JOULU.

Joulupuuhat olivat vihdoinkin ohitse, huoneet hiljan pestyt ja lattiat

valkiat, ehk'eivät juuri lumi-valkeat, vaan eivät kaukana siitä.

Kahdessa ruukussa oli kukkivia hyacintteja -- miten olla? noin kolme

päivää ennen joulua. Niiden piti kukkia koko joulunajan.

Ah! kuinka ne ilahuttivat kaptenska Berndtsson'ia, hänen astuessansa

tuohon pieneen saliin ja nähdessänsä kaikki kukkasensa järjestyksessä.

-- Kiitos kiltti Mariani, -- sanoi hän kolmentoista vuotiaalle

tyttärelleen; -- kiitos, kiitos! Herra Jumala, sitten on kauan aikaa

kun minä olen saanut olla silmänräpäyksen alallani. Ovathan kai

kynttilät jaloissa ja Berndt'in kamari siivossa.

-- Niin, kiltti äiti saattaa olla huoletta. Olenhan minä leikannut

koristuksia ja kaunistanut niillä kirjahyllyn ja asettanut sille

valkoisen karahviinin ja B:llä merkityn lasin, jonka isä antoi hänelle

viime vuonna joululahjaksi. Eikös ole hyvin, äiti?

-- Niin, lapseni! Kun ei hän vaan rikkoisi lasia, sillä isä on saanut

sen minulta, silloin kuin me olimme kihloissa, ja sinä saatat uskoa,

että silloin oli kovat käsissä, ennenkuin hän tahtoi antaa sitä

Berndt'ille viime vuonna; mutta minä pyysin niin kauniisti.

-- No, niin, minun mielestäni ei se ollut paljon, sillä Berndt on

kiltti poika ja hän on oppinut niin sanomattoman paljon ... en minä

tiedä mitä se on taasen, mutta viivoista, pisteistä -- ja ympyröistä se

on, joita piirretään mustalle taululle, sanoi rovasti.

-- Se on matematiikiä, sanoi isä, joka nuoruudessaan luki sellaista,

jos kohta hänellä nyt on toista ajateltavana, (huo'aten) isä parka.

-- Aina äiti huokailee -- alkoi Maria, -- aina kuulee vaan "isä parka";

ja tietääkö äiti, en minä luule olevan mitään hätää hänellä eikä

meillä.

-- Sitä et sinä ymmärrä, lapseni, minä sen parhain tiedän.

-- Noh, mitä nyt? Ah, äitiseni, että voin unhottaa Göthildan!...

Göthilda parka pienokainen! Niin, niin, on kyllin surtavaa raukka

pienokainen!

-- Niin sinä, se onkin suru, pieni, pieni, kiltti tyttöseni.

-- Se on liian ikävätä, -- lausui Maria; mutta tiedättekö äiti, vanha

Tiina Briita Thorslagenista sanoo Göthildan saaneen noidan-nuolen; hän

tarkoittaa, että joku, joka on vihainen isälle, on lähettänyt taudin

Göthildaan ... mutta en minä sitä usko.

-- Ei, Maria, ei ole ketään koko maan piirillä, joka vihaisi isää; ja

sitä paitsi on se vaan taikauskoa. Ei, se on vaan risatautia, sanoo

tohtori Helmer, joka vaivaa rinnassa ... ja se lohduttaa minua, sillä

minun sisarellani Marianalla oli myöskin sellainen tauti lapsena

ollessaan, mutta nyt hän on terve ja raitis.

-- Jumalalle kiitos siitä, äiti! -- sanoi Maria iloisesti.

-- Noh, tahdotko äiti nähdä niitä joululahjoja mitä minä annan

Berndt^ille? Yksi pari jäniksen karvaisia sormikkaita ... ne

lämmittävät oppineen veljeni kirjuri-sormia... Kas tässä hiusketjut.

-- Hiusketjut! Mitä hän niillä tekee?

-- Niin, äiti kulta, -- aikoi Maria ystävällisesti ja salaperäisesti,

-- niin, näkeekö äiti kulta, pieni, hyvä äiti, pyytäkää isää ... niin,

äiti sen tekee, sen minä näen äitistä -- sanoi hän hyväillen; -- eihän

isä tarvitse tuota pientä hopea-kelloa, jonka hän peri Jaakko sedältä;

se on vaan laatikossa ja mustuu .... ja se ... ah, kuinka iloiseksi

Berndt tulisi, jos hän saisi kellon!

-- Kellon? Mitä Berndt kellolla tekee? Hän käy vielä koulua.

-- Berndt? -- alkoi Maria, ikäänkuin hänen veljeänsä loukattaisi, --

onhan Berndt jo neljäntoista vuotinen; hän on minua vuotta vanhempi.

-- Mutta näetkös, Maria, hän on vaan poika ja...

-- Niin, äiti niin luulkoon, ett'ei Berndt'in tovereilla olisi kelloja;

niin, hän on siitä puhunut monta kertaa, että heillä on aivan monta

kelloa luokalla, ja niin seisoskelevat ja vertailevat ja kehuvat he ...

ja Berndt vaan, jolla ei ole kelloa. Kulta, hyvä äitiseni, pyytäkää

isältä! Minä autan kanssa.

Samassa silmänräpäyksessä kuultiin eteisen ovien aukenevan ja

hiljainen rautalinkun rapina. Se ei ollut kuitenkaan muuta kuin pari

kahle-koiraa, jotka tulivat isäntänsä, kapteeni Filip Berndtsson'in,

seurassa, joka oli ollut ulkona metsästämässä, sillä Jumala oli antanut

sataa viti-lunta, eikä kapteeni jättänyt hyvää tilaisuutta koskaan

käyttämättä.

Muutaman hetken kuluttua astui hän sisään, vaan Maria seisoi niiaten

oven luona ja veitikkamaisesti hymyillen: -- Isä pyyhkikää jalkanne

mattoon, sillä nähkääs, täällä on hiljan pesty.

-- Ho, hoh, vai niin ... hm, niin, se saattaa olla niin. Hyvää päivää,

äiti, hyvää päivää, Maria! Minä sain vaan yhden jänes-raukan, joka on

tuolla laukussa... Anna Skott'ille ja Flintalle vähän ruokaa; he ovat

niin tyhjiä, että maha on tarttunut selkärankaan. Kas niin, Maria,

olenko minä nyt soma? kysyi hän tytöltä, katsellessansa isoja

saappaitansa.

-- Niin, nythän te isä olette hieno kuni prinssi.

Kaptenska, joka päätänsä nyykäyttäen oli rientänyt kyökkiin, tuli

sisään tarjottimella, jossa itse "kahvikaisella" eli pannulla oli

paikkansa; nyt piti juotaman kahvia, sillä nyt oli jouluaaton aamu.

-- Ja te olette odottaneet minua.

-- Sen me teimme mielellämme, pikku Filippini ... tule ja istu.

-- Kuinka on Göthildan laita? Hän yski viime yönä vallan kauheasti, --

sanoi kapteeni. -- Tiedätkös, äiti, se vaivaa minua nähdä kuinka tuo

tyttöparka huononee, hän, joka ennen oli niin pyyleä ja punaposkinen ja

väkevä kuin karhu ... ja nyt...

-- Oh, Jumalan kiitos, hän nukkui sitten, ja nyt on hän jokseenkin

voimakas... Jumalan avulla, Jumalan avulla.

Kapteni pani kupin pois ja tarttui vaimonsa käteen.

-- Niin Hetaseni, Jumalan avullahan käy kaikki hyvin tässä maailmassa,

vaikk'ei kävisikään niinkuin me tahdomme.

Samassa aukeni ovi ja Göthilda astui sisään. Tämä hento olento oli noin

kahdentoista vuotias, sillä oli suuret, kirkkaat ja puhtaan siniset

silmät ja iho niin hieno, ja niin kirkas kuin valkean orjantappuran

sisimmät terälehdet keväällä ovat, mutta kasvoilla loisti punainen

ruusu, hieno haihtunut, ikäänkuin kylmä tuulen vihma olisi sen sinne

ajanut -- ja sellaisia ruusuja puhaltaa kuoleman tuuli pian poskelle.

-- Hyvää huomenta isä ja äiti! -- sanoi Göthilda, mennen hitaasti

lattian yli, -- hyvää huomenta! Ah! joll'en minä vaan hengästyisi, kun

minä kävelen, -- sanoi hän hymyillen.

Maria otti häntä kädestä ja talutti hänet vanhempiensa luo.

-- Kuinka on laitasi. Göthilda!

-- Hyvin, isä kulta ... minä olen paljon parempi, sanoi hän,

huomatessansa saaneensa merkin äidiltänsä; sillä he olivat sopineet

niin, että he kumpikin muka olisivat voimakkaita, eivätkä he surettaisi

isää, vaikka he kumpikin tiesivät, että asian laita oli huono.

Kaptenska tarjosi lämmintä maitoa Göthildalle, sillä hän ei saanut

juoda kahvia, ja keskustelu kääntyi paremmalle tolalle.

Kapteeni puhui metsästyksestä ja kuinka hän kaksi tuntia sitten oli

seisonut Högrödjassa ja kuullut koirain liitelevän sinne ja tänne,

kunnes he viimein löysivät ja ajoivat Jössin pyssyn kantaman päähän.

Maria oli sill'aikaa kuiskutellut Göthildan kanssa, joka hymyili ja

näkyi päättävän jostakin tärkeästä asiasta. Vihdoin lopetti kapteeni

kertomuksensa näillä sanoilla:

-- Niin se kävi, mutta niin paljon minä sanon vaan: tänään makaan minä

päivällis-unta, ja sitten asetumme me kaikki paraatiin Berndt'iä

vastaanottamaan.

-- Niin Berndt, isä! -- sanoi Maria, -- Berndt raukka, jonka nyt täytyy

ajaa neljä penikulmaa, ennenkuin hän saapuu kotiin.

-- Niin, pojan täytyy kärsiä jotakin. Eikä hän ole sokeriakaan, että

hän sulaisi. Ei se ole mitään sen suhteen, mitä minä sain kärsiä,

silloin kuin minä olin kadettina. Kulkea kahdeksan kolmatta penikulmaa

pieni, hento kappa yllä ... se oli toista kuin kulkea paksu takki yllä,

johon äiti itse on kutonut saran ... se ei ole mitään harsoa, lapseni.

-- Mutta, hm ... äiti.

-- Vai niin ... niin, kulta Filip, Maria on pyytänyt minua ja sanonut,

että sinä kyllä voisit antaa Berndt'ille tuon vanhan kellon, jonka sinä

sait Jaakko vainajalta joululahjaksi.

-- Niin, kulta, hyvä isä, tehkää se! pyysi Maria.

-- No mitä, mitä hän kellolla tekee?

-- Mutta, -- rupesi rouva, -- se ilahuttaisi häntä kovin.

-- No niin, kun aika tulee, jolloin hän astuu rykymenttiin palvelemaan.

Minä en ole tilaisuudessa saada hänelle siellä vapaata paikkaa ... hän

saa mennä alaupseerina; tässä ei muu keino auta.

-- Kulta isä, minä pyydän myös Berndt'in puolesta; antakaa hänelle

kello! -- sanoi Göthilda, luoden rukoilevat silmät isäänsä.

-- Vai niin, sinäkö kanssa, -- hymyili kapteeni koettaen väkisin

näyttäytyä iloiselta; -- sinä olet kanssa salaliitossa.

-- Niin, isä kulta.

-- No niin, anna mennä, kunpahan ei poika vaan tulisi ylpeäksi.

-- Ei maakan, isäseni, ei se haittaa mitään, -- sanoi Maria säteillen

voitto-riemusta; kaikilla toisillakin pojilla on kellot, ja se ei

haittaa mitään... Berndt on sitäpaitsi ymmärtäväinen ja viisas ja lukee

niin kiltisti Latinaa ja kieliä sekä Kreikkaa, ja taitaa piirustaa

ympyröitä mustalle taululle, ja historiaa ja maantiedettä...

-- Ja seitsemän viisaan viisauden. Jumala armahtakoon minua sinun

tähtesi, Maria, mutta, jollei sinusta maailmassa tule lopotin, niin

eivät lahjat ole oikein tasattu, -- sanoi kapteni nauraen. Hänen pitää

saaman kellon ... niin hän saa sen. No, anna minun olla ... minä tiedän

ilman sitäkin, että sinä olet iloinen, Maria, se on hyvin tehty

sinulta, että sinä ajattelet Berndt'iä.

-- Niin, mikäs tässä auttaa; Berndt raukka jää aina unohdukseen.

-- Rakas Maria, kuinka sinä puhut, -- virkkoi äiti; -- emme me

Berndt'iä unhoita.

-- Anna hänen olla, äiti; hän tietää senkin, että Berndt'in

koulunkäynti, huone ja ruoka kaupungissa maksavat kaksi kertaa enemmän

kuin meidän molempain tytärtemme; hän tietää senkin että poika ei voi

auttaa meitä millään, ja että hän sitävastoin auttaa äitiä; hän tietää

senkin, että hän saa kehrätä ja että sinä kudot kaiken, mitä tuolla

riepusudella on yllään ... kaiken tuon tietää hän, ja kuitenkin luulee

hän, ett'ei siinä ole kyllä.

-- No niin, Herran Jumala, mutta me olemmekin tyttöjä ja me tullemme

kyllä tässä maailmassa toimeen -- lausui Maria viisastellen, se on

toinen asia poika raukan kanssa, joka ei voi mitään työskennellä

käsillänsä, vaan ainoastaan päähänsä ajamalla.

-- No niin, Maria, siinä sinulla on oikein: tyytyväisyys on suurin

lahja. Mutta niin paljon tietänet, että itse saat kiilloittaa kellon.

sillä se on tullut jokseenkin tummaksi laatikossa varsinkin kun on

ruutia viereisessä kaapissa -- joka ei ole hyvä hopealle.

-- Oh, kyllä me sen saamme koreaksi, minä ja Göthilda autamme

toisiamme.

Sanottu ja tehty. Tytöt, kumpikin kiilloittivat tuon vähäisen

hopeakellon, vaan saivat vasta myöhään illalla ilon nähdä sen

hopeakarvaisena; sillä pitää hopeakelloa ruutipussin läheisyydessä ei

todellakaan ole hyödyllistä metallin kiillolle.

Oli jo iltapäivä, ja tuo kiillotettu kello, joka oli asetettu käymään,

naksutti tik tak, tyttöjen suureksi iloksi. Kummallakin oli arvokkaat

joululahjansa, sillä Göthildalla oli hyvää aikaa virkata ja neuloa, ja

siis oli hänen varastonsa suurin. He saivat lakanankappaleen, jonka

äiti oli niin sanoen varastanut mieheltänsä, vähäisen, vähäisen, joka

lopullisesti poltti heidän hienoja sormiansa ja se siis kiinnitettiin

vanhaan kynänpätkään, josta seurasi että lakan haju lopulta tuntui

pohjaan palaneelta.

-- Kas nyt!... Nyt on se oivallista: "Korkeasti kunnioitettu Herra

Koululainen Herra Berndt Berndtsson Hagetorp'issa". Niin pitää oleman

kellossa. Eikös se näytä oikein miehen käsialalta, Göthilda, juuri kuin

Berndt itse olisi sen kirjoittanut. -- Niin, ei se ole erilaista.

-- Tiedätkös, sormikkaissa on oleva näin: "Piku härä Bärn

Haaketorp'issa". Niin kirjoittaa aina korpraali, vanha Thorvigg,

tervehtiessänsä Berndt'iä. Kumpa vain osaisi kirjoittaa värsyjä...

Tiedätkös, isä osasi kirjoittaa värsyjä nuorena. Äidillä on muutama,

joita hän kirjoitti hänelle; ne ovat niin kauniita, niin kauniita,

ettei äiti voi koskaan oikein lukea niitä sisältä; ja äiti luki ne

täällä eräänä päivänä minulle.

-- No niin, isä kirjoittaa kyllä vieläkin niitä, vaikk'ei kukaan tiedä

siitä, -- sanoi Göthilda.

-- Kas nyt, sinä, nyt on herttaisuus siinä ... jos hän nyt tulisi, paha

poika ... "riepususi" sanoi isä. Niin se onkin kauheata kuinka hän

kuluttaa, hänellä ei pidä mikään. Minä en tiedä kuinka ne käyttävät

itseänsä, nuo pojat, mutta niillä tarvitsisi olla rauta haarniska kuni

kenraali vainaja Fröjenkult'asta, niinkuin muistat, käytti. Semmoinen

voisi sellaisella herralla kestää.

-- Hiljaa, Maria, minä luulin kuulleeni kulkusia.

-- Mitä?... Ei, ei, ei se ollut muuta kuin äitin avainkimppu, hän on

riisikryynejä noutamassa... Se on kauheata, että isä on ostanut viisi

naulaa riisikryynejä jouluksi; ja sitäpaitsi paljon kanelia ja pippuria

ja inkivääriä... Se on tavatonta kuinka paljon perheen elatus maksaa,

niin sanoo äitikin joka päivä ... ja sitten on palkkakin niin vähäinen

... niin, sen voit uskoa, isä on lähes kolmekymmentä vuotta palvellut,

ja sentään hänellä on niin vähäinen palkka, että...

-- No, mutta se on sentään monta sataa riksiä, huomautti Göthilda.

-- Niin, mutta näes, vuodessa on kolmesataa kuusikymmentä viisi päivää,

ja sitten ei hän saanut komppaniaakaan kuin vasta viisi vuotta

takaperin.

-- Miks'ei hän saanut sitä?

-- Niin, näeppäs, oli muutamia vanhoja kapteeneja, jotka eivät

tahtoneet ottaa eroa ja elää eläkerahalla, sillä se on vähempi, eivätkä

he voi nähdä nälkää vanhoilla päivillänsä, ja sitten, sanoo äiti,

valitsevat he ennen sen, ett'eivät he te'e mitään ja antavat

luutnanttien tehdä palveluksen, kuin että he kuolisivat nälkään ... ja

sitä ei voi kukaan ihmetellä.

-- Niin, niin, isällä on kyllä murheensa, isä raukka.

-- Niin, kyllä hänellä sitä on, mutta jos sinä olisit terve, Göthilda,

niin olisi kaikki hyvin ... niin, niin se olisi, -- lisäsi Maria,

suudellen siskoansa otsalle.

-- Ah, Jumalan avulla! huokasi Göthilda. -- Tiedätkös, minä olen siis

surun lapsi -- lisäsi hän, raueten itkuun.

-- Kulta Göthilda, älä niin sano ... sinä olet riemun lapsi... Ei, ei,

Göthilda, sinä et ole surun lapsi.

-- Tiedätkös, sanoi tuo sairas tyttö, -- kun sinä autat äitiä hänen

toimissansa, niin pistää minun sydäntäni, kun minun täytyy istua

sisällä, enkä voi kävellä kymmentäkään askelta hengästymättä:

tiedätkös, se on ikävää, niin ikävää ... sinä et voi koskaan uskoa

kuinka ikävää on istua tuolla sisällä ja kuulla teidän työskentelevän

... se on niin ikävää juoda soppaa, tuota hyvää soppaa, sokurilla

sekoitettua ja niin makeata... Äiti ei maista sokeria, sentähden, että

piisaisi minulle.

-- Ei, Göthilda, äitillä on kyllä sokeria ... hänellä on kyllä sokeria.

-- Ei maar, sen minä kyllä tiedän kaikki ja senkin, että sinä ompelet

erästä ristiliinaa, toimittaaksesi minulle kutun ja kutun maitoa, jota

minä juon.

-- Ei maarkaan, isä sen toimitti.

-- Eipä, kyllä sinä, Maria se olet, minä sen kyllä tiedän. Mutta --

lisäsi hän, pyyhkien vesihelmet silmistänsä, -- kyllä siitä hyvää

tulee; kyllä Jumala auttaa, sanoo äiti.

-- Mutta nyt kulkuset kuuluivat, -- sanoi Maria, -- ja varmaan se on

alhaalla kujanneessa, nyt tulee meidän armollinen veljemme. Näytä nyt

iloiselta, ja ole iloinen, Göthilda! Kas noin ... ja juuri noin... Ei,

minun täytyy mennä ulos tuota komeutta katsomaan, kun armollinen veli

tulee pienellä karetilla... Oi, kuinka tyhmiä me olemme; ei, eihän nyt

rekikeli olekaan, vaikka maa on valkoinen... Se on hiljaista! No, kyllä

minä jo tiedän, se on Tiina Kaisa, joka lämmittää Berndt'in kamaria ja

kalistelee kakluunin ovia. Kun herrasväki tulee kaupungista, niin pitää

kuulua jyrinää, eikä kulkusten ääntä ... me istumme tässä oikein

ajatuksissamme. Nyt pitää varovasti noukkia jäännökset pois, ettei

kukaan huomaa mitään. Kuinka Berndt sentään tulee iloiseksi kellosta...

Hiljaa! No sinä, nyt jyrisee. Nyt tulee karetti...

Ja silmänräpäyksessä oli Maria ulkona. Hän ei ajatellut kuinka tämä

nopeus, tämä iloinen rohkeus pisti Göthildan sydäntä, kun hänen täytyi,

sanoakseen, "terve tuloa Berndt", istua alallaan siksi kunnes hän

tulisi.

-- Nöyrin palvelijanne, korkeasti kunnioitettava herra konrehtoristi!

-- tervehti Maria veljeänsä, joka käärittynä avaraan, harmaasen

sarka-nuttuun, hiljalleen ajoi pihaan, itse pitäen ohjia kädessään,

Antti Pietarin porttia avatessa.

-- Hyvää päivää, Maria! -- oli vastaus. Sitä et saata uskoa, kuinka

kompastelevainen Stjerna on; näepäs kuin hän on hiessä, vanha raukka,

ja sentään, -- lisäsi hän, hypäten vaunuista, -- olen minä kävellyt

jokaisen ylämäen ja me olemme ajaneet kello seitsemästä aamulla.

-- Hiljaa nyt, älä polje niin kovaa, isä makaa päivällissijaansa.

-- Kuinka on Göthildan laita.

-- No niin; hän on tuolla sisällä.

Nyt tuli äiti ja otti poikansa syliin ja kysyi, oliko hänen ollut vilu,

jonka hän epäsi; katsoen sarkanuttuunsa, jota vastoin sormensa

kieltämättä olivat turmeltuneet, etenkin kun nuori herra oli tahtonut

opetella ajamaan, ja semmoinen ei tapahdu rankaisematta, kun täytyy

paljain käsin pidellä köysi-ohjia muutaman pykälän pakkasessa. Tämä

ilmoitus ilahutti Mariaa sydämellisesti -- hänen sormikkaansa olivat

siis tervetulleet.

Kohta istuivat äiti ja lapset sisällä. Berndt oli ripeä poika,

verevillä poskilla ja hyvissä voimissa, lyhyeksi leikatulla, vaalealla

tukalla ja lempeä, itseensä luottava katse elävissä silmissä.

-- Sinun täytyy välttämättömästi saada jotakin lämmintä, -- sanoi äiti,

rientäen ulos.

Nuot kolme siskoa olivat siis yksin.

-- Herra Jumala, Göthilda, kuinka sinä olet laihtunut -- sanoi Berndt;

sinun pitää juoda olutta ja syödä munia ... niin teki eräs minun

tovereistani, jolla oli vilutauti ja laihtui kuin närhi; mutta hän

paisui yht'äkkiä.

-- No niin, kiitoksia neuvostasi, -- sanoi Göthilda, -- mutta tohtori

Helmer ei sano niin.

-- No niin ... niin, saat sitten kai jättää sen tekemättä. Tiedättekös

mitä, tytöt... On sentään kiusallista, olla köyhä.

-- Kuinka niin?

-- Niin näetkös, se olisi sentään hauskaa, että joskus olisi

kaksitoista killinkiä. Tiedätkös. se oli niin, että minulla oli toveri,

jonka isä on vanha eron ottanut sotamies, ja näet, eilen hän lähti

kotiin. Silloin pyysi hän lainata kahtatoista killinkiä viedäkseen

isällensä rullatupakkia, sillä ukko pitää siitä ja hän lupasi,

saatuansa teini-rahaa, maksaa ... mutta minulla ei ollut äyriäkään. Ja

sen minä sanon suoraan, tytöt, älkää tähdätkö Joululahjoilla, se

harmittaisi minua vaan, minulla ei ole niin paljoakaan, että kynnelleni

panisin, teille antaa.

-- Kaikkea muuta, ei ole ketään, joka olisi vaivaa nähnyt sinun

tähtesi, -- sanoi Maria. -- sitä ei hänen pidä luuleman. Kiitä Jumalaa,

että äiti ja minä kerkiämme valmistamaan hänelle... Berndt on oikein

riepususi.

-- No sinä, vai niin, mutta pikku Maria, eivät vaatteetkaan voi

ijankaiken pitää... Mutta kuulkaas, tytöt, niin kiusallista ...

tiedättekös. Viime viikolla leikimme me koulussa ja minä en tiedä

kuinka se kävi, mutta minä revin suuren reiän lakkiini.

-- Eihän se vaan ollut tuo uusi lakki, jonka Antti räätäli neuloi?

-- Oli kyllä.

-- No Herran Jumala, semmoista tuulihullua, joka repii uuden lakkinsa,

jonka Antti räätäli sanoi neulovansa niin tukevaksi, että sillä voisi

kulettaa vaikka kapan suoloja Roomaan ja sieltä takaisin, neuloksenkaan

ratkeamatta.

-- Niin, kuitenkin se on nyt rikki, ja jollei hän saa kokoon sitä, niin

kyllä Göthilda saa, sillä äiti vaan suuttuisi ja se on tarpeetonta.

-- No, kyllähän minäkin sen neulon, -- sanoi Maria, joka huomasi

laskeneensa liian pitkälle sisarellisen huolensa. -- Berndt voi sen

kyllä huomata, että minä vaan tein pilaa... Ei Berndt saa tulla kotiin

nurjana ja äreänä.

-- Ei maarkaan... Sen voitte uskoa, tytöt, että se on sentään raskasta

olla köyhä... Ja mitä luulette siellä on tuskin ketään, joka edes

tuntee isää. "Mikä sinun nimesi on?" -- Berndtsson. -- "Vai niin, sinä

olet nimismies Berndtsson'in poika?" En, minun isäni on kapteeni, --

"vai niin... Vai niin, sinä olet Berndtsson". -- Se tulee siitä,

nimismies on rikas ja isä köyhä. "Sinusta tulee kai sotilas, sillä

sinulla ei ole varoja lukea, poika parka", sanoo rehtori ... se pistää

minun sydäntäni ja voitte uskoa, se on sentään väliste niin

kiusallista.

-- No, en voi sanoa, -- sanoi Maria. -- Sinä saatat sanoa, isä on

rehellinen mies, sen tietää koko pitäjä ja komppania myös, vaikkei hän

ole rikas ... ja, isän ei tarvitse kumartaa ketään.

-- Niin niin, mutta, isä raukka, hänen täytyy sentään tehdä siten ...

sillä isällä on velkaa, sen sanoi Pietari Gräfling, kauppamiehen poika,

eräänä päivänä. Minä tölmäsin tuota pelkuria niin, että hän loukkasi

nenänsä. Silloin hän suuttui ja sanoi: Anna minun olla, ja sano

isällesi, että maksaa minun isälleni velkansa.

-- Sellainen hävytön...

-- Niin, niin se kävi, minä löylytin häntä aikalailla ja sanoin: "Niin

minä maksan isäni puolesta"; ja sitten hän nilkutti kotiin, ja kanteli

rehtorille; mutta rehtori ei välittänyt koko asiasta, sanoi vaan:

"Berndtsson teki oikein puolustaessansa isäänsä", ja hän ei saanut

muuta vaivastansa, kuin sen, että me kutsumme räfsvinet (metsäsika)

Gräfling'in (mäyrä) sijaan.

-- Vai niin; se ei ole kummaa, että suutuit, Berndt'iseni, -- sanoi

Göthilda.

-- Ei, sitä ei kummastele kukaan, -- jatkoi Maria, jonka pienet kasvot

punottivat kuin pioni; -- sitä ei kummastele kukaan... Mutta missä

lakkisi on? Kyllä minä sen laitan, jollei se varsin pahoin ole rikki.

-- Ei tätä paremmin, -- lausui veli, ottaessansa irti muutamia neuloja,

jolloin pitkiä riepaleita rippui alas.

-- Herran Jumala, ja tällaisena uusi lakki! No, no, kyllä se sentään

käy päinsä.

Tämä puhe ei juuri ylentänyt jouluiloa. Lapset kuvasivat myös

vanhempainsa puutteen suuremmaksi kuin se todella oli. Kapteeneilla on

hyvin pieni palkka, ja hän on, saavuttaessansa tämän paikan urastansa,

tavallisesti niin velkaantunut, että suurin säästäväisyys on tarpeen,

tullaksensa toimeen. Jättääksensä jälkeensä vaimollensa ja lapsillensa

jotakin on hänen mahdotonta ajatellakaan, jollei hän ole saanut

rahaperintöjä -- kapteenina täytyy hänen kuolla sillä vakuutuksella

että hänen omaisensa jäävät vähiin varoihin. Se oli kuitenkin tämän

tähden kuin Berndtsson oli uhrannut puolet ikäänsä, eikä se ollut

kummallista, jos hän joskus veti syvän huokauksen tästä turhasta

työstä, että säästää jotakin palkastaan. Hänen luutnanttina tehdyt

velkansa nielasivat kaikki jäännökset, kohta oli hän tuleva

eläkkeen-ikäiseksi; hän oli karkoitettava tieltä pois; sillä uusi nuori

päällikkö tahtoi nuoria kapteeneja; hän ja alemmat upsierit tulisivat

yksissä neuvoin karkoittamaan eläkkeen-ikäisen miehen, jolla ei ollut

mitään keinoa tulla toimeen perheinensä eläkkeellä. Tällaiset olivat

lähimmät tulevaisuuden toiveet. Kuitenkin oli Berndtsson'illa hilpeä ja

iloinen luonne. Maalliset murheet eivät häntä vaivanneet paljon, mutta

sitä enemmän hengelliset; jonka vuoksi Göthilda, niinkuin hän sanoi,

oli surun lapsi.

Joulu-aatto-illan monet lahjat hajoittivat kuitenkin joinkin lasten

ajatukset. Tuo kiiltävä kello, joka putosi kuni pilvistä ilahutti

Berndt'iä sanomattomasti; siinäkin näki hän yhden todistuksen siitä,

ettei isä ollutkaan niin köyhä kuin hän sanoi. Antaa hopeainen kello,

oli jotakin, jota eivät Berndtsson'in mielestä muut voineet tehdä kuin

varakkaat henkilöt.

Tämä ilo tarttui Mariaankin -- ja että Göthilda oli se, joka oli

lahjoittanut kaikkein enin, ilahutti häntä sanomattomasti.

Berndt oli myöskin näyttäytynyt. Muutamia piirustuksia, raunioita --

sillä taide aletaan joko päällä tai rauniolla niinkuin etydi --

lahjoitettiin isälle, äitille ja Marialle; mutta Göthildalle oli

hänellä jotakin harvinaisempaa. Oli, näet, sievä lintu-häkki, jonka hän

itse oli tehnyt, ja sen sisällä oli viheriävarpunen, niin kevyt, että

se heti istui uuden omistajattarensa hienoille, läpi kuultaville

sormille sekä söi hampunsiemeniä hänen kädestänsä. Lintu oli oikeastaan

lahja Berndt'in emännältä; mutta häkki - se oli hänen oma tekemänsä.

Niin vietettiin joulu-aatto-iltaa Hagetorp'in virkatalossa.