nylkemään petoa. Hänen menettelytapansa olivat alkeellisia, mutta hän
työskenteli alkuperäisillä välineillään paljon nopeammin kuin nykyajan
ihminen terävillä veitsillään. Ennenkuin toinen tunti oli kulunut, oli
hän irroittanut nahan, käärinyt sen myttyyn ja leikannut ison paistin
Urin lonkasta. Nyt hän kokosi hiukan kuivia lehtiä, otti taulaa ja
laittoi tulen terävän, kovan puun avulla, pyörittämällä puupalan kärkeä
vinhasti toiseen kovaan puupalaseen tehdyssä reiässä. Kun liekki oli
kohennettu aikamoiseksi nuotioksi, pisti Nu paistin pieneen oksaan ja
paistoi ateriansa istua kyyköttäen valkean edessä. Se oli puoliksi
palanut, puoliksi raaka ja osittain savustunut, mutta se tosiasia, että
hän ahmi sen kokonaisuudessaan, todisti hänen nauttineen siitä.
Jälestäpäin hän heitti taljan hartioilleen ja lähti palaamaan kansansa
tykö. Hän palasi suoraan Rauhattoman meren rannalla sijaitseville
vuorille, sillä hän ei tiennyt, oliko hänen heimonsa vielä lähtenyt
etsimään uutta leiripaikkaa vai ei. Oli yö, kun hän astui viidakosta
vuoren juurelle, pikainen tarkastelu osoitti hänelle, että heimo oli
mennyt, ja niin hän ryömi omaan luolaansa yksin. Aamulla hän voisi
helposti saavuttaa heidät.
* * * * *
Kun Hud astui luolan poikki Nat-ulia kohti, oli hän odottanut
kohtaavansa ruumiillista vastarintaa, ja sentähden hän meni
puoliksi kumartuneena ja kädet ojennettuina tarttuakseen tyttöön ja
lannistaakseen hänet.
»Hud», sanoi tyttö, »kohteletko minua ystävällisesti, jos tulen sinulle
vapaaehtoisesti».
Mies pysähtyi muutaman askeleen päähän uhristaan. Nähtävästi sujui
juttu helpommin kuin hän oli aavistanutkaan. Hän ei ollut hyvillään
siitä, että saisi naarastiikerin puolisokseen, ja sentähden hän
halukkaasti lupasi mitä hyvänsä tyttö vain pyysi. Perästäpäin hän voisi
pitää ne lupauksensa, jotka helpoimmin olisivat pidettävissä.
»Hud tahtoo olla hyvä kumppani», vastasi hän.
Tyttö astui häntä kohti, ja Hud otti hänet vastaan avosylin; mutta kun
tytön kädet kiertyivät hänen ympärilleen, ei hän huomannut terävää
kiviveistä Nat-ulin oikeassa kädessä. Hän havaitsi sen vasta sitten,
kun se tunkeutui armottomasti hänen selkäänsä vasemman lapaluun
alapuolelle. Silloin yritti Hud riistäytyä tytön syleilystä, mutta
taistelipa hän kuinka ankarasti tahansa, niin tyttö puristi häntä
lujasti, työntäen asetta tuon tuostakin yhä syvemmälle hänen selkäänsä.
Hän yritti tarrautua sormillaan tytön kurkkuun, mutta tämän terävät
hampaat iskeytyivät hänen käteensä, ja sitten hän löi vapaalla
kädellään tyttöä kasvoihin, mutta samassa tuokiossa osui veitsi hänen
sydämeensä, ja korahtaen hän vaipui luolan kalliopermannolle.
Jäämättä ottamaan selvää, oliko Hud kuollut, ryntäsi Nat-ul ulos
pimeästä sisustasta. Nopeasti hän kiipesi Autiovuorille ja laskeutui
jälleen omaan laaksoonsa niiden toiselle puolelle. Rantaa pitkin
hän riensi takaisin oman kansansa asuinpaikkoja kohti tietämättä,
että se oli samalla hetkellä lähdössä etsimään uutta kotiseutua.
Iltapäivän puolimaissa hän sivuutti heidät tuskin puolen kilometrin
päässä, sillä he olivat lähteneet sitä tietä, joka vei viidakon
toiseen päähän, kohdatakseen palaavat mammutin metsästäjät, ja
niin tuli Nat-ul heimonsa hylätyille luolille yön hämärtyessä vain
havaitakseen, että hänen kansansa oli lähtenyt. Mitään syömättä hän
ryömi erääseen pienehköön ja korkeammalla sijaitsevaan luolaan, sillä
olisi ollut turhaa yrittää ottaa selvää poistuneen heimon polusta
niin kauan kuin yön pimeys ja sen lukemattomat kauhut peittivät
maan verhoonsa. Hän oli torkahtanut, kun heräsi vuorenrinteeltä
kuuluvaan liikehtimiseen. Henkeään pidätellen hän makasi ja kuunteli.
Oliko se ihminen vai eläin, joka vaelteli hänen heimonsa hylätyillä
asuinsijoilla? Yhä ylempää vuoren rinteeltä tuli keskiöisen kiertelijän
ääni. Näytti päivänselvältä, että eläin, olipa se mikä hyvänsä, tutki
järjestelmällisesti kaikki luolat. Oli vain hetken kysymys, milloin se
ehtisi hänen piilopaikkaansa.
Nat-ul puristi lujemmin veistänsä. Äänet vaimenivat ihan hänen allaan
olevalle tasanteelle, sitten ne kuuluivat taasen muutamien tuokioiden
kuluttua, mutta nyt ne tytön helpotukseksi alenivat jyrkkää törmää.
Äkkiä ne lakkasivat kokonaan kuulumasta, ja vaikka kesti tuntikausia,
ennenkuin hän kykeni vapautumaan pelostaan, vaipui hän vihdoin sikeään
uneen.
* * * * *
Päivän sarastaessa heräsi Nu Nunpoika. Hän nousi ja oikoili jäseniään,
seisten luolansa edustan ulkonemalla vasta nousseen auringon hehkussa.
Viisikymmentä jalkaa hänen yläpuolellaan nukkui tyttö, jota hän
rakasti. Nu sieppasi aseensa ja karhuntaljansa ja loittoni ääneti
lähteelle, josta hän sammutti janonsa. Sitten hän meni viidakon läpi
merelle. Siellä hän irroitti lanneverhonsa ja taljan, joka peitti hänen
hartioitaan, ja kahlasi veteen. Oikeassa kädessään hän piteli veistään,
sillä isoja matelijoita asusti Rauhattomassa meressä. Hän peseytyi
huolellisesti, pitäen tarkoin silmällä vedestä tai takaansa maalta
uhkaavia vihollisia. Hän ei pelännyt hitustakaan, sillä hän ei tuntenut
muunlaista elämää kuin sellaisen, jossa millä hetkellä hyvänsä täytyi
heittäytyä taisteluun henkensä puolesta jotakin syvyyden niljakkaa
eläintä tahi viidakon tahi kukkuloiden yhtä hurjaa kansalaista vastaan.
Nu'lle se oli vain osa päivän työtä. Te tai minä saattaisimme elää
yhden ainoan päivän, jos meidät äkkiä siirrettäisiin Nun aikoja
sitten hävinneen aikakauden alkuperäiseen villeystilaan. Ja jos Nu
sijoitettaisiin äkkiä Viidennen Puistokadun ja kahdennenkymmenennen
kadun kulmaan, saattaisi hän ehkä välttyä tuholta muutamia tunteja,
mutta ennemmin tai myöhemmin joku raitiovaunu tai vuokra-auto kaataisi
hänet alleen.
Lopetettuaan pesunsa pukeutui luolaihminen jälleen leijonan taljaan ja
pörröiseen turkkiinsa, otti aseensa ja taakkansa ja lähti painelemaan
isänsä kansan jälkeen. Ja hänen yläpuolellaan nukkui hänen rakastamansa
nainen tietämättä mitään hänen läsnäolostaan, kun hän asteli jälleen
vuoren juurta pitkin.
Kun Nat-ul heräsi vihdoin, oli aurinko kohonnut korkealle
taivaanlaelle. Tyttö laskeutui varovasti alas törmää, silmäillen
ensin toiseen, sitten toiseen suuntaan. Usein hän pysähtyi moniksi
minuuteiksi kerrallaan kuuntelemaan. Kaikkialta hänen ympäriltään
kajahtelivat viidakon ja meren ja ilman äänet, sillä isot linnut ja
hirvittäväsiipiset matelijat uhkasivat alkuajan ihmisiä yhtä ankarasti
ylhäältä käsin kuin maapedot hänen omalta kamaraltaan.
Hän tuli rauhassa lähteelle ja poikkesi viidakkoon etsiäkseen ruokaa,
sillä hän oli puoliksi nälistynyt. Hedelmät ja kasvit, heinäsirkat,
lehtimadot ja pienet jyrsijät sekä lintujen ja matelijoiden munat
olivat hänen etsintänsä esineitä, eikä viipynytkään kauan, kun hän sai
tyydytetyksi ruokahalunsa vaatimukset. Luonto oli paljon anteliaampi
noina päivinä kuin nykyään, sillä sen täytyi tyydyttää silloin
äärettömästi useampien ja paljon isompien vatsojen tarpeet kuin nyt.
Nat-ul asteli viidakon halki rannalle. Häntä halutti peseytyä, mutta
yksin hän ei uskaltanut tehdä sitä. Nyt hän seisoi ihmetellen, mille
taholle hänen heimonsa oli mennyt. Hän tiesi, että jos se olisi
lähtenyt pohjoiseen tai etelään, niin se tavan mukaan olisi kulkenut
rannan kovaa hietikkorantaa, sillä sitä oli helpoin matkata; mutta
aallot olivat saattaneet pyyhkiä pois heidän jälkensä jo aikoja
sitten. Hän oli nähnyt merkkejä heidän menostaan pohjoisessa viidakon
laidassa, mutta polku oli vanha, paljon käytetty, monien jalkojen joka
päivä tallaama, joten hän ei ollut voinut päättää siitä, että se voisi
opastaa hänet sille taholle, mihin hänen kansansa oli lähtenyt.
Seistessään rannalla hän yritti laatia tulevaisuudensuunnitelmiaan,
ja silloin hänelle kävi selväksi, että jos heimo oli mennyt
pohjoiseen, niin hän olisi kohdannut sen edellisenä päivän palatessaan
Autiovuorilta. Mutta koska hän ei ollut kohdannut sitä, niin sen oli
täytynyt mennä etelään. Ja niin hän suuntasi askeleensa etelään,
poispäin kansastansa ja Nu'sta.
NELJÄS LUKU
Veneenrakentajat
Nat-ul pysytteli rannan lähistöllä astellessaan etelään päin.
Hänen oikealla puolellaan oli viidakko, vasemmalla iso meri,
joka ulottui niin kauas, ettei hän edes tiennyt sitä. Hänelle se
merkitsi maailman äärtä — kaikki tuolla kauempana oli kauhistuttavaa
vesiaavikkoa. Kaakossa hän saattoi nähdä saarten ääriviivoja. Ne
olivat tuttuja, mutta salaperäisyyteen verhoutuneita. Ne olivat
monasti keskustelunaiheena hänen kansansa keskuudessa. Mitä niillä
oli? Olivatko ne asutettuja? Ja jos olivat, niin olivatko nuo asukkaat
miehiä ja naisia kuten he itsekin? Nat-ulille niihin sisältyi
yhtä paljon romanttista salaperäisyyttä kuin meille tähtiin ja
planeettoihin, mutta hän tiesi niistä vähemmän kuin me tiedämme niistä
lukemattomista, loistavista saarista, jotka näkyvät pilkkuina avaruuden
äänettömällä merellä ne olivat kauempana Nat-ulista ja hänen kansastaan
kuin Mars meistä. Vene oli Nat-ulille yhtä tuiki tuntematon kuin
kaukoputkikin.
Muutaman mäennyppylän toisella puolella ihan Nat-ulin edessä puuhaili
viisi- tai kuusikymmentä miestä, naista ja lasta erään mereen laskevan,
pienoisen virran rannalla. Kun Nat-ul nousi kummun harjalle ja kun
hänen katseensa osuivat noihin outoihin ihmisiin, heittäytyi hän äkkiä
vatsalleen erään pensaan taakse. Sieltä hän tähysteli näiden ihmisten
omituisia hommia. Oli selvää, että he olivat vastikään saapuneet
pitkältä matkalta. He olivat monessa suhteessa toisenlaisia kuin kaikki
muut ihmiset, joita hän ennen oli nähnyt. Heidän taljansa oli otettu
vähemmän vaarallisista eläimistä, — niistä, jotka söivät ruohoa. Heidän
päähineissään oli puhvelien ja antilooppien sarvia, jotka tekivät
heidät mitä pelottavimman näköisiksi.
Mutta heidän asuntonsa ja työnsä, jonka ääressä he hääräilivät, herätti
Nat-ulissa suurinta ihmettelyä. Heidän luolansa eivät olleet ensinkään
luolia. Ne oli rakennettu muutamista pitkistä, nuorista puista,
jotka oli taivutettu sisäänpäin toisiaan vasten ympyränmuotoisesti
ja peitetty vuodilla ja havuilla, tai jättiläispalmujen isoista
rungoista sekä niiden kasvien rungoista, joita sanotaan nykyään kuten
Nat-ulin aikoinakin elefantinkorvaksi, koska ne muistuttivat tuon ison
kaviojalkaisen mainittua ruumiinosaa.
Näiden ihmisten aseet olivat toisenlaisia kuin Nat-ulin tuntemat.
Kivikirves oli toisenmuotoinen, ja keihäs oli paljon lyhyempi ja
vankempi, terä väkäpäinen, ja siihen oli sidottu pitkä, punottu
jänneköysi, jonka loppuosa oli vyyhtenä kiinnitetty soturin kupeeseen.
Nat-ul ei tiennyt mitään kalastajaväestä. Hänen oma kansansa pyysi
usein kaloja. Välistä he tuulastivat niitä kevyillä keihäillään, mutta
he eivät harjoittaneet varsinaisesti kalastusta. Niinpä hän ei tiennyt,
että näiden muukalaisten keihäitä käytettiin sekä sota-aseina että
harppuunina.
Eniten häntä kiinnosti kuitenkin se ihmeellinen työ, jonka ääressä
monet ihmiset hääräilivät. He olivat kaataneet joukon valtavia
puita, jotka he olivat hakanneet poikki ja polttaneet eripituisiksi,
viidestätoista kahteenkymmeneen jalkaan. Kivikirveillään he olivat
hakanneet pois kaarnan ja vahvemman puuaineksen tukkien yläpinnalta.
Pehmeämpi ydinaines oli koverrettu keskeltä ja sisälle oli sytytetty
tulia.
Nat-ul saattoi vain ihmetellä, mitä kaikki tämä puuha tarkoitti. Hän
näki miesten ja naisten hoitelevan tulia tarkasti ja sammuttavan
vedellä kaikki liekit, jotka näyttivät uhkaavan tunkeutua liian kauas
puun keskustasta. Liekit syöpyivät yhä syvemmälle, kunnes jäi jäljelle
vain ohut ulkokerros tulen kovettamaa puuta.
Niin innoissaan seurasi tyttö eteensä avautunutta kummallista näkyä,
ettei huomannut, kuinka muuan pitkä, nuori soturi lähestyi viidakosta
oikealta puolelta hiukan hänen takaansa. Mies oli solakka ja suora.
Pörröinen biisonintalja riippui hänen hartioiltaan, ja häntä laahasi
maata hänen perässään. Hänen päähänsä oli painettu lujasti härän kallo
— alkuajan kypäri — jota peitti kuiva nahka ja josta törröttivät
lyhyet, lujat sarvet suorakulmiossa hänen ohimoillaan.
Oikeassa kädessään hän piteli vankkaa harppuunaa, ja hänen vyöllään oli
jänneköysivyyhti. Viitta, joka oli edestä auki, paljasti sopusuhtaisen,
voimakkaan ruumiin, jota peitti vain hirvennahkainen lanneverho, johon
oli pistetty kivinen veitsi ja kirves.
Muutamien minuuttien ajan hän seisoi tyttöä katsellen, ja hänen
silmänsä hehkuivat, kun hän tarkasteli tytön piirteiden ja notkean,
suloisen olennon kauneutta. Sitten hän hiipi hyvin varovaisesti
tyttöä kohti. Hän oli veneenrakentajain Tur. Koskaan elämässään ei
Tur ollut nähnyt kauniimpaa naista. Hänen näkemisensä merkitsi hänen
haluamistaan. Turin täytyi saada tyttö. Hän oli melkein saavuttanut
tytön, kun kuiva oksa rasahti hänen jalkansa alla.
Säikähtyneen antiloopin tavoin hypähti Nat-ul pystyyn. Samassa hetkessä
juoksi Tur eteenpäin siepatakseen hänet kiinni. Nat-ul oli miehen ja
leirin välissä, jota oli tarkastellut. Jos hän olisi juossut leiriin,
olisi se merkinnyt varmaa vangiksijoutumista. Salaman tavoin hän
kääntyi suoraan Turin ojennettuja käsivarsia kohti, mutta kun ne
sulkeutuivat puristaakseen hänet syleilyynsä, tapasivat ne vain tyhjää
ilmaa. Nat-ul oli kumartunut, luikahtanut nuoren soturin kiihkeästi
tavoitelevien käsien alitse ja pakeni pohjoiseen rantaa pitkin kuin
pelästynyt peura.
Hänen jäljestään juoksi Tur, käskien häntä pysähtymään; mutta
nopsajalkainen Nat-ul kiiti eteenpäin kauhun jouduttamin askelin.
Sadan askeleen päässä seurasi häntä Tur. Vähän matkaa tyttö saattoi
pysytellä hänen edellään, sen hän tiesi, mutta lopulta voittaisivat
miehen väkevämmät lihakset. Tyttö liikkui jo hitaammin. Etäisyys heidän
välillään ei kasvanut enää. Pian se lyhenisi, Mies saavuttaisi hänet —
ja sitten!
Autiovuorten pohjoispuolella saavutti Nu isänsä Nun heimon. Hän kohtasi
heidät levähdyspaikassa, ja lähestyessään hän pani merkille, että he
tervehtivät häntä pidättyvästi. Nuoret naiset loivat häneen osaaottavia
katseita. Hänen nuoret soturiystävänsä eivät hymyilleet, kun hän huusi
heitä nimeltä astuessaan ohitse.
Hän meni suoraan isänsä Nun luo, kuten palaavan soturin tuli tehdä. Hän
tapasi päällikön istumassa Than kanssa pienen nuotion edessä, jossa
saveen peitetty riekko oli paistumassa.
Hänen isänsä nousi ja tervehti häntä. Vanhuksen silmistä hohti ilo, kun
hän näki poikansa, mutta hänen huulillaan ei ollut hymyä. Hän katsahti
Urin päähän ja taljaan.
»Eikö Uu palannut?» kysyi hän.
»Uu ei palannut», vastasi poika.
Nu Nunpoika silmäili naisten, lasten ja rauhattomien soturien joukkoja.
Hänen etsimäänsä naista ei ollut siellä. Hänen äitinsä tuli suutelemaan
häntä samoin kuin hänen sisarensa Unakin.
»Missä on Nat-ul?»
Hänen äitinsä ja sisarensa katsoivat toisiinsa ja sitten isään.
Päällikkö Nu katsoi Tha'han. Tha nousi ja astui nuoren miehen eteen.
Hän laski kätensä toisen olkapäälle.
»Aina siitä lähtien, kun äitisi synnytti sinut», sanoi hän, »olen alati
rakastanut sinua. Rakastanut sinua enemmän ainoastaan omaa poikaani
Ahtia. Toivoin, että jonakin päivänä saisin sinut pojakseni, sillä
näin, että rakastit tytärtäni Nat-ulia. Mutta Nat-ul on nyt paennut
Hudin kanssa. Emme tiedä, miten se tapahtui, mutta Korin tytär Ra-el
sanoo, että Nat-ul lähti vapaaehtoisesti.»
Hän ei virkkanut enempää.
»Se on valhe», huusi Nu Nunpoika. »Nat-ul ei lähde vapaaehtoisesti
Hudin eikä kenenkään muunkaan kanssa. Milloin he menivät ja minne he
menivät? Sanokaa minulle, niin lähden perään ja tuon takaisin Nat-ulin,
ja omilla huulillaan hän sanoo Ra-elin valehdelleen. Minä tuon hänet
takaisin, jos hän on vielä elossa. Mutta jollei hän ole päässyt pakoon
Hudin kynsistä, niin hän on kuollut, sillä mieluummin hän olisi kuollut
kuin ruvennut toisen puolisoksi kuin Nu Nunpojan. Olen puhunut. Mitä
tietä he menivät?»
Kukaan ei voinut sanoa sitä hänelle. He eivät tienneet muuta kuin
että Hudia ja Nat-ulia ei voitu löytää heimon lähtiessä liikkeelle
vanhoilta asuinsijoiltaan. Silloin oli Ra-el astunut esiin ja sanonut,
että nuo kaksi olivat paenneet yhdessä. Tiedustellessaan Ra-elilta,
hän ei saanut sen parempaa selvää, mutta tyttö pysyi itsepintaisesti
väitteessään, että Nat-ul oli lähtenyt vapaaehtoisesti.
»Ja aikooko Nu Nunpoika olla niin hupsu, että lähtee sellaisen naisen
perään, joka on valinnut toisen kumppanin, kun on toisia yhtä kauniita
naisia, joita Nu Nunpoika voi pyytää itselleen?» kysyi Ra-el.
Nämä sanat kuullessaan nuori mies käsitti, miksi Ra-el väitti
Nat-ulin paenneen vapaaehtoisesti Hudin kanssa. Ja nyt hän oli
varmempi kuin koskaan, ettei Ra-el ollut puhunut totta. Hänen sanansa
palauttivat mieleen monia pieniä, menneitä tapahtumia, jotka olivat
jääneet huomaamatta niinä aikoina, jolloin kaikki hänen ajatuksensa
kohdistuivat kukkeaan Nat-uliin. Oli ilmeistä, että Ra-el olisi
halunnut Nuta itselleen.
Nuori mies palasi isänsä luo.
»Minä lähden», sanoi hän, »enkä palaa ennen kuin tiedän totuuden».
Vanhempi mies laski kätensä nuoremman olkapäälle.
»Mene, poikani», sanoi hän, »isäsi sydän seuraa mukanasi».
Ääneti suuntasi Nu Nunpoika askeleensa eteläänpäin Autiovuoria kohti.
Hän aikoi palata suoraan kansansa aikaisemmille asuinsijoille ja
etsiä sieltä Hudin ja Nat-ulin jäljet. Valtava raivo poltti hänen
sydäntään, kun hän ajatteli Hudin häpeällistä tekoa. Nun heimo oli
kehittynyt paljon korkeammalle petoeläinten tasoa. He tunnustivat
eräänlaisen omistusoikeuden, miehen ehdottoman oikeuden puolisoonsa
omassa keskuudessaan ja, astuen askeleen kauemmas, naiselle oikeuden
ottaa miehekseen kenet hyvänsä oman valintansa mukaan. Nu ei voinut
hetkeäkään uskoa, että Nat-ul oli valinnut puolisokseen Hudin. Hän
tunsi tytön rohkean luonteen, ja sen tietäen hän käsitti, että
jos tyttö olisi pitänyt Hudia häntä parempana, olisi hän ottanut
valitsemansa miehen avoimesti heimon tavan mukaan. Ei, Nat-ul ei ikinä
olisi voinut paeta kenenkään miehen kanssa, ei edes hänen, Nun, kanssa.
Päästyään Autio vuorten rinteen puolimatkaan erotti Nu heikon
voihkaisun, joka nähtävästi tuli hänen oikealla puolellaan
sijaitsevasta luolasta. Hän ei ehtinyt hukata aikaa metsästyksen
tarjoamaan huviin, mutta hänen kuulemassaan äänessä oli ihmisäänen
sointi, mikä teki hänet äkkiä valppaaksi ja pakotti kuuntelemaan.
Tuokion kuluttua se toistui. Ei, ei voinut olla epäilystäkään — tuo
ääni tuli vain ihmiskurkusta. Varovaisesti ryömi Nu sen luolan suulle,
josta valitus näytti tulevan. Aukolla hänet pysäytti äkkiä se näky,
joka avautui hänen silmiensä eteen.
Luolan suulta leviävässä hämärässä lepäsi Hud verilammikossa. Mies
hengitti heikosti. Nu huusi häntä nimeltä. Hud aukaisi silmänsä.
Nähdessään, ken seisoi hänen yllään, kohautti hän olkapäitään ja lepäsi
ääneti ikäänkuin sanoakseen, että pahin on minulle jo tehty — sinä et
voi tehdä sen pahempaa.
»Missä on Nat-ul?» kysyi Nu.
Hud pudisti päätänsä. Nu polvistui hänen viereensä ja kohotti hänen
päänsä syliinsä.
»Missä on Nat-ul, mies?» kysyi hän ravistellen kuolevaa soturia.
»Sano minulle ennenkuin kuolet. En kysy sinulta, lähtikö hän kanssasi
vapaaehtoisesti, sillä tiedän, ettei hän tehnyt sitä — kysyn vain, mitä
olet tehnyt hänelle. Kysyn vain, onko hän elossa, ja jos hän on elossa,
niin missä hän on?»
Hud yritti puhua. Ponnistus oli hänelle ylen rasittava, mutta vihdoin
hänen onnistui kuiskata muutamia sanoja.
»Hän — hän teki — tämän», huohotti Hud. »Sitten hän — meni — pois. Minä
en — tiedä —» Hän henkäisi syvään ja kuoli.
Nu laski hänet jälleen luolan kivipermannolle ja juoksi ulos
tasanteelle. Hän tutki vuorenrinteen, jopa nelinkontin ryömiskellen ja
kavuten ulkonemalta toiselle, enimmäkseen nenä polkuun painettuna —
haistellen.
Harhailtuaan puolisen tuntia samoilla paikoilla ja seurattuaan
louhikkoista tietä vuoren huipulle kymmenkunta kertaa,
ikäänkuin tarkistaen ja uudestaan tarkistaen johtopäätöstensä
paikkaansapitäväisyyttä meni Nu vihdoin Autiovuorten yli ja laskeutui
Rauhattoman meren rannalle.
Hän näki jäljet selvemmin monin paikoin rannikolla, johon Nat-ulin
pienet sandaalit olivat jättäneet selvät merkkinsä pehmeään saveen
ja korkeampiin hietakinoksiin, mihin vesi ei ollut ulottunut. Tie
vei etelään, ja etelään päin riensi Nu Nunpoika. Suoraan vanhoille
asuinsijoille johti polku. Siellä näki Nu todistuskappaleita siitä,
että Nat-ul oli viettänyt yönsä sen luolan yläpuolisessa luolassa,
jossa hän itse oli nukkunut. Siellä oli ruohovuode ja heikosti
tuoksuvia jälkiä, joita meidän tylsistyneet hajuaistimme eivät
ikinä olisi voineet keksiä, mutta joiden tuoksu oli Nu'lle selvä ja
viehättävän tuttu.
Ahdistava tuska valtasi hänet, kun hän käsitti, että hänen Nat-ulinsa
oli ollut niin lähellä ja että hän tietämättään oli sallinut tytön olla
yksin ja suojattomana keskellä heidän villin maailmansa lukemattomia
vaaroja ja lähteä kukaties minne, uusiin lukemattomiin vaaroihin.
Palattuaan vuoren juurelle hän löysi jälleen heti tytön jäljet. Taasen
ne johtivat etelään rantaa pitkin. Nopeasti hän seurasi niitä, kunnes
ne pysähtyivät pienen pensaston taakse eräälle kukkulalle. Ennenkuin Nu
käsitti, että jäljet päättyivät tähän etelässä, oli hän nähnyt kauempaa
kylän ja ihmiset, jotka hänen mielestään puuhasivat merkillisessä
hommassa. Hän tiesi, että sama näky oli saanut Nat-ulin pysähtymään
muutamia tunteja aikaisemmin. Ja nyt hän havaitsi, mihin tyttö oli
paneutunut pitkäkseen katselemaan samoin kuin hän itsekin nyt katseli.
Muutamia minuutteja hän lepäsi pitkällään, tarkastellen työntekijöitä
ja etsien nahka- ja hakomajojen pienestä rykelmästä jotakin merkkiä,
joka olisi osoittanut Nat-ulin olevan siellä vankina.
Nu ei koskaan ollut nähnyt venettä eikä aavistanut, että sellaista
kapinetta saattaisi olla olemassakaan. Hänen kansansa oli metsästänyt
ikimuistoisista ajoista. He olivat tulleet alas sisämaan laajoilta
ylätasangoilta vasta muutamia sukupolvia sitten. Silloin olivat
hänen esi-isänsä nähneet ensi kerran valtameren. Tähän asti he eivät
olleet tunteneet minkäänlaista tarvetta, joka olisi vaatinut heitä
purjehtimaan sen vesillä, eivätkä he olleet joutuneet kosketuksiin
veneenrakentajien kanssa, jotka asuivat kaukana etelässä, Rauhattomaan
mereen laskevan ison virran suulla.
Nyt näki Nu ensi kerran sekä veneet että veneenrakentajat. Ensi kerran
hän näki keinotekoisesti valmistettuja majoja, ja Nu'sta ne näyttivät
heikoilta ja epämukavilta verrattuina hänen ikuisiin luoliinsa.
Veneenrakentajat olivat viipyneet muutamia päiviä tässä uudessa
leiripaikassaan. Ken osaa sanoa, mikä oli ajanut heidät esi-isiensä
kotiseuduilta näin kauas pohjoiseen? Ehkä heimoriidat tai uuden
mahdin ilmestyminen, joka karkoitti heidät ja heidän jälkeläisensä
harhailemaan ympäri maailmaa aina aikojen loppuun — alkuperäinen
vaellushalu, josta niin monet meistä kärsivät kykenemättä kuitenkaan
siitä kieltäytymään.
Nu näki, että muuan pitkä, nuori jättiläinen työskenteli riuskemmin
kuin kutkaan toiset työntekijät. Hänen kiireensä näytti lähentelevän
mielettömyyttä. Nu ihmetteli, mitä saattoi olla kaadetussa
puunrungossa, joka vaati niin suuria ponnisteluja. Nu ei pitänyt
sellaisesta työstä. Hän ei tosin ollut koskaan tehnyt mitään käsityötä,
joka ei koskenut metsästyksen tarpeita, mutta vaistomaisesti hän tunsi,
ettei pitänyt siitä. Hän oli metsästäjä, soturi, mutta sittenkin hänen
alkuperäisessä ja kehkeytymättömässä mielessään heräsi jonkinlainen
halveksunta tuollaista orjantyötä kohtaan. Väsyttyään vihdoin katseluun
hän kiinnitti uudestaan huomionsa jälkiin, joita oli seurannut. Mihin
oli Nat-ul mennyt maattuaan täällä pensastossa? Nu ryömiskeli ympäri,
kunnes näki merkkejä, jotka osoittivat tytön nopeasti hypähtäneen
jaloilleen ja paenneen vinhasti. Sitten hän kohtasi Turin jalanjäljet.
Nyt kohosi Nun veri kuumana. Se kuohutti hänen sydäntään ja pani hänen
ohimonsa jyskimään. Nat-ul, hänen Nat-ulinsa oli vaarassa!