leirituliin oli rohkaissut, ympäröivän tulipiirin sisälle. Se juoksi
erään perhekunnan kimppuun ja kävi käsiksi muutamaan vanhaan mieheen.
Tuossa tuokiossa tarttui puolisen sataa soturia keihäisiinsä, ja
kun leijona kääntyi palaamaan saaliineen ja loikkasi jälleen yöhön,
tunkeutui siihen viisikymmentä keihästä keskellä hyppyä.
Se putosi maahan suoraan palavaan risukasaan, ja sen mukana vanhus.
Soturit riensivät eteenpäin heitellen kirveitään. Mitä väliä sillä,
vaikka kymmenkunta keihästä, jotka oli tähdätty ryöstäjään, oli
lävistänyt vanhuksen? He hyppivät ja kiljuivat hurjasta ilosta, sillä
peto oli kuollut ennenkuin ainutkaan kirves oli sattunut siihen. Myös
vanha mies oli kuollut. Hänet he heittivät tulien ulkopuolelle petojen
syötäväksi; leijonan he nylkivät ensiksi.
Oli kammottavaa katsella tätä iltanäytöstä ihmissuvun kaukaisessa
menneisyydessä, kun veneenrakentajat, jotka olivat tulleet pohjoiseen
etsimään uusia kalastuspaikkoja, olivat leirissä Rauhattoman meren
rannikolla alkuajan viidakon liepeellä; mutta Nat-ulista siinä ei
ollut mitään erikoista. Sellaisiin näytelmiin hän oli tottunut jo
varhaisimmasta lapsuudestaan asti. Tietenkään hänen kansansa ei juuri
ollenkaan tarvinnut pelätä petojen öisten hyökkäysten vaaraa, koska
hänen heimonsa asusti luolissa, joiden suut voitiin helposti tukkia
nelijalkaisilta vihollisilta; mutta hänelle olivat tuttuja iltatulet,
jotka paloivat vuoren juurella, sillaikaa kun heimo oli kokoontunut
juhlapitoihin tai neuvotteluun, ja hän oli myös tottunut jonkun
uhkarohkean pedon äkilliseen hyökkäykseen niiden monien joukosta,
jotka aina hiipivät öiseen aikaan ihmisten asuinpaikkojen ympärillä
väijyskellen.
Vihdoin vetäytyi väki telttoihinsa. Vain kaksi tyttöä jäi jäljelle, ja
heidän tehtävänänsä oli huolehtia, että nuotiot paloivat kirkkaasti.
Nat-ul tunsi tämän tavan ja tiesi etunäkökohtain aiheuttaneen sen.
Naiset olivat heimon arvottominta omaisuutta. Heidät voitiin parhaiten
jättää alttiiksi jonkun hurjan pedon äkilliselle hyökkäykselle yöllä —
nuoria miehiä, joista pian varttuisi sotureita, oli varjeltava. Jonkun
tytön kuolemalla ei ollut suurtakaan merkitystä — hän oli täyttänyt
tehtävänsä, jos hänen ja hänen kumppaninsa kirkaisut herättivät soturit
valveille.
Mutta miksei vanhoja ja tarpeettomia naisia nuorten neitosten asemesta?
Vain siksi, että itsesäilytysvaisto on väkevämpi nuoressa kuin hyvin
vanhassa. Vanha nainen olisi saattanut olla paljon välinpitämättömämpi
hengestään kuin nuori nainen, ja niin ollen hän saattoi nukahtaa ja
antaa tulien sammua — olihan hänellä joka tapauksessa elämästään
jäljellä vain muutamia vuosia tai kuukausia ja vähän tai ei mitään,
minkä takia kannatti elää noina alkuaikoina.
Nuoret naiset vartioivat sensijaan tulia yleensä innokkaasti oman
turvallisuutensa takia ja tekivät siten heimonkin turvallisuuden
suuremmaksi. Ehkä tällä tavoin syntyi se tapa, joka oli alkuna pyhien
neitsyiden sisarkunnan muodostumiseen, joka vaali ikuisia tulia
temppeleissä, Roomaan vielä rakentamattomissa, josta kaupungista
silloin ei voitu edes uneksiakaan.
Äkkiä pimensi sen teltan sisäänkäytävän, jossa Nat-ul oli vangittuna,
miehen hahmo — se oli Tur. Nat-ul tunsi hänet heti. Tur tuli hänen
viereensä ja laskeutui polvilleen.
»Olen pitänyt naiset loitolla sinusta», sanoi hän. »Gron olisi tahtonut
repiä sinut palasiksi, ja toiset halusivat auttaa häntä. Mutta sinun
ei tarvitse pelätä heitä. Lupaa minulle, ettet tee vastarintaa etkä
yritä paeta, niin vapautan sinut ainaiseksi kahleistasi. Muuten sidon
sinut aina, kun lähden pois, ja silloin ei voi sanoa, mitä Gron saattaa
tehdä, koska sinä olet puolustuskyvytön enkä minä ole täällä pitämässä
häntä loitolla sinusta. Mitä sanot?»
»Sanon, että sillä hetkellä, kun käteni vapautuvat, taistelen, kunnes
tapan tai tulen tapetuksi», vastasi tyttö. »Ja kun jalkani irroitetaan
kahleista, juoksen pois niin vinhasti kuin voin.»
Tur kohautti olkapäitään.
»No hyvä», sanoi hän. »Siitä ei ole sinulle mitään hyötyä, jollet nauti
siitä, että saat aina olla sidottuna noin epämukavassa asennossa.»
Tur kumartui ja alkoi aukoilla solmuja, joihin tytön jalkojen ja
nilkkojen siteet oli vedetty. Teltan ulkopuolella hiiviskeli joku
salakähmäisesti varjossa. Tur ei kuullut varovaisen lähestymisen perin
heikkoa, rapisevaa ääntä. Hän oli kääntänyt selkänsä teltan aukolle
päin, kun hän polvistui aukaisemaan häränjänteiden kovia solmuja. Hän
oli innoittanut köydet, jotka olivat Nat-ulin nilkkojen ympärillä,
ja nyt hän aikoi ruveta käsittelemään polvisiteitä. Tyttö lepäsi
rauhallisesti, kasvot käännettyinä vaaleampaan kohtaan, joka häämöitti
aukosta. Hän odottaisi kärsivällisesti, kunnes mies olisi vapauttanut
hänet, ja sitten hän taistelisi, kunnes miehen täytyisi tappaa hänet.
Äkkiä hän havaitsi tummemman varjon, joka synkensi pimeän teltta-aukon
erästä osaa. Olento ei ollut kyllin iso ollakseen hirvittävämpiä
petoja, vaikka se saattoi hyvinkin olla hyeena tai villi, koira. Nat-ul
aikoi juuri varoittaa miestä, kun hänen päähänsä pälkähti, ettei tässä
tarjoutuisi ainoastaan hänen nyt toivomansa nopea kuolema, vaan samalla
keino kostaa ryöstäjälleen.
Hän lepäsi hyvin hiljaa Turin käsitellessä viimeistä solmua. Ihan
miehen taakse hiipi yön äänetön saalistaja. Nat-ul saattoi nähdä
sielunsa silmillä paljastetut torahampaat ja kuolaiset suupielet.
Seuraavassa hetkessä kajahtaisi hurja ärähdys, kun peto hypähtäisi
nopeasti saaliinsa kimppuun.
Tai loikkaisiko se miehen ohitse hänen suojatonta kurkkuaan kohti?
Tytön silmät olivat pyöreinä lumoavasta kauhusta. Hän vavahti kerran
ikäänkuin läheisen kuoleman kourissa. Viimeinen solmu aukeni Turin
sormissa. Hän tempaisi köyden tytön ympäriltä, huudahtaen hiljaa
tyytyväisyydestä.
Ja sitten näki Nat-ul miehen taakse tulleen olion nousevan
takajaloilleen ja ryntäävän miehen selkään. Ei kuulunut ensinkään
hurjaa ärähdystä — ei minkäänlaista ääntä. Hyökkäyksen äänettömyys teki
sen äärettömästi hirvittävämmäksi kuin eläimelliset kiljahdukset ja
murahdukset, jotka olisivat ilmaisseet tulijan laadun.
Tur heittäytyi kyljelleen tarttuakseen kiinni vastustajaansa. Tuokion
he olivat puristautuneina toisiinsa ja rajusti kamppaillen. Nat-ul
kömpi hoippuen jaloilleen. Hänen kätensä olivat yhä sidotut, mutta
hänen jalkansa olivat vapaat. Tässä tarjoutui hänelle oivallinen
tilaisuus! hän hyppäsi kahden, verenhimosta mielettömän pedon yli,
ryntäsi teltasta ja hävisi läheiseen viidakkoon.
KAHDEKSAS LUKU
Paaluun kytkettynä
Nu Nunpoika, puolittain pyörtyneenä Turin melan iskusta, yritti yhä
pysytellä pinnalla, kunnes palasi jälleen osittain tajuihinsa. Kun
hän sitten huomasi, kuinka turhaa oli enää koettaa saavuttaa venettä,
jossa Nat-ulia vietiin mannermaata kohti, lähti hän pyrkimään saaren
rannalle. Hetkisen hän loikoi kuumalla hietikolla, leväten. Sitten hän
nousi ja silmäili meren yli. Kaukana matkan päässä hän saattoi nähdä
pikku täplän lähestyvän vastakkaista rannikkoa. Sen täytyi olla se
vene, jossa Nat-ul oli viety pois. Nu pani merkille paikan — matkan
päässä taempana kohotti korkea vuorenhuippu päätänsä kaukana sisämaassa.
Nu muisteli venettä, joka oli tuonut hänet saarelle. Hän katsoi merelle
nähdäkseen sen, mutta sitä ei siellä näkynyt. Hän asteli pitkin lakeata
rantaa. Erään aaltojen huuhtoman kivikasan takaa hän keksi etsimänsä
esineen. Hän olisi saattanut huutaa ääneen, niin riemuissaan hän oli.
Siinä oli hänen edessään vene ja venheessä mela. Hän juoksi eteenpäin
ja veti sen rannalle, sitten hän riensi takaisin sille paikalle, mihin
oli heittänyt viittansa ja kirveensä, ja palasi ruuhelle löydettyään ne.
Tuokion kuluttua hänen nähtiin rehkivän aallokossa. Hän hyppäsi
alukseen, tarttui melaan ja ponnisteli kaukaista rantaviivaa kohti.
Melalla, kirveellä ja kiviveitsellä hän karkoitti lähettyviltään meren
rosvopedot. Matkan varrella sattui tuon tuostakin kaksintaisteluja
ja kamppailuja, jotka suuresti hidastivat miehen kulkua. Mutta hänen
rohkeutensa ei lannistunut. Eihän hän ollut muuhun tottunutkaan. Se oli
hänen elämäänsä, samoin kuin se oli jokaisen luontokappaleen elämää,
joka kierteli maalla tai piileskeli meren syvyyksissä noina äärettömän
villeinä aikoina.
Oli ihan pimeätä, kun aaltojen kova loiske varoitti Nu'ta, että
hän oli lähellä rannikkoa. Jonkun aikaa hän oli nähnyt edessään
veneenrakentajain leirivalkeat, ja suoraan niitä kohti hän oli ohjannut
venettään. Nyt hänen aluksensa töytäsi tylpän kokkansa hietaan satasen
metrin päässä leiristä pohjoiseen. Nu hyppäsi veneestä ja jätti sen
omiin valtoihinsa. Hän epäili, joutuisiko koskaan enää käyttämään
sitä, mutta jos hän palaisi joskus oman heimonsa luo, ei hän hukkaisi
hetkeäkään rakentaessaan samanlaisen aluksen, jolla voisi herättää
isänsä kansassa suurta kunnioitusta ja ihailua itseään kohtaan.
Kun Nu lähestyi veneenrakentajain leiriä, tapasi hän sen ympäristöltä
öisten petojen tavallisen vyön, kuten tietysti oli odottanutkin.
Kierrettyään niin, että joutui tuulen alapuolelle teltoista, saattoi
hän pujahtaa viidakkoon, ilman että ainoakaan pelottavampi villipeto
olisi huomannut häntä. Vastikään hän oli saanut vältetyksi tuiman
luolakarhun, joka käydä löntysteli leiripaikkaa kohti saalista
etsiskelyssään, ja nyt hän oli vähällä kompastua valtavaan sarvikuonoon
sen levätessä pitkässä ruohikossa viidakon ulkolaidassa. Mutta
päästyään vihdoin viidakkoon, turvautui hän puihin, koska niiden
lehdistössä liikuskeli vain harvoja eläimiä, joita hänen tarvitsi
pelätä. Pantteri kiipesi välistä alemmille oksille, mutta vaikka se oli
voimakas peto verrattuna kahdennenkymmenennen vuosisadan pantteriin,
silmäili Nu sitä halveksuvasti, koska se harvoin metsästi ihmisiä
tahallaan ja voitiin ajaa pakoon, jopa surmatakin, hyvin singotulla
kirveellä. Matelijat olivat pahimpana vaarana viidakossa-taivaltajalle,
joka käytti puiden oksia kulkutienään, sillä täällä väijyi usein
suunnattoman isoja käärmeitä, joiden jättiläiskiemuroihin jouduttuaan
parhaimmatkin metsästäjät olivat avuttomia kuin pikkulapset.
Nu meni kylän taakse puita pitkin, hypellen pimeässä toiselta
rungolta toiselle. Kun välimatka oli niin pitkä, ettei sitä voinut
katkaista yhdellä hypyllä, laskeutui hän maahan ja juoksi taipaleen
vinhasti ja ketterästi kuin peura. Vihdoin hän tuli viidakon reunaan
leirin vastakkaiselle puolelle. Tulet ulottuivat melkein sen puun
alle, jossa hän piileskeli. Hän saattoi nähdä tyttöjen kohentelevan
niitä ja kauempana heimon muiden jäsenten istua kyyköttävän pienten
keittovalkeiden ääressä, kaluavan luita ja rikkovan niitä päästäkseen
käsiksi ytimeen.
Hän näki leijonan ryntäävän leirin vastakkaiselta puolelta. Hän näki
sen sieppaavan vanhan miehen. Hän näki sotureiden hypähtävän pystyyn
ja juoksevan petoa kohti. Hän näki heimon kaikkien jäsenten katseiden
ja huomion suuntautuneen paikkaan, joka oli kauimpana Nu'sta. Vieläpä
tytötkin, jotka kohentelivat valkeita hänen alapuolellaan, juoksivat
nopeasti kylän poikki katsomaan rosvon tappamista.
Käyttäen hyväkseen tätä oivallista sattumaa, laskeutui Nu nopeasti
maahan ja juoksi telttojen varjostoa kohti, jotka oli pystytetty
säännöttömään ympyrään, niin että aukot olivat ulomman nuotioympyrän
puolella, minkä takia niiden keskelle jäänyt tila tuli hiukan
hämärämmäksi. Täällä heittäytyi Nu vatsalleen pimeimpään kohtaan,
minkä saattoi löytää. Kotvasen aikaa hän lepäsi liikahtamatta,
kuunnellen ja haistellen ilmaa. Kun hänen huomiontekonsa eivät tällä
paikalla johtaneet mihinkään tuloksiin, nousi hän varovaisesti
käsiensä ja jalkojensa varaan ja ryömi muutamia jalkoja kauemmas
telttojen varjostoon. Taasen hän paneutui pitkäkseen kuunnellakseen
ja vainutakseen. Puolisen tuntia hän jatkoi hidasta matkaansa ympäri
asumusten sisempää ympyrää. Veneenrakentajat olivat vetäytyneet
telttoihinsa — kaikki muut paitsi tytöt, jotka vartioivat tulia.
Vihdoin kuuli Nu hiljaista ääniä, jotka tulivat siitä teltasta, jonka
taakse hän juuri oli ryöminyt. Hän makasi hyvin hiljaa, nenä muutaman
tuuman päässä vuodista ja havuista rakennetun majan lattiasta. Äkkiä
tuli hänen herkkätuntoisiin sieraimiinsa tuoksu, jota hän oli vainunnut
— sisällä oli Nat-ul; mutta joku oli hänen seurassaan!
Varovaisesti ryömi Nu teltan ympäri sen etupuolelle. Myös siellä
oli hyvin pimeätä, sillä tytöt olivat päästäneet tulet sammumaan
muutamiksi epätasaisiksi liekeiksi. Vastapäätä aukkoa kuuli Nu selvästi
Nat-ulin äänen. Hän näki miehen hahmon kumartuneen tytön ylitse. Hän
alkoi kuohua vihasta ja raivosta. Petoeläimen tavoin hän hiipi ääneti
nelinkontin telttaan ihan pahaa-aavistamattoman Turin taakse. Sitten
hän nousi jaloilleen päästämättä äännähdystäkään ja heittäytyi täysin
voimin vieraan selkään.
Hänen veitsensä oli esillä ja hänen hampaansa irvessä, kun he kaksi
vieriskelivät ympäri teltan permantoa, hakaten, kynsien ja purren
toisiansa. Vihdoin rupesi mies huutamaan apua kovalla äänellä, sillä
Nu alkoi päästä hänestä voitolle. Pitkä veitsi ei vielä ollut sattunut
hengenvaaralliseen kohtaan, sillä Tur oli tottunut taistelija ja
toistaiseksi hänen oli onnistunut torjua vaarallisemmat iskut. Mutta
siitä huolimatta hän vuoti verta useista haavoista, ja toisen hampaat
olivat raadelleet hänen kurkkunsa ja rintansa.
Vastaukseksi hänen huutoihinsa heräsi kylän väki, huutaen sekin
vuorostaan. Sotureita, joilla oli lyhyet keihäät, juoksi esiin
jokaisesta teltasta. Naisia ja lapsia ryntäsi heidän kintereillään.
Turin puoliso Gron tuli ensimmäisten joukossa. Hän oli tuntenut
miehensä äänen ja arvannut, missä tämä oli saattanut joutua
vaaralliseen tilanteeseen. Kiukkuisen naarastiikerin tavoin hän juoksi
teltalle, johon kaunis muukalainen oli suljettu. Hänen perässään
tulivat soturit. Muuan otti palavan kekäleen läheisestä nuotiosta.
Hän heitti sen sisälle, piittaamatta siitä, mihin se putoaisi.
Sisällä-olijoiden onneksi se lensi heidän ohitseen, vierien majan
peräseinälle. Tuossa tuokiossa syttyivät kuivat havut, jotka oli
työnnetty nahkojen väliin aukkojen täytteeksi, ja äkillinen tulenloimu
valaisi teltan sisustan.
Kun apuun rientäneet näkivät, että vain yksi mies uhkasi heidän
toveriaan, heittäytyivät he kummankin kimppuun, ja vaikka Nu taisteli
urhoollisesti, voitettiin hänet pian. Koko maja oli nyt liekeissä, niin
että hänen vangitsijainsa täytyi vetäytyä ulos. Täällä he sitoivat
hänen kätensä ja jalkansa ja kiinnittivät sitten huomionsa kylän
muiden telttojen varjelemiseen täydelliseltä tuholta. Tämän he tekivät
repimällä keihäillään palavan teltan maahan ja tukahduttamalla liekit
tuoreilla vuodilla.
Taistelun kiihkossakaan ei Nu ollut hetkeksikään unohtanut Nat-ulia, ja
kun kekäle valaisi teltan sisustan, oli hän etsinyt katseillaan tyttöä,
vaikka turhaan — Nat-ul oli kadonnut.
Hän ihmetteli, miten tytön oli käynyt. Nat-ulin asennosta majan
lattialla hän oli päätellyt, että tyttö oli lujasti sidottu, koska
hän muutoin olisi tapellut vangitsijaansa vastaan. Nu silmäili
ympärilleen maatessaan palaneen teltan raunioiden edustalla. Hän ei
nähnyt jälkeäkään Nat-ulista; mutta hän näki toisen naisen — nuoren
naisen, jonka piirteet olivat sievät, mutta ilme villipedon. Viha,
mustasukkaisuus ja raivo kuvastuivat noiden intohimon vääristämien
kasvojen jokaisesta juonteesta. Se oli Gron. Hän lähestyi Nu'ta.
»Kuka sinä olet?» huudahti hän.
»Olen Nu Nunpoika», vastasi mies.
»Oletko samaa kansaa kuin se nainen, jonka teltasta tapasit mieheni?»
jatkoi hän.
Nu nyökkäsi myöntävästi.
»Hänen piti tulla minun puolisokseni», virkkoi Nu. »Missä hän on?»
Ensi kerran näytti nainen muistavan kauniin vangin katoamisen. Hän
kääntyi Turin puoleen.
»Missä on nainen!» kirkui hän. »Mihin olet kätkenyt naisen? Enää et saa
piilotella häntä minulta. Tällä kertaa revin irti hänen sydämensä ja
juon hänen verensä.»
Tur silmäili hämmentyneenä ympärilleen.
»Missä on nainen?» huusi hän sotureille; mutta kukaan ei näyttänyt
tietävän.
Heti alettiin etsiä kylästä. Soturit juoksivat sinne tänne majoihin ja
niiden takaiselle aukiolle. Nu makasi, odotellen etsinnän tulosta. Kun
kävi ilmeiseksi, että Nat-ul oli paennut, hypähteli hänen sydämensä
ilosta. Ei voitu ainakaan tarkastaa enää mitään muuta paikkaa, ja
kaikki etsijät olivat palanneet — Nat-ul ei ollut kylässä.
Gron kääntyi Nun puoleen.
»Naisesi on päässyt pakoon minulta», kiljui hän, »mutta sinä saat
kärsiä hänen edestään». Ja hän ryntäsi Nun kimppuun, joka makasi siinä
sidottuna ja puolustuskyvyttömänä.
Mielettömässä raivossaan olisi nainen repinyt silmät hänen päästänsä,
jollei muuan pitkä soturi olisi puuttunut asiaan. Hän tarttui naisen
hiuksiin ja tempasi hänet raa'asti uhrin luota. Sitten hän heitti
naisen, yhä hiuksista, tylysti maahan.
»Vie pois naisesi», huusi hän Turille. »Nainenko hallitsee minun
kansaani? Vie hänet pois ja pieksä häntä, jotta hän oppisi älyämään,
ettei naisen sovi sekaantua miesten asioihin. Ota sitten itsellesi uusi
vaimo, jotta tämä nainen oppisi pysymään alallaan.»
Tur tarttui onnettomaan Groniin ja raahasi hänet telttaansa, josta
vähän ajan kuluttua alkoi kuulua keihäänvarren iskuja ja naisen
kirkunaa ja valitusta.
Nu tunsi inhoa. Hänen kansansa keskuudessa ei naisia kohdeltu tällä
tavoin. Hän kohotti katseensa päällikön rotevaan ruhoon, joka seisoi
hänen vieressään. No, miksi he eivät tappaneet häntä? Se oli ainoa,
mitä voitiin tehdä miesvangille. Hänen heimonsa keskuudessa olisi
sydämeen töytäisty keihäs jo aikoja sitten ratkaissut Nun asemaan
joutuneen vangin kohtalon. Hän ihmetteli, missä oli Nat-ul. Kykenisikö
tyttö turvassa palaamaan heimonsa luo? Hän toivoi saavansa elää vain
niin kauan, että löytäisi Nat-ulin ja näkisi hänet turvassa isänsä
luolassa.
Päällikkö tuijotti häneen tarkasti; mutta hän ei ollut vielä millään
tavoin yrittänyt lopettaa Nu'ta.
»Kuka olet?» kysyi hän vihdoin.
»Olen Nu Nunpoika», vastasi vanki.
»Mistä tulet?»
Nu nyökkäsi pohjoista kohti.
»Läheisiltä Autiovuorilta», vastasi hän. »Jos menisit sinne,
naistenpieksijä, niin isäni heimo kävisi kimppuusi ja tappaisi teidät
kaikki.»
»Puhelet leveästi», virkkoi päällikkö.
»Puhun totta», vastasi Nu. »Isäni kansa nauraisi sinunlaisillesi —
lehmänvuotiin puetuille miehille. Se osoittaa, millaista väkeä olette.
Mutta minun isäni soturit käyttävät Urin ja Zorin ja Uun taljoja, ja
jaloissaan heillä on Tan ja Gluhin nahasta tehdyt sandaalit. He ovat
miehiä. He nauraisivat ja lähettäisivät naisensa ja lapsensa ajamaan
teidät kepeillä tiehenne.»
Tämä oli törkeä loukkaus. Veneenrakentajain päällikkö vapisi raivosta.
»Saatpa nähdä», huusi hän, »että olemme miehiä. Ja se tapa, jolla
kuolet, osoittaa, oletko niin urhoollinen mies kuin väität. Huomenna
kuolet, — kun päivä on päättynyt ja nuotiot sytytetty, alkaa kuolemasi;
mutta kestää kauan ennenkuin olet kuollut, ja koko ajan syydät
kirouksia sitä naista vastaan, joka synnytti sinut, ja rukoilet meitä
lopettamaan kärsimyksesi.»
Nu nauroi hänelle. Hän oli kuullut etäisistä kansoista, jotka
kiduttivat vankejaan, ja niin hän oivalsi päällikön sanojen
tarkoituksen. No hyvä, hän näyttäisi heille, kuinka Nun poika osasi
kuolla.
Samassa laahasi pari sotilasta Nun päällikön käskystä erääseen
läheiseen telttaan. Vartija pantiin oven edustalle, sillä Nat-ulin pako
oli kehoittanut heitä suurempaan varovaisuuteen.
Pitkä yö laahusti hitaasti loppuun. Aurinko nousi Rauhattomasta
merestä. Kylän asukkaat alkoivat liikehtiä. Nu tunsi sieraimissaan
kiehuvan ruuan hajun. Hän oli hyvin nälissään, mutta hänelle ei
tarjottu ainoatakaan suupalasta. Hän oli janoissaan, mutta kukaan
ei tuonut hänelle vettä, ja hän oli liian ylpeä pyytääkseen
suosionosoituksia vangitsijoiltaan.
Jos yö oli ollut pitkä, niin päivä tuntui ikuisuudelta, ja vaikka hän
tiesi, että pimeän tuli olla merkkinä hänen kidutuksensa alkamiseen,
mikä merkitsisi hänen loppuaan, oli hän hyvillään laskevan auringon
ensimmäisistä varjoista.
Panivatpa he hänen kestettävikseen mitä hirmuja tahansa, niin ne eivät
kestäisi ikuisesti. Ennemmin tai myöhemmin hän kuolisi, ja tällä
vähäisellä seikalla itseään lohdutellen odotti Nu Nunpoika loppuaan.
Kaikki kalastajat olivat palanneet. Ulompi nuotiokehä oli sytytetty ja
samoin pienemmät keittotulet. Heimon jäsenet kyyköttivät takamuksillaan
ja jäystivät ruokaansa kuin pedot. Vihdoin he saivat nautituksi
ilta-ateriansa. Pari miestä toi pienen paalun, kaivoi keihäillään
kuopan maahan ja pystytti sen telttojen ja ulompien tulien puoliväliin.
Sitten tuli kaksi soturia majaan, jossa Nu makasi. He tarttuivat hänen
jalkoihinsa ja vetivät hänet läpi kylän, hänen selkänsä ja hartiainsa
laahatessa maata. Naiset ja lapset pistelivät häntä terävillä kepeillä,
heittivät kiviä ja sylkivät hänen päällensä. Nu Nunpoika ei tehnyt
minkäänlaista vastarintaa. Ei edes pieninkään värähdys muuttanut hänen
piirteittensä äärimmäisen välinpitämätöntä ilmettä, joka naamarin
tavoin oli hänen kasvoillaan, kun hän kesti tuskalliset iskut ja
törkeät loukkaukset.
Vihdoin pysähtyivät hänen vartijansa paalun eteen, joka nyt oli
kiinnitetty lujasti pystyyn maahan. He tempaisivat Nun jaloilleen
ja sitoivat hänet tarkoin paaluun. Kehässä hänen ympärillään oli
polttopuita. Hän käsitti, että hänet aiottiin hitaasti kärventää,
sillä puut eivät millään kohdalla olleet niin lähellä, että liekit
olisivat voineet tarttua häneen. Kuolema olisi hyvin verkkainen, hyvin
hauska näky katselijoille — varsinkin jos uhri ilmaisi tuskansa.
Mutta Nu Nunpoika ei suinkaan aikonut tarjota veneenrakentajille
sellaista nautintoa. Hän katsoi pistävän halveksivasti ympärilleen
olevia kiihkeitä, villejä kasvoja. Nu halveksi heitä, ei siksi, että
he aikoivat tappaa hänet, sillä sellaista hän saattoi odottaa miltä
muukalaisilta tahansa, vaan siksi että he käyttivät »lehmän» vuotia ja
että miehet tekivät työtä, sensijaan että olisivat uhranneet kaiken
aikansa ja tarmonsa metsästykseen ja sodankäyntiin.
Heidän venheensä olivat oivallisia kapineita — olipa Nu aikonut
tehdä sellaisen palattuaan kansansa tykö; mutta ruveta vakinaisesti
ahertelemaan moisessa työssä — uh, se oli inhoittavaa. Jos hän olisi
päässyt pakenemaan, olisi hän palannut veneenrakentajain luo isänsä
soturien seurassa ja ottanut niin monta venettä kuin halusi.
Hänen mietelmänsä keskeyttivät lyhyeen juhlamenot, joita suoritettiin
hänen ympärillään. Oli esitetty tanssia ja eräänlaista alkuperäistä
laulua, ja nyt sytytti muuan soturi paaluun sidottua uhria ympäröivät
puut.
YHDEKSÄS LUKU
Taistelu
Kun Nu Nunpoika oli lähtenyt isänsä ja isänsä heimon luota etsimään
Nat-ulia ja Hudia, jäi soturipäällikkö istumaan ääneti muutamiksi
minuuteiksi. Hänen vieressään istui Nat-ulin isä Tha ja heidän
ympärillään kyyköttivät heimon muut jäsenet. Kaikki olivat ääneti sen
surun johdosta, joka oli kohdannut heidän päällikköään ja tämän lähintä
miestä. Nu ja Nat-ul nauttivat suurta suosiota villien toveriensa
keskuudessa. Niin ei kuitenkaan ollut Hudin laita, ja häntä kohtaan
tunnettiin katkeraa kiukkua.
Tovin kuluttua puhui päällikkö Nu.
»Emme voi lähteä etsimään uutta asuinpaikkaa», sanoi hän, »ja jättää
jälkeemme kahta lastamme».