»On kuitenkin mukavampikin keino», puhui hän luottavasti naiselle, kun

he kyyköttivät luolan suulla ja söivät. »Metsähärkäin ajajilla oli

keihäitä, kirveitä ja veitsiä. On mukavampaa seurata heitä ja ottaa

heidän aseitaan kuin tehdä niitä itse. Jää tänne, Gron, turvaan, niin

Nu lähtee muukalaisten perään ja palaa tuokion kuluttua, tuoden aseita

ja lihavimpain lehmäin lihaa. Sitten lähdemme rannalle, vihollisia

pelkäämättä, etsimme venheen ja palaamme Nun maahan. Siellä sinut

otetaan hyvin vastaan, sillä isäni Nu on päällikkönä, ja kun hän saa

tietää, että olet pelastanut henkeni, kohtelee hän sinua hyvin.»

Niinpä laskeutui Nu nopeasti alas vuoren juurelle, meni aukion poikki

ja katosi hetkisen kuluttua Gronin näkyvistä metsän varjostoon.

Kotvaseen aikaan ei Nu kyennyt saamaan minkäänlaista selvää karjalauman

sekavista jäljistä, mutta vihdoin hän löysi paikan, mihin paimenet

ilmeisesti olivat koonneet eläimensä ja ajaneet niitä enemmän tai

vähemmän yhtenäisenä joukkona metsän vastakkaista puolta kohti. Nu

liikkui varovasti, jokainen aisti valppaana villipedon tai ihmisen

mahdollisesti aiheuttamaa yllätystä vastaan. Jokainen elollinen olio,

jonka hän saattoi kohdata, voi olla vain vihollinen. Hän seisahtui

usein, kuunnellen ja haistellen ilmaa. Kaksi kertaa hänen täytyi

vetäytyä puihin harhailevain petojen lähestyessä; mutta niiden mentyä

omia teitänsä laskeutui Nu alas ja seurasi edelleen jälkiä.

Karjalauman tallaama polku vei metsän toiseen reunaan, ja siellä

avautui hänen eteensä alempaa niin ihana maisema, ettei hän koskaan

ennen ollut sellaista katsellut. Läntinen aurinko paistoi matalalta

avaraan laaksoon, joka levisi hänen alapuolellaan, sillä metsä päättyi

pienoisen rinteen laitaan, joka vietti alaspäin keskellä vihreitä

niittyjä kimmeltävään siniseen järveen kolmisen kilometrin päähän.

Järven pinnalla, nähtävästi kelluen, oli parisenkymmentä omituista

vehjettä. Nu oli varma siitä, että ne olivat ihmisten rakentamia,

vaikka hän ei ikinä ollut nähnyt eikä uneksinut mitään niiden

kaltaista. Mielessään hän ajatteli niitä »luoliksi», ihan samoin kuin

hän itsekseen oli määritellyt veneenrakentajain teltatkin, sillä

Nu'lle merkitsi jokainen ihmisasumus »luolaa». Eikä hän epäillyt, että

ne olivat ihmisten asuntoja, koska hän saattoi nähdä ihmisolentojen

käyskentelevän edes takaisin pitkin kapeita kapulasiltoja, jotka

yhdistivät olkikattoiset rakennukset järven rantaan. Näitä pitkiä

siltoja myöten he ajoivat metsähärkiäänkin, ilmeisesti aidatakseen ne

turvaan yöksi metsän ja tasangon öisien saalistajain kynsistä.

Pimeän tuloon saakka seurasi Nu vähentymättömin mielenkiinnoin

häärintää uivassa kylässä. Sitten hän hiipi pimeyden tarjoamassa,

kohtalaisessa suojassa alas veden partaalle. Hän käytti hyväkseen

jokaista puuta ja pensasta, jokaista kalliota ja kuoppaa, joka sattui

olemaan hänen itsensä ja vihollisen välillä, estääkseen ketään

huomaamasta hänen tuloaan. Vihdoin hän makasi kätkeytyneenä paksuun

kahilikkoon järven rannalla. Työntämällä kaisloja hajalleen hän näki

oivallisesti kylän, ilman että häntä itseään olisi keksitty. Kuu oli

noussut, vuodattaen kirkasta valoaan harvinaisen maiseman ylle. Nyt

erotti Nu, etteivät asumukset itse asiassa uiskennelleetkaan veden

pinnalla. Hän huomasi veteen upotettujen tukkien päät. Asunnot oli

laitettu niille. Hän näki miehiä, naisia ja lapsia kokoontuneina

avoimille käytäville, jotka ympäröivät useampia rakennuksia, ja

kaidoille silloille, jotka veivät asunnoilta rannalle. Tulia paloi

monien majojen edustalla, loimuten pienissä, savesta tehdyissä

liesissä, jotka estivät niiden alla olevia lankkuja syttymästä

palamaan. Nu tunsi sieraimissaan kiehuvan kalan miellyttävän tuoksun,

ja vesi herahti hänen kielelleen, kun hän näki järvenasukkaiden

hampaiden iskeytyvän paistettuihin, mehukkaisiin metsähärän

kimpaleisiin, samalla kuin toiset aukoilivat raakkuja, ahmivat niiden

sisällön raa’altaan ja heittivät kuoret alas järveen.

Mutta vaikka hänen mielensä teki kovasti lihaa, niin hänen halunsa

erikoisina esineinä olivat sentään pitkä keihäs, raskas kirves ja

terävä veitsi jotka hän näki lähimmällä kalikkasillalla vartiostossa

seisovalla karvaisella jättiläisellä. Häneen kiintyi Nun katse

useimmin. Hän näki kyläläisten, jotka olivat lopettaneet illastamisensa

ja sysänneet ruuanjätteet asumusten alle veteen, alkaneen pakista

meluisasti tuliensa ympärillä. Lapset telmivät ja ilakoivat vaarallisen

lähellä käytävien reunoja. Nuorukaiset ja neitoset liikuskelivat kylän

pimeämmillä kulmilla ja keskustelivat kuiskaillen, nojaten mataliin

kaiteisiin. Kovaääniset soturit kuvailivat tuhannetta kertaa vanhojen

urotekojensa yksityiskohtia. Nuoret äidit, istuen pienemmissä ryhmissä,

jaarittelivat nyökäytellen tuon tuostakin päitänsä, samalla kuin he

imettivät pienokaisiaan. Vanhat naiset, hampaattomat ja valkohapsiset,

mutta vielä suorat ja ripeät niiden alkuajan ankaroiden lakien

johdosta, jotka sallivat vain kelvollisinten jäädä eloon, hoitelivat

puuhakkaasti vanhempia lapsia ja askartelivat yksinkertaisimmissa,

heidän huolekseen jätetyissä taloushommissa.

Ilta rupesi synkkenemään yöksi. Lapset oli lähetetty nahkapeittoisille

ruohovuoteilleen. Vielä puolisen tuntia istuskelivat vanhemmat ihmiset

tulien ääressä, mutta sitten myös he poistuivat kaksin ja kolmisin

sisälle majoihin paneutuakseen levolle. Kylä vaipui uneen, mutta Nu

piti yhä silmällä lähintä vartijaa, kätkeytyneenä rannan kahilikkoon.

Silloin tällöin saattoi mies jättää vahtipaikkansa kohentaakseen tulta,

joka loimusi lähellä sillan rannanpuolista päätä. Sen ohi ei mikään

tavallinen peto uskaltaisi tunkeutua, eikä kukaan muukaan tulematta

huomatuksi, sillä sen liekit valaisivat kirkkaasti kaidan sillan päätä.

Nu havaitsi ihmettelevänsä, miten hänen oli meneteltävä päästäksensä

vahtisoturin luo huomiota herättämättä. Vartiotulen ohi ryntääminen

olisi ollut sulaa hulluutta, sillä vahti olisi silloin hyvin ehtinyt

nostaa hälytyksen, mikä olisi kutsunut paikalle kylän koko väen

ennenkuin Nu olisi ennättänyt miehen viereen.

Olihan tosin järvi, mutta juuri sieltä voitiin hänet keksiä parhaiten,

koska uija olisi näkynyt kylään liiankin hyvin sen kuun valaisemalta,

peilikirkkaalta pinnalta. Pitkin sillan laitaa lankesi varjo. Jos hän

voisi päästä sen suojaan, pääsisi hän lähelle vahtisoturia ja voisi

sitten kiivetä ihan miehen viereen, ennenkuin tämä olisi käsittänyt

vihollisen olevan kimpussaan. Joka tapauksessa oli onnistumisen

mahdollisuus perin vähäinen, ja niin Nu jäi odottamaan toivoen, että

joku edullinen seikka tarjoaisi hänelle tilaisuuden pulmakysymyksen

onnekkaampaan ratkaisuun.

Itse asiassa hän melkein kaihtoi tämän oudon järven tuntemattomia

vaaroja, jossa saattoi väijyä lukemattomia tuhoeläimiä; mutta pian

syntyi tilanne, joka pakotti luolaihmisen tekemään nopean ratkaisun,

valitsemaan kahden pahan väliltä, joista toinen merkitsi tiettyä

kuolemaa ja toinen epätietoista, arvoituksellista kohtaloa.

Nun terävät korvat erottivat ensin salakähmäistä liikehtimistä

kaislikosta hänen takaansa, tuulen alapuolelta, mihin hänestä

levinneen tuoksun oli täytynyt kulkeutua ja ilmaista hänen läsnäolonsa

sille oliolle, joka hiiviskeli näillä seuduin. Ison pedon liikunta

retkillä ruohistossa tai viidakossa on melkein äänetöntä, ja vieläkin

äänettömämpiä ovat sen salamyhkäiset askeleet, kun se vaaniskelee

saalistansa. Te tai minä emme voisi erottaa tylsällä kuuloaistillamme

alkuajan yön myriadien äänten joukosta — isojen kissaeläinten yskintää

ja valitusta, joita huumaavat karjahdukset korostavat, karjalaumojen

mörähtelyä, mylvintää ja röhkinää — tuskan ja kauhun kimeätä kirkaisua,

kun saalistaja putoaa uhrinsa kaulaan tai selkään — hyönteisten surinaa

— matelijoiden sihinää — yötuulen rasahtelua ja kahinaa ruohistossa

ja puissa. Mutta Nun korvat eivät olleet sellaiset kuin meidän. Hän

ei ollut tajunnut ainoastaan ison pedon liikehtimistä kahilikossa

takanaan, vaan, niin terävä oli hänen havaintokykynsä, hän oli myös

heti erottanut tuon takanaan hiipivän eläimen käynnin muuttumisen

huolettomasta salakähmäisen varovaiseksi. Peto oli vainunnut hänen

hajunsa ja lähestyi nyt varovasti suoraan rannalla-tähystelijää kohti.

Nun ei tarvinnut silmillään nähdä voidakseen kuvitella mielessään isot

tassut, kun ne nousivat visusti ja laskeutuivat maahan varovaisesti,

niin ettei edes ruohon taipuminen voinut nostaa heikkoa hälytystänsä,

alaspainetun, tylpän pään, eteenpäin työnnetyt korvat, huojuvan

hännän hiljaiset heilahdukset sen tupsukkaan pään hieman viuhuessa.

Hän näki kaiken tämän ja käsitti myös, mitä se merkitsi. Ei voinut

paeta oikealle eikä vasemmalle, ja hänen edessään olivat tuntemattoman

järven vedet. Hän oli ihan aseeton, ja voimakas kissa valmistautui jo

hyppäämään.

Nu silmäsi vartijaa kohti. Mies oli juuri palannut kohentamasta

vartiotultaan. Hän seisoi nojaten kaiteen yli ja tuijottaen veteen.

Mitä tuo oli? Nun silmät tähystivät kiinteämmin sillalle, missä vartija

seisoi. Ihan hänen takanaan oli toinen ihmisolento. Ah, naisen hahmo.

Salakähmäisesti, heittäen tuon tuostakin silmäyksiä taaksensa, se

lähestyi vartijaa. Kuului kuiskaus. Mies kääntyi ja nähdessään olennon

niin lähellä vieressään aukaisi sylinsä ja painoi naisen rintaansa

vasten.

Naisen kasvot hautautuivat miehen olkapäätä vasten. Miehen pää kääntyi

Nu'sta, ja epäilemättä hänen silmänsä piiloutuivat ruskeanpunaisiin

hiuksiin, jotka valuivat valtoimina melkein naisen vyötäröille asti.

Ja Nun takana hiiviskellyt iso peto teki sitten hyppäyksen.

KAHDESTOISTA LUKU

Turin petos

Samalla hetkellä, kun peto hyppäsi Nu'ta kohti, sukeltautui hän

järveen. Vesi oli matalaa, vain parin, kolmen jalan syvyistä, mutta

luolamies pysytteli pohjassa, madellen vasemmalle sillan varjoa kohti.

Hän tiesi, ettei kissa seuraisi häntä järveen — suurimpana häntä

uhkaavana vaarana olivat nyt veden tuntemattomat asukkaat. Mutta vaikka

hän odotti joka hetki tuntevansa niljakkaan ruumiin tai teräväin

hampaiden kosketuksen, ei hänen kimppuunsa hyökätty.

Vihdoin hän kääntyi selälleen ilman loputtua keuhkoista ja ui

eteenpäin, kunnes hänen nenänsä ja suunsa kohosivat vedenpinnalle. Hän

veti keuhkonsa ilmaa täyteen, sukelsi uudestaan ja jatkoi matkaansa

siltaa kohti.

Mielestään ikuisuuden kuluttua koskettivat hänen kätensä vihdoin

erääseen rosoiseen paaluun. Viipymättä hän kohosi vedenpinnalle ja

havaitsi ilokseen, että hän oli tullut sillan alle turvaan vartijan ja

tämän seuralaisen katseilta.

Rannalta takaansa hän saattoi kuulla nolatun kissan kiukkuista

valitusta. Hän mietti, oliko hänen pakonsa synnyttämä melu tehnyt

vartiosoturin valppaammaksi. Kauan aikaa hän kuunteli jotakin merkkiä

ylhäältä, ja vihdoin hän kuuli hiljaa kuiskailevia, keskustelevia

ääniä. Hyvä, he kuhertelivat yhä ajattelematta hetkeäkään niitä

vaaroja, jotka väijyivät ihan läheltä.

Nu toivoi heidän juttujensa päättyvän. Hän ei uskaltanut nousta

sillalle niin kauan kuin nainen oli saapuvilla. Tunnin verran hän

odotti, seisten vyötäröltään myöden vedessä, kunnes kuuli naisen

poistuvain askelten äänen yläpuoleltaan. Hän antoi naisen palata

rauhassa asunnolle ja kiipesi sitten ketterästi kuin kissa liukasta

paalua ylös, kunnes hänen sormensa tapasivat siltapalkkien reunan.

Varovaisesti hän veti ruumistaan ylös, niin että hänen silmänsä tulivat

lopulta sillan yläreunan tasalle.

Kymmenkunnan askeleen päässä hänestä asteli vahtisotilas rannalle päin

vartiotulta kohti. Miehen selkä oli käännetty Nu'hun, ja hän oli jo Nun

ja rannan välissä. Sopivampaa tilannetta ei olisi voinut tarjoutua.

Luolamies kiipesi nopsasti sillalle ja juoksi kuulumattomin askelin

kevyesti vahdin perään. Mies oli puukasan vieressä, josta hän lisäsi

sytykkeitä nuotioon, ja kumartui parhaillaan ottaakseen sylillisen

puita, kun Nu yllätti hänet. Nopeasti ja täsmällisesti kuin saaliinsa

kimppuun käynyt leijona hyppäsi Nu suoraan vahdin selkään. Hänen

molemmat kätensä etsivät miehen kurkkua, jotta hän voisi tukahduttaa

avunhuudot, ja hyökkääjän hampaat upposivat vartijan lihaksiin

solisluun taakse, ettei mies olisi helposti vapautunut hänen

edullisesta otteestaan.

Vahtisoturi, joka oli ylen ällistynyt tästä takaapäin tulleesta

hyökkäyksestä, ponnisteli kääntyäkseen vihollistansa vastaan. Hän repi

kurkkuunsa takertuneita sormia saadakseen ne irtautumaan tuokioksi,

jolloin hän ehtisi huutaa apua; raudankova puristus ei tahtonut

hellitä. Sitten hapuili uhri oikealla kädellään veistänsä. Nu oli

toivonut ja odottanut sitä. Samassa hetkessä hänen oikea kätensä

irroitti otteensa toisen kurkusta, ja salaman tavoin se siirtyi

haluttua asetta kohti, niin että Nun sormet kiertyivät soturin sormiin

samassa tuokiossa kuin jälkimäinen tarttui veitsen kahvaan.

Nyt lennähti veitsi tupestaan kaksien voimakkaiden käsien vetämänä, ja

sitten alkoi voimainkoetus, joka oli ratkaiseva taistelun tuloksen.

Järven asukas yritti työntää veistä taaksepäin selässään olevan miehen

ruumiiseen. Nu yritti kääntää veitsen päätä ylöspäin ja ulospäin.

Terä oli taaksepäin kääntyneenä. Nu ei koettanut muuttaa sen suuntaa

— se oli niinkuin hän tahtoi sen olevankin. Vähitellen hänen väkevät

lihaksensa veivät voiton hänen vastustajansa lihaksista, ja yhä hän

esti vasemmalla kädellään toista huutamasta. Nu työnsi vastustajansa

veitsen päätä ylöspäin, hitaasti mutta varmasti. Nyt se on rinnan

tasalla, nyt vahtisotilaan olkapään kohdalla, ja koko ajan yrittää

karvainen jättiläinen sysätä sitä takaisin luolamiehen ruumiiseen.

Samassa hetkessä, kun se kohosi soturin olkapään kohdalle, työnsi Nu

vartta vähitellen vasemmalle, kunnes terä oli kohdistunut suoraan

omistajansa sydämeen. Ja sitten alkoi Nu yhtäkkiä vääntää toisaanne, ja

salaman tavoin syöksyi terä järvenasukkaan sydämeen molempain miesten

yhtyneiden voimain painosta ja Nun ohjaamana.

Mies lysähti ääneti hänen ruumiinsa alle. Syntyi loppuottelu, ja sitten

jäi vahti makaamaan liikkumattomana. Nu ei tuhlannut enempää aikaa kuin

tarvitsi siirtääkseen halutut aseet vastustajansa yltä itsensä ylle, ja

sitten hän häipyi ääneti ja nopeasti kuin aave pimeään metsään, järven

yläpuolella kohovia vuoria kohti.

* * * * *

Gron istui yksin luolassa ajatuksiinsa syventyneenä. Välistä hän oli

joutumaisillaan epätoivoon muistellessaan menetettyä pienokaistaan, ja

uudestaan kuohahti hänen oikeutettu suuttumuksensa äyräittensä yli,

kun hän ajatteli Turin raakaa ja väärää menettelyä. Hänen sormensa

kouristuivat ikäänkuin puristuakseen tuon ihmispedon kurkkuun. Hän

vertasi jälleen Turia tuon tuostakin Nu'hun, ja joka kerta hän tunsi

yhä selvemmin tätä muukalaista kohtaan syntyneen uuden kiintymyksensä

suuruuden. Hän rakasti vierasta soturia melkein purevan hurjasti. Hän

eli yhä uudestaan ne lukemattomat pikku tapaukset, jolloin mies oli

osoittanut hänelle ystävällisyyttänsä ja huolenpitoaan, mihin hän ei

ollut tottunut. Hänen oman heimonsa keskuudessa olisi näitä seikkoja

pidetty miehen heikkouden merkkeinä, mutta Gron tiesi, ettei tuossa

ylevässä ulkolaisessa ollut hitustakaan heikkoutta. Pitkälle yöhön

hän istui, jännittäen silmiänsä ja korviansa pimeässä erottaakseen

ensimmäisen seikan, joka viittasi Nun paluuseen. Kun Nu'ta ei kuulunut,

alkoi hän tuntea pelkoa. Nu oli mennyt aseettomana villin maan läpi

riistääkseen aseita viholliselta. Hän saattoi olla jo kuollut, mutta

Gron ei voinut uskoa, että mikään kykenisi voittamaan tuota väkevää

ruumista.

Aamupuolella yötä hän tuli toivottomaksi, ja ryömittyään luolaan hän

kyykistyi ruohoille, jotka Nu oli tuonut hänelle, ja nukkui. Päivä oli

jo noussut useita tunteja sitten, kun hän heräsi ulkoa kuuluvaan ääneen

— keihäänvarren kolahteluun kallionrinnettä vastaan, sen laahatessa

kiipeävän miehen perässä.

Kun Gron näki, kuka tulija oli, päästi hän heikon ilonhuudahduksen,

uhmaten tuhoisan jyrkänteen vaaroja rientäessään vastaan. Nu katsoi

ylös hymyillen ja näytellen anastamiaan aseita tullessansa. Hän

huomasi naisen kasvojen muuttuneen ilmeen — tervetuliaishymyn, joka

teki hänen piirteensä kerrassaan säteileviksi. Nu ei ollut kertaakaan

ennen joutanut tarkastella Gronin ulkonäköä, ja nyt hän yllätyksekseen,

melkein kuin olisi saanut iskun, havaitsi, että nainen oli sekä

nuori että hyvännäköinen. Mutta tämä yllätys ei ollut mitään siihen

verrattuna, mitä seurasi, sillä tuskin oli Gron saapunut Nun luo, kun

nainen kietoi molemmat kätensä hänen kaulaansa ja veti hänen huulensa

omilleen, ennenkuin Nu osasi aavistaakaan hänen aikomustaan.

Nu irtautui nauraen. Hän ei rakastanut Gronia — hänen sydämensä

kuului kokonaan Nat-ulille, ja hänen mieltänsä askarruttivat nyt

paluusuunnitelmat omaan maahan, missä hän saattaisi jatkaa sen

tytön etsiskelyä, joka oli tuleva hänen vaimokseen. Yhä nauraen ja

toinen käsi kiedottuna Gronin ympärille hänen auttaessaan tätä ylös

kalliojyrkännettä, suuntasi hän askeleensa luolalle.

»Olen tuonut hiukan ruokaa», sanoi hän, »ja nukuttuani palaamme

merelle. Matkan varrella voin metsästää, sillä nyt minulla on aseita,

mutta sitä ennen täytyy minun nukkua, sillä olen ihan näännyksissä.

Sinun on oltava vahdissa sillä aikaa kun minä nukun.»

Mutta heidän tultuaan luolaan ryhtyi Gron, vastalöytämänsä rakkauden

kiehtomalla, uudestaan osoittamaan hellyyttänsä; mutta hänen

syleilyssäänkin näki Nu vain toisten kasvojen suloisen kuvan —

Nat-ulinsa. Missä oli Nat-ul?

* * * * *

Kun Nat-ul ja päällikkö Nu havaitsivat, ettei Nu Nunpoika ollut enää

sidottuna tulivöiseen paaluun veneenrakentajain kylässä, kääntyivät he

katsomaan toisiinsa kysyvän hämmästyneinä. Mies tutki paalua tarkemmin.

»Se ei ole palanut», sanoi hän, »joten Nu ei siis ole voinut palaa. Ja

tuossa», hän viittasi maahan paalun ympärille, »katsos, tuossa ovat

köydet, joilla hänet oli sidottu».

Hän otti käteensä yhden niistä ja tutki sitä.

»Ne on leikattu poikki! Joku on ennättänyt edellemme ja vapauttanut Nu

Nunpojan.»

»Kukahan se lienee ollut, ja mihin he ovat menneet?» kysyi Nat-ul.

Nu pudisti päätänsä. »En tiedä enkä voi nyt jäädä ottamaan siitä

selvää, sillä soturini ajavat takaa muukalaisia, ja minun täytyy olla

heidän mukanaan.» Ja päällikkö Nu hyppäsi sammuvain tulien ylitse

kirkuvain keihäsmiesten perään, jotka työnsivät vihollista merta kohti.

Mutta Nat-ul oli päättänyt, ettei mikään saisi estää häntä etsimästä

edelleen Nu Nunpoikaa. Tuskin oli nuoren miehen isä lähtenyt hänen

luotaan, kun hän kääntyi takaisin telttoja kohti. Ensiksi hän

etsisi kaikkialta kylästä, ja jollei löytäisi Nu'ta sieltä, menisi

viidakkoon ja rannalle — Nu ei voinut olla kaukana. Kun Nat-ul tutki

veneenrakentajain telttoja, piileskeli muuan ihmisolento eräässä niistä

metsähärän nahkakasan alla, liikahti, paljasti toisen korvansa ja

kuunteli. Taistelun melske oli loitontunut, kylä näytti hylätyltä. Käsi

työnsi syrjään peitteet, ja mies hyppäsi nopeasti jaloilleen. Se oli

Tur. Luolain villien keihäsmiesten ankarasti ahdistamana ja saartamana

hän oli ryöminyt erääseen majaan ja kätkeytynyt nahkojen alle.

Nyt hän arveli voivansa paeta, kun vihollinen ajoi takaa hän heimoansa.

Hän meni teltan aukolle ja tähysti ulos. Nopsasti hän vetäytyi takaisin

— hän oli nähnyt ihmisolennon ilmestyvän esiin viereisestä majasta. Se

oli nainen, joka tuli sitä telttaa kohti, mihin hän oli kätkeytynyt.

Eläintulten lepattavat liekit valaisivat häntä. Tur pidätti henkeään

mieluisasti yllätettynä — siinä oli sama nainen, jonka hän jo kerran

oli ottanut kiinni ja joka oli paennut hänen käsistään.

Nat-ul lähestyi nopeasti telttaa. Hän luuli niitä kaikkia hylätyiksi.

Astuessaan tähän telttaan hän näki miesolennon häämöttävän sisustan

pimeydessä. Hän luuli miestä oman heimonsa soturiksi, joka oli jäänyt

ryöstelemään. Useimmiten he eivät näet malttaneet odottaa vihollisen

täydellistä tuhoamista, kun jo ahnaasti kävivät saaliin kimppuun.

»Kuka sinä olet?» kysyi Nat-ul ja jatkoi vastausta odottamatta: »Etsin

Nu Nunpoikaa.»

Tur näki oivallisen tilaisuuden tarjoutuneen ja käytti sitä viipymättä

hyväkseen.

»Minä tiedän, missä hän on», sanoi hän. »Olen Scarbin heimon jäsen,

mutta vien sinut Nun luo, jos lupaat tahtovasi suojella minua

sotureiltanne, kun he palaavat. Minun kansani on paennut, enkä voi

koskaan toivoa pääseväni heidän luokseen, jollet sinä lupaa auttaa

minua.»

Nat-ul piti tätä luonnollisena ja kohtuullisena ehdotuksena ja oli

valmis hyväksymään sen.

»Tule sitten», huudahti Tur. »Hetkeäkään ei ole hukattavissa. Mies

on piiloutunut meren rannalle erääseen poukamaan täältä etelään. Hän

on lujasti sidottuna, minkä takia hänet jätettiin sinne vartijatta.

Jos pidämme kiirettä, saatamme ehtiä hänen luokseen ennenkuin kansani

saavuttaa hänet. Jos voimme välttää soturinne ja sen viivytyksen, mikä

aiheutuisi, jos ne näkisivät minut, niin ehkä pääsemme ajoissa perille.»

Tur riensi teltasta Nat-ulin seuraamana. Mies piti tarkoin kasvonsa

käännettyinä poispäin tytöstä, kun he menivät leiri- ja eläintulien

valaiseman alueen poikki, ja paineli eteenpäin siihen luottaen,

että tyttö, halutessaan kiihkeästi löytää miehensä, tulisi hänen

perästään. Eikä hän arvioinnutkaan tytön intoa löytää Nu Nunpoika liian

vähäiseksi. Nat-ul seurasi nopeasti Turin kintereillä aution kylän

läpi ja poikki rantakaisteleen, mistä taistelun melske kajahteli veden

partaalta.

Tur suuntasi kulkunsa pohjoiseen taistelijoista, mennen erääseen

paikkaan rannalle, mihin oli jättänyt venheensä. Hän löysi vaikeuksitta

aluksensa, työnsi sen vesille, nosti Nat-ulin siihen ja lykkäsi sen

hyrskyihin. Turilta tämä työ vaati vain tuokion — hän oli kotonaan yhtä

hyvin kuohuvilla aalloilla kuin kuivalla maalla.

Hän itse istuutui perään ja Nat-ul häntä vastapäätä kokkaan, ja sitten

hän meloi ruuhen väkevästi ranta-aaltojen hyrskeestä. Nat-ul otti

toisen melan, joka oli hänen jalkojensa juuressa, ja käytteli sitä

ehkä kömpelösti, joskaan ei hyvättä vaikutuksetta. Tuskin hän malttoi

odottaa venheen saapumista poukamaan, ja hänen jokainen ponnistuksensa

lisäsi melkoisesti aluksen nopeutta.

Tur piti koko ajan veneen kokkaa suunnattuna avoimelle merelle. Hän

aikoi kääntyä etelään, kun he olisivat päässeet kunnollisesti pois

maista, ja lipuen yön ajan hiljaa eteenpäin odottaa aamun koittoa

päästäkseen selville toveriensa olinpaikasta. Hän oli varma siitä, että

hekin meloivat verkalleen etelää kohti.

Äkkiä hän näki erään veneen häämöttävän ihan edessään. Toiset olivat

luultavasti sen edellä. Hänen oli onnistunut kohdata pakenevan

heimonsa viimeinen venekunta. Hän ei huutanut heille kahdesta syystä;

toinen oli se, ettei hän halunnut tytön saavan tietää, ettei hän

ollutkaan matkalla eteläiseen poukamaan — etsityn miehen kuviteltuun

olinpaikkaan; ja toinen oli se, että hän pelkäsi vetävänsä puoleensa

vihollisten huomion, jotka olivat saattaneet anastaa joitakuita

venheitä ja voivat jatkaa takaa-ajoa merellä.

Samassa myös kolmas mahdollisuus vaiensi hänet — edessä liikkuvassa

veneessä saattoi olla pakolaisia etsiskeleviä vihollissotureita. Tur ei

tiennyt, ettei Nun heimo tuntenut lainkaan purjehdustaitoa — etteivät

he ikinä ennen olleet kuvitelleetkaan mitään sellaista kuin vene.

Ikuinen rakastaja · 第 14 / 17 段