isoa eläintä kohti, ja ase tarttui pitkän pyrstön paksuun tyveen,
lähelle ruumista. Hirvittävä olio päästi viheltävän kirkunan tuskasta
ja raivosta ja hyökkäsi alas tytön kimppuun. Nat-ul tunsi väkevien
kynsien tarrautuvan ruumiiseensa. Raskas talja, joka oli hänen yllään,
esti niitä tunkeutumasta hänen lihaansa, kun liskolintu kohosi
nopeasti, vieden uhrinsa mennessään.
Hetkisen oli Nat-ul taistellut ja rimpuillut vapautuakseen, mutta
samassa hän oli käsittänyt, kuinka turhia hänen säälittävät
ponnistelunsa olivat. Tuossa kammottavassa puristuksessa olisi
luolakarhu tai puhvelihärkäkin ollut avuton. Nyt hän riippui tylsänä
ja herpautuneena odottaen loppuaan. Hän ei kyennyt edes vetämään
kiviveistään, sillä yksi iso kynsi oli puristautunut lujasti siihen
kohtaan, mihin se oli pistetty hänen lanneverhoaan kannattavaan hihnaan.
Alhaalla hän näki aaltoilevan meren. Hirviö vei häntä kauas rannikolta.
Isot siivet viuhuivat kovasti hänen yllään. Pitkä kaula ja inhoittava
pää olivat kauas eteenpäin kurottautuneina kun eläin lensi suoraa
viivaa korkealla ilmassa.
Samassa näki tyttö maata edessään. Kauhu täytti hänen sydämensä,
kun hän käsitti, että peto vei häntä siihen salaperäiseen maahan,
joka sijaitsi kaukana rannalta Rauhattoman meren sylissä. Hänen oli
uneksinut tästä oudosta, saavuttamattomasta maasta. Hänen heimonsa
keskuudessa kierteli tarinoita kammottavista eläimistä, jotka asuivat
siellä. Joskus hän oli halunnut käydä siellä, mutta aina heimon
urheiden soturien suojaamana. Se seikka, että hän tulisi hirvittävälle
rannikolle tällä tavoin yksinänsä, pelottavimman pedon kynsissä, joka
herätti kauhua alkuajan ihmisessä, oli käsittämätön. Hänen järkensä
oli hänen osakseen tulleen tavattoman kohtalon johdosta puolittain
tylsistynyt.
Nyt saapui iso matelija lähimmän saaren yläpuolelle. Erään pykälikkään,
louhikkoisen vuoren paljas huippu kohosi ilmoille suunnattoman suuren
etusormen tavoin, joka viittasi suoraan kohti korkeuksia, kohoten
paljon ylemmäksi muita ympärilläolevia vuorenhuippuja ja lähitienoon
viidakon sankkoja metsiä. Sitä kohti kantoi eläin saalistaan. Kun
se liihoitteli louhikkoisen vuoren huipun ylitse, katsahti Nat-ul
pelokkaasti alaspäin. Suoraan alapuolella kohtasivat hänen kauhistuneet
silmänsä sen päämäärän, jota kohti hänen vangitsijansa oli lentänyt
joutuisaa tietään — hirvittävään ja inhoittavaan kohtaloon, joka odotti
häntä siellä.
Kurotellen pitkiä kaulojaan kupumaisesta, mudan ja ruohon sekoituksesta
laitetusta pesästä, kirkui ja sihisi kolme nuorta lentoliskoa, iloiten
jo ennakolta äitinsä paluusta ja niille tuomasta ruuasta.
Useita kertoja kaarteli emälintu poikasten yläpuolella, laskeutuen yhä
alemmas pesää kohti pienenevässä kaaressa. Sekunnin ajan se leijui
melkein paikallaan muutaman jalan päässä niistä. Sitten se irroitti
otteensa Nat-ulista ja pudotti hänet kohtisuoraan avokitaisten
sikiöiden keskelle, pyörähti vielä niiden yläpuolella ja liiti pois
etsimään omaa ateriaansa.
Kun Nat-ul putosi pesään, iskeytyi kolme terävää, hampailla varustettua
kitaa häneen yhtaikaa. Pedot olivat hyvin nuoria, mutta siitä
huolimatta ne olivat hirvittäviä vastustajia monine hampaineen,
terävine kynsineen ja voimakkaine pyrstöineen.
Tyttö väisti ensimmäisen hyökkäyksen ja tempasi veitsensä. Nyt ei
ollut aikaa eikä tilaisuutta hermokohtauksiin. Kuolema, uskomattoman
kauhistava, vaani häntä. Hänen pakomahdollisuutensa olivat melkein
olemattomat, mutta sittenkin, niin voimakas on itsesäilytysvaisto,
taisteli Nat-ul yhtä sankarillisesti ikäänkuin hänen elossasäilymisensä
olisi riippunut yhdestä ainoasta onnistuneesta veitsentyönnöstä.
Ja niin kävikin, vaikka hän ei tiennyt sitä. Nuo kolme päätä olivat
lähellä toisiaan, kun hirviöt yrittivät ahnaasti nielaista oivan
makupalan jonka emo oli tuonut niille. Vähän aikaa onnistui Nat-ulin
karttaa kömpelöiden poikasten tavoittelevia kitoja, ja kun kolme päätä
tuli sitten yhteen niiden mielettömästi yrittäessä kaapata hänet,
upotti hän veitsensä kahteen pitkään, hoikkaan kaulaan. Haavoittuneet
pedot alkoivat heti kirkua kimeästi kuorossa. Niiden pienet aivot
ilmaisivat niille ainoastaan sen, että ne olivat loukkaantuneet.
Eläimellisen raivon vallassa ne kävivät toistensa kimppuun, ja
jokainen luuli kipuansa tovereittensa aiheuttamaksi. Tuossa tuokiossa
muuttui pesä siipien, pyrstöjen ja hirvittävien kitojen mielettömäksi
mylläkäksi. Ne kaksi, jotka olivat haavoittuneet, kävivät käsiksi
toisiinsa, ja kolmas, unohtaen kokonaan Nat-ulin, ryhtyi ahdistamaan
molempia riitakumppaneita puolueettoman raivokkaasti.
Käyttäen hyväkseen niiden keskinäistä riitaa laskeutui tyttö nopeasti
alas pesän reunalta. Hänen alapuolellaan vaipui korkean vuorenhuipun
äkkijyrkkä seinämä pelottavasti sadan jalan syvyyteen. Pystysuorat
halkeamat ja kovempiaineiset, pienehköt ryhmät, jotka olivat
vastustaneet ajan ja luonnonvoimien hävityksiä, tarjosivat ainoan
laskeutumiskeinon. Mutta kuolema, varma ja hirvittävä, odotti pesässä.
Alhaalla oli jotakin toivoa, joskin vähän.
Pitäen kiinni pesän ulkosyrjästä laski Nat-ul ruumistaan alemmas,
kunnes hänen jalkansa tapasivat heikon kiinnekohdan spiraalimaisen
neulan hiukan ulkonevalta pinnalta. Hitaasti hän laskeutui alemmaksi,
tarrautuen epätoivoisesti jokaiseen halkeamaan ja ulkonemaan. Tuon
tuostakin näytti jälleen siltä kuin hänen täytyisi luopua yrityksestään
ja jäädä riippumaan paikalleen, kunnes nääntyneenä putoaisi alas
syvyyteen. Kahteen kertaan hän kiersi kalliosormen etsien alempaa uutta
jalansijaa, ja kummallakin kerralla, toivon näyttäessä toivottomalta,
hän tapasi jonkun mitättömän kohdan, ensin vain pienen, pyöreän
rosoutuman, josta hän saattoi pitää kiinni jalallaan tai kädellään,
päästen muutamia tuumia hirvittävästä pesästä alemmas.
Ja niin hän pääsi vihdoin jättiläismäisen neulan juurelle, mutta
täälläkään hän ei voinut levähtää. Millä hetkellä tahansa saattoi
väkevä äiti palata ja siepata hänet jälleen inhoittavan pesän kauhuihin.
Alemmilta huipuilta laskeutuminen oli paikoittain melkein yhtä
uhkarohkeata kuin pääsy korkeasta kärjestä; mutta lopulta se päättyi,
ja Nat-ul havaitsi joutuneensa leveään kuiluun, sankan metsän
peittämään. Täällä hän heittäytyi ruohikkoon lepäämään, sillä hänen
ponnistuksensa olivat näännyttäneet hänet. Hän ei tiennyt, mitkä muut
vaarat saattoivat uhata häntä; mutta hetkisen hän oli turruksissa,
kaikista vaaroista piittaamatta. Laskien päänsä kätensä varaan hän
vaipui uneen.
Hänen ympärillään kajahtelivat viidakon miljoonat äänet — pienempien
eläinten, lintujen, hyönteisten ja huojuvien oksien. Ne vain
tuudittivat hänet sikeämpään uneen. Mereltä kuiluun puhaltelevat
tuulahdukset löyhyttivät hänen poskiaan. Ne liikuttelivat hänen
pehmeitä, uhkeita hiuksiaan, jotka aaltoilivat hänen olkapäilleen. Ne
rauhoittivat ja tyynnyttivät häntä, mutta ne eivät kuiskanneet hänelle
mitään toisiaan lähellä olevista, ilkeistä silmistä, jotka tähyilivät
puista häneen. Ne eivät varoittaneet häntä irvistelevästä kidasta,
riippuvasta alahuulesta ja karvaisesta rinnasta, jossa villi sydän löi
nopeammin pienten silmien himokkaasti katsellessa hänen olemustaan.
Ne eivät kertoneet hänelle, että valtava ruumis oli luisunut maahan
läheisestä puusta ja löntysti häntä kohti. Ne eivät kertoneet hänelle;
mutta murtunut oksa, joka rasahti hiipijän varovaisen jalan alla, teki
sen.
Alkuajan ihmiset eivät voineet huolettomina herätä unestaan valveille.
Se ei ollut mahdollista niille, jotka tahtoivat jäädä eloon. Kun oksa
rasahti, hypähti Nat-ul jaloilleen ja näki uuden, uhkaavan vaaran. Hän
näki ison, ihmisenmuotoisen hahmon lönkyttävän häntä kohti. Hän näki
punertavat karvat, jotka peittivät jättiläisruumista. Hän näki sian
silmät ja suden torahampaat, näki kuinka raskas möhkäle käydä köntysti
lyhyillä, väärillä jaloillaan. Ja nähdessään kaiken tämän yhdellä
ainoalla silmäyksellä hän kääntyi ja pakeni ylös vuoren rinnettä, mistä
vastikään oli laskeutunut.
Hänen kiivetessään nopeasti ylemmäksi ryntäsi peto eteenpäin ajamaan
häntä takaa, ja sen perässä tuli puolitusinaa muita samanlaisia
otuksia. Nat-ul tiesi niiden olevan karvaisia metsäihmisiä. Ne erosivat
isommista apinoista siinä suhteessa, että kävelivät aina kahdella
jalalla maassa ollessaan, ja kun niitä tapettiin ja paloiteltiin
ruuaksi, oli niillä yksi kylkiluu vähemmän kuin apina-sukulaisillaan.
Hän tiesi, kuinka hirveätä oli joutua niiden käsiin — pahempaa kuin se
kohtalo, joka oli vähällä tulla hänen osakseen korkealla pesässä.
Kavuttuaan satakunta jalkaa vuorenrinnettä Nat-ul pysähtyi katsoakseen
taaksensa. Kymmenkunnan metrin päässä alempana oli yksi karvainen otus.
Tyttö irroitti kivipalasen ja heitti sillä apinaa. Se väisti kiven ja
jatkoi takaa-ajoa kirkaisten kimeästi. Hän pakeni vielä sata jalkaa
ylemmäs. Jälleen hän pysähtyi katsoakseen alas taakseen. Metsäihminen
oli tullut häntä lähemmäksi. Hän irroitti kvartsikivikappaleen ja
pudotti sen apinan päälle. Ihan sen alapuolella oli kuusi muuta
apinaa. Heittoase osui etummaiseen takaa-ajajaan. Se hoippui hetkisen
ja suistui sitten takanaan olleiden päälle. Se tempaisi mukaansa
jyrkänteeltä, josta oli vaikea löytää tukikohtaa, toisen apinan, ja
molemmat syöksyivät vinhasti alaspäin särmäistä kalliopohjaa kohti.
Ilakoiva pilkkahuuto huulillaan lähti Nat-ul pakenemaan ylemmäs. Nyt
hän tuli erääseen kohtaan lähelle huippua. Vuorenrinne oli täällä
loivempi. Täällä hän saattoi kävellä, käyttäen vain silloin tällöin
käsiänsä apunaan. Puolitiessä hänen jalkansa luiskahti eräältä
irtonaiselta, pyöreältä kalliolohkareelta. Hän kaatui raskaasti maahan,
etsien samalla tukikohtaa käsillänsä. Muutamat lohkareet, joihin
hänen kätensä sattuivat, pettivät hänen painonsa alla. Pyörryttävän
huimaavasti hän syöksyi äkkijyrkän kalliorintaman parrasta kohti —
kohti runtelevaa, kiduttavaa kuolemaa niiden kahden ruumiin rinnalla,
jotka ennen häntä oli kohdannut sama tuho.
Rotkon äyräältä ilmestyi parhaillaan esiin ensimmäinen
jäljellejääneistä takaa-ajajista. Se oli suoraan nopeasti vierivän
Nat-ulin tiellä. Nat-ulin ruumis töytäsi sen karvaiseen rintaan ja
syöksi sen alas nieluun, kuolemaan. Mutta sen ruumis oli täyttänyt
erään tehtävän. Se oli lopettanut tytön nopean putoamisen, niin
että hän vieri nyt vain hiljaa kallion reunamalle ja tarttui siihen
pudotessaan, joten hänen vauhtinsa vähentyi näin vieläkin enemmän.
Ihan äyrään alla oli kapea ulkonema. Sille Nat-ul pysähtyi melkein
kokonaan; mutta siellä ei ollut mitään sellaista kohtaa, johon hän
olisi saanut tartutuksi, ja niin hän vieri hitaasti partaan yli —
toisen ihmisapinan syliin.
Ihan sen kintereillä tuli muuan sen tovereista, ja vähän matkaa alempaa
kolmas, jotka olivat jäljellä alkujaan kuudesta. Lähin tavoitti
Nat-ulia kaapatakseen hänet vangitsijan sylistä, joka vetäytyi
taaksepäin, paljastaen hampaansa ja muristen uhkaavasti. Mutta toinen
oli itsepintainen. Nähtävästi se halusi saalista yhtä kiihkeästi kuin
sekin, joka oli saanut sen haltuunsa. Se tuli lähemmäksi. Ulkonema,
jolla ne seisoivat, oli hyvin kapea. Siellä olisi taistelu merkinnyt
kuolemaa kaikille kolmelle.
Kissan tavoin syrjään hypähtäen kääntyi se eläin, joka piteli Nat-ulia
sylissään, juoksi voimakkaasti ja ketterästi kuin vuorivuohi alas
jyrkkää vuorenseinämää. Sen tiellä oli vielä viimeinen metsäihminen,
jonka hyökkäys olisi merkinnyt murskaantumista kuilun pohjaan.
Viisaasti astui ihmisapina syrjään, mutta niin pian kuin ryöstäjä
ja ryöstetty olivat menneet ohi, ryhtyi se takaa-ajamaan heitä.
Sen perästä tuli se apina, jonka Nat-ulin vangitsija ensiksi oli
sivuuttanut.
Seurasi mieletön ajo, joka usein saattoi melkein pelottoman luolatytön
posket kalpenemaan. Vuoren juurelta juoksi apinaihminen välillä
leviävän viidakon, poikki puita kohti. Se tarttui niiden alempiin
oksiin hiljentämättä vähääkään vauhtiaan. Se melkein lensi, niin
nopeasti se meni alkuajan metsän tiheän lehvistön läpi.
Ihan sen takaa, kirkuen ja äristen, tuli sen kaksi toveria, haluten
innokkaasti ryöstää siltä saaliin. Se kantoi Nat-ulia toisella
olkapäällään, puristaen häntä lujasti jättiläismäisellä kädellään.
Hän saattoi nähdä selvästi heidän perässään tulevat takaa-ajajat. Ne
lähestyivät yhä enemmän toveriansa, jolla oli taakka kannettavanaan.
Etummainen ojenteli jo käsiään tarttuakseen tyttöön. Hänen
vangitsijansa loi pikaisen silmäyksen taakseen ja havaitsi saalistaan
uhkaavan vaaran. Kääntyen nopeasti epävakaisella tiellä, se puraisi
sisukkaasti lähintä takaa-ajajaa, joka peräytyi loitommas, irvistäen
ja äristen hirvittävästi. Sitten jatkoi peto pakoaan, mutta sen kaksi
sukulaista lähti heti jälleen ajamaan takaa.
Ylös ja alas viidakkoa kiiti villi kolmikko. Kaksi kertaa ne menivät
niiden vuorten yli, jotka, erottivat toisen kuilun toisesta. Yhä
kiihkeämmiksi kävivät takaa-ajajat. Yhä useammin täytyi vangitsijan
pysähtyä riistoineen ja karkoittaa ensin toinen ja sitten toinen
ahdistaja. Viidakon laidassa, lähellä kapean, louhikkoisen rotkon
suuta, joutui peto vihdoin suunniltaan raivosta. Se pyörähti äkkiä
vainoojiaan vastaan, heitti Nat-ulin raskaasti maahan ja hyökkäsi
niiden kimppuun karjuen ja kuohuen kiukkua.
Ne juoksivat vieretysten, ja niin pikainen oli niiden toverin
hyökkäysliike, etteivät ne ehtineet väistää sitä. Sen isot kädet
tarttuivat niihin, ja sitten kaikki kolme kellahtivat maahan, raastaen
toisiaan, upottaen hirvittävät torahampaansa toistensa kurkkuun ja
rintaan ja äristen ja karjuen koko ajan hirvittävästi.
Nat-ul kohoutui varovaisesti käsiensä ja jalkojensa varaan. Hänen
silmänsä seurasivat tarkasti kolmea villipetoa. Ne eivät kiinnittäneet
vähintäkään huomiota häneen. Ilmeisesti ne olivat antautuneet
koko sielullaan taisteluun elämästä ja kuolemasta. Nat-ul nousi
seisoalleen ja pakeni takanaan aukeavaan, kapeaan solaan heittämättä
katsahdustakaan taaksensa. Hän juoksi niin nopeasti kuin taisi
päästäkseen mahdollisimman kauas noista kauheista pedoista, jotka
taistelivat hänen tähtensä. Hän ei osannut aavistaakaan, mihin kuilu
vei. Hän ei voinut tietää, mitkä uudet kauhut odottivat sen toisessa
päässä. Hän vain tiesi, että toivo oli melkein hylännyt hänet, sillä
hän ei uskonut hitustakaan, että koskaan enää voisi päästä turvaan
mannermaalle. Eikä hänen heimonsa voinut auttaa häntä, vaikka hänen
olinpaikastaan saataisiinkin tieto, mikä sinänsä oli yhtä mahdoton
otaksuma. Hän epäili, voisiko säilyä kauankaan hengissä tämän
salaperäisen maan vaarojen keskellä. Tässä kauhujen paikassa olisi
väkevän soturinkin, hyvin aseistetun, ylen vaikeata tulla toimeen.
Miten kävisikään silloin tytön, jonka ainoana aseena oli vain veitsi?
Hän ei epäillyt, että Nu oli jo etsiskelemässä häntä; mutta jo aikoja
sitten oli nousuvesi pyyhkinyt hietarannalta hänen sandaaliensa jäljet.
Mistä Nu etsisi? Ja vaikka Nu olisi seurannut hänen jälkiään ennenkuin
aallot olivat ehtineet hävittää niitä, niin kuinka voisi Nu aavistaa,
miten hänen oli käynyt tai selittää jälkien äkillistä päättymistä
keskelle rantaa? Muukalainen oli nähnyt siivekkään matelijan käyvän
hänen kimppuunsa ja vievän hänet pois; mutta vaikka Nu kohtaisi hänet,
niin kuinka hän voisi saada tietää totuutta, koska nuo kaksi miestä
ryntäisivät toisiansa vastaan kuolinkamppailuun samalla hetkellä,
jolloin kohtaisivat toisensa, kuten vieraiden ihmisten oli silloin
tapana tehdä.
Tai jos Nu saisi jonkin sattuman kautta selville, että Nat-ul oli viety
salaperäiseen maahan, niin kuinka hän voisi tulla perästä, vaikka
uskoisikin vastoin kaikkea järkeä, että Nat-ul oli yhä elossa? Ei,
Nat-ulin taivaanrannalla ja sen alapuolella ei näkynyt missään toivon
häivääkään. Hänen täytyi vain taistella olemassaolonsa puolesta,
käyttäen hyväkseen älyään ja ketteryyttään petojen raakaa voimaa ja
oveluutta vastaan, jotka uhkaisivat häntä hänen elämänsä loppuun, eikä
se voinut olla kovin kaukana.
Kun hän taivalsi kuilun läpi, olivat sen mutkat hälventäneet
hänen takanaan raivoavan taistelun pahimman hälinän, vaikka hän
saattoi kuulla vielä silloin tällöin karjahduksen tai kimeämmän
tuskankirkaisun. Hän toivoi, että ne tappaisivat tappelussa toisensa.
Muuten jatkaisi eloonjäänyt takaa-ajoa.
Pysähtyessään kerran kuuntelemaan, taistelivatko nuo kolme yhä, käänsi
hän katseensa taaksepäin kuiluun, niin ettei hän sillä hetkellä
saattanut huomata tulleensa kapean solan päähän ja että ranta ja
meri levisivät hänen eteensä. Ei hän nähnyt liioin miesolentoa,
joka pysähtyi yhtäkkiä kuilun suulle äkätessään tytön, eikä nopeata
liikettä, jolla mies heittäytyi erään ulkonevan kallionkielekkeen
taakse.
Tyytyväisenä sen johdosta, ettei takaa-ajo vielä ollut alkanut, jatkoi
Nat-ul matkaansa louhikkoista tietä pitkin. Kääntyessään hän näki meren
ja mannermaan kaukana veden toisella puolen. Hän riensi eteenpäin
rantaa kohti päästäkseen mahdollisimman lähelle rakastamaansa maata.
Sivuuttaessaan kielekkeen, jonka takana mies piileskeli, kiinnitti
piikiven rapsahdus miehen sandaalin alla hänen huomionsa puoleensa. Hän
pyörähti miestä kohti ja kääntyi sitten pakoon; mutta mies oli liian
lähellä. Mies oli jo rynnännyt häntä kohti. Ruskea käsi tarttui hänen
hulmuaviin hiuksiinsa, toinen puristui kohotetun käden ranteeseen,
joka oli sivauttanut tytön pitkän veitsen miehen pään yläpuolelle
uskomattoman nopeasti.
Mies nauroi vasten tytön kasvoja — se oli sama muukalainen, joka oli
ajanut häntä takaa mannermaan rannalla ——, ja sitten veti mies hänet
lähemmäksi itseään. Nat-ul ponnisti vastaan kuin naarastiikeri ja
kirkaisi kerran.
SEITSEMÄS LUKU
Eläintulet
Tur kantoi tytön, joka yhä harasi ja rimpuili vastaan, venettään kohti.
Ensi kerran hän näki sen venheen, jolla Nu oli tullut, ja ihmetteli
toisen aluksen ilmestymistä. Lähemmin tarkasteltuaan hän keksi, että
vene oli niitä, jotka hänen heimonsa muut miehet vastikään olivat
valmistaneet. Jonkun miehistä oli täytynyt seurata häntä. Puristaen yhä
Nat-ulia lujasti seistessään nilkkoja myöten vedessä veneensä vieressä
hän alkoi huhuilla kovalla äänellä.
Pian kiinnitti Turin ja tytön huomiota rannan vastaiselta vuorelta
kuuluva vierivien kivien rytinä. Jyrkänteen puoliväliin oli jo heitä
kohti juokseva ketterä jättiläisolento laskeutunut. Hänen hartioillaan
liehui luolaleijonan talja. Hänen mustista pörröhiuksistaan kohosi
ilmoille yksi ainoa pitkä sulka suoraan ja uhmailevasti.
Yksi ainoa katsahdus ilmaisi Turille sen seikan, ettei tuo mies ollut
hänen heimonsa jäsen. Se oli muukalainen ja niin ollen vihollinen,
Nat-ul tunsi Nun heti paikalla. Hän päästi heikon ilonhuudahduksen
nähdessään hänet, huudahduksen, johon kajahti vastaukseksi Nun
rohkaisuhuuto. Tur heitti tytön kovakouraisesti veneen pohjalle,
pidättäen häntä siellä toisella kädellään, vaikka tyttö ponnisteli
rajusti päästäkseen pakoon, samalla kuin hän vapaalla kädellään työnsi
ensin oman venheensä ja sitten Nun venheen syvempään veteen.
Vaikka Nat-ulista oli vastusta, toimi Tur ripeästi, sillä hän oli
aalloilla kuin kotonaan ja ihmeellisen taitava käsittelemään heimonsa
vaivaloista alusta mitä vaikeimmissa tilanteissakin. Vihdoin hänen
onnistui lykätä Nun vene poistuvan aallon valtoihin, joka vei sen
nopeasti rannikolta, ja samalla hän työnsi oman venheensä hyrskyihin,
hypäten siihen vankinsa viereen.
Nat-ul ponnistautui polvilleen, huutaen hurjasti Nu'ta ja yrittäen
epätoivoisesti heittäytyä yli laidan. Mutta Tur piteli häntä lujasti,
toisella kädellään meloen, ja kun Nu saapui veden partaalle, olivat he
jo loitolla hänen ulottuvillaan. Niin oli myös hänen oma puunrunkonsa.
Hänen ja Nat-ulin välillä kuohui meri petomaisine matelijoineen.
Joka hetki vei tyttöä kauemmas hänestä. Luolaihminen tuskin epäröi.
Nopealla liikkeellä hän heitti pois leijonantaljansa ja viskasi syrjään
kivikirveensä, sukeltautuen sitten vain lannevaate verhonaan ja veitsi
aseenaan hyrskyäviin aaltoihin, pelottavaan mereen.
Kun Nat-ul näki hänen toimenpiteensä, koetti hän kaksinkertaisin
ponnistuksin viivyttää Turia, Ryömien polvilleen hän kietoi molemmat
kätensä vangitsijansa kaulaan, vetäen häntä veneen pohjalle, niin
että mies ei lopulta voinut enää käyttää melaansa. Tur riuhtoili
vapautuakseen. Hän ei halunnut tappaa eikä rusentaa vankiansa — tämä
oli liian kaunis tuhottavaksi tai ruhjottavaksi — vaan tahtoi tytön
koko ruumiillisessa ihanuudessaan, juuri sellaisena kuin hän oli.
Vähitellen tuli Nu heitä lähemmäksi. Kaksi kertaa hyökkäsi hänen
kimppuunsa niljakkaita hirviöitä. Ensin hän pääsi taistelussa voitolle,
ja toisen kerran kaksi eläintä, jotka uhkasivat häntä, joutuivat
tappeluun keskenään, unohtaen saaliinsa. Vihdoin hän oli Turin veneen
kupeella, Nat-ul kamppaili epätoivoisesti ja yritti ruumiinsa koko
voimalla estää Turin liikkeitä, kiskoen miestä käsistä. Tur ei voinut
tehdä mitään, ja Nu oli jo tarttunut venosen laitaan ja nosti toisen
jalkansa sen yli.
Äkkiä vääntämällä vapautti Tur oikean kätensä. Nat-ul yritti tarttua
siihen uudestaan, mutta iso nyrkki kohosi hänen päänsä yli. Hirvittävän
voimakkaasti se putosi hänen otsaansa. Kaikki musteni hänen silmissään,
kun hän hellitti otteensa Turista ja vaipui tiedottomana veneen
pohjalle.
Samassa tuokiossa sieppasi Tur melansa, hypähti jaloilleen ja huimi
raivoisasti Nu'ta päähän ja käsiin. Nu taisteli urhoollisesti
päästäkseen väkisin venheeseen tästä hirvittävästä hyökkäyksestä
huolimatta; mutta se oli liian ankara, ja vihdoin hän luiskahti jälleen
veteen, puolittain pökertyneenä, jolloin Tur pani melansa uudestaan
käyntiin, ja karkeatekoinen alus lähti liikkeelle mannermaata kohti.
* * * * *
Kun Nat-ul palasi tajuihinsa, havaitsi hän lepäävänsä pörrökarvaisella
metsähärän taljalla oksista ja nahoista tehdyssä, karkeassa teltassa.
Hänen kätensä ja jalkansa oli sidottu lujilla häränjänteillä. Kun hän
ponnisteli päästäkseen vapaaksi, tunkeutuivat siteet hänen lihaansa,
tuottaen kovia tuskia. Niin hän lepäsi paikallaan, tuijottaen
lakkaamatta suoraan ylöspäin teltan sisustan suppilomaiseen huippuun.
Hän tiesi, missä hän oli. Tämä oli sen kansan kummallisia luolia, jonka
hän oli nähnyt hääräilevän puunrunkojen kimpussa, missä tarkoituksessa,
sen hän tiesi nyt. Hän käänsi päänsä oviaukkoa kohti. Siitä hän näki
kauempana miehiä ja naisia, jotka istua kyyköttivät pienten nuotioiden
ääressä ja söivät. Edempänä oli toisia tulia, isompia tulia, jotka
pitivät villipetoja loitolla.
Ja tämän ulomman valkeapiirin takaa, kauempaa pimeydestä, kuului
kymmenien petojen kiljuntaa ja rähinää, röhkinää ja murinaa, kun ne
hiiviskelivät edes takaisin leiripaikan ympärillä, janoten niiden
miesten, naisten ja lasten verta jotka olivat koolla suojelevain
nuotioiden turvissa.
Silloin tällöin saattoi joku poikanen siepata palavan kekäleen ja
viskata sen öisten saalistajajoukkoon. Silloin kuului tavallisesti
joukko kiukkuisia kiljahduksia ja matalia, kumajavia murahduksia,
kun väijyskelijät peräytyivät hetkiseksi, minkä jälkeen varjomaisten
olioitten muodostama kehä ja hehkuvat tulipilkut, jotka olivat niiden
silmiä, ilmestyivät jälleen yön sysimustasta pimeydestä.