he kyyköttivät luolan suulla ja söivät. »Metsähärkäin ajajilla oli
keihäitä, kirveitä ja veitsiä. On mukavampaa seurata heitä ja ottaa
heidän aseitaan kuin tehdä niitä itse. Jää tänne, Gron, turvaan, niin
Nu lähtee muukalaisten perään ja palaa tuokion kuluttua, tuoden aseita
ja lihavimpain lehmäin lihaa. Sitten lähdemme rannalle, vihollisia
pelkäämättä, etsimme venheen ja palaamme Nun maahan. Siellä sinut
otetaan hyvin vastaan, sillä isäni Nu on päällikkönä, ja kun hän saa
tietää, että olet pelastanut henkeni, kohtelee hän sinua hyvin.»
Niinpä laskeutui Nu nopeasti alas vuoren juurelle, meni aukion poikki
ja katosi hetkisen kuluttua Gronin näkyvistä metsän varjostoon.
Kotvaseen aikaan ei Nu kyennyt saamaan minkäänlaista selvää karjalauman
sekavista jäljistä, mutta vihdoin hän löysi paikan, mihin paimenet
ilmeisesti olivat koonneet eläimensä ja ajaneet niitä enemmän tai
vähemmän yhtenäisenä joukkona metsän vastakkaista puolta kohti. Nu
liikkui varovasti, jokainen aisti valppaana villipedon tai ihmisen
mahdollisesti aiheuttamaa yllätystä vastaan. Jokainen elollinen olio,
jonka hän saattoi kohdata, voi olla vain vihollinen. Hän seisahtui
usein, kuunnellen ja haistellen ilmaa. Kaksi kertaa hänen täytyi
vetäytyä puihin harhailevain petojen lähestyessä; mutta niiden mentyä
omia teitänsä laskeutui Nu alas ja seurasi edelleen jälkiä.
Karjalauman tallaama polku vei metsän toiseen reunaan, ja siellä
avautui hänen eteensä alempaa niin ihana maisema, ettei hän koskaan
ennen ollut sellaista katsellut. Läntinen aurinko paistoi matalalta
avaraan laaksoon, joka levisi hänen alapuolellaan, sillä metsä päättyi
pienoisen rinteen laitaan, joka vietti alaspäin keskellä vihreitä
niittyjä kimmeltävään siniseen järveen kolmisen kilometrin päähän.
Järven pinnalla, nähtävästi kelluen, oli parisenkymmentä omituista
vehjettä. Nu oli varma siitä, että ne olivat ihmisten rakentamia,
vaikka hän ei ikinä ollut nähnyt eikä uneksinut mitään niiden
kaltaista. Mielessään hän ajatteli niitä »luoliksi», ihan samoin kuin
hän itsekseen oli määritellyt veneenrakentajain teltatkin, sillä
Nu'lle merkitsi jokainen ihmisasumus »luolaa». Eikä hän epäillyt, että
ne olivat ihmisten asuntoja, koska hän saattoi nähdä ihmisolentojen
käyskentelevän edes takaisin pitkin kapeita kapulasiltoja, jotka
yhdistivät olkikattoiset rakennukset järven rantaan. Näitä pitkiä
siltoja myöten he ajoivat metsähärkiäänkin, ilmeisesti aidatakseen ne
turvaan yöksi metsän ja tasangon öisien saalistajain kynsistä.
Pimeän tuloon saakka seurasi Nu vähentymättömin mielenkiinnoin
häärintää uivassa kylässä. Sitten hän hiipi pimeyden tarjoamassa,
kohtalaisessa suojassa alas veden partaalle. Hän käytti hyväkseen
jokaista puuta ja pensasta, jokaista kalliota ja kuoppaa, joka sattui
olemaan hänen itsensä ja vihollisen välillä, estääkseen ketään
huomaamasta hänen tuloaan. Vihdoin hän makasi kätkeytyneenä paksuun
kahilikkoon järven rannalla. Työntämällä kaisloja hajalleen hän näki
oivallisesti kylän, ilman että häntä itseään olisi keksitty. Kuu oli
noussut, vuodattaen kirkasta valoaan harvinaisen maiseman ylle. Nyt
erotti Nu, etteivät asumukset itse asiassa uiskennelleetkaan veden
pinnalla. Hän huomasi veteen upotettujen tukkien päät. Asunnot oli
laitettu niille. Hän näki miehiä, naisia ja lapsia kokoontuneina
avoimille käytäville, jotka ympäröivät useampia rakennuksia, ja
kaidoille silloille, jotka veivät asunnoilta rannalle. Tulia paloi
monien majojen edustalla, loimuten pienissä, savesta tehdyissä
liesissä, jotka estivät niiden alla olevia lankkuja syttymästä
palamaan. Nu tunsi sieraimissaan kiehuvan kalan miellyttävän tuoksun,
ja vesi herahti hänen kielelleen, kun hän näki järvenasukkaiden
hampaiden iskeytyvän paistettuihin, mehukkaisiin metsähärän
kimpaleisiin, samalla kuin toiset aukoilivat raakkuja, ahmivat niiden
sisällön raa’altaan ja heittivät kuoret alas järveen.
Mutta vaikka hänen mielensä teki kovasti lihaa, niin hänen halunsa
erikoisina esineinä olivat sentään pitkä keihäs, raskas kirves ja
terävä veitsi jotka hän näki lähimmällä kalikkasillalla vartiostossa
seisovalla karvaisella jättiläisellä. Häneen kiintyi Nun katse
useimmin. Hän näki kyläläisten, jotka olivat lopettaneet illastamisensa
ja sysänneet ruuanjätteet asumusten alle veteen, alkaneen pakista
meluisasti tuliensa ympärillä. Lapset telmivät ja ilakoivat vaarallisen
lähellä käytävien reunoja. Nuorukaiset ja neitoset liikuskelivat kylän
pimeämmillä kulmilla ja keskustelivat kuiskaillen, nojaten mataliin
kaiteisiin. Kovaääniset soturit kuvailivat tuhannetta kertaa vanhojen
urotekojensa yksityiskohtia. Nuoret äidit, istuen pienemmissä ryhmissä,
jaarittelivat nyökäytellen tuon tuostakin päitänsä, samalla kuin he
imettivät pienokaisiaan. Vanhat naiset, hampaattomat ja valkohapsiset,
mutta vielä suorat ja ripeät niiden alkuajan ankaroiden lakien
johdosta, jotka sallivat vain kelvollisinten jäädä eloon, hoitelivat
puuhakkaasti vanhempia lapsia ja askartelivat yksinkertaisimmissa,
heidän huolekseen jätetyissä taloushommissa.
Ilta rupesi synkkenemään yöksi. Lapset oli lähetetty nahkapeittoisille
ruohovuoteilleen. Vielä puolisen tuntia istuskelivat vanhemmat ihmiset
tulien ääressä, mutta sitten myös he poistuivat kaksin ja kolmisin
sisälle majoihin paneutuakseen levolle. Kylä vaipui uneen, mutta Nu
piti yhä silmällä lähintä vartijaa, kätkeytyneenä rannan kahilikkoon.
Silloin tällöin saattoi mies jättää vahtipaikkansa kohentaakseen tulta,
joka loimusi lähellä sillan rannanpuolista päätä. Sen ohi ei mikään
tavallinen peto uskaltaisi tunkeutua, eikä kukaan muukaan tulematta
huomatuksi, sillä sen liekit valaisivat kirkkaasti kaidan sillan päätä.
Nu havaitsi ihmettelevänsä, miten hänen oli meneteltävä päästäksensä
vahtisoturin luo huomiota herättämättä. Vartiotulen ohi ryntääminen
olisi ollut sulaa hulluutta, sillä vahti olisi silloin hyvin ehtinyt
nostaa hälytyksen, mikä olisi kutsunut paikalle kylän koko väen
ennenkuin Nu olisi ennättänyt miehen viereen.
Olihan tosin järvi, mutta juuri sieltä voitiin hänet keksiä parhaiten,
koska uija olisi näkynyt kylään liiankin hyvin sen kuun valaisemalta,
peilikirkkaalta pinnalta. Pitkin sillan laitaa lankesi varjo. Jos hän
voisi päästä sen suojaan, pääsisi hän lähelle vahtisoturia ja voisi
sitten kiivetä ihan miehen viereen, ennenkuin tämä olisi käsittänyt
vihollisen olevan kimpussaan. Joka tapauksessa oli onnistumisen
mahdollisuus perin vähäinen, ja niin Nu jäi odottamaan toivoen, että
joku edullinen seikka tarjoaisi hänelle tilaisuuden pulmakysymyksen
onnekkaampaan ratkaisuun.
Itse asiassa hän melkein kaihtoi tämän oudon järven tuntemattomia
vaaroja, jossa saattoi väijyä lukemattomia tuhoeläimiä; mutta pian
syntyi tilanne, joka pakotti luolaihmisen tekemään nopean ratkaisun,
valitsemaan kahden pahan väliltä, joista toinen merkitsi tiettyä
kuolemaa ja toinen epätietoista, arvoituksellista kohtaloa.
Nun terävät korvat erottivat ensin salakähmäistä liikehtimistä
kaislikosta hänen takaansa, tuulen alapuolelta, mihin hänestä
levinneen tuoksun oli täytynyt kulkeutua ja ilmaista hänen läsnäolonsa
sille oliolle, joka hiiviskeli näillä seuduin. Ison pedon liikunta
retkillä ruohistossa tai viidakossa on melkein äänetöntä, ja vieläkin
äänettömämpiä ovat sen salamyhkäiset askeleet, kun se vaaniskelee
saalistansa. Te tai minä emme voisi erottaa tylsällä kuuloaistillamme
alkuajan yön myriadien äänten joukosta — isojen kissaeläinten yskintää
ja valitusta, joita huumaavat karjahdukset korostavat, karjalaumojen
mörähtelyä, mylvintää ja röhkinää — tuskan ja kauhun kimeätä kirkaisua,
kun saalistaja putoaa uhrinsa kaulaan tai selkään — hyönteisten surinaa
— matelijoiden sihinää — yötuulen rasahtelua ja kahinaa ruohistossa
ja puissa. Mutta Nun korvat eivät olleet sellaiset kuin meidän. Hän
ei ollut tajunnut ainoastaan ison pedon liikehtimistä kahilikossa
takanaan, vaan, niin terävä oli hänen havaintokykynsä, hän oli myös
heti erottanut tuon takanaan hiipivän eläimen käynnin muuttumisen
huolettomasta salakähmäisen varovaiseksi. Peto oli vainunnut hänen
hajunsa ja lähestyi nyt varovasti suoraan rannalla-tähystelijää kohti.
Nun ei tarvinnut silmillään nähdä voidakseen kuvitella mielessään isot
tassut, kun ne nousivat visusti ja laskeutuivat maahan varovaisesti,
niin ettei edes ruohon taipuminen voinut nostaa heikkoa hälytystänsä,
alaspainetun, tylpän pään, eteenpäin työnnetyt korvat, huojuvan
hännän hiljaiset heilahdukset sen tupsukkaan pään hieman viuhuessa.
Hän näki kaiken tämän ja käsitti myös, mitä se merkitsi. Ei voinut
paeta oikealle eikä vasemmalle, ja hänen edessään olivat tuntemattoman
järven vedet. Hän oli ihan aseeton, ja voimakas kissa valmistautui jo
hyppäämään.
Nu silmäsi vartijaa kohti. Mies oli juuri palannut kohentamasta
vartiotultaan. Hän seisoi nojaten kaiteen yli ja tuijottaen veteen.
Mitä tuo oli? Nun silmät tähystivät kiinteämmin sillalle, missä vartija
seisoi. Ihan hänen takanaan oli toinen ihmisolento. Ah, naisen hahmo.
Salakähmäisesti, heittäen tuon tuostakin silmäyksiä taaksensa, se
lähestyi vartijaa. Kuului kuiskaus. Mies kääntyi ja nähdessään olennon
niin lähellä vieressään aukaisi sylinsä ja painoi naisen rintaansa
vasten.
Naisen kasvot hautautuivat miehen olkapäätä vasten. Miehen pää kääntyi
Nu'sta, ja epäilemättä hänen silmänsä piiloutuivat ruskeanpunaisiin
hiuksiin, jotka valuivat valtoimina melkein naisen vyötäröille asti.
Ja Nun takana hiiviskellyt iso peto teki sitten hyppäyksen.
KAHDESTOISTA LUKU
Turin petos
Samalla hetkellä, kun peto hyppäsi Nu'ta kohti, sukeltautui hän
järveen. Vesi oli matalaa, vain parin, kolmen jalan syvyistä, mutta
luolamies pysytteli pohjassa, madellen vasemmalle sillan varjoa kohti.
Hän tiesi, ettei kissa seuraisi häntä järveen — suurimpana häntä
uhkaavana vaarana olivat nyt veden tuntemattomat asukkaat. Mutta vaikka
hän odotti joka hetki tuntevansa niljakkaan ruumiin tai teräväin
hampaiden kosketuksen, ei hänen kimppuunsa hyökätty.
Vihdoin hän kääntyi selälleen ilman loputtua keuhkoista ja ui
eteenpäin, kunnes hänen nenänsä ja suunsa kohosivat vedenpinnalle. Hän
veti keuhkonsa ilmaa täyteen, sukelsi uudestaan ja jatkoi matkaansa
siltaa kohti.
Mielestään ikuisuuden kuluttua koskettivat hänen kätensä vihdoin
erääseen rosoiseen paaluun. Viipymättä hän kohosi vedenpinnalle ja
havaitsi ilokseen, että hän oli tullut sillan alle turvaan vartijan ja
tämän seuralaisen katseilta.
Rannalta takaansa hän saattoi kuulla nolatun kissan kiukkuista
valitusta. Hän mietti, oliko hänen pakonsa synnyttämä melu tehnyt
vartiosoturin valppaammaksi. Kauan aikaa hän kuunteli jotakin merkkiä
ylhäältä, ja vihdoin hän kuuli hiljaa kuiskailevia, keskustelevia
ääniä. Hyvä, he kuhertelivat yhä ajattelematta hetkeäkään niitä
vaaroja, jotka väijyivät ihan läheltä.
Nu toivoi heidän juttujensa päättyvän. Hän ei uskaltanut nousta
sillalle niin kauan kuin nainen oli saapuvilla. Tunnin verran hän
odotti, seisten vyötäröltään myöden vedessä, kunnes kuuli naisen
poistuvain askelten äänen yläpuoleltaan. Hän antoi naisen palata
rauhassa asunnolle ja kiipesi sitten ketterästi kuin kissa liukasta
paalua ylös, kunnes hänen sormensa tapasivat siltapalkkien reunan.
Varovaisesti hän veti ruumistaan ylös, niin että hänen silmänsä tulivat
lopulta sillan yläreunan tasalle.
Kymmenkunnan askeleen päässä hänestä asteli vahtisotilas rannalle päin
vartiotulta kohti. Miehen selkä oli käännetty Nu'hun, ja hän oli jo Nun
ja rannan välissä. Sopivampaa tilannetta ei olisi voinut tarjoutua.
Luolamies kiipesi nopsasti sillalle ja juoksi kuulumattomin askelin
kevyesti vahdin perään. Mies oli puukasan vieressä, josta hän lisäsi
sytykkeitä nuotioon, ja kumartui parhaillaan ottaakseen sylillisen
puita, kun Nu yllätti hänet. Nopeasti ja täsmällisesti kuin saaliinsa
kimppuun käynyt leijona hyppäsi Nu suoraan vahdin selkään. Hänen
molemmat kätensä etsivät miehen kurkkua, jotta hän voisi tukahduttaa
avunhuudot, ja hyökkääjän hampaat upposivat vartijan lihaksiin
solisluun taakse, ettei mies olisi helposti vapautunut hänen
edullisesta otteestaan.
Vahtisoturi, joka oli ylen ällistynyt tästä takaapäin tulleesta
hyökkäyksestä, ponnisteli kääntyäkseen vihollistansa vastaan. Hän repi
kurkkuunsa takertuneita sormia saadakseen ne irtautumaan tuokioksi,
jolloin hän ehtisi huutaa apua; raudankova puristus ei tahtonut
hellitä. Sitten hapuili uhri oikealla kädellään veistänsä. Nu oli
toivonut ja odottanut sitä. Samassa hetkessä hänen oikea kätensä
irroitti otteensa toisen kurkusta, ja salaman tavoin se siirtyi
haluttua asetta kohti, niin että Nun sormet kiertyivät soturin sormiin
samassa tuokiossa kuin jälkimäinen tarttui veitsen kahvaan.
Nyt lennähti veitsi tupestaan kaksien voimakkaiden käsien vetämänä, ja
sitten alkoi voimainkoetus, joka oli ratkaiseva taistelun tuloksen.
Järven asukas yritti työntää veistä taaksepäin selässään olevan miehen
ruumiiseen. Nu yritti kääntää veitsen päätä ylöspäin ja ulospäin.
Terä oli taaksepäin kääntyneenä. Nu ei koettanut muuttaa sen suuntaa
— se oli niinkuin hän tahtoi sen olevankin. Vähitellen hänen väkevät
lihaksensa veivät voiton hänen vastustajansa lihaksista, ja yhä hän
esti vasemmalla kädellään toista huutamasta. Nu työnsi vastustajansa
veitsen päätä ylöspäin, hitaasti mutta varmasti. Nyt se on rinnan
tasalla, nyt vahtisotilaan olkapään kohdalla, ja koko ajan yrittää
karvainen jättiläinen sysätä sitä takaisin luolamiehen ruumiiseen.
Samassa hetkessä, kun se kohosi soturin olkapään kohdalle, työnsi Nu
vartta vähitellen vasemmalle, kunnes terä oli kohdistunut suoraan
omistajansa sydämeen. Ja sitten alkoi Nu yhtäkkiä vääntää toisaanne, ja
salaman tavoin syöksyi terä järvenasukkaan sydämeen molempain miesten
yhtyneiden voimain painosta ja Nun ohjaamana.
Mies lysähti ääneti hänen ruumiinsa alle. Syntyi loppuottelu, ja sitten
jäi vahti makaamaan liikkumattomana. Nu ei tuhlannut enempää aikaa kuin
tarvitsi siirtääkseen halutut aseet vastustajansa yltä itsensä ylle, ja
sitten hän häipyi ääneti ja nopeasti kuin aave pimeään metsään, järven
yläpuolella kohovia vuoria kohti.
* * * * *
Gron istui yksin luolassa ajatuksiinsa syventyneenä. Välistä hän oli
joutumaisillaan epätoivoon muistellessaan menetettyä pienokaistaan, ja
uudestaan kuohahti hänen oikeutettu suuttumuksensa äyräittensä yli,
kun hän ajatteli Turin raakaa ja väärää menettelyä. Hänen sormensa
kouristuivat ikäänkuin puristuakseen tuon ihmispedon kurkkuun. Hän
vertasi jälleen Turia tuon tuostakin Nu'hun, ja joka kerta hän tunsi
yhä selvemmin tätä muukalaista kohtaan syntyneen uuden kiintymyksensä
suuruuden. Hän rakasti vierasta soturia melkein purevan hurjasti. Hän
eli yhä uudestaan ne lukemattomat pikku tapaukset, jolloin mies oli
osoittanut hänelle ystävällisyyttänsä ja huolenpitoaan, mihin hän ei
ollut tottunut. Hänen oman heimonsa keskuudessa olisi näitä seikkoja
pidetty miehen heikkouden merkkeinä, mutta Gron tiesi, ettei tuossa
ylevässä ulkolaisessa ollut hitustakaan heikkoutta. Pitkälle yöhön
hän istui, jännittäen silmiänsä ja korviansa pimeässä erottaakseen
ensimmäisen seikan, joka viittasi Nun paluuseen. Kun Nu'ta ei kuulunut,
alkoi hän tuntea pelkoa. Nu oli mennyt aseettomana villin maan läpi
riistääkseen aseita viholliselta. Hän saattoi olla jo kuollut, mutta
Gron ei voinut uskoa, että mikään kykenisi voittamaan tuota väkevää
ruumista.
Aamupuolella yötä hän tuli toivottomaksi, ja ryömittyään luolaan hän
kyykistyi ruohoille, jotka Nu oli tuonut hänelle, ja nukkui. Päivä oli
jo noussut useita tunteja sitten, kun hän heräsi ulkoa kuuluvaan ääneen
— keihäänvarren kolahteluun kallionrinnettä vastaan, sen laahatessa
kiipeävän miehen perässä.
Kun Gron näki, kuka tulija oli, päästi hän heikon ilonhuudahduksen,
uhmaten tuhoisan jyrkänteen vaaroja rientäessään vastaan. Nu katsoi
ylös hymyillen ja näytellen anastamiaan aseita tullessansa. Hän
huomasi naisen kasvojen muuttuneen ilmeen — tervetuliaishymyn, joka
teki hänen piirteensä kerrassaan säteileviksi. Nu ei ollut kertaakaan
ennen joutanut tarkastella Gronin ulkonäköä, ja nyt hän yllätyksekseen,
melkein kuin olisi saanut iskun, havaitsi, että nainen oli sekä
nuori että hyvännäköinen. Mutta tämä yllätys ei ollut mitään siihen
verrattuna, mitä seurasi, sillä tuskin oli Gron saapunut Nun luo, kun
nainen kietoi molemmat kätensä hänen kaulaansa ja veti hänen huulensa
omilleen, ennenkuin Nu osasi aavistaakaan hänen aikomustaan.
Nu irtautui nauraen. Hän ei rakastanut Gronia — hänen sydämensä
kuului kokonaan Nat-ulille, ja hänen mieltänsä askarruttivat nyt
paluusuunnitelmat omaan maahan, missä hän saattaisi jatkaa sen
tytön etsiskelyä, joka oli tuleva hänen vaimokseen. Yhä nauraen ja
toinen käsi kiedottuna Gronin ympärille hänen auttaessaan tätä ylös
kalliojyrkännettä, suuntasi hän askeleensa luolalle.
»Olen tuonut hiukan ruokaa», sanoi hän, »ja nukuttuani palaamme
merelle. Matkan varrella voin metsästää, sillä nyt minulla on aseita,
mutta sitä ennen täytyy minun nukkua, sillä olen ihan näännyksissä.
Sinun on oltava vahdissa sillä aikaa kun minä nukun.»
Mutta heidän tultuaan luolaan ryhtyi Gron, vastalöytämänsä rakkauden
kiehtomalla, uudestaan osoittamaan hellyyttänsä; mutta hänen
syleilyssäänkin näki Nu vain toisten kasvojen suloisen kuvan —
Nat-ulinsa. Missä oli Nat-ul?
* * * * *
Kun Nat-ul ja päällikkö Nu havaitsivat, ettei Nu Nunpoika ollut enää
sidottuna tulivöiseen paaluun veneenrakentajain kylässä, kääntyivät he
katsomaan toisiinsa kysyvän hämmästyneinä. Mies tutki paalua tarkemmin.
»Se ei ole palanut», sanoi hän, »joten Nu ei siis ole voinut palaa. Ja
tuossa», hän viittasi maahan paalun ympärille, »katsos, tuossa ovat
köydet, joilla hänet oli sidottu».
Hän otti käteensä yhden niistä ja tutki sitä.
»Ne on leikattu poikki! Joku on ennättänyt edellemme ja vapauttanut Nu
Nunpojan.»
»Kukahan se lienee ollut, ja mihin he ovat menneet?» kysyi Nat-ul.
Nu pudisti päätänsä. »En tiedä enkä voi nyt jäädä ottamaan siitä
selvää, sillä soturini ajavat takaa muukalaisia, ja minun täytyy olla
heidän mukanaan.» Ja päällikkö Nu hyppäsi sammuvain tulien ylitse
kirkuvain keihäsmiesten perään, jotka työnsivät vihollista merta kohti.
Mutta Nat-ul oli päättänyt, ettei mikään saisi estää häntä etsimästä
edelleen Nu Nunpoikaa. Tuskin oli nuoren miehen isä lähtenyt hänen
luotaan, kun hän kääntyi takaisin telttoja kohti. Ensiksi hän
etsisi kaikkialta kylästä, ja jollei löytäisi Nu'ta sieltä, menisi
viidakkoon ja rannalle — Nu ei voinut olla kaukana. Kun Nat-ul tutki
veneenrakentajain telttoja, piileskeli muuan ihmisolento eräässä niistä
metsähärän nahkakasan alla, liikahti, paljasti toisen korvansa ja
kuunteli. Taistelun melske oli loitontunut, kylä näytti hylätyltä. Käsi
työnsi syrjään peitteet, ja mies hyppäsi nopeasti jaloilleen. Se oli
Tur. Luolain villien keihäsmiesten ankarasti ahdistamana ja saartamana
hän oli ryöminyt erääseen majaan ja kätkeytynyt nahkojen alle.
Nyt hän arveli voivansa paeta, kun vihollinen ajoi takaa hän heimoansa.
Hän meni teltan aukolle ja tähysti ulos. Nopsasti hän vetäytyi takaisin
— hän oli nähnyt ihmisolennon ilmestyvän esiin viereisestä majasta. Se
oli nainen, joka tuli sitä telttaa kohti, mihin hän oli kätkeytynyt.
Eläintulten lepattavat liekit valaisivat häntä. Tur pidätti henkeään
mieluisasti yllätettynä — siinä oli sama nainen, jonka hän jo kerran
oli ottanut kiinni ja joka oli paennut hänen käsistään.
Nat-ul lähestyi nopeasti telttaa. Hän luuli niitä kaikkia hylätyiksi.
Astuessaan tähän telttaan hän näki miesolennon häämöttävän sisustan
pimeydessä. Hän luuli miestä oman heimonsa soturiksi, joka oli jäänyt
ryöstelemään. Useimmiten he eivät näet malttaneet odottaa vihollisen
täydellistä tuhoamista, kun jo ahnaasti kävivät saaliin kimppuun.
»Kuka sinä olet?» kysyi Nat-ul ja jatkoi vastausta odottamatta: »Etsin
Nu Nunpoikaa.»
Tur näki oivallisen tilaisuuden tarjoutuneen ja käytti sitä viipymättä
hyväkseen.
»Minä tiedän, missä hän on», sanoi hän. »Olen Scarbin heimon jäsen,
mutta vien sinut Nun luo, jos lupaat tahtovasi suojella minua
sotureiltanne, kun he palaavat. Minun kansani on paennut, enkä voi
koskaan toivoa pääseväni heidän luokseen, jollet sinä lupaa auttaa
minua.»
Nat-ul piti tätä luonnollisena ja kohtuullisena ehdotuksena ja oli
valmis hyväksymään sen.
»Tule sitten», huudahti Tur. »Hetkeäkään ei ole hukattavissa. Mies
on piiloutunut meren rannalle erääseen poukamaan täältä etelään. Hän
on lujasti sidottuna, minkä takia hänet jätettiin sinne vartijatta.
Jos pidämme kiirettä, saatamme ehtiä hänen luokseen ennenkuin kansani
saavuttaa hänet. Jos voimme välttää soturinne ja sen viivytyksen, mikä
aiheutuisi, jos ne näkisivät minut, niin ehkä pääsemme ajoissa perille.»
Tur riensi teltasta Nat-ulin seuraamana. Mies piti tarkoin kasvonsa
käännettyinä poispäin tytöstä, kun he menivät leiri- ja eläintulien
valaiseman alueen poikki, ja paineli eteenpäin siihen luottaen,
että tyttö, halutessaan kiihkeästi löytää miehensä, tulisi hänen
perästään. Eikä hän arvioinnutkaan tytön intoa löytää Nu Nunpoika liian
vähäiseksi. Nat-ul seurasi nopeasti Turin kintereillä aution kylän
läpi ja poikki rantakaisteleen, mistä taistelun melske kajahteli veden
partaalta.
Tur suuntasi kulkunsa pohjoiseen taistelijoista, mennen erääseen
paikkaan rannalle, mihin oli jättänyt venheensä. Hän löysi vaikeuksitta
aluksensa, työnsi sen vesille, nosti Nat-ulin siihen ja lykkäsi sen
hyrskyihin. Turilta tämä työ vaati vain tuokion — hän oli kotonaan yhtä
hyvin kuohuvilla aalloilla kuin kuivalla maalla.
Hän itse istuutui perään ja Nat-ul häntä vastapäätä kokkaan, ja sitten
hän meloi ruuhen väkevästi ranta-aaltojen hyrskeestä. Nat-ul otti
toisen melan, joka oli hänen jalkojensa juuressa, ja käytteli sitä
ehkä kömpelösti, joskaan ei hyvättä vaikutuksetta. Tuskin hän malttoi
odottaa venheen saapumista poukamaan, ja hänen jokainen ponnistuksensa
lisäsi melkoisesti aluksen nopeutta.
Tur piti koko ajan veneen kokkaa suunnattuna avoimelle merelle. Hän
aikoi kääntyä etelään, kun he olisivat päässeet kunnollisesti pois
maista, ja lipuen yön ajan hiljaa eteenpäin odottaa aamun koittoa
päästäkseen selville toveriensa olinpaikasta. Hän oli varma siitä, että
hekin meloivat verkalleen etelää kohti.
Äkkiä hän näki erään veneen häämöttävän ihan edessään. Toiset olivat
luultavasti sen edellä. Hänen oli onnistunut kohdata pakenevan
heimonsa viimeinen venekunta. Hän ei huutanut heille kahdesta syystä;
toinen oli se, ettei hän halunnut tytön saavan tietää, ettei hän
ollutkaan matkalla eteläiseen poukamaan — etsityn miehen kuviteltuun
olinpaikkaan; ja toinen oli se, että hän pelkäsi vetävänsä puoleensa
vihollisten huomion, jotka olivat saattaneet anastaa joitakuita
venheitä ja voivat jatkaa takaa-ajoa merellä.
Samassa myös kolmas mahdollisuus vaiensi hänet — edessä liikkuvassa
veneessä saattoi olla pakolaisia etsiskeleviä vihollissotureita. Tur ei
tiennyt, ettei Nun heimo tuntenut lainkaan purjehdustaitoa — etteivät
he ikinä ennen olleet kuvitelleetkaan mitään sellaista kuin vene.