selvästi Turin nopeasti kääntyneiden askelten merkit, kun mies pyörähti
ajamaan tyttöä takaa. Hän näki, että nuo kaksi olivat juosseet nopeasti
rantaa pitkin pohjoiseen miehen seuratessa tyttöä. Ja sitten hän näki
hämmästyksekseen, että mies oli äkkiä pysähtynyt, astunut muutamia
askeleita eteenpäin, seissyt kotvasen aikaa merelle päin katsellen,
kääntynyt sitten ja juossut takaisin kummalliselle leiripaikalle
mieletöntä vauhtia.
Ja tytön jäljet olivat jatkuneet pohjoiseen satakunta askelta edemmäs
siitä paikasta, mihin mies oli pysähtynyt. Nu saattoi helposti
seurata niitä — merkit olivat tuoreet viimeisen nousuveden jäljeltä,
yksinäiset ja pyyhkiintymättömät tasaisella, valkoisella, lakealla
hietikkorantamalla.
Nyt seurasivat Nat-ulin vinhasti pakenevien pikkujalkojen heikot
jäljet sadan askeleen päähän siitä paikasta, mihin mies oli lopettanut
takaa-ajonsa — ja ilmaisivat ehdotonta, hämmästyttävää pysähdystä.
Jalanjäljet päättyivät yhtäkkiä rannalle, valtameren ja viidakon
puoliväliin. Niiden ympärillä oli vain lakeata, yhtämittaista
hietikkoa. Ne yksinkertaisesti katosivat, siinä kaikki. Ne eivät
johtaneet takaisin entistä tietä. Ne eivät ulottuneet valtamereen.
Ne eivät lähenneet viidakkoa. Ne keskeytyivät ikäänkuin joku rannan
iso kuoppa olisi äkkiä niellyt Nat-ulin, vaikka siellä ei ollut
kuoppaa. Nu seisahtui ja silmäili joka taholle ympärilleen. Ei näkynyt
vihjaustakaan mistään elollisesta olennosta lähitienoilla. Minne oli
Nat-ul mennyt? Miten hänen oli käynyt? Jos häntä takaa-ajaneen miehen
jalanjäljet olisivat ulottuneet sille kohdalle hietikkoa, mihin tytön
jäljet päättyivät, olisi Nu voinut vetää sen johtopäätöksen, että mies
oli siepannut tytön syliinsä ja kantanut hänet kyläänsä; mutta mies oli
ollut sadan askeleen päässä Nat-ulista, kun tytön jäljet hävisivät,
eikä mies ollut siirtynyt enää lähemmäksi tuota paikkaa. Ja palatessaan
kyläänsä oli takaa-ajaja juossut vinhaa vauhtia, ja hänen heikot
jälkensä osoittivat, ettei hänellä ollut taakkanaan ollut raskasta
kantamusta.
Hetkisen seisoi Nu neuvottomana, mutta vihdoin hän kääntyi
veneenrakentajain kylää kohti. Nu ei tiennyt paljoakaan mistään
yliluonnollisesta, ja sentähden hän kohdisti ajatuksensa Nat-ulin
katoamisen lähimpään aiheeseen ja luonnolliseen syyhyn, jonka kykeni
käsittämään — mieheen, joka oli takaa-ajanut tyttöä. Ja tuo mies oli
palannut noiden muukalaisten kylään, jotka uutterasti polttivat ja
koversivat kaadettujen puiden runkoja.
Nu palasi pensaan suojaan kylän edustalle. Siellä hän paneutui jälleen
pitkäkseen vartioimaan — hän oli varma, että nämä ihmiset olivat
jollakin tavoin vastuussa Nat-ulin katoamisesta. He tiesivät, missä
hän oli; ja päättäen siitä, kuinka korkealle hän itse arvioi tytön,
tajusi hän, että mies, joka oli nähnyt tytön ja takaa-ajanut häntä,
ei helposti olisi luopunut yrittämästä saada hänet haltuunsa. Nu oli
nähnyt muukalaisten naisia hänen Nat-ulinsa rinnalla ne näyttivät
apinaväen naaraksilta. Ei, mies oli varmaan koettanut seurata ja
vangita ihanan vieraan. Nu toivoi, että olisi kyennyt arvaamaan, ken
miehistä oli vainonnut Nat-ulia. Jokin ääni sanoi hänelle, että se oli
tuo nuori jättiläinen, joka aherteli niin kuumeisen kiireesti, minkä
takia Nu piti häntä tarkimmin silmällä.
Vihdoin valmistui Turin vene. Puiden keskiosat, jotka veneenrakentajat
valitsivat aluksiaan varten, olivat pehmeätä ainesta, helposti
poltettavissa ja koverrettavissa. Koverrettuihin runkoihin sytytetyt
tulet palvelivat kahta tarkoitusta — ne söivät pois lähempänä
ulkopintaa olevat puukerrokset ja samalla kovensivat jäljellejäänyttä
osaa. Tuloksena oli perin kevyt ja tiivis ruuhi.
Kun Turin vene oli valmistunut, kutsui hän paikalle useita muita
työntekijöitä. Nämä tulivat ja raahasivat koverretun ruuhen veteen
Toria avustaen. Muuan naisista toi pitkän kepin, joka oli leveämpi
toisesta päästä, ja tämä leveämpi pää oli litistetty molemmin puolin.
Se oli mela. Tur viskasi sen veneeseen, juoksi sitten rantatyrskyjen
läpi, ohjasi alkuperäisen aluksensa poistuvan hyökyaallon harjalle,
hypähti veneeseen, tarttui melaan ja tunkeutui voimakkaasti seuraavaa,
lähestyvää aaltoa vastaan.
Nu katseli häntä silmät harallaan. Hänen arvonantonsa miestä kohtaan
kohosi valtavasti. Siinäpä vasta huimapää! Eikä Nun tarvinnut yrittää
suorittaa näkemäänsä urotyötä käsittääkseen, että se vaati taitoa ja
rohkeutta. Vain urhoollinen mies saattoi uskaltautua kammottavan meren
vaaroihin. Mihin hän aikoi mennä? Nu näki, että hän meloi suoraan
merelle. Matkan päässä olivat saaret. Aikoiko hän mennä sinne? Nu oli
lapsuudestaan asti halunnut aina tutkia noita kaukaisia, salaperäisiä
seutuja. Nämä ihmiset olivat keksineet keinon. Nu oli oppinut jotakin
— lentotaso ei olisi tuntunut hänestä ihmeellisemmältä kuin tuo
karkeatekoinen kaukalo.
Hetkisen hän seurasi pikku venheessä olevaa miestä. Ne kävivät
yhä pienemmiksi, kun tuuli, aallot ja melojan voimakkaat liikkeet
veivät koverrettua tukkia kauemmas merelle. Sitten käänsi Nu jälleen
huomionsa toisiin työntekijöihin. Hän näki heidänkin valmistelevan
nopeasti venheitään. He pakisivat keskenään, korottaen ääniään, koska
olivat hajaantuneet melkoisen matkan päähän toisistaan ympäri kylää.
Nu käsitti silloin tällöin sanasen. Kieli muistutti hänen kieltään.
Hän havaitsi, että he puhelivat miehestä, joka juuri oli lähtenyt,
ja hänen rohkeasta teostaan. Hän halusi kuulla enemmän. Hän ryömi
varovaisesti oikealle puolen viidakkoon, kiertäen ympäri, kunnes
oli leirin takana. Sitten hän lähestyi sankan heinikon halki pientä
aukeamaa, jonka muukalaiset olivat raivanneet telttojensa ympärille.
Tähystäessään sikinsokisten köynnöskasvien muodostaman verhon lävitse,
joka peitti hänet heidän näkyvistään, näki hän leirin selvemmin. Hän
erotti sitä ympäröivän nuotiopiirin — jäännökset tulista, joilla öisin
pidettiin saalista etsiskelevät pedot loitolla. Hän näki keittotulen
jokaisen karkeatekoisen majan edustalla. Hän näki saviastioita —
jotakin uutta hänelle. Hän näki naiset, lapset ja miehet. He eivät
eronneet paljoakaan hänen omasta kansastaan, vaikka heidän pukimensa
ja aseensa olivat toisenlaiset. Ja nyt hän saattoi kuulla koko heidän
keskustelunsa.
»Hänen täytyy olla ihana», virkkoi muuan mies, »sillä muuten ei Tur
olisi uskaltanut oudon meren poikki noille tuntemattomille seuduille
mennäkseen etsimään häntä», ja hän virnisti leveästi, heittäen puhuvan
katseen erääseen nuoreen naiseen, joka imetti pienokaista istuessaan
hankaamassa, hankaamassa, hankaamassa terävällä piikivipalasella
metsähärän nahkaa, joka oli vaarnoilla kiinnitetty maahan hänen eteensä.
Nuori nainen kohotti katseensa, rypistäen kiukkuisesti kulmiaan.
»Tuokoon Tur hänet tänne», huusi hän, »kauneus häviää hänestä pian.
Näin teen hänen kasvoilleen», ja hän ryhtyi raapimaan nahkaa rajusti.
»Tur oli hyvin harmissaan, kun tyttö pääsi häneltä pakoon», jatkoi
mies. »Hän oli saamaisillaan tytön kiinni; mutta hän löytää karkurin,
vaikka vaikea on sanoa, jääkö hänestä mitään jäljelle tänne tuotavaksi
— minä puolestani melkein epäilen sitä ja luulen, että Tur tekee
typerästi tuhlatessaan aikaansa moiseen.»
Nu oli ymmällään. Saattoiko olla mahdollista, että mies, jota he
nimittivät Turiksi, ajoi Nat-ulia takaa noille etäisille saarille?
Kuinka voi Nat-ul olla siellä? Se oli mahdotonta. Mutta sittenkään ei
hänen kuulemastaan keskustelusta päättäen voinut epäillä, että mies
seurasi jotakin naista meren yli salaperäisille seuduille — naista,
jonka hän vastikään oli yllättänyt ja yrittänyt vangita samana päivänä
ja joka oli päässyt häneltä pakoon. Kuka muu se voi olla kuin Nat-ul?
VIIDES LUKU
Nun ensimmäinen merimatka
Pian valmistuivat kaikki venheet, ja miehet raahasivat ne toisen
toisensa jälkeen veden partaalle. Niihin he panivat melansa, kirveensä
ja harppuunansa ihan samoin kuin Tur ennen lähtöään. Nu katseli heitä
kuumeisen innostuneena. Vihdoin kaikki venheet on lykätty vesille, ja
niitä melotaan väkevästi aallokkoon. Hiukan tyvenemmässä kääntyvät
veneet pohjoiseen ja etelään, hajaantuen. Ilmeisesti ne eivät ole
matkalla etäisille saarille. Nu näkee erään soturin nousevan äkkiä
erään veneen keulassa ja heittävän keihäänsä vinhasti veteen. Heti
syntyy veneessä ja vedessä sen ympärillä kova liike. Jokaisessa
veneessä on kolme miestä. Sitä venhettä, jota Nu pitää silmällä,
meloo kaksi miestä hurjasti poispäin oliosta, joka iskee huimasti
vettä sen vieressä. Nu käsitti, mitä oli tapahtunut. Keihäsmies oli
upottanut aseensa johonkin syvyyksien valtavan isoon eläimeen, ja
taistelu oli käynnissä. He olivat niin kaukana Nu'sta, ettei hän
voinut erottaa kamppailun yksityiskohtia, mutta hän näki haavoittuneen
eläimen hinaavan venettä nopeasti perässään kiitäessään avoimelle
ulapalle. Hän näki venettä työnnettävän lähemmäksi kyljittäin ja
toisen keihään lentävän pakenevaan olioon. Hän ymmärsi nyt, miksi
nämä ihmiset sitoivat keihäänsä pään pitkään köyteen. Hän näki
äkillisen liikehtimisen pikku venheessä, kun ahdistettu eläin kääntyi
ahdistajiaan vastaan. Hän näki voimakkaan evän nopean iskun, kun se
kohosi vedestä ja putosi hirvittävän raivoisasti veneen poikitse.
Hän näki toisten veneiden kiiruhtavan taistelunäyttämölle; mutta
ennenkuin ne saapuivat paikalle, oli kaikki hiljaista, paitsi että
vedenpinnalla kellui puunrunko kahtena kappaleena sekä toisesta
niistä kiinnipitelevän, yhden ainoan miehen pää ja hartiat. Muutamia
minuutteja myöhemmin hätään joutunut vedettiin toiseen venheeseen, ja
laivue hajaantui uudestaan etsimään toista saalista.
Pian olivat kaikki muut kadonneet niemekkeen taakse, paitsi eräs
yksinäinen alus, joka kalasti kylän edustalla. Nämä miehet pyydystivät
nähtävästi vähemmän pelottavaa riistaa, ja Nu saattoi nähdä, että
he vetelivät kuhisevasta merestä isoja kaloja melkein yhtä nopeasti
kuin ehtivät heittää aseensa veteen. Pian oli vene täpösen täynnä, ja
runsaine kuormineen meloivat miehet jälleen maihin.
Heidän tullessaan kehkeytyi pikainen päätös Nun mielessä. Hänen
katsellessaan vaarallista urheilua meressä oli hänet täyttänyt voimakas
halu kilvoitella näiden muukalaisten kanssa, mutta vielä voimakkaampi
oli toinen ajatus, joka liittyi tähän mielitekoon.
Kun miehet vetivät venheen rannalle, riensivät naiset heitä vastaan,
kantaen isoja, härännahkaisia pusseja, jotka oli ommeltu kokoon
häränjänteillä. Niihin he pistivät kalat ja raahasivat taakkansa pitkin
maata kohti leiriänsä.
Miehet, joiden työ oli nähtävästi siltä päivältä päättynyt,
heittäytyivät puiden varjostoon nukkumaan. Tämä oli sopiva hetki! Nu
ryömi hiljaa eteenpäin käsiensä ja polviensa varassa. Hän puristi
pitkää keihästään ja kivikirvestään lujasti käsissään. Vene oli
lakealla rannalla. Ei ollut ainoatakaan läheistä kohtaa, mistä hän
olisi voinut päästä sen luo naisten huomaamatta. Asian tällainen laita
melkein kiihoitti Nun sotaista luonnetta. Kysymys ei ollut vähemmästä
kuin suoraan kylän läpi ryntäämisestä.
Hän nousi pystyyn ja lähestyi kevyesti majoja. Ei tarvinnut nostaa
hälytystä tullakseen keksityksi. Hän oli ihan sen nuoren naisen
takana, joka kaapi metsähärän nahkaa. Nainen ei kuullut hänen kevyttä
käyntiään. Lapsi, joka istui naisen vieressä ja leikitteli metsähärän
hännällä, kohotti katseensa ja näki vieraan ihan lähellä. Se tarrautui
äitiinsä, päästäen kovan kiljahduksen. Tuossa tuokiossa oli koko
leiri liikkeellä. Nyt ei tarvinnut liikkua enää salakähmäisesti.
Kajauttaen ilmoille sotahuudon, joka olisi saattanut purkautua
hyvinkin kahdestakymmenestä voimakkaasta kurkusta, juoksi Nu kylän
läpi säikähtyneiden naisten ja hätkähtäneiden miesten keskitse, jotka
äkkiarvaamatta oli herätetty unesta.
Nu riensi suoraan venettä kohti, ja hänen kintereillään kiiti kolme
soturia. Yksi lähestyi häntä sivulta. Hän oli vallan lähellä, niin
lähellä, että hän kävi Nun kimppuun samalla hetkellä, kuin tämä saapui
venheelle. Miehet ryntäsivät toisiaan vastaan isoilla kirveillään,
mutta Nu Nunpoika oli voimakas soturi. Hän väisti toisen kirveeniskun,
ja ennenkuin hänen vastustajansa ehti selvitä antamaan toista
huimausta, putosi Nun ase hänen kalloonsa, musertaen sen kuin jos se
olisi ollut munankuori.
Nyt kävi Nu käsiksi veneeseen ja työnsi sitä veteen niinkuin oli nähnyt
muukalaisten tekevän. Mutta hän oli astunut vain puolentusinaa askelta,
kun hänen täytyi kääntyä puolustamaan itseänsä toisia sotureita
vastaan. Hurjasti kiljuen he kävivät hänen kimppuunsa, ja heidän
naisensa kerääntyivät rannalle heidän taaksensa rohkaisten villeillä
huudoilla miehiään ja uhkaillen vihollista. Nu jätti venheen ja ryntäsi
kohti vastustajiansa. Hänen pitkä keihäänsä, jonka hän heitti väkevien
lihastensa koko voimalla, lävisti etummaisen veneenrakentajan ruumiin,
joka aikoi juuri singota harppuunan Nu'hun. Harppuunankäyttelijä
kellahti maahan. Ilmoille kohosi kuoro kiljahduksia ja valituksia
naisten suusta. Nyt lähestyi kolmas soturi luolaihmistä, joka oli
liian lähellä keihään käyttöä varten. Niin ollen miekkonen heitti
pois painavan aseensa ja ryntäsi otteluun veitsi aseenaan. Molemmat
miehet joutuivat polvensyvyiseen veteen, iskien toisiaan veitsillään
etsiessään kuolettavaa kohtaa vapailla käsillään. Iso aalto vyöryi
heidän päälleen, kaatoi heidät kumoon ja kieritteli heitä heittäessään
heidät rannalle. Yhä he taistelivat pärskyen ja nieleskellen
tukehtuakseen suolaista merivettä, mutta kun aalto vetäytyi takaisin,
jätti se rannalle ruumiin, jonka uhkea, karvainen rinta oli kokonaan
lävistetty Nu Nunpojan pitkällä terävällä veitsellä.
Luolamies nousi vettä valuvana jaloilleen ja kääntyi jälleen merta
kohti. Aalto oli vienyt venheen mennessään. Naiset, raivoissaan kolmen
miehensä kuolemasta, ryntäsivät eteenpäin lyödäkseen maahan voittajan.
He olivat villejä eläimiä, melkein yhtä hirvittäviä kuin heidän
uroksensa. Heidän pitkät hiuksensa liehuivat tuulessa. Heidän kasvonsa
oli raivo ja viha vääristänyt. He kiljuivat herjauksiaan ja syytöksiään
ja taisteluhuutojaan; mutta Nu ei odotellut jäädäkseen taistelemaan
heidän kanssaan. Sensijaan hän heittäytyi aallokkoon ja yritti
saavuttaa ajelehtivaa venettä. Hänen keihäänsä oli kadonnut, mutta hän
puristi kirvestään. Veitsensä hän oli pistänyt lannevyöhönsä.
He juoksivat veteen vyötärön syvyydelle, mutta Nu oli loitolla heidän
ulottuvillaan. Hetkisen kuluttua hän oli tullut veneen kupeelle.
Hän heitti siihen kirveensä ja kapusi laidan yli, ollen vähällä
kaataa koveron pölkyn. Päästyään turvaan veneeseen hän otti melan,
oudon kapineen, ja suuntasi suoraan pois rannikolta, jäljitellen
tarkastelemainsa miesten liikkeitä.
Aallot ja tuuli auttoivat häntä, mutta hän havaitsi myös nopeasti
oppivansa melomistaidon. Ensiksi hän huomasi, että jos hän meloi
yksin oinaan keihäskätensä puolella, niin vene kääntyi vastakkaiseen
suuntaan, ja niin hän käsitti, miksi venemiehet olivat meloneet vuoron
perään kuminaltakin puolelta. Hänen näin tehdessään pysyi alus paremmin
hänen haluamassaan suunnassa — läheni kaukaista, salaperäistä maata.
Sen meritaipaleen puolivälissä, joka oli mannermaan ja lähimmän saaren
välillä, alkoi äkkiä häämöttää hirvittävä peto veneen vierestä. Pitkä
kaula, jonka päästä kohosi valtavan ison matelijan pää, ilmestyi
äkkiä veden pinnalle, ja ammottava kita aukeni kaapatakseen melojan.
Ulkonevat silmät tuijottivat hehkuen häneen, ja sitten hyökkäsi olio.
Nu väistyi toiselle puolelle ja antoi iskun veitsellään. Sihisten ja
kiljuen sukelsi eläin vedenpinnan alle ilmestyäkseen hetkisen kuluttua
veneen loiselta puolelta. Veri virtaili haavasta, jonka veitsi oli
tehnyt sen kaulaan. Taasen se tavoitti miestä, taasen osui veitsi sen
kaulaan, kun Nu kyykistyi toiselle laidalle paetakseen ammottavaa
kitaa. Jälleen sukelsi hirviö veden alle, ja melkein samassa tuokiossa
kohosi voimakas pyrstö vedestä korkealle miehen pään yläpuolelle. Nu
sieppasi melan ja meloi venettä eteenpäin juuri sen verran, että tuo
hirvittävä hävityskone putosi kovasti läiskähtäen samaan kohtaan,
josta vene oli siirtynyt. Jos isku olisi kohdannut aluksen, olisi se
pirstonut sen pieniksi sirpaleiksi. Muutamien minuuttien ajan kuohui
vesi valkoisena, ja siellä täällä näkyi eläimen veren muodostamia
punaisia laikkoja, kun se kiemurteli ympäri voimattomassa raivossaan.
Kun Nu meloi pois, lakkasi riehunta, ja iso ruho kellui kupeellaan
vedenpinnalla.
Eteenpäin matkasi Nu meloen kaksinkertaisin voimin kaukaista
päämääräänsä kohti. Tuskin hän olisi osannut sanoa, mitä hän odotti
löytävänsä matkansa määrästä. Hän ei voinut uskoa Nat-ulin olevan
siellä, mutta mikä muu veti häntä lukemattomien vaarojen halki pitkin
hirvittävän meren pintaa? Tuo mies, Tur, oli mennyt sinne. Juuri hän
oli takaa-ajanut Nat-ulia. Ajoiko hän yhä tyttöä takaa? Nu oli varma
siitä, että hän seurasi jotakin naista, päättäen kuulemansa keskustelun
katkelmista. Mutta yrittipä hän kuinka tahansa uskoa sitä, ei hän
voinut saada järkeänsä myöntämään mahdolliseksi sitä seikkaa, että mies
todella odotti löytävänsä Nat-ulin tuosta kaukaisesta maasta.
Tuuli oli voimistunut melkoisesti sen jälkeen, kun Nu lähti
vaaralliselle retkelleen. Aallot vyöryivät jo korkeina, vaahtopäisinä.
Vain se seikka, että saari sijaitsi ihan tuulen alla, pelasti
kömpelön aluksen joutumasta pikaiseen perikatoon. Kaikkialta merestä
hänen ympäriltään vaaniskelivat petomaiset hirviöt, jättiläismäisiä
kaksintaisteluja käytiin joka taholla, kun hurjat matelijat
kamppailivat saaliistaan tai metsästysretkeltä palattuaan kävivät
toistensa kimppuun mielettömän taisteluhalun elähdyttäminä, millä välin
niiden onnekas riista ui nopeasti tiehensä.
Lukemattomien vaarojen halki ui pieni puunrungosta tehty venonen ja
joutui vihdoin lähimmän saaren aaltojenpieksämälle rannalle. Tuskin
oli Nu noussut maihin ja vetänyt veneensä aaltojen ulottuvilta, kun
hän keksi toisen veneen vähän matkan päässä omastaan. Hän ei epäillyt,
että se kuului tuolle miehelle, Turille. Ja temmattuaan kirveensä hän
riensi sen luo ottaakseen selvän toisen jäljistä ja seuratakseen niitä,
johtivatpa ne mihin hyvänsä.
Nu erotti Turin sandaalien jäljet hietikkoon hyvin piirtyneinä ja
selvinä, eikä luolaihmisen tarvinnut kahdesti katsahtaa niihin
tullakseen vakuutetuksi, että samat jalat, jotka olivat takaa-ajaneet
tyttöä mannermaan rannalla, olivat tehneet ne.
Polku johti louhikkoisen niemekkeen ympäri syvään ja synkkään rotkoon.
Sen keskeltä lähtien se seurasi vuolaan puron suuntaa, joka virtasi
alaspäin merta kohti. Silloin tällöin oli mies nähtävästi yrittänyt
kiivetä vuorille, ensin toiselle, sitten toiselle puolelle, mutta
joka kerta hän oli luopunut yrityksestään kalliojyrkänteen asettamain
esteiden ja vaarojen vuoksi.
Nu'lle olisi nousu ollut helppo tehtävä; niinpä hän ihmetteli, miksi
mies oli kääntynyt takaisin joka kerta kavuttuaan vain lyhyen matkaa
vuorten juurelta; mutta Tur ei ollut vuoristolainen. Hänen kansansa oli
tullut meren rannalla sijaitsevasta, isosta, lakeasta laaksosta maasta,
missä vuoret ja luonnon muovaamat luolat olivat pikemmin poikkeuksena
kuin sääntönä, joten hän oli harjaantunut vain vähän sellaiseen
kiipeilyyn.
Vihdoin hänen oli täytynyt solan päässä joko kiivetä tai palata
entisiä jälkiään, ja täällä hänen oli lopultakin onnistunut nousta
ylätasangolle, joka levisi vuoren huipun toisella puolen. Sen poikki
johti polku, kääntyen yhtäkkiä länteen toisen kuilun partaalta.
Jälkien äkillinen poikkeaminen oikealle osoitti Nu'lle, että jokin oli
odottamatta kiinnittänyt miehen huomion tälle uudelle taholle ja että
hän oli juossut vinhasti ottamaan siitä selvää. Oliko hän saattanut
keksiä täällä etsimänsä naisen? Joko hän ajoi Nat-ulia takaa — jos
nainen oli todella Nat-ul? Oliko mies tällä hetkellä vallannut hänet?
Myös Nu pyörsi länteen ja juoksi nopeasti selvää polkua pitkin. Siitä
pitäen kun Nu oli tullut Turin jäljille, oli hän taivaltanut paljon
joutuisammin kuin veneenrakentaja. Hänen otusten takaa-ajotaitonsa
ilmaisi sen hänelle, joten hän tiesi lähenevänsä joka hetki miestä,
joka ei vielä aavistanut joutuneensa takaa-ajettavaksi.
Turin oli täytynyt luisua ja vieriä alas kuilun jyrkännettä ihan
umpimähkään. Pohjalla oli sankkaa metsää, jonka läpi jäljet johtivat
takaisin merelle, sittenkun mies oli tehnyt mielettömiä, mutta turhia
yrityksiä kiivetäkseen ylös jyrkänteen vastakkaista seinämää.
Mitä hän oli nähnyt tai kuullut tai seurannut, mikä oli saanut hänet
tekemään niin epätoivoisia yrityksiä päästäkseen kuilun toiselle
puolelle? pitikö Nun seurata häntä vuorensolaa pitkin vai kiivetä sille
edulliselle paikalle, mihin toinen ei ollut kyennyt nousemaan?
Tuokion oli luolaihminen kahden vaiheella. Sitten hän kääntyi vuorta
kohti ja kiipesi ylöspäin nopeasti ja ketterästi kuin ainakin
vuoristolainen, jonka taito pohjautuu vuoristolaisesi-isien pitkien
ajanjaksojen kuluessa hankkimaan tottumukseen. Tuon tuostakin hänen
täytyi tarttua yläpuolellaan ulkonevaan kalliokielekkeeseen ja keinua
avaruudessa vetäessään ruumistaan väkevillä käsivarsillaan sille
vähäiselle alustalle, jonka se tarjosi. Välistä taas pahkainen juuri
tai pieni halkeama auttoi hänen nousuaan, kunnes hän ryömi partaan
ylitse ja seisoi jälleen suorana tasaisella maalla.
Nu silmäili varovaisesti ympärilleen — ei näkynyt merkkiäkään miehestä
eikä naisesta. Sitten hän tutki maan yhä avarampien piirien alalta,
mutta hänen innokasta tutkintaansa ei palkinnut niiden jälkien
löytäminen, joita hän etsi.
Hän aikoi juuri palata rotkoon ja seurata Turin jälkiä, kun hänen
korviinsa kajahti selvästi ja kimeästi lännestä käsin hätääntyneen
naisen kirkaisu.
Ja tuskin oli sen ensimmäinen soinnahdus ehtinyt kohota ilmoille, kun
Nu Nunpoika ryntäsi mielettömästi ääntä kohti.
KUUDES LUKU
Ihmisen muotoiset apinat
Kun Nat-ul, Turin yllättämänä vakoillessaan veneenrakentajain kylää,
pakeni pohjoiseen rannikkoa pitkin, ei hän saattanut suurestikaan
toivoa kykenevänsä pysyvästi jätättämään takaa-ajajaansa. Mutta hän ei
voinut tehdä muuta kuin paeta, toivoen epätoivossaankin, että jokin
onnellinen sattuma pelastaisi hänet joutumasta vangiksi.
Hän aikoi pujahtaa viidakkoon siinä kohden, missä se ulottui lähelle
merta noin neljänneskilometrin päässä. Siellä hän voisi paeta salaa
ja päästä vuorille, jotka sijaitsivat vähän matkan päässä sisämaassa.
Kun hän olisi päässyt sinne, tarjoutui oivallinen tilaisuus kätkeytyä
mieheltä ja pidellä tätä loitolla aina yön tuloon asti kivilohkareita
heittelemällä. Sitten hän voisi palata entistä tietä pohjoiseen, sillä
oli ilmeistä, että hänen kansansa ollut lähtenyt tälle taholle.
Viidakko oli jo ihan lähellä, mutta toiselta puolen likeni mies häntä.
Saavuttaisiko hän sekasortoisen tiheikön hyvissä ajoin pujahtaakseen
pakoon, ennenkuin mies ehtisi siepata häntä? Ainakin hänen täytyi
yrittää.
Yhtäkkiä kuului suoraan hänen päänsä yltä isojen siipien kovaa suhinaa.
Tumma varjo lankesi hietikolle hänen ympärilleen. Hän katsahti
ylöspäin, ja näky, joka avautui hänen eteensä, sai hänen rohkean
sydämensä kauhusta jähmettymään. Juuri hänen yläpuolellaan, valmiina
iskemään väkevillä kynsillään, liihoitteli tuollainen valtava, lentävä
matelija, jotka jo Nat-ulin aikoina olivat melkein sukupuuttoon
kuolleita — jättiläismäinen lintulisko.