-- Joulu on loppunut, -- virkkoi kapteeni vaimolleen loppiaispäivän
iltana. Hyvä Heta, se on meidän lastemme viimeinen joulu... Se on
viimeinen, jona he lapsena ovat yhdessä.
-- Sinä ajattelet aina surullisesta rakas Filip ... toivokaamme.
Kapteeni alkoi taas: Yhtäkaikki jos toivomme tai emme, se on sentään
heidän viimeinen lapsi-joulunsa. Berndt on suuri, hän on jo pian
kasvanut joulu-ilosta. Maria on piakkoin iso tyttö ja hänen ajatuksensa
kääntyvät tulevaisuuteen; ja Göthilda.
-- Göthilda, niin.
-- Göthilda, meidän vähäinen, hyvä tyttömme, unohtaa pian meidän
joulumme toisen juhlan tähden ... hän ei tulevana jouluna elä...
-- Mutta emmekö me saata toivoa?
-- Emme, Heta, emme, emme yhtään; ei meidän tule toivoa, vaan
ainoastaan valmistautua toivomiseen. Helmer ei anna toivoa ... _ei
yhtään_, vaimoni.
Rouva Berndtsson loi alas katseen; se oli kova, mutta odotettu tuomio.
-- Me, -- virkkoi kapteeni, emme voi muuta kuin että teemme lasten
viimeisen joulun niin herttaiseksi kuin mahdollista. Meidän täytyy
koettaa kaikkia, antaaksemme heidän viettää loppiaispäivä niin
hauskasti kuin lasten on tapana... Se on viimeinen lasten ilo, jonka me
näemme, vaimoseni... Se on viimeinen.
Kapteeni oli samalla totinen ja tyven; hänen vaimonsa näki, että hän
nyt oli totuttanut itsensä ajatukseen kadottaa lapsensa. -- Rengit ovat
ulkona, hakkaamassa nuorta kuusta; siitä on tuleva Göthildan kuusi ...
hänen tähtensä pitää se olla salissa kynttelöittynä; sen ääreen
valmistetaan heidän joulupöytänsä; siellä he saavat huvitella mielensä
mukaan, puhua niinkuin he tahtovat, me jätämme heidät rauhaan. Berndt
saa olla isäntänä ja Maria emäntänä... Göthilda heidän vieraanansa,
jonka ... tulee lähteä pois, -- lisäsi kapteeni, pusertain vaimonsa
kättä, -- ymmärrätkös?
Oi! hän ymmärsi hänet varsin hyvin -- hän oli aina häntä ymmärtänyt,
hän oli tehnyt päätöksen sielussaan tutkia sitä, joka hänelle oli
annettu mieheksi.
Siis käytettiin kaikki talon varallisuus tekemään illan niin
loistavaksi kuin suinkin. Sali puettiin kuusilla kakluunin ympäri.
Joulukuusi koristettiin paperi-tähdillä ja palasilla isän, ennen
saamattomasta vahatapulista. Se kului kokonaan. Kaiken tämän kanssa
olivat Berndt ja Maria innokkaassa työssä, sillä he ymmärsivät hyvin,
että se oli ainoastaan Göthildan tähden, kuin tämä kaikki tehtiin --
että se ... hänen viimeinen joulunsa; he eivät ajatelleet, että se oli
myös heidänkin.
Göthilda ei tietänyt mitään kaikesta tästä komeudesta. Hän istui
makuuhuoneessa pienellä sohvalla ja leikki nukkinensa; sillä hänellä
oli vielä niin elävä mielenkuvitus, joka on lasten ominaisuus, tämä
Jumalallinen voima, että puhaltaa henkeä nukkeen, että kuulla linnun
puhuvan ja ymmärtää mitä kerkkä sanoo kumartaessansa niityllä. Kaikki
talossa, isä, äiti ja sisarukset juttelivat pitkät tunnit tuon kipeän
tytön kanssa.
-- Nyt on kaikki valmisna! -- sanoi Berndt, virittäessänsä kynttilät
tuohon kauniisen, korkeaan kuuseen, joka kohosi kattoon, ja jonka
ääreen joulupöytä oli valmistettu. Siinä ei ollut vähiä tavaroita --
joukko leivoksia, konvehtia, omenia, pähkynöitä, saksanpähkinöitä,
rusinoita ja manteleja -- ja kaikki tämä Hagetorpissa, jossa ennen töin
tuskin oli ollut joulupöytää ja ainoastaan pieni kuusen-näre, ei
suurempi, kuin että sitä voitiin pitää kynttiläjalassa pöydällä. Tämä
taasen oli saavissa -- se oli toista, kuin tuo tavallinen vähäinen
huisku.
Illalla tulivat Berndt ja Maria sisään, tuoden nojatuolin Göthildalle;
hän piti kannettaman sinne, ett'ei hän hengästyisi ja sitten sisarukset
kantoivat hänet saliin.
-- Eikös ole kaunista? Göthilda! - kysäsi Berndt, laskiessansa
taakkansa joulupöydän ääreen.
-- Ah, niin kaunista, niin kaunista! hymyili Göthilda, sydämestään
iloiten; -- niin tavattoman kaunista!
-- Niin, näetkös, sen ovat isä ja äiti tehneet sinun tähtesi
Göthilda... Sinun pitää ilahuttaman itseäsi kerran oikein jouluna.
-- Ja meidän myös, -- lisäsi Berndt, -- ja nyt istukaamme.
-- Kiitoksia, äiti ja isä! -- sanoi Göthilda; -- kiitoksia, kiitoksia!
Onko tämä minun tähteni.
-- Niin, se on sinun joulukuusesi; nyt teidän tulee iloita omin päin,
lapseni, siksi kunnes pöytä katetaan. Iloitkaat nyt ... minä menen
ulos, ja isällä on vähän toimia huoneessansa.
Nuot hyvät vanhemmat tahtoivat jättää lapsilleen itsenäisen vapauden.
-- No, mitäs tarjotaan? -- sanoi Berndt, -- Maria ole hyvä ja tarjoo
herrasväelle ... minä en ymmärrä sellaista emäntää.
-- No, ei se ole hän, joka ensiksi saa, tietäköön hän ... ei, anna
olla! Göthilda, ole niin hyvä.
-- Kas niin, tuo oli kohteliaasti, kiitä nöyrimmästi, minun armollinen
mamselli sisareni! -- nauroi Berndt.
-- Mutta millä meidän tulee huvittaa itsiämme ... sillä viipyy kauan,
se ei ole enemmän kuin kuusi, kello ... mitä Göthilda sanoo.
-- Niin sinä, sinä saisit puhua jostakin, josta olet lukenut.
-- Hm, minä olen lukenut paljon, sen saattaa uskoa, -- sanoi Berndt,
pyhkäisten tukan otsaltansa; -- minä en tiedä mikä teitä huvittaisi.
-- Hoo kaikki, kulta Berndt! -- sanoi Maria, -- ota yksi rusinarypäle,
ne ovat oikeita sinirusinoita, sanoi äiti, jahka minä avaan
kuorimantelin Göthildalle... Kas niin, ala nyt.
-- Oletteko te kuulleet, -- alkoi Berndt, -- kertomusta keisari
Maksimilian Martinswand'illa?
-- Emme, emme, Berndt, kuinka se oli.
-- Niin, nähkääs, monta sataa vuotta sitten oli Saksanmaalla keisari,
nimeltä Maksimilian eli Maksi. Tuo on kaunis nimi, Maksi. Hän oli
nuori, jalo ja rohkea herra, kaunis kuni päivä, ja oikea sankari
istuessaan jalon ratsunsa selässä, puettuna haarniskaan ja
sametti-kaapuun, joka kultapuuhkaisena liehui hartioilla, ja hänen
päässänsä oli keisarillinen lakki.
-- Minä kummeksin, -- sanoi Maria, -- oliko hänellä sisarta ollenkaan,
joka parsisi hänen lakkiansa.
-- Kas niin, onko hän taasen siinä ... niin, sen minä sanon: ellei hän
ole vaiti, niin olen minä vaiti.
-- Oi, pieni, hyvä Berndt, tuossa on sinulle manteli, kunhan vaan
puhut, niin kyllä minä olen vaiti.
-- Niin, nähkääs, tämä on vallan tosi kertomus, eikä siinä ole yhtään
sanaa valetta. Keisari Maksimilian oli kerran Tyrolin maassa. Siellä on
vaan korkeita vuoria, tavattoman korkeita vuoria, jotka ulottuvat aina
pilveihin, jyrkkiä ja usein pystysuoranakin, varsin kuin seinä.
Senvuoksi on heillä nimenä "Wand"; suomeksi seinä, -- niinkuin
Rödgafveliakin Omherg'illä kutsutaan senvuoksi, että se on pystysuora
kuni huoneen pääseinä. Siellä vuoristossa eli Tyrolin alpeilla,
niinkuin niitä myöskin kutsutaan, on eräs eläinlaji, joita kutsutaan
vuorivuohiksi, uskokaa, että ne ovat nopeita eläimiä, jotka elävät
korkealla vuorilla ja jotka vaaratta juoksevat kuilujen ja
äkkijyrkänneitten yli niin varmaan ja nopeasti, kuin nuoli. Keisari oli
sellaisella metsästysretkellä Tyrolin korkeilla vuorilla; tämä on
vaarallinen metsästys, ja kaikki, joka on vaarallista, kaikki, joka
koettaa rohkeutta rinnassa, on suurta ja kuninkaallista.
"Oli aamu: aurinko tuskin nousnunna, niin että se loisti kallioitten
huipuille -- alhaalla laaksossa oli vielä pimeä -- kun keisari
Maksimilian seurueneensa ratsasti metsän kautta, saapuaksensa vuoren
korkeuteen. Tultuansa sinne, sitoivat he hevoset puihin ja menivät ylös
kalliohuippujen välistä, pitkin juoksevia puroja ja lumikenttien yli,
sillä semmoisilla korkeilla vuorilla pysyy lumi hyvin mieluisasti koko
kesän. Metsästysseura hajosi, ja kohta oli keisari ihan yksin. --
Hän seisoi korkealla vuoren huipulla, katsellen ympärillensä
tähystelemällä, saadakseen nähdä, missä vuorivuohet olivat laitumella.
Nyt näki hän niitä ja riensi niitten liki. Hänelle tulisi kiivas ylös
ja alas nousu. Hän kiipesi ylös tuota ryhmyllistä vuorta ja hiipi niin
hiljaa näitten arkojen eläinten liki, jotka eivät aavistaneet pahaa,
vaan söivät hienoa ruohoa pienellä äkkijyrkällä kalliolla. 'Vaan
muutama askel vielä', ajatteli keisari, 'niin olen minä voittanut ja
olen tässäkin suuri mies' -- sillä hänen sydämensä oli röyhkeä ja
kopea. 'Nyt olen minä korkein valtakunnassani', ajatteli hän,
'korkeimmalla paikalla ja lähinnä Jumalaa voimassa'. Mutta nyt
vuorivuohet näkivät hänet ja riensivät pois kuni tuulispää
kalliohuippujen yli.
"Silloin keisari vihastui ja riensi perässä. Pian seisoi hän jyrkällä
kalliolla, joka meni pystysuoraan alas laaksoon. Jolla on rohkeatta
rinnassa, se hyppää ylitse, sanoi keisari ja hän teki hyökkäyksen;
mutta hän ei päässyt sen yli, vaan hän putosi alas syvyyteen. Hän ei
tietänyt, oliko hän elävä vai kuollut, herätessänsä pehmeällä
sammal-sijalla. Jumala varjelee kuitenkin sitä, jolle hän on antanut
kuninkaallisen voiman, sanoi keisari itseksensä, nousten ylös pehmeältä
sijaltansa, johonka hän oli pudonnut. Mutta näkeekö hän oikein --
jalkainsa alla on metsää ja maata, ja hänen yläpuolellansa pystysuora
vuori kuni tornin seinä, häntä melkein holvittaen, ja ainoastaan pari
askelta hänen jaloistansa käy vuori alas pystysuoraan, äärettömään
syvyyteen laaksoon asti. Ei mitään poispääsöä, ei mitään pelastusta,
kaikin puolin äkkisyvyys ja takana kallioseinä.
"Tuossa seisoi kaikkein mahtavin lähinnä Jumalaa, korkein koko
valtakunnassansa, avutta, näkemättä ja hyljättynä. Nuot kopeat
ajatukset vaikenivat ja tuska tuli sijaan. Keisari huusi, ei kukaan
kuullut häntä -- ääni hukkui vuoren kaikuun. Jos joku olisikin ollut
lähellä, niin ei hän olisi saattanut tietää, mistä tuo ääni kuului,
mutta ei kukaan ollutkaan lähellä; sillä hän seisoi korkeimmalla
kukkulalla, kuin Tyroolissa oli -- hän seisoi Martinswand'illa.
"Mutta pari paimenta Zierlin laaksossa, jotka siellä laumojansa
ajelivat, sattumalta katsoivat ylös kalliolle ja huomasivat jonkun
pienen, niinkuin muurahaisen, liikkuvan Martinswand'illa".
-- Jumalan kiitos, -- sanoi Göthilda, -- hän pelastettiin.
"Ne näkivät, -- jatkoi Berndt -- jotakin pienoista, juurikuin
muurahainen liikkuisi Martinswand'illa ja molemmat huomasivat myös,
että se oli ihminen. Jumala olkoon tuolle raukalle armollinen, sanoivat
he keskenänsä; sieltä ei kukaan taida häntä pelastaa, sillä vuori
kallistun hänen ylitsensä niin, ettei ole mahdollista saada sinne edes
köyttäkään.
"Siinä samassa tuli keisarin metsästysseurue suurella vauhdilla
ratsastaen laaksoon. Oletteko te nähneet armollista keisariamme?
kysyivät hoviherrat, metsästäjät ja nuoret miehet. Silloin osoittivat
paimenet Martinswand'ille.
"Taivaan Jumala ... taivaan Jumala häntä auttakoon! -- huusivat kaikki,
jotka näkivät ihmisen liikkuvan tuolla ylhäällä tavattomassa
korkeudessa.
"Nyt sota-airut toitotti: -- Oletteko te, armollinen keisari, niin
antakaa meille merkki; heittäkää kivi alas. -- Kaikki olivat hiljaa ja
odottivat kiven putoamista, muutaman hetken kuluttua kuulivat he kiven
putoavan kilisten äkkisyvyyteen.
"Vaan ei kukaan voinut päästä sinne, ei kukaan, ei kukaan taitanut
pelastaa tuota rohkeata keisaria. Hän kirjoitti pieniä paperilippuja ja
heitteli niitä alas törmältä -- hän rukoili pelastusta; mutta ei kukaan
löytänyt niitä kirjeitä -- hän ei voinut ilmoittaa itseänsä. Silloin
sortui kaikki hänen rohkeutensa; hän katseli sydäntänsä ja tutki sitä
ja siellä huomasi hän ylpeyttä ja ylellisyyttä. Hän huomasi vasta nyt,
että hän oli ihminen, niinkuin kaikki muutkin ja ainoastaan tomu
Jumalan kädessä.
"Ja hän nöyryytti itsensä.
"Silloin hän heitti vihdoinkin lipun alas sekä pyysi miehiänsä
kanssansa herran ehtoolliselle, alahalla joen rannalla olisivat he.
niin että hän sen näkisi, hän yhdistyisi silloin heidän kanssansa
rukoukseen ja sitten kärsivällisesti odottaisi nälkään ja janoon
kuolemista.
"'Antakaa minulle merkki', kirjoitti hän, 'laukauksella, silloin kuin
synnintunnustus luetaan, ja toinen, silloin kuin te rukoilette; sillä
silloin tahdon minä myös rukoilla teidän kanssanne'.
"Jo illastui, kuin laakso oli ihmisiä täynnä, jotka kokoontuivat
juhlallisessa juhlakulussa kalkin ja leivän kanssa. Laukaus jyrisi
vuoristossa merkiksi, että kansanjoukko luki synnintunnustusta ja nyt
lankesi keisari polvillensa ja rukoili innokkaasti kuni lapsi tuota
hyvää Isää, ei henkensä puolesta, vaan armoa ja rakkautta, ja kun
toinen laukaus jyrisi läpi laaksojen, jaettiin sakramenttiä. Ja
ilta-aurinko loisti kalkille, niin että keisari näki tuon kiiltävän
kullan. Ja hän nautti ajatuksissa ominaistensa kanssa pyhää
ehtoollista.
"Ja nyt oli kaikki lopussa, ja oli ilta ja kuu paistoi vuorenhuippujen
yli Martinswand'ille ja tuon hyvän keisarin yli, joka hiljaisesti,
nöyränä odottaen lunastusta makasi sammalissa rukoillen.
"Silloin tuli siellä nuori poika hänen luoksensa; hänen otsallansa
hohti viattomuus ja kirkkaus, ja hän oli puettuna paimenpojaksi.
"'Tule, tule!' -- sanoi poika; 'minä tunnen tien sinua pelastaakseni'.
"'Kuka sinä olet?'
"'Se on se sama, minä olen lähetetty teitä täältä pois viedään kansanne
luo, sillä teidän sydämenne on nöyrtynyt Jumalan edessä'.
"Ja poika meni keisarin edellä pois kallion aukkoon ja katosi. Keisari
seurasi häntä kallion sisään ja hän näki nyt pojan käyvän edellänsä
pitkiä käytäviä myöten. Siellä oli valosaa, niin että keisari näki
kuinka malmikerrokset, kuni käärmeet, kiertelivät ylös ja alas pitkin
kallion seinämiä; kuinka ihania jalokivikukkia kasvoi kallion
kätketyissä saleissa: mutta mistä valo tuli ei hän tietänyt. Hän luuli,
että se oli poika, joka hohti lempeästä valosta, ikäänkuin kiiltomato
kiiltää, lämpöisenä kesäiltana sateessa.
"Tie oli pitkä; mutta -- mihin poika joutui? Hän katosi kerrassaan.
Keisari oli taasen pimeässä ja luuli olevansa kallioon suljettuna,
mutta yht'äkkiä oli hän kallion aukolla, muutaman maaran-pensaan
keskellä, ja hän näki taivaan tähtikirkkaana ja korkeana holvittavan
maisemaa. Nyt tunsi hän Zierlin laakson -- hän oli pelastettu.
"Ja se oli Jumalan enkeli, joka talutti häntä kallion kautta -- sitä
tietä ei ole sittemmin mikään ihmisjalka astunut, ei ihmissilmä sitä
rotkoa nähnyt. Mutta niin sanoo kertomus. Keisari Maksimilianista tuli
suuri ja jalo ruhtinas, ja suku suvulta siunasi häntä siitä kuin hän
oppi Martinswand'illa".
-- Tuon kertomuksen olen minä lukenut koulussa, mitä pidätte siitä?
-- Niin, se oli hyvä, että hän pääsi alas sieltä ja että hänestä tuli
suuri ja hyvä kuningas, -- sanoi Göthilda.
-- Nyt minun luullakseni syökäämme omenoita, -- keskeytti Maria; tuo
oli ilottava kertomus, minä vallan kauhistuin.
-- Niin, niin keisarinkin kävi. Kuitenkin ei se olisi hullua olla rikas
ja ylhäinen; sillä niillä on sentään hyvin vähän tehtävää, -- lausui
Berndt. -- Ja, Herran Jumala, tytöt, te ette tiedä mitä se on, että
olla ulkona maailmassa.
-- Noh niin, kyllä me sen tiedämme, -- oli Marian vastaus; sillä kyllä
hän sydämellisesti piti veljestänsä, mutta oli vaikeata sentään tahtoa
hänelle jotakin etuoikeutta, ollenkin kun hän, kolmentoista vuotiaana,
pikemmin tulisi täysikasvaneeksi naiseksi kuin hän neljäntoista
vuotiaana mieheksi. Tällä ijällä syntyy aina jokin rettelö sisarusten
kesken, jotka ennen ovat sopineet relativisesta ijästänsä, mutta
muutaman vuoden aikana eivät he ole huomanneet kuka heistä on vanhin.
Tähän vaikuttaa myöskin eräs maailman tapa, eräs poikamainen ylpeys
veljissä, eräs vissi solvennusäänne ja useinpa kilvotteleminenkin kuka
heistä on väkevin, joita ei tavallisesti tapaa tytöissä, ja siis löytyy
harvoin perheissä yhtä ikäisiä lapsia, joissa eivät tytöt helposti yhdy
kasvattamaan jotakin raa'oista veljistänsä, kuitenkaan saamatta
kiitosta vaivastaan.
-- Noh, nyt olen minä jutellut kertomukseni, -- sanoi Berndt. -- Sen
olen minä koulussa lukenut paljoa paremmin, kuin minä olen sen
kertonut, te saatte uskoa; vaan saksankielellä ja sitä ette te osaa
tytöt.
-- No me saamme kumminkin elää, -- oli Marian vastaus, -- enkä minä
ymmärrä minkävuoksi tyttöjen tarvitsisi oppia niin monia kieliä. Äiti
taisi ranskaa, mutta nyt ei hänellä ole aikaa mitään lukea
ruotsiksikaan ... ja sitäpaitsi niin...
-- No mitä sinä puhut; kylläkin se olisi hauskaa, joll'ette te olisi
taitamattomia.
-- Sitä paitsi löytyy niin paljon oivaa ruotsalaista kirjallisuutta,
keskeytti Maria, -- että tytöllä ja vieläpä rouvallakin olisi kyllin
tehtävää sitä lukeissa ja ymmärtäissä ... ja sitäpaitsi niin eivät ne
koskaan kuitenkaan ole muuta kuin noita ijankaikkisia romaania, mitä
kieltä ne opettavatkin -- sen sanoo äiti.
-- Vai niin ... nyt olen minä jutellut kertomukseni ja minusta tulisi
teidän nyt kertoa jotakin.
-- Minä en tiedä mitään, -- sanoi Maria, -- sillä äiti ei puhu mitään,
ja piikojen kertomuksia minä en koskaan kuuntele.
-- No niin, sen minä voin uskoa; joka juoksee keittiössä ja aitassa ja
auttaa rinkilöitä leipoessa ja kaikkea sellaista, sillä ei ole aikaa
oppia mitään hauskaa.
-- No, eikös sitäkin tarvita! Kuinka te muuten olisitte saaneet
joululeipää? -- kysyi Maria.
-- Maria on aina hyvä, sanoi Göthilda, joka lempeillä silmillänsä oli
kau'an katsellut vähän riiteleviä siskojansa. Tiedättekö te, minä
taidan kyllä semmoisen kertomuksen, minäkin; minulla on aikaa miettiä
sellaisia.
-- Niin sinä olet aina kiltti sinä, -- sanoi Berndt, taputtaen
Göthildan ahvettuneita poskia; -- puhu sinä.
-- Niin puhu sinä, -- pyysi Maria.
-- Se on vaan historia, tarina, jonka minä kuulin hyvin pienenä
ollessani, silloin en minä ajatellut sitä, enkä sitä edes
muistanutkaan, mutta sittemmin se on mieleeni johtunut ja vähittäin
tullut aina selvemmäksi ja selvemmäksi.
-- Noh, kuinka se oli?
-- Niin, tahdotteko kuulla tarinaa?