Käyttäen hyväkseen jokaista suojapaikkaa, joita tarjoutui laaksoon

laskeuduttaessa, sekä pensaita ja puita, joita oli siellä täällä itse

laaksossa, hiipi Nu varovaisesti järveä kohti. Hän oli päättänyt

ottaa selvän vangin henkilöllisyydestä, vaikkei hän vieläkään voinut

uskoa, että vanki oli Nat-ul. Puolentoista kilometrin päässä rannalta

hänen täytyi piiloutua pimeän tuloon asti, sillä täällä oli vähemmän

lymypaikkoja; sitäpaitsi monet alkuasukkaat liikuskelivat sinne tänne,

kun heidän karjalaumansa syöskentelivät rantaniityillä lähellä heidän

asumuksiaan.

Kun oli tullut kyllin pimeä, hiipi Nu lähemmäksi. Taasen hän piiloutui

kahilikkoon, mutta tällä kertaa paljon likemmäksi erästä siltaa. Hän

toivoi, että olisi tarkalleen tiennyt, missä rakennuksessa vankia

säilytettiin. Hän tiesi menettelevänsä mielettömästi, jos yrittäisi

etsiä läpi koko kylän, mutta hän ei voinut kuitenkaan keksiä toista

keinoa.

Vihdoin vetäytyivät kyläläiset majoihinsa lukuunottamatta vahteja,

jotka vartioivat asumuksia ja rantamajoja yhdistäviä kaitoja siltoja.

Nu hiipi äänettömästi lähimmän sillan alle. Kahlaten matalassa vedessä

hän saapui erääseen kohtaan vartiopaikan toiselle puolelle. Sitten hän

meni kylän alle, kunnes tuli vihdoinkin sen vastakkaiselle puolelle.

Täällä ulottui vesi melkein hänen kaulaansa asti. Hän kiipesi hitaasti

erästä paalua ylös. Pysähdellen tuon tuostakin kuuntelemaan, hän pääsi

lopulta niin korkealle, että saattoi tarttua siltalankkujen laitaan

toisella kädellään. Sitten hän kohottautui ylös, kunnes hänen silmänsä

olivat sillan tasalla. Hänen ympärillään vallitsi kuoleman hiljaisuus

— kuoleman hiljaisuus ja sysimusta pimeys. Hän kohottautui kaiteeseen

tarttuen ja veti sitten ruumiinsa ylös, nosti toisen jalkansa kaiteen

yli ja kyykistyi varjopaikkaan seinää vasten.

Täällä hän kuunteli tarkasti muutamia minuutteja. Sisältä kuului monien

nukkujain raskasta hengitystä. Hänen päänsä yläpuolella oli aukko —

ikkuna. Nu kohottautui, kunnes saattoi katsoa siitä sisälle. Kaikki

oli pimeätä. Hän haisteli ilmaa, toivoen turhaan tuntevansa Nat-ulin

tutun tuoksun, mutta vaikka hän olisi ollutkin siellä, täytyi kaikkien

vihjausten hänestä hukkua tiheään ahtautuneista miehistä, naisista

ja lapsista lähteviin hikihöyryihin ja niistä huonosti kuivatuista

metsähärännahoista leviävään löyhkään, joiden päällä he nukkuivat.

Oli vain yksi keino, jonka avulla saattoi hankkia täyden varmuuden —

hänen täytyi tunkeutua asumukseen. Kissan tavoin hiipien hän ryömi

sisään pienestä aukosta. Lattia oli melkein täpösen täynnä nukkujia.

Heidän välitseen ja ylitsensä liikkui Nu varovaisesti. Hän kumartui

jokaista kohti, käyttäen apunaan herkkätuntoisia sieraimiani! tässä

sokeassa etsinnässä, jossa hänellä ei silmistään ollut vähintäkään

hyötyä. Hän oli mennyt huoneen poikki ja tullut vakuutetuksi,

ettei Nat-ul ollut siellä, kun muuan mies ilmestyi oviaukkoon. Se

oli vahtisoturi. Nu vetäytyi tiukasti seinää vasten tuskin parin

metrin päähän ovesta. Mikä oli saanut miehen tulemaan sisälle? Oliko

liikehtiminen majassa hälyttänyt hänet? Nu odotti veitsi iskuvalmiina.

Mies astui juuri oviaukosta sisälle.

»Throk!» huusi hän. Eräs nukkujista liikahti ja nousi istumaan.

»Noh?» murahti hän.

»Tule vartioon — nyt on sinun vuorosi», vastasi vahti.

»Uh!» vastasi unelias mies, ja vahti kääntyi ja poistui majasta.

Nu saattoi kuulla Throkiksi nimitetyn miehen nousevan ja kokoilevan

aseitaan, pistävän jalkoihinsa sandaalit sekä suoristavan ja kiristävän

lanneverhoansa. Hän valmistautui lähtemään vahtivuorolleen. Nun

kuunnellessa välähti rohkea tuuma hänen mieleensä. Hän puristi lujemmin

veistänsä ja astui yhtäkkiä pelottomasti huoneen poikki Throkia kohti.

»Hyss!» kuiskasi hän. »Menen puolestasi vahtiin tänä yönä, Throk.»

»Häh?» kysyi unelias mies.

»Menen puolestasi vahtiin», toisti Nu. »Haluaisin kohdata —» ja hän

mumisi nimen, joka olisi saattanut olla mikä hyvänsä. »Tyttö sanoi

haluavansa tulla luokseni toisen vahtivuoron aikana.»

Nu saattoi kuulla miehen nauraa hykertelevän.

»Anna minulle lanneverhosi», sanoi Nu, »jotta kaikki luulisivat minua

sinuksi». Ja hän ojensi kätensä sarvekasta metsähärän taljaa kohti.

Throk luovutti sen hänelle peräti iloissaan saadessansa jatkaa untaan,

jota hänen toverinsa oli häirinnyt. Nu pani härän pään omaansa, jolloin

turpa pisti ulos naamion tavoin. Kun hän painoi koko laitteen syvälle

päähänsä, jäivät hänen piirteensä kokonaan varjoon. Nu astui ulos

kylää ympäröivälle sillalle. Toinen vahti seisoskeli kärsimättömästi

odottamassa hänen tuloaan, kääntyi hänet nähdessään ja lähti astelemaan

erästä asumusta kohti, joka ulottui kauemmas järveen. Kaikkiaan

seitsemän majaa yhdisti tämä yksi ainoa kapulasilta rantaan — Nu oli

mennyt maata lähinnä sijaitsevaan majaan.

Missä niistä oli vanki ja oliko hän lainkaan juuri tässä

rakennusrykelmässä? Yhtä mahdollista oli, että häntä säilytettiin

jossakin muussa ryhmässä, joita Nu oli laskenut kaikkiaan olevan

kymmenen pitkin rantaa vähintään puolentoista kilometrin matkalla.

Mutta Nu oli varma, että tyttö oli tuotu ensiksi johonkin tämän

yhdistelmän asumuksista — hän oli nähnyt heidän menevän sillan

poikki tyttö mukanaan. Hän ei tiennyt, olivatko he siirtäneet hänet

myöhemmin johonkin toiseen kylään. Kunpa vain olisi ollut joku keino,

jonka avulla olisi voinut päästä varmuuteen. Hän ajatteli avuliasta

ja uneliasta Throkia — uskaltaisikohan hän yrittää toistamiseen

käyttää hyväkseen tuon unikeon herkkäuskoisuutta. Nu kohautti

olkapäitään. Oli varsin todennäköistä, ettei hän löytäisi tyttöä ennen

päivänkoittoa, jollei saisi apua, ja ettei missään tapauksessa pääsisi

hengissä pakenemaan kylästä. Mitä muuta elämä oli kuin yhtämittaisia

uhkayrityksiä, suurempia ja pienempiä? Hän oli jo aikaisemmin pelannut

onnenpeliä — no, hän pelaisi tämänkin kerran.

Hän meni uudestaan asumukseen ja astui meluisasti Throkin viereen. Hän

kumartui ja ravisti miestä olkapäästä. Throk aukaisi silmänsä.

»Missä paikassa on vanki?» kysyi Nu. Hän oli ollut sanomaisillaan

luolassa, mutta hän oli kuullut Gronin puhuvan vuodista ja haoista

kyhätyistä laitteista, jotka suojelivat heitä sateilta ja joista

käytettiin toista nimitystä kuin luola. Hän oli kyllin terävä-älyinen

käsittääkseen, että paljastaisi itsensä, jos täällä puhuisi luolasta.

Hänen oma kielensä ja järvenasukkaiden kieli oli pääpiirteissään

samanlaista, ja niin hän käytti sanaa, joka suunnilleen merkitsi, missä

kohden täsmällisesti sanoen vankia säilytettiin.

»Viimeisessä rakennuksessa tietenkin», mörähti unelias Throk.

Nu ei uskaltanut kysellä enempää. Viimeinen rakennus saattoi merkitä

tämän asumusryhmän viimeistä rakennusta tai myös sitä, että Nat-ul

oli viimeisessä kylässä. Nu ei kuitenkaan tiennyt, mikä oli viimeinen

kylä, oliko se pohjoiseen vai etelään siitä kylästä, missä hän oli. Hän

tunsi jo miehen silmäin tutkiskelevan häntä pimeyden läpi. Nu nousi

ja kääntyi ovea kohti. Olivatko miehen epäluulot heränneet — oliko Nu

mennyt liian pitkälle?

Throk nousi istumaan taljoilleen ja katseli poistuvaa olentoa — hänen

raskaassa päässänsä myllersi kysymyksiä. Ken oli tämä mies? Tietenkin

hänen täytyi olla tuttava, mutta jostakin syystä hän ei kyennyt

määrittelemään, kenen äänellä mies puhui. Miksi hän oli kysynyt, missä

vankia säilytettiin? Kylän jokainen asukas tiesi sen varsin hyvin.

Throk kävi levottomaksi. Hän ei pitänyt asioiden tällaisesta tilasta.

Hän yritteli nousta. Oh, kuinka väsynyt hän oli! Mitä hyötyä siitä

olisi loppujen lopuksi? Kaikki oli tietenkin hyvin. Hän heittäytyi

jälleen metsähärän taljoille.

Ulkona käveli Nu rannalle ja kohensi eläintulta. Sitten hän kääntyi

sillalle. Nopeasti hän meni sillan poikki ja jatkoi matkaansa

käytäviä pitkin useiden asumusten ohi, kunnes tuli viimeiselle

seitsemästä rakennuksesta. Oviaukolle hän pysähtyi kuuntelemaan ja

samalla nuuskimaan tyynesti ilmaa. Äkillinen värähdys kulki hänen

jättiläismäisen ruumiinsa läpi, hänen sydämensä löi hurjasti ja

ikäänkuin nousi kurkkuun — Nat-ul oli sisällä!

Hän astui kynnyksen yli —rakennus oli pieni. Ainoankaan muun ihmisen

tuoksu ei ollut sekaantunut Nat-ulin tuoksuun. Hänen täytyi olla yksin.

Nu hapuili pimeässä, tunnustellen käsillään eteensä tyhjää ilmaa ja

sandaaliin pistetyillä jaloillaan lattiaa. Hänen herkkätuntoiset

sieraimensakin opastivat häntä. Vihdoin hän tuli Nat-ulin luo, joka

makasi erääseen pylvääseen huoneen toisessa päässä lujasti sidottuna.

Nu kumartui hänen ylitseen. Hän nukkui. Nu laski toisen kätensä hänen

olkapäälleen, pani toisen kämmenensä hänen huulilleen tuntiessaan hänen

liikahtavan, painoi suunsa hänen korvaansa ja kuiskasi, ettei hän

saanut huutaa.

Nat-ul aukaisi silmänsä ja liikahteli.

»S—sh», varoitti Nu. »Se olen minä, Nu Nunpoika.» Hän otti kätensä

tytön huulilta ja kohotti hänet istuvaan asentoon, polvistuen hänen

viereensä. Hän kietoi kätensä tytön vyötäisille huulillaan hellä sana;

mutta Nat-ul työnsi hänet pois.

»Mitä teet täällä?» kysyi hän kylmästi.

Yllätys saattoi Nun ymmälleen.

»Olen tullut pelastamaan sinua», kuiskasi hän, »viemään sinut takaisin

vuorille Rauhattoman meren rannalle, missä kansamme asuu.»

»Mene pois!» vastasi Nat-ul. »Mene naisesi tykö.»

»Nat-ul!» huudahti Nu. »Mitä on tapahtunut? Mikä on muuttanut sinut?

Oletko sairastunut kaiken sen johdosta, mitä olet saanut kestää —

sairastunut siihen tautiin, joka muuttaa uhrinsa järjen apinaväen

järjeksi? Nu'lla ei ole muuta naista kuin Nat-ul, Nat-ul Thantytär.»

»Onhan vieras nainen, Gron», huudahti Nat-ul katkerasti. »Näin hänet

sylissäsi — näin huulenne yhtyvän. Ja sitten juoksin pois. Palaa hänen

luokseen. Tahdon kuolla.»

Nu etsi hänen kätensä ja puristi sitä lujasti.

»Näit mitä näit, Nat-ul», sanoi hän, »mutta et kuullut, kun sanoin

Gronille, että rakastan vain sinua. Et nähnyt minun irroittavan hänen

käsivarsiaan. Sitten näin sinut kaukana, näin paimenten tulevan ja

vievän sinut. En heittänyt enää katsettakaan vieraaseen naiseen, vaan

riensin vangitsijasi jälkeen, piileskellen lähettyvillä pimeän tuloon.

Sen seikan, Nat-ul, että olen täällä, pitäisi todistaa rakkauteni, jos

joskus olisit epäillyt sitä. Oi, Nat-ul, Nat-ul, kuinka voit epäillä

Nun rakkautta?»

Tyttö luki sekä hänen käytöksestään että sanoistaan, että hän puhui

totta. Ja vaikka Nu olisi valehdellut, olisi hän varmasti uskonut,

sillä niin kiihkeästi hän halusi kuulla Nun lausuvan juuri nämä

sanat. Hän nojasi poskeaan käteensä huokaisten helpotuksesta ja

onnesta, ja sitten Nu sulki hänet syliinsä. Mutta vain hetkisen he

saattoivat antautua tunteiden valtaan — ankara todellisuus kutsui heitä

toimintaan, viipymättä ja pikaisesti. Nu olisi käsittänyt, kuinka

käskevä tämä kutsu oli, jos hän olisi katsahtanut siihen majaan, jossa

Throk loikoi häräntaljoillaan silmät levällään.

Throkin sameissa aivoissa kuvastuivat moneen kertaan sen henkilön

tulon yksityiskohdat, joka vastikään oli kysynyt vangin olinpaikkaa.

Se oli peräti kummallista, ja mitä enemmän Throk ajatteli asiaa, sitä

valppaammaksi hän kävi ja sitä paremmin hän kykeni oivaltamaan, että

vieraan omituisessa tiedustelussa ja toiminnassa oli ollut jotakin ylen

tavatonta ja salaperäistä.

Throk nousi istumaan. Hän oli äkkiä käsittänyt, miten hänen kävisi,

jos jotakin tapahtuisi yhteisölle hänen huolimattoman laiminlyöntinsä

takia — alkuajan yhteiskunnan lait olivat ankarat, niiden rikkomisen

seuraukset nopeat ja säälimättömät. Hän hypähti jaloilleen, nyt perin

kiihdyksissä. Jäämättä etsimään taljaa heittääkseen sen hartioilleen

hän tarttui aseisiinsa ja juoksi ulos käytävälle. Pikainen katsahdus

ilmaisi sen seikan, ettei vartijaa näkynyt siellä, missä vartijan olisi

pitänyt olla. Hän muisti vangin olinpaikkaa koskeneen muukalaisen

tiedustelun ja käänsi katseensa kauempana olevia rakennuksia kohti.

Nopeasti ja ääneti hän juoksi sitä majaa kohti, jossa Nat-ulia

säilytettiin. Ja niin tapahtuikin, että kun Nu astui ulos huoneesta,

kohtasi hän alastoman soturin melkein kimpussaan. Nähdessään Nun ja

tytön hänen takanaan päästi Throk kovan hälytyshuudon. Hänen oikea

kätensä lennähti taaksepäin, mutta taaksepäin lennähti myös Nu Nunpojan

oikea käsi. Kaksi asetta lensi yhtaikaa, ja samalla hetkellä Nat-ul,

Nu ja Throk kyykistyivät siltapalkkeja kohti väistääkseen keihäät. Ne

molemmat suhahtivat vahinkoa tuottamatta heidän ylitseen, ja sitten

ryntäsi kaksi soturia kohotetuin kirvein toisiansa vastaan.

Jokaisesta oviaukosta tulvi miehiä Throkin huudosta. Nu ei voinut

ruveta käsikähmään vastustajansa kanssa. Hänen täytyi uskaltaa panna

koko taistelu sekä kirveensä yhden ainoan, nopean liikkeen varaan.

Hänen kirvestä pitelevä kätensä pysähtyi tuokioksi olan taakse,

lennähti sitten eteenpäin ja heitti raskaan aseen. Voimakkaasti kuin

kanuunankuula lensi karkea kiviase ilman halki, osuen suoraan Throkin

kasvoihin ja musertaen ne veriseksi lihamassaksi.

Kun järvenasukas suistui kuolleena maahan, tarttui Nu Nat-ulin käteen

ja veti hänet asumuksen nurkan taakse lähestyväin soturien näkyvistä,

jotka juoksivat heitä kohti hurjasti kiljuen ja uhaten aseillaan.

Käytävän kaiteella sieppasi Nu Nat-ulin ja nosti hänet sen yli, pudotti

hänet alas veteen ja hyppäsi hänen rinnalleen.

Muutamat väkevät vetäisyt veivät heidät kylän alle, ja kun he

kiirehtivät rantaa kohti, kuulivat he etsiskelijäinsä juoksentelevan

sinne tänne heidän yläpuolellaan. Koko yhteisö oli nyt hereillä, ja

melu oli huomaava. Kun he kaksi hiipivät vedestä rannalle, keksivät

lähimmät kyläläiset heidät viipymättä, ja silta ratisi ja ryski

satakunnan soturin jalkojen alla heidän rientäessään sen poikki

estääkseen karkurien paon.

Nun ja Nat-ulin edessä väijyivät alkuajan yön vaarat; takaapäin heitä

uhkasivat yhtä suuret vaarat villien vihollisten taholta. Vain veitsi

aseena oli turhaa jäädä taistelemaan. Ainoana toivona oli pako ja se

mahdollisuus, että heidän onnistuisi päästä metsään ja vetäytyä puun

turviin, ennenkuin heidän perässään ryntäävät ihmispedot tai muut pedot

heidän edessään ehtisivät kaapata heitä.

Sekä Nu että Nat-ul olivat nopsajalkaisia. Heihin verrattuina

olivat järvenasukkaat köntyksiä, ja sen vuoksi he pääsivät viidessä

minuutissa kauas takaa-ajajiensa edelle, jotka käsittäen nyt takaa-ajon

jatkamisen hyödyttömyyden ja sen vaaran, että joutuisivat liian

kauas asumuksiltaan, ehkä vihollisten lujaan leiriin, luopuivat

takaa-ajostaan ja palasivat järvelle.

Onni suosi Nu'ta ja Nat-ulia, kuten se aina on osoittanut suopeuttaan

urhoollisille. He saapuivat metsään ylätasangon laitaan kohtaamatta

ainoatakaan petoa. Täällä he löysivät turvapaikan eräästä puusta, johon

he jäivät aamun koittoon. Sitten he jatkoivat matkaansa kohti vuoria,

joille heidän oli kiivettävä päästäkseen merelle. He olivat sopineet

keskenään Gronista — he suostuisivat viemään hänet mukanaan oman

kansansa luo, missä hän saisi elää rauhassa niin kauan kuin halusi.

Päivä oli jo valjennut, kun Nu ja Nat-ul tulivat vuoren juurelle.

Gronia ei näkynyt. Mutta vuoren huipulta katseli kaksi viekasta silmää

heihin erään ruohomättään takaa. Tähystelijä näki miehen ja neitosen ja

tunsi heidät molemmat. He nousivat parhaillaan — hän odottaisi hieman.

Nu ja Nat-ul kiipesivät vaivatta ylöspäin. Kun he olivat tulleet

jyrkänteen puoliväliin, lähti mies laskeutumaan alaspäin heitä kohti

huolimatta enää piileskellä. Kömpelyydessään hän päästi putoamaan

irtaimen kiven ja ilmaisi heille läsnäolonsa. Nu katsoi ylös samoin

kuin Nat-ulkin.

»Tur!», huudahti jälkimäinen.

»Tur», kertasi Nu ja lähti nousemaan kahta vinhemmin.

»Olet aseeton», varoitti Nat-ul; »hänen puolellaan ovat kaikki edut».

Mutta luolamies halusi kiihkeästi päästä käsiksi siihen mieheen,

joka oli syössyt Nat-ulin kaikkiin mihin vaivoihin, joita tyttö oli

kärsinyt. Hän irroitti veitsensä ja pisti sen hampaittensa väliin

pikaista käyttöä varten. Kissan tavoin hän kiipesi ylös jyrkkää

seinämää. Ihan hänen kintereillään tuli suloinen ja villi Nat-ul. Hänen

voimakkaiden, valkoisten hampaittensa välissä oli hänen oma veitsensä.

Turia odotti lämmin vastaanotto. Hän oli tullut nyt ulkonemalle

erään luolan suun alapuolelle. Irrallaan kalliojyrkänteessä, tuskin

tasapainossa pysyen, oli iso kalliolohkare, tonnin tai parin painoinen,

voimakas hävitysväline. Tur äkkäsi sen. Ihan hänen allaan kiipesivät

Nu ja Nat-ul. Tur tajusi tuokiossa, mitä mahdollisuuksia tuon valtavan

ison lohkareen suunnaton paino tarjoaisi. Hän juoksi sen taakse,

pani jalkansa sitä vastaan, nojasi selällään kallioon ja työnsi.

Kalliolohkare kallistui ja viippui. Nu tajusi vaaran, silmäili oikealle

ja vasemmalle etsiskellen pakotietä, mutta sattuma oli suosinut

erinomaisesti heidän vihollistaan. Sillä paikalla ei sattunut olemaan

mitään muuta jalansijaa kuin missä he seisoivat. He ponnistelivat

kahta kovemmin saavuttaakseen miehen ennenkuin hän ehtisi irroittaa

kalliolohkaretta.

Tur ponnisteli kahta kovemmin syöstäkseen sen alas heidän päälleen. Hän

muutti asentoaan, painoi olkansa kiveä ja toisen kätensä ja jalkansa

vuoren seinämää vasten. Niin hän työnsi mielettömästi. Hirvittävä

vaara heilui ja keinui alhaalta tulevien yllä. Seuraavassa hetkessä se

rysähtäisi alas.

Äkkiä ilmestyi luolasta Turin takaa nainen, ulkoa kuuluneen melun

herättämänä. Se oli Gron. Hän pääsi selville koko tilanteesta yhdellä

ainoalla katsahduksella. Hän näki Nun ja Nun seurassa Nat-ulin.

Rakastamansa miehen sen naisen seurassa, joka oli heidän välillään,

jonka aina täytyi olla heidän välillään, sillä hän tiesi, ettei Nu

ikinä rakastaisi häntä, olipa Nat-ul elävä tai kuollut. Hän hymyili

nähdessään, että Turin ponnistukset olivat johtamaisillaan suotuisaan

tulokseen. Seuraavassa tuokiossa suistuisivat mies, joka halveksi hänen

rakkauttaan, ja nainen, jota hän vihasi villin mustasukkaisuutensa koko

voimalla, alas, musertuisivat ja ruhjoutuisivat vuoren juurelle.

Tur! Hän katseli puolisoaan äkkiä silmiään siristäen. Tur! Tuo mies löi

häntä! Häpeän puna poltti hänen poskiaan. Tur, Hänen miehensä! Hänen

lapsensa isä!

Kalliolohkare keinahteli pahasti. Nu ja Nat-ul kiipesivät alhaalta

ylös. Mies oli nähnyt Gronin, mutta hän oli lukenut selvästi

puolisonsa tunteet. Turhaa oli huutaa häntä avuksi. Menneisyydestä

oli vanha rakkaus oikeata miestään kohtaan tullut ottamaan Gronin

valtoihinsa. Hän takertuisi Turiin voiton hetkellä, toivoen sillä

tavoin saavuttavansa hänet jälleen itsellensä. Myös Nu tajusi sen vihan

voiman, jonka hän varmaan oli sytyttänyt naisen rinnassa torjumalla

hänen rakkaudenosoituksensa.

Vielä yksi sellainen sysäys kuin viimeinen, niin kalliolohkare

rysähtäisi alas heidän päällensä. Gron seisoi puristaen käsillään

paljaita rintojansa, kynsien upotessa pehmeään lihaan, kunnes veri

pirahteli pronssinkarvaista ihoa pitkin. Hänen lapsensa isä! Hänen

lapsensa! Sen säälittävän olennon, jonka hän oli jättänyt telttaan,

rannalle! Hänen pienokaisensa — kuolleen pienokaisensa! Turin ja hänen

äitiä kohtaan osoittamansa julmuuden tähden kuolleen!

Tur jännittäytyi viimeiseen työntöön. Hymy leikki hänen huulillaan. Hän

oli selin Groniin — muuten hän ei olisi hymyillyt. Nu'kaan ei hymyillyt

nähdessään, mitä ylhäällä tapahtui — naisen kasvot olivat vääntyneet

hirvittävästi vihasta ja verenjanosta. Veitsi paljastettuna syöksyi

Gron Turia kohti. Kohotettu veitsi upposi miehen selkään ja rintaan.

Ulvahtaen kääntyi Tur kostajaa kohti. Kun hänen silmänsä osuivat

hänen lapsensa äitiin, kiljaisi hän kovasti, ja tämä kiljaisu vielä

huulillaan hän vaipui kuolleena ulkonemalle.

Sitten kääntyi Gron niihin kahteen päin, jotka nopeasti nousivat

häntä kohti. Nun huulilla pyörivät jo kiitoksen sanat; mutta Gron

seisoi ääneti, valmiina vastaanottamaan heidät — paljastetuin

veitsin. Mitä hän tekisi? ihmettelivät Nu ja Nat-ul. Mutta ei ollut

peräytymismahdollisuutta, ja vain veitsellä asestettu nainen salpasi

heidän tiensä vapauteen ja kotiin.

Nu oli melkein Gronin tasalla. Gron nosti veitsen päänsä yläpuolelle.

Nu ryntäsi ylöspäin iskeäkseen aseen syrjään ennenkuin se uppoutuisi

hänen rintaansa, mutta Gron oli häntä nopeampi. Ase iski, mutta ei

Nuhun. Syvälle omaan murtuneeseen sydämeensä syöksi Gron aseen terävän

kärjen, ja samassa hetkessä hän hyppäsi kauas Nusta ja Nat-ulista

syöksyäkseen rusentuneena ja musertuneena korkean jyrkänteen juurelle.

Kuolema, äkillinen ja hirvittävä, ei ollut outo näille alkuajan

rakastavaisille. He näkivät, että Gron oli kuollut, samoin myös Tur.

Nu otti jälkimmäisen aseet, ja vieretysten he kaksi lähtivät etsimään

rantaa. He saapuivat sille vain sellaisia viivytyksiä ja vaaroja

kestettyään, jotka olivat jokapäiväisiä tapauksia heidän villissä

elämässään. He löysivät myös venheen, pääsivät mannermaalle ja

myöhemmin heimonsa luo turvaan. Täällä heidät otettiin tervetulleina

riemuisasti vastaan, sillä molempia oli pidetty kuolleina. Sinä iltana

he käyskentelivät käsitysten päiväntasaajan ison kuun paisteessa

Rauhattoman meren rannalla.

»Pian», virkkoi Nu, »tulee Nat-ul Nu Nunpojan puolisoksi. Isäni Nu

on sanonut sen, ja niin on puhunut myös Nat-ulin isä Tha. Uuden kuun

syntyessä tulee meistä puolisot.»

Nat-ul painautui häntä lähemmäksi.

»Minun Nu'ni on suuri soturi», sanoi hän, »ja suuri metsästäjä, mutta

hän ei ole tuonut ihmisten ja mammuttien tappajan Uun päätä, jonka hän

lupasi laskea isäni Than luolan edustalle.»

»Nu lähtee liikkeelle heti päivän valjettua kaatamaan Uuta», vastasi Nu

levollisesti, »eikä hän palaa vaatimaan vaimoansa, ennenkuin on tuonut

tullessaan ihmisten ja mammuttien metsästäjän pään».

Nat-ul naurahti vasten Nun kasvoja.

»Nat-ul laski vain leikkiä», vastasi hän. »Minun mieheni on

osoittautunut suuremmaksi kuin Uun metsästäjä. En halua isohampaista

päätä, Nu. Haluan vain sinut. Et saa lähteä kaatamaan tuota petoa —

riittää, kun kykenet tappamaan sen, jos se hyökkää kimppuumme. Eikä

kukaan rohkene sanoa, ettet kykenisi tekemään sitä.»

»Siitä huolimatta lähden huomisaamuna metsästämään Uuta», väitti Nu

itsepintaisesti. »En hetkeksikään ole unohtanut lupaustani.»

Nat-ul yritti saada häntä luopumaan päätöksestään, mutta hän pysyi

siinä lujasti. Ja seuraavana aamuna lähti Nu Nunpoika vuorilta

Rauhattoman meren rannalta etsimään Uun pesää.

Koko päivän istui Nat-ul odottamassa hänen paluutaan, vaikka tiesi,

että saattaisi kulua monia päiviä ennenkuin Nu palaisi tai ettei Nu

palaisi ehkä ollenkaan. Uhkaavan vaaran vakavat aavistelut ahdistivat

häntä. Hän harhaili ulos ja sisälle, sisälle ja ulos luolastaan,

tähyillen tuhannennen kerran sille tielle, jota Nun olisi pitänyt tulla.

Äkkiä kuului kaukaa sisämaasta jyrinää. Maa huojui ja vapisi. Nat-ul,

silmät kauhusta selällään, näki heimonsa pakenevan ylöspäin luolilleen.

Taivas himmeni, kovaääninen jyrähtely muuttui hirvittäväksi ja

huumaavaksi jyrinäksi. Maan huojunta kiihtyi niin, että vuoretkin,

joihin kansa oli kätkeytynyt, vavahtelivat ja heiluivat kuin lehti

rajuilman edellä.

Nat-ul juoksi isänsä luolan sisimpään suojaan. Sinne hän kyyristyi

lattialle, haudaten kasvonsa karhun- ja leijonantalja-kasaan. Hänen

ympärillään kiemurtelivat hänen isänsä perheen muut jäsenet — kaikki

kauhun lyöminä.

Ikuinen rakastaja · 第 16 / 17 段