Nat-ulista näytti siltä kuin poukama olisi sijainnut hyvin pitkän
matkan päässä. Pimeässä hän ei huomannut, että he matkasivat suoraan
pois rannikolta. Pitkän ajan kuluttua hän kuuli aaltojen loiskinaa
veneen vasemmalta puolelta. Hän säpsähti ja joutui ymmälleen. Heidän
matkatessaan etelään, kuten hän oli luullut heidän tekevän, olisi
hyrskyjen pitänyt kuulua veneen oikealta puolelta.
»Missä olemme?» kysyi hän. »Vasemmalla on maata, vaikka sen pitäisi
olla oikealla.»
Tur naurahti.
»Olemme varmaan joutuneet eksyksiin», virkkoi hän; mutta Nat-ul
käsitti nyt tulleensa petetyksi. Samassa hetkessä hän tunsi äkkiä
jonkinlaista tutunomaisuutta kumppaninsa äänessä. Missä hän oli kuullut
sen aikaisemmin? Hän yritti tunkeutua katseillaan pimeyden läpi, joka
verhosi veneen toisessa päässä istuvan miehen piirteitä:
»Kuka sinä olet?» kysyi hän. »Mihin viet minua?»
»Pian pääset miehesi luo», vastasi Tur, mutta hänen sanoissaan oli
huonosti salattua vahingon iloa uhkuva sävy, mikä ei jäänyt Nat-ulilta
huomaamatta.
Tyttö pysyi nyt vaiti. Hän ei melonut enää, vaan istui kuunnellen
aaltojen loiskinaa, josta hän käsitti heidän lähenevän maata. Mikä
rannikko se oli? Hänen ajatuksensa ahertelivat nopeasti. Hän oli
tottunut luottamaan suuresti hyvin kehittyneeseen vaistoonsa, jonka
avulla hän määritteli paikan ja suunnan maalla, mutta vaikka siitä
ei ollut hänelle suurtakaan apua merellä, pelasti se hänet kuitenkin
toivottomasta neuvottomuustilasta, joka valtaa nykyajan tavallisen
ihmisen, kun hän joutuu eksyksiin, ja estää kaiken järjellisen
ajattelun suunnan määräämiseksi. Nat-ul tiesi, etteivät he olleet
kääntyneet pohjoista kohti rannalta lähdettyään, ja niin hän myös
tiesi, ettei mannermaa voinut olla heidän vasemmalla puolellaan.
Sentähden täytyi aaltojen hyrskyn tällä taholla merkitä jotakuta
niistä saarista, joiden hän varsin hyvin tiesi sijaitsevan kaukana
mannermaasta. Hän ei osannut sanoa, mitä saarta he lähestyivät, mutta
jokainen niistä oli hänen mielikuvituksessaan ylen hirvittävä.
Nat-ul teki pikaisia suunnitelmia selviytyäkseen vaikeasta tilanteesta,
johon oli joutunut. Hän tiesi tai luuli, että mies oli tuonut hänet
tänne, koska hän täällä olisi tuiki avuttomana houkuttelijansa
kynsissä. Hänen heimonsa ei voisi seurata heitä. Kukaan ei rientäisi
apuun eikä kostaisi.
Tur heilutteli nyt melaansa vinhasti ja voimakkaasti. Hän suuntasi
venheen ihan edessäolevalle, suunnattoman isolle aallolle, joka tuossa
tuokiossa sieppasi sen valtoihinsa ja kohotti harjalleen, kuljettaen
sen nopeasti rannalle. Kun pohja kosketti hietaan, hyppäsi Tur ulos ja
veti aluksen niin kauas maalle kuin taisi, sillaikaa kun aalto vetäytyi
takaisin valtamereen.
Nat-ul astui rannalle. Kädessään hän piteli yhä melaa. Tur tuli
häntä kohti. Hän oli ihan lähellä, niin lähellä, että Nat-ul erotti
yön pimeydessäkin hänen piirteensä ja tunsi ne. Mies ojensi kätensä
tarttuakseen häneen.
»Tule», sanoi Tur. »Tule miehesi luokse.»
Salaman tavoin lennähti karkea, raskas mela Nat-ulin olan taakse,
halkaisten ilmaa pudotessaan miehen päätä kohti. Tur äkkäsi vaaran
ja hypähti taaksepäin, mutta melan lapa nirhaisi häntä otsaan. Mies
hoippuroi huumaantuneena sekunnin verran, suistui sitten eteenpäin ja
kaatui kasvoilleen märkään hietikkoon. Samassa hetkessä kuin melan lapa
osui kiduttajaan, heitti Nat-ul melan pois, riensi miehen ohi ja juoksi
pelästyneen peuran tavoin ylempää rannalta alkavan viidakon synkkään
varjostoon.
Seuraava iso aalto tulvi maihin pitkällään makaavan Turin päälle. Se
vyöryi hänen ylitseen, ja palatessaan mereen se vei hänet mukanaan;
mutta vesi sai hänet virkoamaan, ja hän kömpi rykien ja ponnistellen
kontolleen, takertuen epätoivoisesti kiinni elämään, kunnes vesi pakeni
ja jätti hänet hetkeksi rauhaan. Hitaasti hän kompuroi jaloilleen ja
lähti astelemaan ylemmäs rannalle ahnaiden aaltojen ulottuvilta.
Hänen päätänsä kivisti hirvittävästi. Veri virtasi hänen poskeansa
pitkin ja hyytyi hänen karvaiselle rinnalleen. Hän kiehui raivoa ja
kostonhalua. Jos hän vain pääsisi käsiksi Nat-uliin, menettäisi tyttö
henkensä hänen sormiensa puristuksessa. Mutta hän ei voinut käydä
käsiksi tytön kurkkuun, sillä Nat-ul oli jo kätkeytynyt kaikessa
rauhassa erääseen puuhun ihan varjoisan viidakon laitaan. Päivän
koittoon asti hän olisi siellä turvassa Turilta yhtä varmasti kuin
jos tuhat peninkulmaa olisi ollut heidän välillään. Puolisen tuntia
myöhemmin kiipesivät Nu ja Gron, parin kilometrin päässä kauempana
sisämaassa, toiseen puuhun. Oi, jospa Nat-ul vain olisi tietänyt sen,
kuinka paljolta epäilykseltä, epätoivolta ja kärsimykseltä hän olisi
säästynytkään!
Tur juoksi rantaa pitkin sille taholle, mistä luuli kuulevansa
pakenevan Nat-ulin askelten ääntä. Niin, siellä hän oli! Tur pyyhälsi
kahta vinhemmin. Hänen saaliinsa oli juuri erään puun alla viidakon
laidassa. Mies juoksi eteenpäin päästäen ilmoille villiä tyydytystä
uhkuvan huudahduksen. Se kuoli hänen huulilleen, leijonan kaamean
kiljahduksen jähmettämällä. Tur kääntyi ja pakeni. Olento, jota hän oli
luullut Nat-uliksi, osoittautui valtavan isoksi luolaleijonaksi, joka
seisoi surmaamansa eläimen raadolla. Turin onneksi oli peto vastikään
hankkinut ateriansa. Se ei lähtenyt ajamaan takaa pelästynyttä miestä,
ja niin pääsi Tur turvaan läheiseen puuhun, mihin kyyristyi, väristen
ja vavisten, loppuyöksi. Tur oli veneenrakentaja ja kalastaja — hän ei
ollut samaa ainesta kuin Nu ja Nat-ul, villipetojen metsästäjät, vielä
syntymättömäin sotilaskansain edelläkävijät.
KOLMASTOISTA LUKU
Nat-ul epätoivoisena
Aamu oli jo pitkällä, kun Nat-ul heräsi. Hän tähyili lehvistön läpi
joka taholle, mutta ei voinut nähdä merkkiäkään Turista. Varovaisesti
hän laskeutui maahan. Rannalla hän näki kaksi venettä lähellä toisiaan.
Kenen saattoi olla toinen? Tietenkin jonkun veneenrakentajan.
Siispä oli saarella Turin ohella muitakin vihollisia. Hän silmäili
pitkin rannikkoa. Ei näkynyt minkäänlaista merkkiä ihmisestä eikä
eläimestä. Jos hän vain pääsisi venheille, voisi hän työntää ne
molemmat aallokkoon ja meloa toisen jollakin tavoin saarelta, hinaten
toista perässään. Näin ei hänen vihollisilleen jäisi minkäänlaista
takaa-ajokeinoa. Hän ei epäillyt hitustakaan, ettei kykenisi pääsemään
mannermaalle: niin itseluottavaksi olivat perinnöllisyys ja ympäristö
tehneet hänet.
Uudestaan hän silmäili pitkin rannikkoa. Sitten hän juoksi nopeasti
lähintä venettä kohti. Hän repi ja raastoi raskasta esinettä,
kunnes hänen onnistui vihdoin, omasta tuskaisasta mielestään monien
minuuttien kuluttua, irroittaa se hietaan painuneesta vaosta. Hitaasti,
tuuma tuumalta, hän työnsi venettä sitä paikkaa kohti, mihin aallot
vihdoin ulottuisivat ja ottaisivat sen valtoihinsa. Hänen oli melkein
onnistunut toteuttaa aikeensa ensimmäiseen veneeseen nähden, kun
jokin sai hänet kohottamaan katseensa. Yhtäkkiä hänen pakohaaveensa
häipyivät, sillä hän näki Turin juoksevan nopeasti häntä kohti
kauempana rannalta. Vaikka hän olisi saanutkin työnnetyksi tämän
venheen vesille ja hypätyksi siihen, voi Tur helposti saavuttaa hänet
toisella. Vesi oli Turin oikea olinpaikka — hänen taas maa, luolat ja
viidakko.
Lakaten ponnistelemasta venheen kimpussa hän kääntyi ja pakeni jälleen
viidakkoon. Parinsadan metrin päässä hänestä juoksi Tur, mutta tyttö
tiesi, että kun hän kerta olisi päässyt tiheään metsään, tarvittaisiin
parempi mies kuin Tur ottamaan häntä kiinni. Hän syöksyi suoraan metsän
sokkeloihin, kiitäen välistä maassa, välistä taas juosten puiden
alempia oksia myöten.
Koko päivän hän pakeni, tuskin pysähtyen nauttimaan ruokaa ja juomaa,
sillä useita kertoja hän näki mäkien ja vuorten huipuilta, joita hän
taivalsi poistuttuaan viidakosta, miehen seuraavan hänen jälkiään. Oli
jo pimeä, kun hän saapui vihdoin äkkijyrkänteelle, jonka korkeutta hän
ei kyennyt määrittelemään. Alhaalla, niin kauas kuin hänen silmänsä
kantoivat, oli läpitunkematonta pimeyttä. Hänen ympärillään vaeltelivat
pedot rauhattomina saalistaan etsien. Hän tunsi niiden hajun ja kuuli
niiden kamalaa valitusta tai titaanimaisen karjunnan ukkosjyrinää.
Hän oli varma siitä, että jyrkänne, jonka reunalle hän oli pysähtynyt
juuri hyvissä ajoin välttyäkseen syöksymästä tuntemattomaan syvyyteen,
oli hyvin korkea, päättäen niistä lukemattomista, öisistä äänistä,
jotka kajahtelivat alhaalta etäisyyden heikentäminä. Mitä hänen oli
tehtävä? Vuoren huipulla ei kasvanut ainoatakaan puuta sikäli kuin hän
saattoi pimeässä arvostella; ainakaan hän ei ollut hyvään aikaan mennyt
minkäänlaisen metsän läpi.
Taivasalla nukkuminen olisi äärimmäisen vaarallista, todennäköisesti
kohtalokasta. Yhtä tuhoisesti saattaisi käydä, jos uskaltautuisi lähteä
laskeutumaan outoa jyrkännettä yöllä. Nat-ul kyykistyi istumaan kuilun
partaalle kykenemättä ratkaisemaan, mihin suuntaisi nyt askeleensa. Hän
oli yksin, nainen, melkein aseettomana vieraassa ja villissä maassa.
Toivo, että hän pääsisi joskus palaamaan oman heimonsa luo, näytti
turhalta. Kuinka hän voisikaan tehdä sitä, kun viholliset vainosivat ja
tuntemattomat vaarat ympäröivät häntä.
Hän oli hyvin nälkäinen, janoinen ja uninen. Hän menettäisi melkein
viimeisenkin pelastuksen toiveensa, jos paneutuisi maahan nukkumaan.
Hän tekisi niin kaiken uhallakin. Vetäen pörrökarvaista taljaa
tiukemmin ympärilleen paneutui Nat-ul pitkäkseen kovalle kalliolle
jyrkänteen laidalle. Hän sulki silmänsä, ja uni olisi ottanut hänet
heti valtoihinsa, jollei salakähmäinen ääni kymmenkunnan metrin päässä
hänen takanaan olisi herättänyt häntä hätkähtäen valveille. Jokin hiipi
hänen kimppuunsa — kuolema jossakin muodossa, siitä hän oli varma.
Juuri nytkin hän kuuli ison eläimen raskaan hengityksen, ja vaikka
tuuli puhalsi heidän välitseen, tunsi hän ison kissan väkevän hajun.
Oli vain yksi mahdollisuus pelastautua pedon kynsistä ja torahampaista,
eikä Nat-ul epäröinyt käyttää sitä. Joutuisasti kuin ketterä naaras
konsanaan laskeutui hän alas jyrkänteen laidalta, ja hänen jalkansa
heiluivat tyhjyydessä. Nopeasti, kuitenkaan hätäilemättä, hapuili hän
jalallaan jotakin kiinnekohtaa alempaa vuorenseinämästä.
Ei tuntunut olevan mitään, ei edes pienintä ulkonemaa, joka olisi
tarjonnut hänelle tilaisuuden paeta laskeutumalla pedon kynsistä,
jonka hän varmasti tiesi varovaisesti hiipivän ylhäältä häntä kohti.
Äkillinen kauhunpuistatus vapisutti hänen ruumistaan, kun hän tunsi
kuuman hengityksen ja valuvan kuolan käsillään pitäessään kiinni
ylempää jyrkänteen reunasta.
Kumea murahdus kuului ylhäältä. Peto oli ilmeisesti ymmällään saaliinsa
omituisen asennon johdosta, mutta seuraavassa hetkessä se tarrautuisi
hänen ranteisiinsa tai alas kurottautuen upottaisi kyntensä hänen
päähänsä tai selkäänsä. Ja juuri silloin hänen sormensa lipsahtivat
otteestaan, ja Nat-ul putosi pimeyteen. Se seikka, että hän putosi
vain pari jalkaa, ei lieventänyt hitustakaan sitä säikähdystä, joka
oli vallannut hänet samassa tuokiossa kuin hänen kätensä pettivät.
Mutta nopeasti hän voitti kauhunsa tuntiessaan helpotuksekseen kapean
ulkoneman jalkainsa alla. Hän ei pelännyt paljoakaan, että peto
seuraisi häntä. Ulkonema saattoi ulottua ylhäältä tähän asti, mutta voi
olla toisinkin. Hän saattoi vain jäädä paikalleen ja toivoa parasta, ja
niin hän sijoittautui niin hyvin kuin taisi odottaakseen, mitä lähin
tulevaisuus toisi tullessaan. Hän kuuli pedon murisevan kiukkuisesti,
kun se käveli jyrkänteen reunamalla hänen yläpuolellaan, pysähtyen
silloin tällöin työntääkseen kuononsa äyrään yli ja vainutakseen
hänestä leviävää tuoksua ja kurkottaen toisinaan alas voimakkaan
käpälän, jonka isot kynnet raapivat epätoivoisesti kalliota vain
muutamia tuumia hänen päänsä yläpuolelta tavoitellessaan häntä.
Tätä kesti tunnin verran, minkä jälkeen nälkäinen kissa vetäytyi
petettypä ja nolattuna pois viidakkoon etsimään toista saalista,
ilmaisten mennessään kiukkuaan kumeilla karjahduksilla.
Nat-ul tunnusteli sormillaan ulkonemaa oikealta ja vasemmalta.
Kalliopinta oli luonnonvoimain kuluttama, mutta ei niin sileäksi
hioutunut kuin se olisi ollut, jos ulkonemaa olisi käytetty
saalistavain jalkojen tavallisena kulkutienä. Tyttö tunsi helpotusta
tehtyään tämän havainnon — hän ei ollut ainakaan tallatulla polulla,
joka olisi vienyt jonkun villipedon luolaan tai yhdistänyt jyrkänteen
laidan alhaalla olevaan laaksoon. Hitaasti ja varovaisesti hän hiipi
ulkonemaa pitkin, etsien avarampaa ja mukavampaa kielekettä, mutta
ulkonema vain kapeni hänen edetessään. Uskaltauduttuaan näin kauas
päätti hän jatkaa tutkintaansa, kunnes löytäisi paikan, jossa voisi
nukkua kohtalaisen turvallisesti ja mukavasti. Kun ainoatakaan
sellaista kohtaa ei näyttänyt löytyvän kourusta, jossa hän oli, päätti
hän laskeutua hiukan alemmas. Hän laski jalkansa ulkoneman laidalta,
hapuillen sandaaleihin pistetyillä varpaillaan rosoista kalliopintaa
alapuoleltaan. Vihdoin hän löysi turvallisen ulkoneman, jolle hän
laskeutui. Puolisen tuntia tutki Nat-ul sysimustassa yössä jyrkkää
kalliorinnettä, kunnes sattuma ohjasi hänen hapuilevat jalkansa luolan
suulle — pimeämpään täplään pimeässä vuorenseinämässä. Hetkisen hän
kuunteli tarkasti synkällä aukolla. Hänen herkkiin korviinsa ei
tunkeutunut pienintäkään hengityksen ääntä. Tyytyväisenä sen johdosta,
että luola oli isännätön, ryömi Nat-ul rohkeasti sisälle ja paneutui
nukkumaan — pakonsa pitkän päivän uuvuttamana.
Nat-ul heräsi kalliorintamasta kuuluvaan raapivaan ääneen. Hän
kohottautui kyynärpäänsä varaan ja kuunteli tarkasti. Mikä saattoi
aiheuttaa juuri tuollaisen äänen? Seuraavassa hetkessä hän tunsi sen —
vuoristolaiselle jo lapsuudesta asti tutun äänen. Se oli keihäänvarren
kolkkinaa sen riippuessa kiipeävän soturin selästä raakanahkaisesta
hihnasta. Milloin se laahasi melko sileätä pintaa, milloin taasen
hyppelehti ja ponnahteli ryhmyjen yli. Mitä uutta vaaraa se ennusti?
Nat-ul ryömi varovasti luolan aukolle. Täältä hänelle tarjoutui näköala
jyrkänteen oikealle puolelle, mutta kiipijää hän ei voinut nähdä —
tulija oli sen ulkoneman alapuolella, joka kulki onkalon kynnyksen
editse. Nat-ul hätkähti nähdessään naisen ilmestyvän esiin eräästä
luolasta, joka sijaitsi hieman hänen yläpuolellaan, ehkä viisikymmentä
jalkaa hänestä oikealle. Tähystelijä vetäytyi taaksepäin, ettei häntä
keksittäisi. Hän kuuli vieraan naisen ilonhuudahduksen, kun tämä
huomasi kiipijän alempana. Nat-ul näki hänen laskeutuvan tulijaa
vastaan. Hän näki miehen hetkistä myöhemmin, kun tämä kiipesi hänen
luolansa tasalle. Hänen sydämensä sykähti onnesta — hänen huulilleen
tuli tuttu nimi; mutta hänen onnensa oli lyhytaikainen, nimi kuoli
ennenkuin sitä ehdittiin lausua. Mies oli Nu Nunpoika, ja häntä
vastaan rientänyt nainen kietoi kätensä hänen kaulaansa ja peitti
hänen huulensa suudelmilla. Nainen oli Gron. Nat-ul tunsi hänet nyt.
Sitten hän vetäytyi näkyvistä, peittäen kasvonsa käsillään kuumien
kyynelten valuessa hänen hoikkien, ruskeiden sormiensa välistä. Hän ei
nähnyt Nun naurahtavan kevyesti ja välinpitämättömästi irroittaessaan
Gronin käsiä kaulastaan. Kohtalo oli epäystävällinen salatessaan
tämän ja aukaistessaan Nat-ulin silmät jälleen tuokioksi näyttääkseen
kiihtyneelle tytölle vain sen hetkisen, jolloin hänen rakastettunsa
katosi Gronin luolaan toinen käsivarsi kiedottuna Gronin vyötäisille.
Nat-ul hypähti jaloilleen. Raivon, mustasukkaisuuden ja murhanhalun
kyyneleet sokaisivat hänen silmänsä. Hän tarttui veitseen, joka oli
hänen vyössään. Murhanhimo poltti kuumasti hänen villiä, nuorta
sydäntään, kun hän astui rohkeasti ulos ulkonemalle. Hän astui muutamia
nopeita askelia sille luolalle päin, jossa Nu ja Gron olivat. Hän
meni ihan kynnykselle, ja sitten hän pysähtyi äkkiä. Jokin uusi tunne
pysähdytti hänet. Kuumat kyyneleet tulvehtivat jälleen hänen silmiinsä
— tällä kertaa tuskan ja loukatun rakkauden kyyneleet.
Hän yritti pakottautua luolaan, mutta ylpeys pidätti häntä. Sitten hän
kääntyi murheellisena pois ja laskeutui alas jyrkännettä. Hän riensi
joka hetki nopeammin, niin että hän lensi kuin peura tultuaan metsän
edessä olevalle aukiolle suurimman surunsa näyttämöltä. Eteenpäin hän
juoksi tiheikön läpi, piittaamatta mistään vaaroista, jotka saattoivat
väijyä kesyttömissä varjostoissa. Metsän toisella puolella hän kohtasi
pienen tasangon, joka näytti päättyvän vähän matkan päähän rinteen
reunaan. Kaukana pitkän matkan takana näki hän vuorten huiput, jotka
kohosivat välissä leviävän laakson yllä uiskentelevan sumun läpi.
Hän jatkaisi edelleen matkaansa. Hän ei välittänyt, mitä oli edessä,
kunhan vain sai joka askeleellaan pidennetyksi itsensä ja uskottoman
Nun ja inhoittavan Gronin välistä matkaa. Tämä, oli hänen ainoana
pyrkimyksenään — päästä niin pitkälle, ettei kukaan ikinä löytäisi
häntä — etsiä kuolemaa — tervehtiä loppua, jota kenenkään ei tarvinnut
kovin kauan etsiä tuossa alkuajan villissä maailmassa.
Hän oli mennyt ehkä puoliväliin aukiota, kun metsähärän pää ilmestyi
hänen ja edessäolevan rinteen harjan väliin. Eläin pysähtyi katselemaan
naista. Se nosti päänsä ja ammui. Ihan sen takaa ilmestyi yhä uusia
metsähärkiä. Metsähärät olivat yleensä vaarattomia eläimiä, jotka
taistelivat ainoastaan ollessaan pakotettuja puolustamaan itseänsä;
mutta välistä saattoi joku härkä osoittaa sotaisia taipumuksia, jotka
varoittivat aseetonta ihmistä mieluimmin olemaan varuillaan. Nat-ul
pysähtyi ja mittasi katseillaan itsensä ja härän sekä itsensä ja
lähimmän puun välisen matkan.
Sillaikaa kun Nat-ul pakeni tuskan raatelemana vuorelta, joka suojasi
Nu'ta, irroitti Gronin seuralainen luolassa uudestaan naisen sormet
kaulaltaan.
»Lopeta rakkaudenosoituksesi, Gron». sanoi hän. »Meidän keskemme ei voi
olla mitään rakkautta. Isäni Nun heimon mies ottaa vain yhden vaimon.
Minä haluaisin ottaa Than tyttären, Nat-ulin. Sinä olet jo Turin vaimo.
Olet sanonut sen minulle, ja olen nähnyt lapsen imevän rintaasi. Minä
rakastan vain Nat-ulia — sinun pitäisi rakastaa vain Turia.»
Nainen keskeytti hänen puheensa polkemalla vihaisesti sandaaliin
pistettyä jalkaansa.
»Vihaan häntä», huusi Gron. »Vihaan häntä. Rakastan vain Nu Nunpoikaa.»
Mies pudisti päätänsä, ja hänen jatkaessaan puhetta oli hänen äänensä
edelleen ystävällinen, sillä hän sääli onnetonta naista.
»Meidän on hyödytöntä, Gron», sanoi hän, »puhua enempää tästä
asiasta. Meidän täytyy pysyä yhdessä, kunnes olemme palanneet omille
kotiseuduillemme. Mutta toisiamme emme saa rakastaa emmekä edes puhua
rakkaudesta. Ymmärrätkö?»
Nainen katsoi häneen kotvasen. Hänen kasvonsa eivät paljastaneet, mitkä
tunteet liikuttivat hänen sydäntään. Ne saattoivat olla ylenkatsotun
naisen kiukkua tai murtuneen sydämen surua. Hän astui askeleen Nu'ta
kohti, pysähtyi, painoi sitten kätensä, kasvoilleen ja lysähti
nyyhkyttäen luolan lattialle.
Nu kääntyi poispäin ja astui ulos luolan edustan ulkonemalle. Hänen
tarkat silmänsä tutkivat hänen eteensä avautuvaa maisemaa yhdellä
ainoalla katsahduksella. Ne pysähtyivät äkkiä piskuiseen ihmisolentoon,
joka näkyi metsän takaa pienellä aukiolla, joka ulottui ylätasangon
laitaan, sukeltautuen sitten sisämaan järven viereiseen laaksoon.
Se juoksi vinhasti rinnettä kohti. Nu rypisti kulmiaan. Oli jotakin
tutunomaista tuon piskuisen vartalon suloisessa keinahtelussa ja pikku
jalkojen vilahduksessa, kun ne kiitivät ruohotasangon yli. Ken hän
oikein oli? Kuka hänen heimonsa jäsenistä oli saattanut tulla tälle
etäiselle saarelle? Tämä oli tietenkin vain satunnaista yhtäläisyyttä;
mutta kuinka hurjasti hänen sydämensä sittenkin löi, kun hän katseli
tuota kaukaista olentoa! Saattoiko se olla mahdollista? Voiko edes
kuvitellakaan, että Nat-ul olisi joutunut tähän vieraaseen maahan?
Nu näki metsähärkälauman johtajaeläinten ilmestyvän laaksosta
ylätasangon laitaan. Niiden takana täytyi olla paimenia. Pääseekö
tyttö pakoon heidän käsistään? Ah, hän on nähnyt eläimet — hän on
pysähtynyt ja katselee ympäriltään puuta, päätteli Nu, sillä naiset
pelkäävät usein noita pörrökarvaisia härkiä. Hän muisti ylpeillen,
että hänen Nat-ulinsa ei pelännyt juuri mitään maanpinnalla. Tyttö oli
tietenkin varovainen, sillä muuten hän ei olisi pysynyt hengissä kahta
viikkoakaan. Ei pelännyt mitään! Nu hymyili. Oli kaksi asiaa, jotka
täyttivät Nat-ulin kauhulla — hiiret ja maanjäristykset.
Nyt näkee Nu ensimmäiset paimenet lauman sivulla. He rientävät, keihäät
ojossa ottaakseen selvää, mikä oli pysäyttänyt johtajaeläimet — mikä
oli saanut vanhan kuningashärän mylvimään ja kuopimaan maata. Huomaako
tyttö heitä? Pääseekö hän pakoon heidän käsistään? He näkevät nyt
hänet, ja samassa on selvää, että hän näkee heidät. Onko hän heidän
heimonsa jäseniä? Jos niin on, rientää hän heitä vastaan. Ei! Hän on
kääntynyt ja juoksee vinhasti metsää kohti. Paimenet ryntäävät nopeasti
ajamaan takaa. Nu vapisi kiihkosta. Jospa hän vain olisi tiennyt! Jospa
hän vain olisi tiennyt!
Gron seisoi hänen vieressään. Nu ei ollut huomannut hänen läsnäoloaan.
Naisen silmät tuijottivat jännittyneinä etäisyyteen, pieneen
ihmisolentoon, joka juoksi aukion poikki metsää kohti. Gron oli
painunut kätensä lujasti rintaansa vasten. Hänetkin oli vallannut
sama pelko, joka ahdisti Nu'ta. Ehkä tämä ajatus oli telepaattisesti
siirtynyt miehestä häneen.
Katselijat näkivät paimenten saavuttavan pakolaisen, tarttuvan häneen
ja raahaavan hänet takaisin ylätasangon laitaan. Lauma oli kääntynyt
ja kadonnut hetkistä myöhemmin kokonaan äyrään toiselle puolen. Nu oli
kahden vaiheilla. Hän tiesi, että vanki ei voinut olla Nat-ul, mutta
sittenkin vaati jokin häntä rientämään apuun. Tyttö aiottiin viedä
järviasumuksiin! Lähtisikö hän perästä? Se olisi mieletöntä — mutta
entä jos tuo ihmisolento oli sittenkin Nat-ul? Luomatta katsahdustakaan
taaksensa lähti mies laskeutumaan alas jyrkännettä. Hänen takanaan
seissyt nainen käsitti selvästi hänen aikeensa ja astui askeleen hänen
jälkeensä kädet ojennettuina häntä kohti.
»Nu!» huusi hän. Hänen äänensä oli hiljainen ja rukoileva. Mies ei
kääntynyt. Hän oli kuuro, hänen mieltään askarutti vain pelonsekainen
toivo, jolla hän seurasi vangiksi otettua, notkeata neitosta kätkettyyn
laaksoon, kaukaiselle järvelle.
Gron ojensi käsivartensa anovasti häntä kohti. Hetkisen hän seisoi niin
liikkumatta. Nu laskeutui edelleen vuoren rinnettä. Hän saapui juurelle
ja lähti juoksemaan nopeasti metsää kohti. Gron painoi rajusti avoimet
kämmenensä kasvoilleen, kääntyi ja hoippuroi takaisin luolan edustan
ulkonemalle, missä hän vaipui polvilleen tukahdutetusti voihkaisten ja
suistui pitkin pituuttaan kapealle tasanteelle.
NELJÄSTOISTA LUKU
»_Olen tullut pelastamaan sinua_.»
Nu tuli ylätasangon laitaan nähdäkseen parahiksi paimenten ja
heidän vankinsa saapuvan järviasumuksille. Hän näki kiihtyneet
alkuasukasparvet, jotka riensivät heitä vastaan. Hän näki vankia
sysättävän ja tyrkittävän sinne tänne. Paimenet viittoilivat usein
ylätasangolle päin taaksensa. Oli ilmeistä, että Nun hyökkäys
vahtisoturin kimppuun edellisenä yönä ja tämän oudon ihmisen
vangitseminen sekä Nun ja Gronin esiintyminen vuorella edellisenä
päivänä oli herättänyt kyläläisissä pelon etelästä käsin tapahtuvasta
hyökkäyksestä. Vain tämä seikka saattoi selittää paimenten aikaisen
paluun karjalaumoineen.