poikki häränjänteet, joilla hänet oli sidottu paaluun. Kun viimeinen
hihna katkesi, tarttui nainen hänen käteensä.
»Tule!» huusi Gron. »Nopeasti liikkeelle, ennenkuin he palaavat —
kylässä ei ole ainoatakaan Zoria.»
Nu ei jäänyt kyselemään enempiä naiselta eikä utelemaan hänen
vaikuttumaan. Muutamia askeleita hän hoippui vaivaloisesti, sillä
siteet olivat pysäyttäneet verenkierron hänen käsissään ja jaloissaan.
Mutta Gron, puoliksi tukien, puoliksi raahaten häntä, työnsi hänet
paalua ympäröivien tulien poikki ja edelleen eläintulten ulomman kehän
toiselle puolelle kohti sysimustaa pimeyttä, joka peitti merenrannan.
Nun loitotessa alkoi veri jälleen kiertää hänen suonissaan oltuaan
vähän aikaa sitten seisahduksissa, niin että hän hallitsi melkein
täydelleen lihaksiaan, kun he saapuivat veden partaalle.
Täällä johdatti Gron hänet erääseen venheeseen.
»Nopeasti!» hoputti Gron, kun he tarttuivat siihen työntääkseen sen
hyrskyihin. »Pian he ovat kintereillämme, ja silloin olemme molemmat
kuoleman omat.»
Kylästä kuului jo selvästi kiukkuisia huutoja, ja tulen loimussa näkyi
heimo juoksentelevan sinne tänne tulien ympärillä, jotka kehystivät Nun
kidutuspaalua. Vene oli loitonnut rannalta ja kiiti kauemmas aalloilla.
Gron oli kavunnut veneeseen, ja Nu sijoittui aluksen toiseen päähän,
kun uusi ääni kajahti kylästä. Hurja kiljunta oli toisensävyistä. Nyt
kuului taisteluhuutoja sieltä, missä vähän aikaisemmin olivat kaikuneet
vain raivon ulvahdukset. Pitkän matkan päästäkö saattoivat Gron ja Nu
nähdä, että taistelu riehui veneenrakentajain teltoilla. Mitähän se
lienee merkinnyt?
»He ovat käyneet toistensa kimppuun», sanoi Gron. »Heidän
taistellessaan on meidän kiirehdittävä niin pitkän matkan päähän heistä
kuin voimme, ennenkuin päivä koittaa.»
Mutta Nu ei halunnut loitota niin kiihkeästi. Hän tahtoi ottaa
tarkemman selon taistelun aiheesta. Ei ollut järjen mukaista, että
kyläläiset olisivat käyneet toistensa kimppuun, oltuaan vastikään niin
ilmeisen yksimielisiä, ja ilman minkäänlaista todennäköistä kiihoketta.
Lisäksi näytti Nu'sta siltä kuin kylässä olisi ollut enemmän väkeä
kuin hänen sieltä lähtiessään. Mitä tämä kaikki merkitsi? Se merkitsi
luolaihmisille sitä, että viholliset olivat hyökänneet kylään, ja hän
halusi odottaa, kunnes pääsisi selville, keitä hyökkääjät olivat.
Mutta Gron ei tahtonut odottaa. Hän tarttui melaansa ja alkoi käytellä
sitä.
»Odota!» vaati Nu, mutta nainen väitti itsepintaisesti, että heidän
täytyi kiirehtiä, jolleivät halunneet joutua perikatoon.
Heidän parhaillaan kinastellessaan nojautui Gron äkkiä eteenpäin,
viitaten rannalle.
»Katso!» kuiskasi hän. »He ovat keksineet meidät. Meitä ajetaan takaa.»
Nu silmäsi sille taholle, mihin Gron osoitti, ja yön pimeydessä hän
erotti tosiaan hämärästi kaksi rannalle päin juoksevaa ihmishahmoa.
Tähystellessään hän näki niiden tarttuvan erääseen veneeseen ja
ryhtyvän työntämään sitä vesille, ja silloin hän käsitti, että vain
pikainen pako tarjosi pelastuksen. Hän sieppasi melansa ja alkoi meloa
yhdessä Gronin kanssa ulos ulapalle.
»Voimme pian kääntyä toiselle puolelle ja eksyttää heidät», kuiskasi
nainen.
Nu nyökkäsi.
»Käännymme pohjoiseen minun maatani kohti», sanoi hän.
Gron ei vastustellut. Hänestä oli yhdentekevää, menivätkö he pohjoiseen
vai etelään. Hänen elämänsä oli mennyttä. Hänellä ei ollut enää onnea
odotettavissa. Hänen ajatuksensa liitelivät, vuodista tehdyn majan
sisustassa, missä liikuttava mytty lepäsi ketun ja saukon nahoista
laitetulla pinolla. Hetken olivat molemmat ääneti, meloen poispäin
rannikolta. Takanaan he erottivat silloin tällöin perästä tulevan
kanootin tummana laikkana pimeällä vedenpinnalla.
»Miksi pelastit minut?» kysyi Nu tuokion kuluttua.
»Koska vihasin Turia», vastasi nainen.
Nu kävi äänettömäksi, ajatellen. Mutta hän ei ajatellut Gronia. Hänen
mielensä täyttivät kuvitelmat Nat-ulin kohtalosta. Mihin oli tyttö
juossut paettuaan veneenrakentajain kynsistä? Oliko hän päässyt turvaan
heimon luo? Oliko hän tiennyt, että Nu oli tullut telttaan, jossa hän
makasi, ja pelastanut hänet Turilta? Nu ei uskonut sitä, sillä jos
Nat-ul olisi sen tiennyt, niin varmasti hän olisi jäänyt paikalleen ja
taistellut Nun mukana.
Äkkiä keskeytti Gron hänen mietelmänsä. Hän viittasi veneen perän yli.
Siellä, tuskin viidenkymmenen metrin päässä näki Nu ääriviivat toisesta
aluksesta, jossa oli kaksi melojaa.
»Rientäkäämme!» kuiskasi Gron. »He saavuttavat pian meidät, eikä meillä
ole muita aseita kuin minun veitseni.»
Nu kumartui melomaan lujemmin. Venonen lensi eteenpäin ulappaa kohti.
Ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta eksyttää takaa-ajajia tai kääntyä
pohjoiseen. Ensin heidän täytyi päästä kyllin pitkän matkan päähän
takaa-ajajista, jotta nämä eivät näkisi, mille taholle he kääntyivät.
Mutta ei näyttänyt juuri lainkaan luultavalta, että he kykenisivät
tekemään sen, sillä ponnistelivatpa he kuinka ankarasti tahansa, niin
he eivät voineet ravistaa kintereiltään äänetöntä paria.
Yön pimeimmät hetket peittivät heidät verhoonsa — aamunsarastuksen
edelliset hetket. He ahersivat jätättääksensä takaa-ajajat.
Näytti varmalta, että noiden kahden venheen välinen matka piteni.
Seuraavien muutamien minuuttien kuluttua he ryhtyisivät toteuttamaan
sotajuontansa. Mutta tuskin he olivat ehtineet kääntyä, kun jonkun
rannikon hyrskyaalto kohosi suoraan heidän edestään. Mitä oli
tapahtunut? Missä he olivat? He olivat soluneet suoraan ulos merelle
jonkun aikaa, mutta sittenkään ei tuosta kohinasta voinut erehtyä —
maa oli ihan heidän edessään. Takaisinkääntyminen olisi nyt merkinnyt
juoksemista suoraan heidän takaa-ajajainsa syliin — mitä kumpikaan
heistä ei hitustakaan halunnut tehdä. Jos Nu olisi ollut asestettu, ei
hän olisi epäröinyt käydä tuon venheen molempain haltijain kimppuun,
joka niin itsepintaisesti pysytteli heidän vanavedessään, mutta se
olisi ollut hyödytöntä hänen ollessaan vailla muita aseita kuin naisen
veitsi ja puinen melapari.
Pannen liikkeelle kaiken voimansa he saivat melotuksi venheensä hyrskyn
lävitse, kunnes sen kokka tarttui hietikkorantaan. Sitten he hyppäsivät
veneestä ja vetivät sen ylemmäs suurimmankin aallon ulottuvilta.
Missä he olivat? Nu arvasi totuuden osaksi. Hän päätteli, että
he olivat joutuneet samalle saarelle, josta hän oli nähnyt
veneenrakentajan sieppaavan Nat-ulin ja itse vastikään paennut.
Mutta hän ei ollut täysin oikeassa. Heidän ankara melontansa oli
johdattanut heidät pimeässä pohjoiseen lähimmästä saaresta ja sen
toiselle puolelle. Itse asiassa he olivat joutuneet sen saariryhmän
isoimman saaren eteläiselle rannalle, joka sijaitsi muutamien
kilometrien päässä koilliseen siitä saaresta, johon Nu oli aikaisemmin
tutustunut.
Mutta mitä väliä sillä oli? Toinen oli yhtä paha kuin toinenkin.
Molemmat kuuluivat Salaperäiseen maahan. Niillä asusti hirveitä,
lentäviä matelijoita, ja tarina tiesi kertoa, että niillä oleili
pelottavia ihmisiä. Eikä Nu'lla ollut puolustusaseita!
Ken meistä ei ole uneksinut kävelleensä ulkona kaupungin kaduilla
niukasti vaatetettuna tai ilman minkäänlaisia pukimia? Kuinka
tuskalliset tunteet ovatkaan meitä silloin kiusanneet! Mutta kuinka
vähäpätöinen on meidän tuskantunteemme ollut verrattuna alkuajan
luolaihmisen vastaavaan tunteeseen, kun hänet oli heitetty outoon
maahan ilman aseita — jopa veistäkin vailla! Nu oli tuhon oma,
mutta ei lainkaan toivoton. Hän ei tehnyt naiselle kysymystä:
»Mitä on nyt tehtävä?» Alkuajan ihmisessä oli ennen kaikkea
itseluottamusta. Perinnölliset taipumukset, ympäristö ja luonnon
kaikki mahtavimmat lait olivat omiansa tekemään hänet sellaiseksi.
Muuten hän olisi hävinnyt maanpinnalta aikoja ennen kuin hänelle
olisi tarjoutunut tilaisuutta jälkeläisten siittämiseen — hänellä
ei olisi ensinkään ollut jälkeläisiä. Joku toinen eläinlaji olisi
kaivannut hänen luunsa vuosituhantisista sorakasoista ja ihmetellyt
tuon sukupuuttoon kuolleen, luonnottoman olion ruumiinrakennetta ja
tapoja, jonka takaraajat olivat niin paljon pitemmät kuin eturaajat
ja jonka liikkumisen paikasta toiseen oli täytynyt olla väsyttävää
ja piinallista kulkua, jota lienevät keskeyttäneet monet tuhoisat
suistumiset esihistoriallisille kasvoilleen.
Mutta Nu Nunpoika ei ollut sitä lajia, joka on tuomittu kuolemaan
sukupuuttoon. Hän tiesi, milloin oli taisteltava, milloin paettava.
Tällä hetkellä ei tarvinnut paeta mitään, mutta ensi töikseen heidän
täytyi etsiä turvallinen piilopaikka. Hän tarttui Gronin ranteeseen.
»Lähtekäämme liikkeelle!» sanoi hän. »Meidän täytyy etsiä luola tai puu
päästäksemme suojaan ennen uuden päivän tuloa.»
Nainen heitti katsahduksen taakseen yli olkapäänsä — naisten tapaan.
»Katsos!» kuiskasi hän ja viittasi aallokkoon.
Nu katsoi, ja erään valtavan aallon harjalla, piirtyen pimeätä
taivaanrantaa vasten, häämöitti vene, jossa istui kaksi melovaa
ihmisolentoa. Yksi silmäys riitti. Takaa-ajajat olivat heidän
kintereillään. Nu, pitäen yhä Gronia ranteesta, lähti rientämään
kohti mustaa varjostoa ylemmäs rannalle. Nainen juoksi nopeasti
hänen rinnallaan. Nu ihmetteli aimo lailla, että nainen pakeni tällä
tavoin omaa kansaansa pelastaakseen hänet, muukalaisen ja vihollisen.
Uudestaan hän teki saman kysymyksen, johon Gron oli vastannut niin
epämääräisesti.
»Miksi koetat pelastaa minut», kysyi hän, »oman kansasi käsistä?»
»En koeta pelastaa sinua», vastasi nainen. »Haluan tehdä Turin
mielettömäksi — siinä kaikki.
Hän luulee minun paenneen ruvetakseni sinun vaimoksesi. Kun hänessä on
herännyt se luulo, voit sinä minun puolestani huoleti kuolla. Vihaan
sinua, mutta en ihan niin kovasti kuin vihaan Turia.»
YHDESTOISTA LUKU
Metsähärät
Kun Nu johdatti Gronia pimeän yön halki keskellä troopillisen metsän
synkeyttä, joka peitti rannalta saaren sisäosiin kohoavaa loivaa
rinnettä, irvisti hän ajatellessaan Turin vahinkoa sekä pelastajansa
vilpittömyyttä. Mutta nyt oli Nu suojelija. Hän olisi saattanut jättää
naisen harhailemaan omiin hoteisiinsa. Nainen oli sanonut hänelle
täysin selvästi, ettei rakastanut häntä — niin selvästi kuin sanoilla
voitiin ajatus ilmaista: »Vihaan sinua, mutta en ihan niin kovasti kuin
vihaan Turia.» Mutta hänen päähänsä ei pälkähtänytkään hylätä Gronia.
Gron oli nainen. Hän oli pelastanut Nun hengen. Hänen vaikuttimensa
olivat toisarvoiset.
Pimeässä kohtasi Nu ison puun. Hän nousi alemmille oksille
tähystelemään. Siellä ei väijyskellyt mitään vaarallisia vihollisia,
niin että hän kurottautui alas ja auttoi Gronin rinnalleen. Sinne
heidän oli paras jäädä aamunsarastukseen. Ei kävisi päinsä kierrellä
aseettomana metsiä öiseen aikaan sen kauemmin kuin oli ehdottoman,
välttämätöntä.
Nu oli tottunut nukkumaan puissa. Hänen kansansa jäsenet tekivät
usein niin retkeilyn ollessaan tai kun riistan metsästys johdatti
heidät päivällä niin kauas luolilta, että oli välttämätöntä viettää
yö ulkosalla; mutta Gron ei ollut tottunut metsäläiselämään. Hän
puristi pelokkaasti puunrunkoa, ollen asennossa, joka teki nukkumisen
mahdottomaksi.
Nu näytti hänelle, kuinka oli paneuduttava raajoilleen ja nojattava
puun runkoon, mutta sittenkin Gron pelkäsi putoavansa, jos sattuisi
vaipumaan uneen. Vihdoin kietoi Nu toisen kätensä hänen ympärilleen
tukeakseen häntä, ja niin hän nukahti, pää painettuna vihollisensa
olkaa vasten.
Aurinko paistoi jo korkealta, kun nukkujat heräsivät. Gron aukaisi
ensiksi silmänsä. Aluksi hän joutui ymmälleen nähdessään vieraan
ympäristön. Missä hän oli? Mikä oli hänen päänsä aluksena? Hän kohotti
katsettaan. Se kohtasi jumalalta näyttävän Nun auringonpaahtamat,
säännölliset kasvot. Tapausten kulku alkoi vähitellen tunkeutua
muistiin uneliaisuuden utuisen vaipan läpi. Hän tunsi vyötäröillään
miehen käden, joka puristi yhä lujasti, tarjoten suojelevaa tukeaan.
Tämä oli hänen vihollisensa — hänen kansansa vihollinen. Hän katseli
Nu'ta toisin silmin. Oli kuin heräävä päivä olisi herättänyt hänen
järkensäkin. Mies oli kieltämättä kaunis — miehisen kaunis, pelkkää
voimaa uhkuva. Gron sulki jälleen silmänsä uneliaasti ja antoi päänsä
painua lähemmäksi voimakasta, ruskeata olkapäätä. Mutta äkkiä hän
heräsi täydelleen, ja samalla hänen muistinsa alkoi kiihkeästi toimia.
Hän näki säälittävän mytyn keskellä saukon ja ketun nahkoja kaukaisen
teltan lattialla.
Vetäen äkkiä ilmaa keuhkoihinsa, melkein kuin kirkaisten, oikaisi Gron
selkänsä. Liikahdus herätti Nun. Hän aukaisi silmänsä, katsoi naiseen
ja nousi seisomaan puunhaaralle irroitettuaan käsivartensa toisen
ympäriltä.
»Ensiksi täytyy meidän hankkia ruokaa ja aseita», sanoi hän, »ja palata
sitten tuonne maihin, missä on minun kotiseutuni. Lähtekäämme.»
Hänen terävät silmänsä olivat tutkineet maata alapuolelta. Näkyvissä
ei ollut ainoatakaan petoa. Nu laski naisen puun juurelle ja hyppäsi
kevyesti hänen vierelleen. Hedelmät, joita oli yltäkylläisestä,
lievittivät heidän pahimman nälkänsä. Senjälkeen suuntasi Nu kulkunsa
ylävämmälle seudulle, mistä voi löytää keihäänvarteen tarvittavaa,
kovasyisempää puuainesta. Tulella karaistu terä oli paras, mitä
hän toistaiseksi saattoi toivoa, jollei sattuma tarjoaisi hänelle
laukankeltaista nefriittikappaletta tai piikivipalasta.
Eteenpäin, yhä ylemmäs, uurastivat etsiskelijät, mutta vaikka he
kiipesivät matalille ja röhmyisille vuorille, jotka kulkivat rannikon
kanssa yhdensuuntaisesti, eivät he tavanneet suoraa, kova, aineista
puuta, jota Nu etsi, eivätkä merkkiäkään sellaisista arvokkaista
mineraaleista, joista hän olisi saattanut muovata keihään kärjen,
kirveen tai veitsen.
He taivalsivat alas vuorten kaukaisempia rinteitä, nähden silloin
tällöin vilaukselta erään kuilun syvänteestä metsän laaksossa kaukana
alhaalla. Sitä kohti suuntasi Nu askeleensa. Siellä saattoi kasvaa
hänen etsimiänsä puita. Vihdoin he tulivat viimeiselle jyrkälle
vuorenseinämälle, joka laskeutui äkkijyrkästi kaksisataa jalkaa
tasaisemmille rinteille, missä metsää kasvoi melkein vuoren juurelle
asti.
Hetkisen he seisoivat silmäillen outoa maisemaa — jokseenkin aukeata
metsämaata, joka näytti reunustavan ylätasangon laitaa, häviten
näkyvistä noin puolentoista kilometrin päässä heistä näkymättömään
laaksoon, jonka yllä leijui hienoa, lämmintä sumua. Kaukana kaiken
tämän toisella puolen kohosivat epäselvinä etäisten vuorten ääriviivat
ja niiden sahamaiset huiput näyttivät uiskentelevan sumussa, joka
peitti niiden alaosia.
»Laskeutukaamme», sanoi Nu ja laski jalkansa jyrkänteen äyrään yli.
Gron peräytyi, päästäen heikon huudahduksen kauhusta.
"Sinä putoat!" huudahti hän. "Etsikäämme mukavampi tie."
Nu kohotti katseensa ja naurahti.
»Mikä tie olisi tätä mukavampi?» kysyi hän.
Gron tähysti partaan yli. Hän näki vuorenseinämän, josta siellä täällä
pisti esiin kielekkeitä sekä kapeita, tasaisia ulkoilemia siellä, missä
kovempi kallioperusta oli paremmin kyennyt vastustamaan luonnonvoimain
hävityksiä. Muutamiin paikkoihin, mihin oli jäänyt kylliksi tilaa, oli
kasautunut irtonaisia kivimöhkäleitä, valmiita tipahtamaan alas jalan
varomattomasta kosketuksesta, ja kaiken alla pudonnutta kivilouhikkoa,
joka odotteli saadakseen murskata ja rusentaa kenen ruumiin hyvänsä,
ken oli niin uhkarohkea, että lähti tätä tietä pyrkimään metsään. Nu
näki, ettei Gronin tarkastelu rohkaissut häntä paljoakaan.
»Lähtekäämme!» sanoi hän. »Ei ole mitään vaaraa — minun seurassani.»
Gron katsoi häneen, tuntien ihailevansa hänen rohkeuttaan ja
urhoollisuuttansa — ihailua vihollista kohtaan, jota hän mieluummin
olisi ollut tuntematta. Mutta hän käsitti, kuinka tosia olivat miehen
sanat: »Ei ole mitään vaaraa — minun seurassani.» Hän istuutui
jyrkänteen partaalle, heilutellen jalkojaan kuilun yllä. Nu kurottautui
ylöspäin ja tarttui hänen käteensä, vetäen hänet alas viereensä. Hän ei
käsittänyt, millä tavoin mies pysytteli kiinni kalliossa, mutta tavalla
tai toisella löysi mies alaslaskeuduttaessa häntä tukiessaan kohtia,
joihin voi tarttua kädellään, ja ulkonevia ryhmyjä, jotka tekivät kulun
ihmeteltävän helpoksi. Paljon ennen kuin he saapuivat vuoren juurelle,
oli Gron lakannut pelkäämästä, jopa itsekin löytänyt tasanteita ja
ulkonemia, mikä teki heidän molempien laskeutumisen helpommaksi. Ja kun
he seisoivat turvassa keskellä kivilouhikkoa vuoren juurella, loi hän
huonosti salattua ihailua uhkuvan katseen viholliseensa. Mielessään
hän vertasi miestä Toriin ja Scarbiin ja veneenrakentajain muihin
miespuolisiin jäseniin, eivätkä jälkimäisten miehekkäät rinnat olisi
ylpeydestä pöyhistyneet, jos he olisivat tienneet vertailun tuloksen.
»Takaa-ajajamme pysähtyvät tänne», virkkoi Gron, »sillä en näe
ainoatakaan murtumaa kalliossa niin pitkälti kuin silmäni kantavat», ja
hän katsoi oikealle ja vasemmalle pitkin jyrkännettä.
»Olin unohtanut, että meitä kenties seurataan», sanoi Nu. »Mutta kun
olemme löytäneet ainetta, mistä saamme muovatuksi keihään ja kirveen,
niin saavat tulla — Nu Nunpoika lausuu heidät tervetulleiksi.»
Vuoren juurelta he menivät louhikon yli ja saapuivat ruohoiselle
aukiolle, joka ulottui metsän laitaan. He olivat käyneet vain aukeaman
puoliväliin, kun kuului isojen ruumiiden ryskettä edestä; ja kun he
pysähtyivät, ilmestyi metsähärän pää puiden keskeltä heidän näkyviinsä.
Yhä uusia päitä tuli esille, ja kun eläimet huomasivat parin,
seisahtuivat ne, härkien mylviessä ja lehmien tuijottaessa silmät
selällään herrojensa pörrökarvaisten selkien takaa.
Tässä oli lihaa, mutta vain naisen veitsellä voitiin sitä saada. Nu
tavoitti Gronin asetta.
»Mene takaisin vuorelle», sanoi hän, »ennenkuin ne hyökkäävät. Minä
kaadan nuoren hiehon.»
Gron aikoi juuri kääntyä, kuten Nu oli käskenyt, ja mies oli
lähtemäisillään kiertämään oikealle, kun metsähärkäin kummallekin
puolelle ilmestyi useita miehiä. He olivat puetut seuraamainsa eläinten
nahkojen näköisiin vuotiin, ja heillä oli aseina keihäitä ja kirveitä.
Nähdessään Nun ja Gronin he päästivät kovan huudon ja ryntäsivät
eteenpäin noita kahta kohti. Aseeton Nu oivalsi, kuinka hyödytöntä oli
antautua taisteluun. Sensijaan hän tarttui Gronin käteen ja pakeni
hänen kanssaan takaisin vuoria kohti. Ihan heidän kintereillään tulivat
paimenet, kajauttaen ilmoille verenhimoisia voitonhuutoja. He olivat
ajaneet saaliinsa umpikujaan. Vuori katkaisisi pakolaisten tien, ja kun
pakolaiset olisivat kääntäneet selkänsä vuorenseinää vasten, olisi mies
nopeasti tapettu ja nainen otettu vangiksi.
Mutta nämä miehet eivät olleet vuoristolaisia — he eivät tienneet
mitään Nun ketteryydestä. Muuten he eivät olisi hidastelleet eivätkä
hajaantuneet oikealle ja vasemmalle estääkseen karkulaisia pakenemasta
sivuille. Louhikon poikki juoksivat Nu ja Gron, ja vuoren juurella,
mihin heidän olisi paimenten luulon mukaan pitänyt pysähtyä, he eivät
edes epäröineet. Suoraan ylös äkkiäjyrkkää seinämää juoksi Nu, vetäen
naista perästään. Nyt päästivät metsähärkäin paimenet voimakkaan,
suuttumusta ja pelkoa todistavan huudon. Kuka oli koskaan nähnyt
moista! Se oli mahdotonta, mutta sittenkin oli heidän silmäinsä edessä
mies, joka kiipesi ylös kiipeämätöntä jyrkännettä nainen taakkanansa.
Entistä vinhemmin hyökkäsivät paimenet suoraan vuoren juurelle, mutta
Nu ja Gron olivat poissa heidän kättensä ulottuvilta ennenkuin he
ehtivät saapua. Nu käännähti katsomaan ja näki, etteivät he olleet
päässeet vielä aseiden kantaman ulkopuolelle. Hän kurkotti oikeata
kättään alaspäin ja sieppasi irtonaisen kalliolohkareen, heittäen
sillä lähintä keihäsmiestä. Heittoase osui maaliinsa, suoraan otsaan,
rutistaen miehen liikkumattomaksi massaksi.
Sitten kapusi Nu jälleen ylöspäin, ja ennenkuin paimenet ehtivät
tointua hämmästyksestään, oli hän vetänyt Gronin ulos keihäiden
piiristä. Istua kyyköttäen kapealla ulkonemalla, nainen vieressään,
sinkoili Nu haukkumanimityksiä heidän vainoojilleen. Näitä hän
korosti hyvään aikaan heitetyillä ja yhtä hyvin tähdätyillä kivillä,
kunnes kirkuvat paimenet olivat iloisia päästessänsä peräytymään
turvallisemman matkan päähän.
Vihollinen ei rohjennut edes yrittää seurata karkureita. Ilmeisesti
he eivät olleet sen parempia kiipijöitä kuin Gron. Nu osoitti heille
ääretöntä halveksumista. Jos hänellä vain olisi ollut hyvä kirves,
olisi hän laskeutunut alas ja lyönyt mäsäksi koko joukkion!
Gron istui Nun vieressä ja tunsi ihmetystä, jopa enemmän kuin ihmetystä
sen johdosta, että tämä vihollinen oli antautunut niin suuriin
vaaroihin pelastaakseen hänet. Sillä vuoren juurella oli Nu unohtanut
hetkiseksi, ettei nainen ollut hänen omaa heimoansa eikä kyennyt
kiipeämään yhtä hyvin kuin hän, ja noussut jo jonkun matkaa ennenkuin
huomasi, että Gron haparoi turhaan jalansijaa vuoren juurelta.
Vihollisten lähestyessä hän oli sitten laskeutunut Gronin rinnalle,
heittäytyen tällöin vangiksi joutumisen ja kuoleman vaaralle alttiiksi,
ja vetänyt hänet turvalliseen paikkaan korkealle jyrkänteelle. Tur ei
ikinä olisi tehnyt niin paljoa.
Nainen loi salavihkaisia katseita vieressään istuvan nuoren jättiläisen
kasvoihin ja tajusi tunteissaan tapahtuvan omituisen muutoksen. Nu
ei ollut enää hänen vihollisensa. Nu suojeli häntä, ja nyt hän uskoi
saavansa Nu'lta suojelusta varmemmin kuin hän koskaan oli uskonut
saavansa sitä Turilta. Hän tiesi, että Nu huolehtisi hänen ruuastaan
— Nu’lta hän odotti saavansa sekä ruokaa että suojelusta. Koskaan hän
ei ollut odottanut enempää puolisoltaan. Puolisoltaan! Hän heitti
toisen arastelevan katseen Nu’hun. Oi, millainen puoliso Nu olisikaan
ollut! Ja miksei? He olivat yksin maailmassa, erotettuina heimoistaan,
epäilemättä iäksi. Gron käsitti äkkiä toivovansa, että niin olisi
käynyt iäksi. Hän ihmetteli, mitä liikkui Nun mielessä.
Nähtävästi oli mies syventynyt kokonaan nautinnokseen herjaamaan
alhaalta uhkailevia villejä; mutta siitä huolimatta askartelivat Nun
ajatukset pakosuunnitelmissa. Entä miksi? Vain siksikö, että hän ikävöi
omaa maatansa ja isänsä kansaa? Kaukana siitä. Nu olisi saattanut
olla iäti onnellinen tällä saarella, jos Gronin paikalla olisi vain
ollut joku toinen. Hän ajatteli Nat-ulia — ainoakaan toinen nainen
ei askarruttanut hänen mieltään, ja hän hautoi pakosuunnitelmia vain
siksi, että ne tarjosivat keinon palata mannermaalle ja ryhtyä jälleen
etsimään Than tytärtä.
Tunnin verran viipyivät paimenet lähellä vuoren juurta sijaitsevalla
aukiolla, ja sitten he, ilmeisesti kyllästyneinä hyödyttömään
metsästykseensä, kokosivat hajaantuneen laumansa ja katosivat metsään
samaanne päin, mistä olivat tulleet. Puolen tunnin kuluttua uskalsi
Nu laskeutua alas. Hän oli keksinyt luolan jyrkänteestä, ja sinne hän
jätti Gronin sanoen hänelle menevänsä etsimään ruokaa, koska voisi
paeta yksin nopeammin kuin Gronin ollessa taakkana, jos hän sattuisi
joutumaan takaa-ajettavaksi.
Oltuaan poissa vähän aikaa hän palasi, tuoden sekä ruokaa että juomaa,
jälkimäistä astiassa, joka aina riippui hänen lannehihnastaan. Hän
ei ollut nähnyt paimenista jälkeäkään eikä liioin kovasta puusta tai
haluamistaan kiviaineista, jotka olisivat kelvanneet keihään ja kirveen
teriksi.