— että Hud oli menettänyt oikeutensa heidän joukossaan tuottaessaan
tämän murheen heimolle. He olivat tyytyväisiä sen johdosta. Muuan nuori
soturi nousi seisoalleen. Keihäällänsä hän veti maahan idästä länteen
kulkevan viivan, joka jäi hänestä pohjoiseen.
»Nu Nunpoika suoritti kokeet minun kanssani — me tulimme miehiksi ja
sotureiksi samana päivänä. Yhdessä kaadoimme ensimmäisen leijonamme.»
Hän vaikeni ja jatkoi sitten viitaten maahan vetämäänsä viivaan: »Ikinä
en astu tämän viivan poikki ennenkuin olen löytänyt Nu Nunpojan.»
Lakattuaan puhumasta hän oikaisi selkänsä koko pituuteensa ja kääntyi
kädet ristissä leveällä rinnallaan päällikkönsä puoleen.
Heimon joukosta kuului hyväksyviä murahteluja. Kaikki silmät
suuntautuivat Nu'hun. Mitä hän tekisi? Nuoren soturin menettely oli
suoranaista kapinaa. Äkkiä hypähti Nat-ulin veli Aht pystyyn ja astui
uhmailevan soturin viereen. Hän ei virkkanut mitään; hänen liikkeensä
ilmaisi hänen tarkoituksensa.
Päällikkö Nu katsoi molempia nuorukaisia tuuheiden kulmakarvojensa
alta. Katselijat olivat melkein varmoja, että puolittainen hymy väikkyi
julmasti hänen julmilla piirteillään. Hänkin nousi. Hän astui noiden
kahden luo ja asettui heidän viereensä.
Tha oivalsi ensiksi teon merkityksen, ja samassa hän juoksi Nun
viereen. Sitten toisetkin käsittivät, ja hetkisen kuluttua oli koko
heimo kääntänyt selkänsä Dagin viivaile ja seisoi kasvot käännettyinä
etelään. Nyt he tanssivat ja kiljuivat. Miehet heiluttelivat
kivikirveitään tai heittivät pitkiä keihäitänsä korkealle ilmaan,
naiset löivät kämmeniään yhteen ja pikkulapset juoksivat hyppelehtien
ympäriinsä ja puikkelehtien jokaisen tiellä.
Kun tätä oli kestänyt muutamia minuutteja, lähti Nu etelää kohti,
käskien parinkymmenen miehen jäädä naisten ja lasten pariin, joiden
tuli seurata hitaasti perässä heidän aikaisemmille asunnoilleen,
sillaikaa kun päällikkö riensi sotureiden kanssa nopeasti eteenpäin
etsimään merkkejä Nu'sta ja Nat-ulista.
Ensiksi he kohtasivat Hudin kuolleen ruumiin Autiovuorten rinteessä
sijaitsevasta luolasta. Sieltä he löysivät Nun jäljet ja merkkejä
tytön vanhemmista jäljistä, mikä osoitti, että Nu ei ollut saavuttanut
Nat-ulia täällä.
Eteenpäin he riensivät rantaa pitkin vanhoja luoliaan kohti, ja alati
he erottivat selvästi jommankumman etsimänsä henkilön jäljet. Oli
pimeä, kun he saapuivat luolille, ja seuraavana aamuna he saivat
vaivoin keksityksi jäljet, koska vuoksi oli pyyhkinyt ne pois sieltä,
mihin ne olivat painuneet luoteen kestäessä. Nyt jakoi Nu soturinsa
kolmeen joukkueeseen. Ensimmäisen, johon hän itse jäi, oli lähdettävä
etelään rantaa pitkin, toisen tunkeuduttava viidakkoon puolentoista
kilometrin verran ja käännyttävä sitten etelään, kun taas kolmannen
tuli tutkia sisämaa suoraan länteen. Tällä tavoin täytyi jonkun niistä
kohdata kadonneet tai joitakin osviittoja heistä.
Tha oli keskimmäisen joukon päällikkönä, ja Aht oli hänen mukanaan.
Dag oli päällikkö Nun mukana. He painelivat nopeasti rantaa pitkin
ja hajaantuivat sille merestä viidakkoon asti, jotta mitään ei jäisi
heiltä huomaamatta.
Useita kertoja he seurasivat vääriä merkkejä viidakkoon, niin että
heiltä hukkui paljon aikaa. Tämän takia yllätti pimeys heidät ennenkuin
he olivat löytäneet niitä kahta, joita etsivät.
He leiriytyivät hietikolle ihan viidakon laitaan ja virittivät
nuotiokehän ympärilleen pitääksensä villipedot loitolla. Sitten he
paneutuivat levolle — kahta lukuunottamatta, jotka vartioivat ja
kohentelivat valkeita.
Dag oli toinen vartijoista. Yön tummetessa hän äkkäsi tulenloimun
etelässä. Hän kiinnitti kumppaninsa huomion siihen.
»Siellä on ihmisiä, siellä», sanoi hän. »Se on eläintulten loimua.
Kuules!»
Hurjia kiljahduksia kuului heikosti matkan päästä, nuotiotulien
taholta. Dag aikoi juuri mennä herättämään Nun, kun hänen terävät
silmänsä keksivät jotakin varovasti liikkuvaa viidakon ja leirin
välillä. Ilmeisesti se oli vastikään hiipinyt esiin viidakon sankan
kasvullisuuden keskeltä. Toisissa oloissa Dag olisi varmaan pitänyt
sitä petoeläimenä; mutta nyt hän ei ollut täysin varma, koska oli
keksinyt ihmisten leirin olevan lähettyvillä.
Tosin ihmiset hiiviskelivät harvoin viidakossa pimeän laskettua; mutta
tämän eläimen liikehtimisessä oli jotakin, mikä viittasi ihmisen
ryömintään nelinkontin. Dag kiersi leirin ympäri, näyttäen unohtaneen
tunkeilijan läsnäolon. Hän heitti puupalasen liekkeihin toisaalla
ja polki toisaalla sammuksiin eräitä savuavia risuja, jotka olivat
lentäneet piirin sisäpuolelle. Mutta koko ajan hän piti silmällä olion
liikkeitä, joka hiipi ulompaa pimeydestä leiriä kohti. Hän saattoi
nähdä sen nyt selvemmin ja havaitsi, että se heitti silloin tällöin
katsahduksen taakseen yli olkapäänsä.
»Oliko sillä kumppani vai kumppaneita? Seurasiko jokin sitä?» Dag
silmäili tutkivasti viidakon mustaa reunamaa hiipivän olion taakse.
»Ah! Tuoko se oli?»
Tumma varjo oli astunut synkästä metsästä tuon hiipivän eläimen
polulle, joka oli saapunut viidakon ja leirin välisen aukion
puoliväliin. Dagin ei tarvinnut katsoa toistamiseen päästäkseen
selville, ken uusi tulokas oli. Notkea ruumis, musta massa, joka
merkitsi tuuheata harjaa, kyyry asento, kaksi keltaisenvihreätä,
kiukkuista tuliläikkää — ei epäilystäkään. Se oli leijona Zor, joka
hiiviskeli saalistaan väijymässä.
Dag kuiskasi sanasen kumppanilleen, joka tuli hänen viereensä. He
seisoivat katsellen oliota lähempää, millään tavoin ilmaisematta
nähneensä sitä.
»Se on ihminen», kuiskasi Dagin kumppani.
Ja sitten hyökkäsi Zor pelottavasti karjuen, ja sen edessä ollut eläin
nousi seisomaan, tullen täydelleen lähemmän loimun valoon. Kiljaisten,
mikä herätti koko leirin, ryntäsi Dag tulipiirin ulkopuolelle, keihäs
heittoasennossa ja sen tarkoin teräväksi hiottu kärki suunnattuna
hyökkäävää Zoria kohti.
Ase viuhahti tuskin käden leveyden vertaakaan Zorin saaliin olkapäästä
ja uppoutui pedon rintaan. Samassa tuokiossa juoksi Dag pakolaisen ohi
ja asettui suoraan leijonan eteen ryhtyäkseen vain kivikirveellä ja
veitsellä vastustamaan riehuvan, haavoitetun hävittäjädemoonin raivoa.
Yli olkansa hän heitti sanasen sille, jota auttamaan oli juossut.
»Riennä eläintulen sisäpuolelle, Nat-ul», huusi hän. »Zorin puoliso
tulee sille avuksi.»
Ja todellakin, kevyesti hietikon poikki juosten, saapui hurja
naarasleijona harjakkaana kuten herransakin.
Nyt oli Dagin soturitoveri kiirehtinyt hänen vierelleen, ja leiristä
juoksivat muut villit keihäsmiehet. Zor nousi takajaloilleen ja kävi
Dagin kimppuun, joka kääntyili ketterästi puolelle ja toiselle,
väistäen väkevien, kynsikkäiden käpälien hirvittävät iskut ja lyöden
petoa yhtä mittaa päähän raskaalla kirveellänsä.
Toinen soturi vastaanotti raivostuneen naarasleijonan hyökkäykset
keihäällään. Suoraan leveään rintaan tunkeutui terävä kärki, miehen
pitäessä sisukkaasti koko ajan varresta kiinni ja kieppuessa sinne
tänne, kun peto peräytyi, kääntyi ja tavoitteli häntä kynsillään.
Nyt saapuivat päällikkö Nu ja hänen seuralaisensa näyttämölle.
Parikymmentä keihästä törrötti Zorin ja sen puolison ruumiista. Kirveet
putoilivat niiden päihin, ja väkevä Nu ryntäsi Zorin selkään aseenaan
vain kiviveitsi. Hän riippui pitäen kiinni paksusta harjasta ja
työntäen pienoisen aseensa tuon tuostakin pedon selkään ja kupeeseen,
kunnes karjuva ja kiljuva eläin kellahti kyljelleen ainaiseksi.
Naarasleijona osoittautui sitkeähenkisemmäksi kuin herransa, ja
vaikka sen ruumis oli täynnänsä keihäitä ja vaikka vastustajat olivat
veitsillään pistäneet sitä kylkiin, hyökkäsi se ihan lähelle, tehden
äkillisen rynnistyksen, jolloin muuan luolamies toimi vain sekunnin
pienoisen osan liian hitaasti. Väkevät kynnet raapaisivat häntä
kaulasta kupeeseen, ja hänen kaatuessaan puristuivat väkevät käpälät
hirvittävinä hänen kalloonsa.
Seisten saaliinsa päällä ärisi naarasleijona uhkaavasti, sillaikaa kun
hurjat, soturit hyppelivät kehässä sen ympäri, odottaen tilaisuutta
käydä sen kimppuun ja kostaa toverinsa puolesta.
Tultuaan nuotiokehään kohensi Nat-ul tulet, pitäen koko näyttämöä
sotureille loistavasti valaistuna. Tuntui melkein ihmeeltä, että hän
oli niin odottamatta kohdannut oman heimonsa miehiä. Tuskin hän saattoi
odottaa leijonia vastaan käytävän taistelun päättymistä: niin tärkeä
oli se asia, joka askarrutti hänen ajatuksiaan.
Mutta vihdoin makasi Zorin villi puoliso kuolleena, ja kun päällikkö Nu
palasi leiriin, juoksi Nat-ul häntä vastaan.
»Nopeasti liikkeelle!» huusi hän. »He ovat tappamaisillaan poikasi
Nun», ja hän viittasi etelään päin kohti loimua, joka näkyi nyt
selvästi pimeydessä.
Nu ei jäänyt kyselemään tytöltä enempää. Hän kutsui soturinsa
ympärilleen.
»Nat-ul sanoo, että he tappavat Nu Nunpojan tuolla», sanoi hän,
viitaten etäiseen tulenhohtoon. »Tulkaa!»
Kun Nat-ul johdatti heidät rantaa pitkin ja viidakon halki, kertoi hän
päällikkö Nu'lle kaikki, mitä oli tapahtunut siitä lähtien, kun Hud
oli ryöstänyt hänet. Hän kertoi harhailuistaan ja veneenrakentajista.
Siitä, kuinka eräs näistä oli ahdistanut häntä, ja hirvittävästä
pedosta, joka oli kaapannut ja vienyt hänet pesäänsä. Hän kertoi
kummallisesta eläimestä, joka ryömi siihen telttaan, jossa hän oli
vankina, ja hyppäsi Turin selkään. Ja siitä, kuinka hän oli pujahtanut
teltasta noiden kahden taistellessa ja paennut viidakkoon, repien
juostessaan irti käsiensä siteet. Hän värisi kertoessaan Nu'lle villien
petojen muodostamasta kujasta, jonka läpi hänen oli täytynyt juosta
veneenrakentajain eläintulten ja viidakon suojaavien puiden välinen
matka.
»Lepäsin lopun yötä isossa puussa lähellä muukalaisten kylää»,
sanoi hän. »Varhain seuraavana aamuna lähdin etsimään ruokaa ja
aioin taivaltaa pohjoiseen päin, kunnes olisin tullut vanhoille
asunnoillemme, missä olisin saattanut elää jokseenkin turvallisesti.
— Mutta koko ajan ihmettelin, mikä oli hypännyt Turin selkään teltassa
edellisenä yönä; ja mitä enemmän ajattelin asiaa, sitä selvemmäksi kävi
minulle, että se oli varmaan mies — että sen täytyi olla ihminen, sillä
mikä eläin pystyisi tunkeutumaan kenenkään huomaamatta tulen läpi?
— Kun olin täyttänyt vatsani, hiivin takaisin puiden välitse kylän
laitaan ja jäin sinne vakoilemaan. Aurinko paistoi silloin suoraan
yltäni — päivä oli puolessa. En voinut päästä luolille ennen pimeän
tuloa, jos jokin sattuisi viivyttämään miilua, ja kun saatoin millä
hetkellä hyvänsä kohdata jonkun muukalaisen tai olla pakotettu
kiipeämään puuhun Urin tai Zorin tai Uun takia, niin päätin odottaa
seuraavaan aamuun ja lähteä sitten varhain luolille. Minussa oli
jotakin, joka vaati minua jäämään. En tiedä, mitä se oli; mutta tuntui
siltä kuin olisi ollut kaksi Nat-ulia; toinen, joka tahtoi rientää pois
muukalaisten maasta niin nopeasti kuin mahdollista, ja toinen, joka
väitti velvollisuutenaan olevan jäädä. Vihdoin en voinut vastustaa
kauempaa toista itseäni — minun täytyi jäädä, ja niin löysin mukavan
paikan eräästä isosta puusta, joka kasvaa sen aukion vieressä, jolla
vieraiden kylä sijaitsee. Ja siellä pysyttelin kauan vielä senkin
jälkeen, kun oli tullut pimeä.
— Juuri silloin näin sen olennon kylässä, joka lähetti minut
tänne. Jo olin huomannut tulenne ja ihmetellyt, ken oli saattanut
tulla pohjoisesta. Tiesin kaikkien muukalaisten palanneen kyläänsä
iltapäivällä, joten se ei voinut olla kenkään heistä. Ja kun tiesin
ensimmäisen heimon pohjoisessa käsin olevan omani, niin toivoin,
kuitenkaan uskomatta, että siellä saattaisi tosiaan olla joitakuita
sinun sotureitasi, Nu.
— Ja sitten näin, että jotakin oli tekeillä kylässä alapuolellani.
Soturit menivät erääseen majaan, josta laahasivat esille vangin.
Jaloista he vetivät häntä kylän läpi ja ympäri, ja heidän niin
tehdessään kiduttivat naiset ja lapset vankia ja sylkivät hänen
päällensä.
— Ensin en voinut nähdä uhria selvästi, mutta lopulta, kun he
kohottivat hänet jaloilleen ja sitoivat hänet paaluun, jossa aikoivat
paistaa hänet elävältä, hiljaisilla tulilla, näin hänen kasvonsa.
— Oi, Nu, etkö osaa aavistaa, ken se oli, joka oli seurannut minua
niin kauas, voittanut sellaisia vaaroja ja tunkeutunut kamppaillen
kammottavan meren yli minut pelastaakseen?»
»Nu Nunpoika», virkkoi vanha soturi, ja hänen rintansa kohoili
ylpeydestä, kun hän loittoni viidakon halki kylän taakse.
Kiukkuiset petoeläimet uhkasivat pelastusjoukkuetta joka taholta.
Kaksi kertaa heidän kimppuunsa hyökättiin, ja heidän täytyi antautua
taisteluun jonkun hurjan alkuajan pedon kanssa; mutta vihdoin he
raivasivat itselleen tien viidakon laitaan kylän taakse, mihin he
pyrkivät.
Siellä heidän silmiensä nähtäväksi ja korviensa kuultavaksi avautui
hurjan sekava näky. Miehiä ja naisia juoksenteli sinne tänne, päästäen
ilmoille raivonkiljahduksia. Heidän takanaan oli palavien puiden
muodostama kehä. Sen keskelle, niin kertoi Nat-ul pelastajille, oli Nu
Nunpoika lujasti paaluun sidottuna. Hitaasti hän kärventyi kuoliaaksi.
Ehkä hän oli jo kuollut.
Nu kokosi soturinsa ympärilleen. Kahden hän käski pysytellä aina
Nat-ulin rinnalla. Sitten hiipi päällikkö Nu ääneti viidakosta
riehaantuneiden veneenrakentajain kylää kohti pitkän, valkoisen
sulan heilahdellessa uljaasti hänen jalon päänsä yllä, luolakarhu
Urin pörrökarvaisen turkin riippuessa hänen hartioiltaan ja toisten
seuratessa kintereillä.
Heitä oli neljäkymmentä väkevää miestä, voimakaslihaksista. Vahvoissa
käsissään he puristivat hirvittäviä keihäitään ja raskaita kirveitänsä.
Heidän lannevöistään riippuivat heidän kivikirveensä sillä hetkellä,
kun he kävivät käsikähmään vihollisten, kanssa. Heidän villejä aivojaan
elähdytti vain yksi ainoa ajatus — tappaa — tappaa — tappaa!
He tulivat ulommalle tulikehälle, eivätkä kiihtyneet ihmiset olleet
vieläkään huomanneet heitä. Sitten ryhtyi muuan tyttö, joka veltosti
täytti valkeiden kohennustehtävää, heittämään lisää puita rovioon ja
näki heidät — näki joukon kauniita, villejä kasvoja ihan liekkien
takana.
Päästäen kauhun ja varoituksen kirkaisun hän kääntyi ja riensi kylän
asukkaiden joukkoon. Tuokiossa vaimeni hälinä puhjetakseen uudestaan
tytön säikähtyneenä huutaessa: »Sotureita! Sotureita!»
Silloin olivat Nu ja hänen miehensä heidän keskellään.
Veneenrakentajain soturit ryntäsivät hyökkääjiä vastaan. Naiset
ja lapset pakenivat leiripaikan vastakkaiselle puolelle. Käheitä
karjahduksia ja taisteluhuutoja kajahteli ilmoille, kun vuoristolaiset
heittäytyivät veneenrakentajain kimppuun. Toiselta puolen lensi
kokonainen sadekuuro pitkiä, solakoita keihäitä, ja siihen vastasivat
kyläläiset lyhyillä, tukevilla harppuunillaan.
Sitten syöksyivät soturit taistelemaan lähempää kirveillensä.
Hetkeäkään ensimmäisen kurimuksen jälkeen ei ottelun tulos näyttänyt
epäilyttävältä — Nun hurjempi heimo — petoeläinten metsästäjät —
soturiltansa — oli tilanteen, herra joka tapauksessa. Taaksepäin,
taaksepäin he työnsivät »lehmän»-nahkaisia sotureita, kunnes
puolustajat oli karkoitettu leiripaikan poikki naisten ja lasten
joukkoon.
Ja nyt antautui sisempi tulipiiri hyökkääjille, ja kun Nat-ul juoksi
heimonsa sotureiden välissä ollakseen ensimmäisenä Nun rinnalla ja
leikatakseen poikki hänen kahleensa, kääntyi viimeinen veneenrakentaja
ja pakeni ulompaan pimeyteen, rantaa pitkin sinne, mihin heidän
venheensä oli vedetty nousuvedeltä turviin.
Päällikkö Nu juoksi liekkien läpi Nat-ulin kintereillä. Molemmat
tulivat vieretysten hirvittävään kuumuuteen paalun eteen. Tyttö loi
vain yhden ainoan katsahduksen paljaaseen, savuavaan patsaaseen ja
maahan sen ympärille, ennenkuin kääntyi ja heittäytyi Nun syliin.
Nu Nunpoika ei ollut siellä, eikä hänen ruumistansakaan löydetty
leiripaikalla.
KYMMENES LUKU
Gronin kosto
Gron, joka tunsi kipuja ja oli nääntynyt Turilta saamansa hirveän
selkäsaunan jälkeen, makasi koko seuraavan päivän teltassaan. Tur
ei vaivannut häntä enää. Nähtävästi oli mies unohtanut hänet;
tämä arvelu herätti eloon koko hänen alkuperäisen viileytensä ja
mustasukkaisuutensa voimakkaammin kuin kovinkaan rankaisu olisi
saattanut tehdä.
Koko päivän hän loikoi teltassaan, kärsien ja vihaten Turia. Koko
päivän hän hautoi mielessään uusia ja pirullisia kostonkeinoja. Hän
painoi sydäntään vasten kiviveistään. Oli Turille onneksi, ettei hän
sattunut tulemaan silloin Gronin lähettyville. Kun Tur oli pieksänyt
häntä, oli veitsi jäänyt hänen lanneverhoonsa, eikä Gronin päähän ollut
pälkähtänyt ajatusta käyttää sitä puolisoaan vastaan; mutta nyt, kun
Tur oli hyljännyt hänet, nyt kun Tur epäilemättä ajatteli uutta vaimoa,
kohdistuivat hänen ajatuksensa taukoamatta aseeseen.
Vasta yön tultua ryömi Gron majansa vuotien ja hakojen alta. Hän ei
ollut syönyt kahteenkymmeneenneljään tuntiin, mutta hän ei tuntenut
nälkää — mustasukkaisuuden ja vihan myrkky herpaannutti kaikki muut
tunteet ja mielihalut. Gron hiiviskeli väkijoukon takana, joka tunkeili
paaluun sidotun olennon ympärillä.
Ah, he aikoivat kiduttaa vankia! Kuinka suurta nautintoa se
tuottaisikaan heille! Gron kohottautui varpailleen katsoakseen erään
naisen olan ylitse. Nainen kääntyi ja nauraa virnisti tuntiessaan
Gronin.
»Tur tahtoo riemuita sen naisen puolison kuolemantuskista, jonka aikoo
ottaa sinun tilallesi, Gron», pilkkasi ystävätär.
Gron ei vastannut mitään. Hänen aikanaan ei ollut tapana paljastaa
sydämensä tunteita. Hän olisi mieluummin kuollut kuin ilmaissut tälle
naiselle kärsivänsä.
»Sentähden hän oli niin vihainen», jatkoi kiduttaja, »kun yritit
riistää häneltä tämän nautinnon».
Naisen sanat nostattivat äkillisen ajatuksen Gronin mieleen. Niin, Tur
joutuisi suunniltaan, jos vanki pakenisi. Samoin päällikkö Scarb, joka
oli käskenyt Turin lyödä häntä, Gronia, ja ottaa toisen vaimon.
Gron nousi uudestaan varpailleen ja katseli kauan ja vakavasti paaluun
sidotun miehen kasvoja. Tulikehän liekit valaisivat jo hänen kasvojensa
jokaista piirrettä — ne näkyivät yhtä selvästi kuin auringonpaisteessa.
Mies oli hyvin kaunis. Scarbin heimon keskuudessa ei ollut ainoatakaan
miestä, jota olisi voitu verrata muukalaiseen ruumiillisen
sopusuhtaisuuden ja kauneuden puolesta. Mielihyvän pilkahdus välähti
Gronin tummissa silmissä. Jos hän saisi tuollaisen toisen miehen ja
pääsisi pakenemaan tämän kanssa, niin hän olisi tosiaan kostanut
Turille. Jospa se voisi olla juuri tuo mies! Ah, silloin olisivat sekä
Scarb että Tur tosiaan saaneet rangaistuksen. Mutta se oli tietenkin
mahdotonta — mies kuolisi muutaman tunnin kuluttua.
Gron kierteli ympäri kylää — liiaksi vihansa kiihdyttämällä voidakseen
pysyä kauemmin paikallaan. Ärtyneen naarastiikerin tavoin hän asteli
edes takaisin. Tuon tuostakin sinkautti joku heimon naisista hänelle
herjauksen tai moitteen.
Aina tulisi olemaan näin. Kuinka hän vihasikaan heitä — jokikistä
heistä! Mennessään teltan ohi rauhattomilla kierroksillaan kuuli hän
lapsen valittavaa itkua. Hän oli melkein unohtanut lapsen. Hän riensi
sisälle ja sieppasi pienokaisen saukon- ja ketunnahkakasalta.
Tämä oli Turin lapsi — hänen poikalapsensa. Se alkoi tulla jo isänsä
näköiseksi. Kuinka ylpeä Tur oli siitä! Gron huohotti pirullisen
ajatuksen valtaamana, joka säälimättömästi johtui hänen mieleensä
tästä muistelosta. Hän piteli lasta käsivarsillaan ja yritti tarkastaa
sen piirteitä majan hämärässä sisustassa. Kuinka Tur kärsisikään,
jos jotakin pahaa sattuisi hänen lapselleen — hänen ainoalle
jälkeläiselleen! Gron melkein heitti pienen ihmismytyn jälleen
nahkakasalle, hypähti jaloilleen ja juoksi teltasta.
Puolisen tuntia hän harhaili rauhattomasti ympäri leiriä. Hänen aivonsa
olivat ristiriitaisten tunteiden myllertävää sekasortoa. Kymmenkunta
kertaa hän lähestyi kuolemantulia, jotka hitaasti paistoivat elävältä
miestä, joka oli sidottu niiden ympäröimään paaluun. Vielä ne eivät
olleet vahingoittaneet häntä — mutta antaneet hänelle jo aavistuksen
tulevista kärsimyksistä, jotka tekisivät hänestä lopun.
Äkkiä joutui Gron vastatusten Turin kanssa. Itsetiedottomasti hänen
kätensä tekivät vetoovan ja anteeksiantoa anovan liikkeen. Hän oli
ihan Turin tiellä. Mies pysähtyi ja katsoi häneen hetkisen. Sitten hän
naurahti ivallisesti, melkein ärähtäen, kohotti kätensä ja iski häntä
vasten kasvoja.
»Mene tiehesi, nainen!» murahti hän ja jatkoi matkaansa.
Lähellä seissyt naisjoukko oli nähnyt tapauksen. Ile nauroivat
hillittömästi sisarensa vahingolle. Mutta älkäämme arvostelko heitä
liian ankarasti vaadittiin lukemattomia inhimillistävän sivistyksen
kausia ennenkuin heidän vielä syntymättömät sisarensa kykenivät
salaamaan samanlaiset tunteensa.
Gron käyskenteli edelleen, tuntien vilua ja kuumuutta ja uudestaan
vilua. Häntä poltti raivo ja nöyryytys. Häntä jähmetti ratkaisu —
hirvittävä ratkaisu. Ja äkkiä hän tuli mielettömäksi. Pyörähtäen ympäri
hän juoksi telttaan, niissä lapsukainen oli. Pimeässä hän haparoi
käsiinsä pikku olennon. Se oli Turin. Tur rakasti sitä. Hetkisen hän
puristi pehmeätä poskea omaansa vastaan ja painoi lämpimän ruumiin
lujasti rinnalleen. Sitten — Jumala suokoon hänelle anteeksi, sillä hän
oli vain epätoivoon syösty, villi ihminen.
Laskettuaan säälittävän mytyn teltan lattialle juoksi Gron jälleen
ulos. Hänen silmänsä paloivat hurjina ja hänen pitkät, mustat hiuksensa
liehuivat hajallaan, aaltoillen hänen kasvoillaan ja hartioillaan. Hän
juoksi väkijoukon lähettyvillä» uhria katselemaan, joka itsepintaisesti
kieltäytyi antamasta kiduttajille inhimillisten kärsimysten nautintoa
— Nu ei kiemurtelisi tuskasta. Liekkien kuumuuden oli jo täytynyt
tuottaa hänelle hirvittävää tuskaa, mutta lihaksen värähdykselläkään
hän ei ilmaissut tietävänsä mitään enempää tulikehästä kuin villeistä,
innokkaista katselijoista.
Gron katseli häntä hetkisen. Miehen kohtalo tulisi hänen kohtalokseen,
jos Tur ja Scarb keksisivät hänen tihutyönsä, sillä poikalapsi oli pyhä
olento.
Ja nyt johtui Gronin mieleen jälleen se ajatus, jonka pilkkaavien
naisten sanat olivat herättäneet hänessä aikaisemmin illalla. Kuinka
hän voisi toteuttaa kostonsa viimeisen osan? Se näytti melkein
mahdottomalta. Kiihkeiden heimolaisten tungeskeleva lauma ympäröi
paalua joka taholta.
Gron kääntyi ja juoksi kylän toiselle puolelle, telttojen taakse.
Siellä ei ollut ketään. Vieläpä tulia vartioivat tytötkin olivat
jättäneet paikkansa saadakseen katsella vangin viimeisiä kuolintuskia.
Gron sieppasi lehtevän oksan, joka oli niiden polttopuiden joukossa,
joilla tulta paranneltiin. Sillä hän hakkusi sammuksiin kaksi
nuotiota, ja näin syntyi aukko, josta täydellä syyllä voitiin odottaa
villipetojen tunkeutuvan rauhoitetulle alueelle. Sitten hän juoksi
jälleen katselijoiden muodostamaan, kuhisevaan kehään.
Lähestyessään sitä hän huusi näennäisesti epämääräisen kauhun
valtaamana. Lähinnä olevat kääntyivät ja säikähtyivät hänen huudoistaan.
»Zoreja!» huusi hän. »Tulet ovat sammuneet, ja neljä petoa on
tunkeutunut telttoihin, joissa ne syövät pienokaiset suuhunsa. Tuolla
puolella», ja hän viittasi leiripaikan vastakkaiselle laidalle.
Viipymättä ryntäsi koko heimo majojen kehää kohti. Ensiksi soturit,
sitten naiset ja lapset, paaluun sidottu uhri jätettiin omiin
heteisiinsä. Tuskin olivat kaikki selät kääntyneet vankiin päin, kun
Gron hyppäsi tulivyön yli hänen rinnalleen.
Nu näki naisen ja tunsi hänet. Hän näki veitsen naisen kädessä. Nainen
oli yrittänyt surmata hänet edellisenä yönä ja aikoi nyt toteuttaa
yrityksensä. No hyvä, se oli parempi kuin verkkainen kuolema tulessa.