kammottavana järistyksenä, joka kohotti mahtavan vuoren sadan jalan
korkeudelle ilmaan, murskaten ja hajoittaen sen siruiksi, jyrkänteen
suistuessa eteenpäin sen juurella kasvavaan metsään. Sitten vallitsi
hiljaisuus — kammottava ja pahaenteinen hiljaisuus — viisi minuuttia
kesti kuolemanhiljaisuutta maan pinnalla, kunnes äkkiä kuului kaukaa
mereltä syöksyvän, kuohuvan hyökyaallon kohina — ääni, jota kuulemaan
oli jäänyt vain muutamia villipetoja —, ja vuorenkorkuinen valtameri
ryntäsi sinne, missä ennen oli ollut päällikkö Nun kylä.
VIIDESTOISTA LUKU
Mitä luola paljasti
Kun Victoria Custer aukaisi silmänsä, näki hän ensiksi veljensä Barneyn
kasvot yllään. Hän silmäili veljeään tuokion neuvottoman hämmentyneenä.
Äkkiä hän ojensi kätensä Barneytä kohti.
»Missä olen?» kysyi hän. »Mitä on tapahtunut?»
»Sinulla ei ole hätääkään, Vic», vastasi nuori mies. »Olet turvassa ja
terveenä loordi Greystoken bungalowissa.»
Sitten rypisti tyttö hämmentyneenä kulmiaan.
»Entä maanjäristys», kysyi hän, »eikö tapahtunut maanjäristystä?»
»Vain vähäinen, Vic, mutta se ei merkinnyt mitään. Mitään vahinkoa se
ei tuottanut.»
»Kuinka kauan olen ollut — tuota — tällä tavoin?» jatkoi Victoria.
»Pyörryit noin kolme minuuttia sitten», vastasi hänen veljensä. »Laskin
sinut juuri tähän ja lähetin Esmeraldan noutamaan hiukan paloviinaa,
kun aukaisit silmäsi.»
»Kolme minuuttia», mumisi tyttö, — »kolme minuuttia!»
Sinä iltana, toisten vetäydyttyä huoneisiinsa, istui Barney Custer
sisarensa vuoteen vieressä, ja pitkälle aamuyöhön kertoi Victoria
hänelle yksinkertaisin sanoin ja osoittamatta hermostumisen merkkiäkään
tässä esittämäni tarinan Nat-ulista ja Nu Nunpojasta.
»Luulen», virkkoi hän lopetettuaan kummallisen kertomuksensa, »että
olen onnellisempi nähtyäni tämän unen tai sanottakoon sitä miksi
hyvänsä. Olen kohdannut uneni miehen ja elänyt uudestaan sen elämän,
jonka hän ja minä elimme lukemattomia vuosia sitten. Vaikkapa hän
tulisikin luokseni uudestaan unessa, ei se häiritse minua. Iloitsen
siitä, että se oli vain unta, ettei Terkoz tappanut mr. Curtissia ja
etteivät kaikki nuo hirvittävät asiat olleet todellisia.»
»Nyt», virkkoi Barney hymyillen, »voit kuunnella, mitä Curtiss on
yritellyt sanoa sinulle.» Se oli puolittainen kysymys.
Victoria Custer pudisti päätänsä.
»Ei», sanoi hän, »en koskaan enää voisi rakastaa häntä. En voi sanoa
sinulle miksi, mutta ehkäpä kaikki se, mitä elin noiden kolmen minuutin
aikana, paljasti minulle muutakin kuin vain hämärän ja kaukaisen
menneisyyden. Tiedäthän, ettei Terkoz ole koskaan pitänyt hänestä.»
Barney ei puhunut enempää siitä asiasta. Hän suuteli tyttöä,
toivottaen hyvää yötä; ja kun itäinen taivaanranta alkoi kirkastua
aamunsarastuksesta, meni hän nukkumaan muutamiksi tunneiksi
huoneeseensa.
Seuraavana päivänä päätettiin, että Victoria ja Barney lähtisivät
rannikolle niinpiankuin oli saatu hankituksi kantajat, mikä vaatisi
korkeintaan muutaman päivän ajan. Luutnantti Butzow, Curtiss ja minä
päätimme seurata heitä.
He oleskelivat viimeistä päiväänsä Greystoken uudistalossa.
Toiset olivat metsästämässä. Barney- ja Victoria olivat jääneet
viimeistelemään matkatavarain pakkausta. Se oli nyt tehty, ja tyttö
pyysi, että he lähtisivät viimeisen kerran ratsastamaan uzirien maan
avaraan, riistarikkaaseen laaksoon.
He olivat ratsastaneet tuskin kahta kilometriäkään, kun Barney
havaitsi, että hänen sisarellaan oli jokin erikoinen päämäärä, sillä
hän ratsasti suoraan kuin nuoli etelää kohti ryhmyisten vuorten juurta,
jotka rajoittivat wazirien maata tällä taholla — samalle suunnalle,
jota hän aikaisemmin oli kaihtanut. Parin tunnin lujan ratsastuksen
jälkeen he tulivat korkean vuoren juurelle, joka aikaisemmin oli
herättänyt Victoriassa kauhua ja pahoja epäilyksiä.
»Mikä on tarkoituksesi, Vic?» kysyi Barney. »Luulin sinun jo selvinneen
kaikesta tästä.»
»Niin olenkin, Barney», vastasi Victoria, »tai ainakin selviän
tämän päivän perästä, mutta en voinut lähteä pois tyydyttämättä
uteliaisuuttani. Tahdoin ottaa selvän, onko täällä jotakin luolaa,
johon ihminen saattaa olla haudattuna.»
Hän hypähti ratsulta ja lähti kiipeämään ylös rosoista jyrkännettä.
Barney hämmästyi hennon tytön ketteryyttä ja voimaa. Häntä ihan
hengästytty kun hän pysytteli Victorian perässä noustaessa nopeasti.
Vihdoin pysähtyi Victoria äkkiä kapealle ulkonemalle. Kun Barney pääsi
hänen viereensä, näki hän sisarensa käyneen hyvin valkoiseksi, ja
hän itsekin kalpeni nähdessään, mihin Victorian katse oli kiintynyt.
Maanjäristys oli irroittanut ison kalliolohkareen, joka ikuisuuksia
sitten oli ilmeisesti kuulunut kiinteästi vuorenseinämään. Nyt se oli
työntynyt ulospäin kymmenkunnan jalkaa, paljastaen synkän onkalon suun.
Barney tarttui Victorian käteen. Se oli hyvin kylmä ja vapisi hiukan.
»Lähtekäämme», sanoi hän, »tämä on mennyt jo kyliin pitkälle, Vic.
Tulet uudestaan sairaaksi, jos jatkat näin. Mennään hevosten luo —
olemme nähneet kaikki, mitä tahdoimme nähdäkin.»
Victoria irroitti kätensä.
»Ei ennen kuin olen tutkinut tuon luolan», sanoi hän melkein uhitellen,
ja Barney tiesi, että Victoria noudattaisi omaa päätänsä.
Yhdessä he astuivat inhoittavaan luolaan, Barney edellä, raapien
tulitikkuja toisella kädellään, samalla kuin hän puristi toisessa
kädessään vireeseen vedettyä pyssyään; mutta luolassa ei ollut mitään,
mikä olisi enää kyennyt vahingoittamaan heitä. Tulitikun heikot säteet
valaisivat eräässä etäisessä nurkassa jotakin, mikä sai Barneyn äkkiä
pysähtymään. Hän yritti käännyttää tytön takaisin ikäänkuin luolassa
ei olisi ollut enää mitään nähtävää, mutta myös Victoria oli nähnyt ja
tunkeutunut eteenpäin. Hän käski veljensä sytyttämään toisen tulitikun.
Ja heidän edessään oli ison miehen lahonnut luuranko. Sen vieressä
oli murtunut, kivipäinen keihäs, ja lisäksi he näkivät kiviveitsen ja
kivikirveen.
»Katsos!» kuiskasi tyttö, viitaten johonkin, joka oli ihan luurangon
takana.
Barney kohotti tulitikkua, kunnes sen heikko valo osui tuohon toiseen
esineeseen — ison kissan irvistävään kalloon, jonka yläleuan aseina oli
kaksi voimakasta, kahdeksantoista tuuman pituista, käyrää torahammasta.
»Uu, ihmisten ja imettäväisten tappaja», kuiskasi Victoria Custer
kauhistuneella äänellä. »Ja Nu Nunpoika, joka tappoi sen Nat-ulinsa
tähden — minun tähteni!»