laskeuduttaessa, sekä pensaita ja puita, joita oli siellä täällä itse
laaksossa, hiipi Nu varovaisesti järveä kohti. Hän oli päättänyt
ottaa selvän vangin henkilöllisyydestä, vaikkei hän vieläkään voinut
uskoa, että vanki oli Nat-ul. Puolentoista kilometrin päässä rannalta
hänen täytyi piiloutua pimeän tuloon asti, sillä täällä oli vähemmän
lymypaikkoja; sitäpaitsi monet alkuasukkaat liikuskelivat sinne tänne,
kun heidän karjalaumansa syöskentelivät rantaniityillä lähellä heidän
asumuksiaan.
Kun oli tullut kyllin pimeä, hiipi Nu lähemmäksi. Taasen hän piiloutui
kahilikkoon, mutta tällä kertaa paljon likemmäksi erästä siltaa. Hän
toivoi, että olisi tarkalleen tiennyt, missä rakennuksessa vankia
säilytettiin. Hän tiesi menettelevänsä mielettömästi, jos yrittäisi
etsiä läpi koko kylän, mutta hän ei voinut kuitenkaan keksiä toista
keinoa.
Vihdoin vetäytyivät kyläläiset majoihinsa lukuunottamatta vahteja,
jotka vartioivat asumuksia ja rantamajoja yhdistäviä kaitoja siltoja.
Nu hiipi äänettömästi lähimmän sillan alle. Kahlaten matalassa vedessä
hän saapui erääseen kohtaan vartiopaikan toiselle puolelle. Sitten hän
meni kylän alle, kunnes tuli vihdoinkin sen vastakkaiselle puolelle.
Täällä ulottui vesi melkein hänen kaulaansa asti. Hän kiipesi hitaasti
erästä paalua ylös. Pysähdellen tuon tuostakin kuuntelemaan, hän pääsi
lopulta niin korkealle, että saattoi tarttua siltalankkujen laitaan
toisella kädellään. Sitten hän kohottautui ylös, kunnes hänen silmänsä
olivat sillan tasalla. Hänen ympärillään vallitsi kuoleman hiljaisuus
— kuoleman hiljaisuus ja sysimusta pimeys. Hän kohottautui kaiteeseen
tarttuen ja veti sitten ruumiinsa ylös, nosti toisen jalkansa kaiteen
yli ja kyykistyi varjopaikkaan seinää vasten.
Täällä hän kuunteli tarkasti muutamia minuutteja. Sisältä kuului monien
nukkujain raskasta hengitystä. Hänen päänsä yläpuolella oli aukko —
ikkuna. Nu kohottautui, kunnes saattoi katsoa siitä sisälle. Kaikki
oli pimeätä. Hän haisteli ilmaa, toivoen turhaan tuntevansa Nat-ulin
tutun tuoksun, mutta vaikka hän olisi ollutkin siellä, täytyi kaikkien
vihjausten hänestä hukkua tiheään ahtautuneista miehistä, naisista
ja lapsista lähteviin hikihöyryihin ja niistä huonosti kuivatuista
metsähärännahoista leviävään löyhkään, joiden päällä he nukkuivat.
Oli vain yksi keino, jonka avulla saattoi hankkia täyden varmuuden —
hänen täytyi tunkeutua asumukseen. Kissan tavoin hiipien hän ryömi
sisään pienestä aukosta. Lattia oli melkein täpösen täynnä nukkujia.
Heidän välitseen ja ylitsensä liikkui Nu varovaisesti. Hän kumartui
jokaista kohti, käyttäen apunaan herkkätuntoisia sieraimiani! tässä
sokeassa etsinnässä, jossa hänellä ei silmistään ollut vähintäkään
hyötyä. Hän oli mennyt huoneen poikki ja tullut vakuutetuksi,
ettei Nat-ul ollut siellä, kun muuan mies ilmestyi oviaukkoon. Se
oli vahtisoturi. Nu vetäytyi tiukasti seinää vasten tuskin parin
metrin päähän ovesta. Mikä oli saanut miehen tulemaan sisälle? Oliko
liikehtiminen majassa hälyttänyt hänet? Nu odotti veitsi iskuvalmiina.
Mies astui juuri oviaukosta sisälle.
»Throk!» huusi hän. Eräs nukkujista liikahti ja nousi istumaan.
»Noh?» murahti hän.
»Tule vartioon — nyt on sinun vuorosi», vastasi vahti.
»Uh!» vastasi unelias mies, ja vahti kääntyi ja poistui majasta.
Nu saattoi kuulla Throkiksi nimitetyn miehen nousevan ja kokoilevan
aseitaan, pistävän jalkoihinsa sandaalit sekä suoristavan ja kiristävän
lanneverhoansa. Hän valmistautui lähtemään vahtivuorolleen. Nun
kuunnellessa välähti rohkea tuuma hänen mieleensä. Hän puristi lujemmin
veistänsä ja astui yhtäkkiä pelottomasti huoneen poikki Throkia kohti.
»Hyss!» kuiskasi hän. »Menen puolestasi vahtiin tänä yönä, Throk.»
»Häh?» kysyi unelias mies.
»Menen puolestasi vahtiin», toisti Nu. »Haluaisin kohdata —» ja hän
mumisi nimen, joka olisi saattanut olla mikä hyvänsä. »Tyttö sanoi
haluavansa tulla luokseni toisen vahtivuoron aikana.»
Nu saattoi kuulla miehen nauraa hykertelevän.
»Anna minulle lanneverhosi», sanoi Nu, »jotta kaikki luulisivat minua
sinuksi». Ja hän ojensi kätensä sarvekasta metsähärän taljaa kohti.
Throk luovutti sen hänelle peräti iloissaan saadessansa jatkaa untaan,
jota hänen toverinsa oli häirinnyt. Nu pani härän pään omaansa, jolloin
turpa pisti ulos naamion tavoin. Kun hän painoi koko laitteen syvälle
päähänsä, jäivät hänen piirteensä kokonaan varjoon. Nu astui ulos
kylää ympäröivälle sillalle. Toinen vahti seisoskeli kärsimättömästi
odottamassa hänen tuloaan, kääntyi hänet nähdessään ja lähti astelemaan
erästä asumusta kohti, joka ulottui kauemmas järveen. Kaikkiaan
seitsemän majaa yhdisti tämä yksi ainoa kapulasilta rantaan — Nu oli
mennyt maata lähinnä sijaitsevaan majaan.
Missä niistä oli vanki ja oliko hän lainkaan juuri tässä
rakennusrykelmässä? Yhtä mahdollista oli, että häntä säilytettiin
jossakin muussa ryhmässä, joita Nu oli laskenut kaikkiaan olevan
kymmenen pitkin rantaa vähintään puolentoista kilometrin matkalla.
Mutta Nu oli varma, että tyttö oli tuotu ensiksi johonkin tämän
yhdistelmän asumuksista — hän oli nähnyt heidän menevän sillan
poikki tyttö mukanaan. Hän ei tiennyt, olivatko he siirtäneet hänet
myöhemmin johonkin toiseen kylään. Kunpa vain olisi ollut joku keino,
jonka avulla olisi voinut päästä varmuuteen. Hän ajatteli avuliasta
ja uneliasta Throkia — uskaltaisikohan hän yrittää toistamiseen
käyttää hyväkseen tuon unikeon herkkäuskoisuutta. Nu kohautti
olkapäitään. Oli varsin todennäköistä, ettei hän löytäisi tyttöä ennen
päivänkoittoa, jollei saisi apua, ja ettei missään tapauksessa pääsisi
hengissä pakenemaan kylästä. Mitä muuta elämä oli kuin yhtämittaisia
uhkayrityksiä, suurempia ja pienempiä? Hän oli jo aikaisemmin pelannut
onnenpeliä — no, hän pelaisi tämänkin kerran.
Hän meni uudestaan asumukseen ja astui meluisasti Throkin viereen. Hän
kumartui ja ravisti miestä olkapäästä. Throk aukaisi silmänsä.
»Missä paikassa on vanki?» kysyi Nu. Hän oli ollut sanomaisillaan
luolassa, mutta hän oli kuullut Gronin puhuvan vuodista ja haoista
kyhätyistä laitteista, jotka suojelivat heitä sateilta ja joista
käytettiin toista nimitystä kuin luola. Hän oli kyllin terävä-älyinen
käsittääkseen, että paljastaisi itsensä, jos täällä puhuisi luolasta.
Hänen oma kielensä ja järvenasukkaiden kieli oli pääpiirteissään
samanlaista, ja niin hän käytti sanaa, joka suunnilleen merkitsi, missä
kohden täsmällisesti sanoen vankia säilytettiin.
»Viimeisessä rakennuksessa tietenkin», mörähti unelias Throk.
Nu ei uskaltanut kysellä enempää. Viimeinen rakennus saattoi merkitä
tämän asumusryhmän viimeistä rakennusta tai myös sitä, että Nat-ul
oli viimeisessä kylässä. Nu ei kuitenkaan tiennyt, mikä oli viimeinen
kylä, oliko se pohjoiseen vai etelään siitä kylästä, missä hän oli. Hän
tunsi jo miehen silmäin tutkiskelevan häntä pimeyden läpi. Nu nousi
ja kääntyi ovea kohti. Olivatko miehen epäluulot heränneet — oliko Nu
mennyt liian pitkälle?
Throk nousi istumaan taljoilleen ja katseli poistuvaa olentoa — hänen
raskaassa päässänsä myllersi kysymyksiä. Ken oli tämä mies? Tietenkin
hänen täytyi olla tuttava, mutta jostakin syystä hän ei kyennyt
määrittelemään, kenen äänellä mies puhui. Miksi hän oli kysynyt, missä
vankia säilytettiin? Kylän jokainen asukas tiesi sen varsin hyvin.
Throk kävi levottomaksi. Hän ei pitänyt asioiden tällaisesta tilasta.
Hän yritteli nousta. Oh, kuinka väsynyt hän oli! Mitä hyötyä siitä
olisi loppujen lopuksi? Kaikki oli tietenkin hyvin. Hän heittäytyi
jälleen metsähärän taljoille.
Ulkona käveli Nu rannalle ja kohensi eläintulta. Sitten hän kääntyi
sillalle. Nopeasti hän meni sillan poikki ja jatkoi matkaansa
käytäviä pitkin useiden asumusten ohi, kunnes tuli viimeiselle
seitsemästä rakennuksesta. Oviaukolle hän pysähtyi kuuntelemaan ja
samalla nuuskimaan tyynesti ilmaa. Äkillinen värähdys kulki hänen
jättiläismäisen ruumiinsa läpi, hänen sydämensä löi hurjasti ja
ikäänkuin nousi kurkkuun — Nat-ul oli sisällä!
Hän astui kynnyksen yli —rakennus oli pieni. Ainoankaan muun ihmisen
tuoksu ei ollut sekaantunut Nat-ulin tuoksuun. Hänen täytyi olla yksin.
Nu hapuili pimeässä, tunnustellen käsillään eteensä tyhjää ilmaa ja
sandaaliin pistetyillä jaloillaan lattiaa. Hänen herkkätuntoiset
sieraimensakin opastivat häntä. Vihdoin hän tuli Nat-ulin luo, joka
makasi erääseen pylvääseen huoneen toisessa päässä lujasti sidottuna.
Nu kumartui hänen ylitseen. Hän nukkui. Nu laski toisen kätensä hänen
olkapäälleen, pani toisen kämmenensä hänen huulilleen tuntiessaan hänen
liikahtavan, painoi suunsa hänen korvaansa ja kuiskasi, ettei hän
saanut huutaa.
Nat-ul aukaisi silmänsä ja liikahteli.
»S—sh», varoitti Nu. »Se olen minä, Nu Nunpoika.» Hän otti kätensä
tytön huulilta ja kohotti hänet istuvaan asentoon, polvistuen hänen
viereensä. Hän kietoi kätensä tytön vyötäisille huulillaan hellä sana;
mutta Nat-ul työnsi hänet pois.
»Mitä teet täällä?» kysyi hän kylmästi.
Yllätys saattoi Nun ymmälleen.
»Olen tullut pelastamaan sinua», kuiskasi hän, »viemään sinut takaisin
vuorille Rauhattoman meren rannalle, missä kansamme asuu.»
»Mene pois!» vastasi Nat-ul. »Mene naisesi tykö.»
»Nat-ul!» huudahti Nu. »Mitä on tapahtunut? Mikä on muuttanut sinut?
Oletko sairastunut kaiken sen johdosta, mitä olet saanut kestää —
sairastunut siihen tautiin, joka muuttaa uhrinsa järjen apinaväen
järjeksi? Nu'lla ei ole muuta naista kuin Nat-ul, Nat-ul Thantytär.»
»Onhan vieras nainen, Gron», huudahti Nat-ul katkerasti. »Näin hänet
sylissäsi — näin huulenne yhtyvän. Ja sitten juoksin pois. Palaa hänen
luokseen. Tahdon kuolla.»
Nu etsi hänen kätensä ja puristi sitä lujasti.
»Näit mitä näit, Nat-ul», sanoi hän, »mutta et kuullut, kun sanoin
Gronille, että rakastan vain sinua. Et nähnyt minun irroittavan hänen
käsivarsiaan. Sitten näin sinut kaukana, näin paimenten tulevan ja
vievän sinut. En heittänyt enää katsettakaan vieraaseen naiseen, vaan
riensin vangitsijasi jälkeen, piileskellen lähettyvillä pimeän tuloon.
Sen seikan, Nat-ul, että olen täällä, pitäisi todistaa rakkauteni, jos
joskus olisit epäillyt sitä. Oi, Nat-ul, Nat-ul, kuinka voit epäillä
Nun rakkautta?»
Tyttö luki sekä hänen käytöksestään että sanoistaan, että hän puhui
totta. Ja vaikka Nu olisi valehdellut, olisi hän varmasti uskonut,
sillä niin kiihkeästi hän halusi kuulla Nun lausuvan juuri nämä
sanat. Hän nojasi poskeaan käteensä huokaisten helpotuksesta ja
onnesta, ja sitten Nu sulki hänet syliinsä. Mutta vain hetkisen he
saattoivat antautua tunteiden valtaan — ankara todellisuus kutsui heitä
toimintaan, viipymättä ja pikaisesti. Nu olisi käsittänyt, kuinka
käskevä tämä kutsu oli, jos hän olisi katsahtanut siihen majaan, jossa
Throk loikoi häräntaljoillaan silmät levällään.
Throkin sameissa aivoissa kuvastuivat moneen kertaan sen henkilön
tulon yksityiskohdat, joka vastikään oli kysynyt vangin olinpaikkaa.
Se oli peräti kummallista, ja mitä enemmän Throk ajatteli asiaa, sitä
valppaammaksi hän kävi ja sitä paremmin hän kykeni oivaltamaan, että
vieraan omituisessa tiedustelussa ja toiminnassa oli ollut jotakin ylen
tavatonta ja salaperäistä.
Throk nousi istumaan. Hän oli äkkiä käsittänyt, miten hänen kävisi,
jos jotakin tapahtuisi yhteisölle hänen huolimattoman laiminlyöntinsä
takia — alkuajan yhteiskunnan lait olivat ankarat, niiden rikkomisen
seuraukset nopeat ja säälimättömät. Hän hypähti jaloilleen, nyt perin
kiihdyksissä. Jäämättä etsimään taljaa heittääkseen sen hartioilleen
hän tarttui aseisiinsa ja juoksi ulos käytävälle. Pikainen katsahdus
ilmaisi sen seikan, ettei vartijaa näkynyt siellä, missä vartijan olisi
pitänyt olla. Hän muisti vangin olinpaikkaa koskeneen muukalaisen
tiedustelun ja käänsi katseensa kauempana olevia rakennuksia kohti.
Nopeasti ja ääneti hän juoksi sitä majaa kohti, jossa Nat-ulia
säilytettiin. Ja niin tapahtuikin, että kun Nu astui ulos huoneesta,
kohtasi hän alastoman soturin melkein kimpussaan. Nähdessään Nun ja
tytön hänen takanaan päästi Throk kovan hälytyshuudon. Hänen oikea
kätensä lennähti taaksepäin, mutta taaksepäin lennähti myös Nu Nunpojan
oikea käsi. Kaksi asetta lensi yhtaikaa, ja samalla hetkellä Nat-ul,
Nu ja Throk kyykistyivät siltapalkkeja kohti väistääkseen keihäät. Ne
molemmat suhahtivat vahinkoa tuottamatta heidän ylitseen, ja sitten
ryntäsi kaksi soturia kohotetuin kirvein toisiansa vastaan.
Jokaisesta oviaukosta tulvi miehiä Throkin huudosta. Nu ei voinut
ruveta käsikähmään vastustajansa kanssa. Hänen täytyi uskaltaa panna
koko taistelu sekä kirveensä yhden ainoan, nopean liikkeen varaan.
Hänen kirvestä pitelevä kätensä pysähtyi tuokioksi olan taakse,
lennähti sitten eteenpäin ja heitti raskaan aseen. Voimakkaasti kuin
kanuunankuula lensi karkea kiviase ilman halki, osuen suoraan Throkin
kasvoihin ja musertaen ne veriseksi lihamassaksi.
Kun järvenasukas suistui kuolleena maahan, tarttui Nu Nat-ulin käteen
ja veti hänet asumuksen nurkan taakse lähestyväin soturien näkyvistä,
jotka juoksivat heitä kohti hurjasti kiljuen ja uhaten aseillaan.
Käytävän kaiteella sieppasi Nu Nat-ulin ja nosti hänet sen yli, pudotti
hänet alas veteen ja hyppäsi hänen rinnalleen.
Muutamat väkevät vetäisyt veivät heidät kylän alle, ja kun he
kiirehtivät rantaa kohti, kuulivat he etsiskelijäinsä juoksentelevan
sinne tänne heidän yläpuolellaan. Koko yhteisö oli nyt hereillä, ja
melu oli huomaava. Kun he kaksi hiipivät vedestä rannalle, keksivät
lähimmät kyläläiset heidät viipymättä, ja silta ratisi ja ryski
satakunnan soturin jalkojen alla heidän rientäessään sen poikki
estääkseen karkurien paon.
Nun ja Nat-ulin edessä väijyivät alkuajan yön vaarat; takaapäin heitä
uhkasivat yhtä suuret vaarat villien vihollisten taholta. Vain veitsi
aseena oli turhaa jäädä taistelemaan. Ainoana toivona oli pako ja se
mahdollisuus, että heidän onnistuisi päästä metsään ja vetäytyä puun
turviin, ennenkuin heidän perässään ryntäävät ihmispedot tai muut pedot
heidän edessään ehtisivät kaapata heitä.
Sekä Nu että Nat-ul olivat nopsajalkaisia. Heihin verrattuina
olivat järvenasukkaat köntyksiä, ja sen vuoksi he pääsivät viidessä
minuutissa kauas takaa-ajajiensa edelle, jotka käsittäen nyt takaa-ajon
jatkamisen hyödyttömyyden ja sen vaaran, että joutuisivat liian
kauas asumuksiltaan, ehkä vihollisten lujaan leiriin, luopuivat
takaa-ajostaan ja palasivat järvelle.
Onni suosi Nu'ta ja Nat-ulia, kuten se aina on osoittanut suopeuttaan
urhoollisille. He saapuivat metsään ylätasangon laitaan kohtaamatta
ainoatakaan petoa. Täällä he löysivät turvapaikan eräästä puusta, johon
he jäivät aamun koittoon. Sitten he jatkoivat matkaansa kohti vuoria,
joille heidän oli kiivettävä päästäkseen merelle. He olivat sopineet
keskenään Gronista — he suostuisivat viemään hänet mukanaan oman
kansansa luo, missä hän saisi elää rauhassa niin kauan kuin halusi.
Päivä oli jo valjennut, kun Nu ja Nat-ul tulivat vuoren juurelle.
Gronia ei näkynyt. Mutta vuoren huipulta katseli kaksi viekasta silmää
heihin erään ruohomättään takaa. Tähystelijä näki miehen ja neitosen ja
tunsi heidät molemmat. He nousivat parhaillaan — hän odottaisi hieman.
Nu ja Nat-ul kiipesivät vaivatta ylöspäin. Kun he olivat tulleet
jyrkänteen puoliväliin, lähti mies laskeutumaan alaspäin heitä kohti
huolimatta enää piileskellä. Kömpelyydessään hän päästi putoamaan
irtaimen kiven ja ilmaisi heille läsnäolonsa. Nu katsoi ylös samoin
kuin Nat-ulkin.
»Tur!», huudahti jälkimäinen.
»Tur», kertasi Nu ja lähti nousemaan kahta vinhemmin.
»Olet aseeton», varoitti Nat-ul; »hänen puolellaan ovat kaikki edut».
Mutta luolamies halusi kiihkeästi päästä käsiksi siihen mieheen,
joka oli syössyt Nat-ulin kaikkiin mihin vaivoihin, joita tyttö oli
kärsinyt. Hän irroitti veitsensä ja pisti sen hampaittensa väliin
pikaista käyttöä varten. Kissan tavoin hän kiipesi ylös jyrkkää
seinämää. Ihan hänen kintereillään tuli suloinen ja villi Nat-ul. Hänen
voimakkaiden, valkoisten hampaittensa välissä oli hänen oma veitsensä.
Turia odotti lämmin vastaanotto. Hän oli tullut nyt ulkonemalle
erään luolan suun alapuolelle. Irrallaan kalliojyrkänteessä, tuskin
tasapainossa pysyen, oli iso kalliolohkare, tonnin tai parin painoinen,
voimakas hävitysväline. Tur äkkäsi sen. Ihan hänen allaan kiipesivät
Nu ja Nat-ul. Tur tajusi tuokiossa, mitä mahdollisuuksia tuon valtavan
ison lohkareen suunnaton paino tarjoaisi. Hän juoksi sen taakse,
pani jalkansa sitä vastaan, nojasi selällään kallioon ja työnsi.
Kalliolohkare kallistui ja viippui. Nu tajusi vaaran, silmäili oikealle
ja vasemmalle etsiskellen pakotietä, mutta sattuma oli suosinut
erinomaisesti heidän vihollistaan. Sillä paikalla ei sattunut olemaan
mitään muuta jalansijaa kuin missä he seisoivat. He ponnistelivat
kahta kovemmin saavuttaakseen miehen ennenkuin hän ehtisi irroittaa
kalliolohkaretta.
Tur ponnisteli kahta kovemmin syöstäkseen sen alas heidän päälleen. Hän
muutti asentoaan, painoi olkansa kiveä ja toisen kätensä ja jalkansa
vuoren seinämää vasten. Niin hän työnsi mielettömästi. Hirvittävä
vaara heilui ja keinui alhaalta tulevien yllä. Seuraavassa hetkessä se
rysähtäisi alas.
Äkkiä ilmestyi luolasta Turin takaa nainen, ulkoa kuuluneen melun
herättämänä. Se oli Gron. Hän pääsi selville koko tilanteesta yhdellä
ainoalla katsahduksella. Hän näki Nun ja Nun seurassa Nat-ulin.
Rakastamansa miehen sen naisen seurassa, joka oli heidän välillään,
jonka aina täytyi olla heidän välillään, sillä hän tiesi, ettei Nu
ikinä rakastaisi häntä, olipa Nat-ul elävä tai kuollut. Hän hymyili
nähdessään, että Turin ponnistukset olivat johtamaisillaan suotuisaan
tulokseen. Seuraavassa tuokiossa suistuisivat mies, joka halveksi hänen
rakkauttaan, ja nainen, jota hän vihasi villin mustasukkaisuutensa koko
voimalla, alas, musertuisivat ja ruhjoutuisivat vuoren juurelle.
Tur! Hän katseli puolisoaan äkkiä silmiään siristäen. Tur! Tuo mies löi
häntä! Häpeän puna poltti hänen poskiaan. Tur, Hänen miehensä! Hänen
lapsensa isä!
Kalliolohkare keinahteli pahasti. Nu ja Nat-ul kiipesivät alhaalta
ylös. Mies oli nähnyt Gronin, mutta hän oli lukenut selvästi
puolisonsa tunteet. Turhaa oli huutaa häntä avuksi. Menneisyydestä
oli vanha rakkaus oikeata miestään kohtaan tullut ottamaan Gronin
valtoihinsa. Hän takertuisi Turiin voiton hetkellä, toivoen sillä
tavoin saavuttavansa hänet jälleen itsellensä. Myös Nu tajusi sen vihan
voiman, jonka hän varmaan oli sytyttänyt naisen rinnassa torjumalla
hänen rakkaudenosoituksensa.
Vielä yksi sellainen sysäys kuin viimeinen, niin kalliolohkare
rysähtäisi alas heidän päällensä. Gron seisoi puristaen käsillään
paljaita rintojansa, kynsien upotessa pehmeään lihaan, kunnes veri
pirahteli pronssinkarvaista ihoa pitkin. Hänen lapsensa isä! Hänen
lapsensa! Sen säälittävän olennon, jonka hän oli jättänyt telttaan,
rannalle! Hänen pienokaisensa — kuolleen pienokaisensa! Turin ja hänen
äitiä kohtaan osoittamansa julmuuden tähden kuolleen!
Tur jännittäytyi viimeiseen työntöön. Hymy leikki hänen huulillaan. Hän
oli selin Groniin — muuten hän ei olisi hymyillyt. Nu'kaan ei hymyillyt
nähdessään, mitä ylhäällä tapahtui — naisen kasvot olivat vääntyneet
hirvittävästi vihasta ja verenjanosta. Veitsi paljastettuna syöksyi
Gron Turia kohti. Kohotettu veitsi upposi miehen selkään ja rintaan.
Ulvahtaen kääntyi Tur kostajaa kohti. Kun hänen silmänsä osuivat
hänen lapsensa äitiin, kiljaisi hän kovasti, ja tämä kiljaisu vielä
huulillaan hän vaipui kuolleena ulkonemalle.
Sitten kääntyi Gron niihin kahteen päin, jotka nopeasti nousivat
häntä kohti. Nun huulilla pyörivät jo kiitoksen sanat; mutta Gron
seisoi ääneti, valmiina vastaanottamaan heidät — paljastetuin
veitsin. Mitä hän tekisi? ihmettelivät Nu ja Nat-ul. Mutta ei ollut
peräytymismahdollisuutta, ja vain veitsellä asestettu nainen salpasi
heidän tiensä vapauteen ja kotiin.
Nu oli melkein Gronin tasalla. Gron nosti veitsen päänsä yläpuolelle.
Nu ryntäsi ylöspäin iskeäkseen aseen syrjään ennenkuin se uppoutuisi
hänen rintaansa, mutta Gron oli häntä nopeampi. Ase iski, mutta ei
Nuhun. Syvälle omaan murtuneeseen sydämeensä syöksi Gron aseen terävän
kärjen, ja samassa hetkessä hän hyppäsi kauas Nusta ja Nat-ulista
syöksyäkseen rusentuneena ja musertuneena korkean jyrkänteen juurelle.
Kuolema, äkillinen ja hirvittävä, ei ollut outo näille alkuajan
rakastavaisille. He näkivät, että Gron oli kuollut, samoin myös Tur.
Nu otti jälkimmäisen aseet, ja vieretysten he kaksi lähtivät etsimään
rantaa. He saapuivat sille vain sellaisia viivytyksiä ja vaaroja
kestettyään, jotka olivat jokapäiväisiä tapauksia heidän villissä
elämässään. He löysivät myös venheen, pääsivät mannermaalle ja
myöhemmin heimonsa luo turvaan. Täällä heidät otettiin tervetulleina
riemuisasti vastaan, sillä molempia oli pidetty kuolleina. Sinä iltana
he käyskentelivät käsitysten päiväntasaajan ison kuun paisteessa
Rauhattoman meren rannalla.
»Pian», virkkoi Nu, »tulee Nat-ul Nu Nunpojan puolisoksi. Isäni Nu
on sanonut sen, ja niin on puhunut myös Nat-ulin isä Tha. Uuden kuun
syntyessä tulee meistä puolisot.»
Nat-ul painautui häntä lähemmäksi.
»Minun Nu'ni on suuri soturi», sanoi hän, »ja suuri metsästäjä, mutta
hän ei ole tuonut ihmisten ja mammuttien tappajan Uun päätä, jonka hän
lupasi laskea isäni Than luolan edustalle.»
»Nu lähtee liikkeelle heti päivän valjettua kaatamaan Uuta», vastasi Nu
levollisesti, »eikä hän palaa vaatimaan vaimoansa, ennenkuin on tuonut
tullessaan ihmisten ja mammuttien metsästäjän pään».
Nat-ul naurahti vasten Nun kasvoja.
»Nat-ul laski vain leikkiä», vastasi hän. »Minun mieheni on
osoittautunut suuremmaksi kuin Uun metsästäjä. En halua isohampaista
päätä, Nu. Haluan vain sinut. Et saa lähteä kaatamaan tuota petoa —
riittää, kun kykenet tappamaan sen, jos se hyökkää kimppuumme. Eikä
kukaan rohkene sanoa, ettet kykenisi tekemään sitä.»
»Siitä huolimatta lähden huomisaamuna metsästämään Uuta», väitti Nu
itsepintaisesti. »En hetkeksikään ole unohtanut lupaustani.»
Nat-ul yritti saada häntä luopumaan päätöksestään, mutta hän pysyi
siinä lujasti. Ja seuraavana aamuna lähti Nu Nunpoika vuorilta
Rauhattoman meren rannalta etsimään Uun pesää.
Koko päivän istui Nat-ul odottamassa hänen paluutaan, vaikka tiesi,
että saattaisi kulua monia päiviä ennenkuin Nu palaisi tai ettei Nu
palaisi ehkä ollenkaan. Uhkaavan vaaran vakavat aavistelut ahdistivat
häntä. Hän harhaili ulos ja sisälle, sisälle ja ulos luolastaan,
tähyillen tuhannennen kerran sille tielle, jota Nun olisi pitänyt tulla.
Äkkiä kuului kaukaa sisämaasta jyrinää. Maa huojui ja vapisi. Nat-ul,
silmät kauhusta selällään, näki heimonsa pakenevan ylöspäin luolilleen.
Taivas himmeni, kovaääninen jyrähtely muuttui hirvittäväksi ja
huumaavaksi jyrinäksi. Maan huojunta kiihtyi niin, että vuoretkin,
joihin kansa oli kätkeytynyt, vavahtelivat ja heiluivat kuin lehti
rajuilman edellä.
Nat-ul juoksi isänsä luolan sisimpään suojaan. Sinne hän kyyristyi
lattialle, haudaten kasvonsa karhun- ja leijonantalja-kasaan. Hänen
ympärillään kiemurtelivat hänen isänsä perheen muut jäsenet — kaikki
kauhun lyöminä.