jumalan kiitos! Kyllä saat joulukuusen sisälle.
Joulukuusi sytytettiin ja asetettiin sohvan eteen, jossa Göthilda
huokaili. Sisarukset istuivat hänen vieressänsä ja laskivat leikkiä;
oli taasen olevinaan joulu. Göthilda hymyili. -- Taidatko sinä, Berndt,
kertoa tuota tarinata, jonka minä kerroin Loppiais-iltana, tarinaa
tittut?
-- Taidan kyllä, ja jos minä jotakin unohdan, niin auttanette te minua
langan päähän. -- Ja sitten hän alkoi tarinan. -- Ei, niin ei se ollut,
auta minua, Maria! sanoi hän toisinaan, ja Maria auttoi; mutta
loppupuolella ei hän osannut oikein kertoa tähti-tikapuista, eikä hän
hyväksynyt Marian avunantoa.
-- Ei, ei, niin ei se ollut ... ei, nyt en minä osaa. Kulta Göthilda,
kuinka oli tähtitikapuitten kanssa; jota myöten lapsi kulki enkelin
keralla.
Ei vastausta.
Sisarukset hypähtivät ylös. -- Göthilda makasi nukkuneena ja
hymyilevänä -- mutta hän ei hengittänyt. Silloin Maria juoksi isänsä
tykö ja sanoi: tulkaa Göthildan luo ... nyt ei ole Göthildan laita
oikein, minä en uskalla huutaa äiteä.
-- Miks'et, lapseni? sanoi kapteeni. -- Göthilda on mennyt ylös
tähtitikapuita myöten... Eikö se ole niin!
Ja hän seurasi häntä ja hän näki tuon pienen ruumiin.
-- Äiti, Göthilda on Jumalan luona! oli ainoa mitä kapteeni sanoi. --
Herra antoi ja Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!
Vaan Joulukuusi sai palaa koko yön juhlavuoteen ääressä, missä vuoden
kuningatar uinahti.