Nu Nunpoika on yhtä suuri metsästäjä kuin isänsäkin. Mutta olen
iloinen, jos saan nähdä hänet jälleen turvassa kaikelta siltä, mitä
hänelle on saattanut tapahtua silloin, kun maa halkeili ja ukkonen
jyrähteli alhaalta sensijaan että olisi tullut ylhäältä. Olen iloinen,
kun näen hänen palaavan ja ottavan tyttäreni kumppanikseen, tuokoon hän
mukanaan Uun pään tai ei.»
Nat-ul oli ääneti, mutta hän oli huolissaan, sillä kaikki pelkäsivät
luonnonvoimien valtaa, joita vastaan ainoakaan ihminen ei kyennyt
voitokkaasti taistelemaan, olipa hän kuinka urhoollinen tahansa.
Aamiaisen jälkeen meni Tha päällikkö Nun luolalle, kuten oli sanonut.
Siellä hän tapasi useita vanhempia sotureita ja nuoria miehiä. Heitä
oli siellä niin paljon, ettei luolan sisällä ja sen edustan tasanteella
ollut tilaa, minkä takia he kaikki laskeutuivat Nun käskystä pieneen,
miten kuten puhdistettuun suorakulmioon vuoren juurelle. Tällä paikalla
pidettiin heidän neuvottelukokouksensa, ja tänne kokoontui heimo
juhlapitoihin tai muihin tilaisuuksiin, joissa vaadittiin monien
yhdessä-oloa.
Nu istuutui aukion toiseen päähän sileälle kalliolohkareelle. Hän oli
heittänyt hartioilleen valtavan ison luolakarhun pörrökarvaisen taljan.
Vyöhön, joka kannatti hänen lanneverhoaan, oli pistetty puuvartinen
kivikirves ja kiviveitsi. Pystysuoraan käsissään, varsi jalkojensa
välissä, hän piteli pitkää, notkeata keihästä, kivikärkistä. Hänen
tummat hiuksensa oli leikattu epätasaisesti kuhilaan tapaiseksi.
Tiikerinnahkasuikale oli kierretty hänen päänsä ympäri, ja siihen
oli kiinnitetty yksi ainoa pitkä, suora sulka. Hänen kaulastaan
riippui hihna, jossa oli pitkiä torahampaita ja kynsiä, ja hänen
pehmeä, pronssinvärinen ihonsa oli täynnänsä monia naarmuja poskista
kantapäihin asti, noiden samojen koristusten aiheuttamia silloin,
kun ne olivat olleet tämän alkeellisen maailman hurjien kansalaisten
mahtavien käpälien ja leukojen aseina. Hän heitti suojaavan taljan
hartioiltaan, sillä aamu oli lämmin. Tuossa kuumassa ja kosteassa
ilmastossa tarvittiin harvoin ruumiinverhoja, mutta silloinkin olivat
ihmiset muodin orjia. He kantoivat urotekojensa voitonmerkkejä ja
somistivat naisensa samalla tavoin.
Tha, joka seurasi arvossa heti Nun jälkeen, sai sotureista ensimmäisenä
puheenvuoron. Kun kieli oli nuorta ja sanavarasto verraten köyhää,
oli puhetta täydennettävä monilla merkeillä ja eleillä. Puheen pito
oli sentähden voimiakysyvää hommaa, sellaista, joka vaati vilkasta
mielikuvitusta, tavallista suurempaa älyä ja melkoista näyttelykykyä.
Koska oli niin vaikeata ilmaista ajatuksia tovereilleen, oli puhe
lapsuusaikanaan ihmissuvulle äärettömästi tärkeämpi kuin nykyään.
Nyt keskustelemme koneellisesti — mitä enemmän kuuntelee tavallisia
keskusteluja, sitä selvemmäksi käy, että aivojen älytoiminta ei
paljoakaan kohdistu äänielimiin. Kun Tha puhui Nu'lle ja heimonsa
sotureille, täytyi hänen yhtä mittaa keksiä merkkejä ja sanoja
ilmaistakseen vaihtelevia ajatusvivahduksia kuuntelijoilleen. Se oli
oivallista henkistä harjoitusta Tha'lle ja hänen kuulijakunnalleen,
mutta — miehet olivatkin siihen aikaan oivallisia kuuntelijoita;
heidän täytyi taistella olemassaolostaan, ja he edistyivät nopeasti
meidän kehitykseemme verrattuna, koska kaikki se vähäkin puhe, mitä
he kuulivat, merkitsi jotakin — sanat olivat liian kallisarvoista
tuhlattavaksi, eivätkä miehet voineet uhrata aikaansa kuunnellakseen
typeryyksiä, kun puhe kerta vaati heitä jännittämään sekä silmänsä
että korvansa ja keskittämään parhaat henkiset voimansa kyetäkseen
seuraamaan jonkun lausunnon juonta.
Tha astui soturiryhmän keskelle. Siihen oli jätetty puhujaa varten
pieni aukea paikka. Sen ympärillä istua kyyköttivät vanhemmat miehet.
Heidän takanaan olivat toiset polvillaan, ja näiden takana seisoivat
Nun heimon nuoret miehet.
Tha päästi kumean murahduksen kurkkutorvestaan. Hän ravisti
jättiläismäistä vartaloaan.
»Maa järisee ja vapisee ja vavahtelee siellä, missä me elämme», sanoi
hän. »Vuoret kaatuvat.» Hän viittasi heidän asuntoihinsa, tehden eleen
levitetyillä kämmenillään maahan. »Me kaikki tulemme surmatuiksi.
Lähtekäämme. Etsikäämme uusi paikka, missä maa ei vavahtele. Petoja
on kaikkialla. Hedelmiä on kaikkialla. Viljaa kasvaa jokaisen virran
laaksossa. Me voimme metsästää missä tahansa yhtä hyvin kuin täällä.
Me löydämme yllin kyllin syötävää. Ottakaamme vaimomme ja lapsemme
ja lähtekäämme tältä paikalta.» Puhuessaan hän jäljitteli otusten
metsästämistä, hedelmäin ja viljan korjaamista, marssimista ja uuden
kotipaikan etsimistä. Hänen liikkeensä olivat sekä arvokkaita että
kauniita. Hänen kuuntelijansa istuivat pelkkänä korvana. Lopetettuaan
puheensa hän kyykistyi alas vanhempien sotureiden joukkoon. Sitten
nousi toinen — hyvin vanha mies — hän tuli aukion keskelle ja kuvaili
sanoin ja elein maastamuuton vaaroja. Hän johdatti mieleen ne monet
tapaukset, jolloin muukalaisia oli pienin ryhmin ja suurin joukoin
tullut liian lähelle Nun maata, ja kuinka Nun soturit, olivat
rynnänneet näiden kimppuun ja teurastaneet kaikki, jotka eivät ehtineet
paeta.
»Toiset tekevät meille samoin», virkkoi hän, »jos lähestymme heidän
asuinsijojaan».
Kun hän oli istuutunut, tunkeutui keskustaan Hud nuorten sotilaiden
parvesta. Hud halusi Than tytärtä Nat-ulia itselleen. Sentähden hän
saattoi kahdesta hyvästä syystä ottaa puolustaakseen tytön isän asiaa.
Toinen syy oli se, että pääsisi siten vanhemman miehen suosioon,
toisena taas oli toivo, että heimo lähtisi liikkeelle heti, sillaikaa
kun Nu Nunpoika oli poissa, jotta Hud voisi niin ollen kenenkään
häiritsemättä kosia tyttöä.
»Tha on puhunut viisaasti. Tämä maa ei ole enää turvallinen ihmisille
eikä eläimille. Tuskin kuluu kuukautta, jolloin ei havaita maan
vavahtelevan ja jyrähtelevän, ja muutamin paikoin ovat vuorten
rintamat luhistuneet. Milloin hyvänsä saattaa tulla meidän vuoremme
vuoro. Lähtekäämme seuduille, missä maa ei vapise. Meidän ei tarvitse
pelätä vieraita. Sellainen on vanhusten ja raskaiden naisten puhetta.
Nun heimo on mahtava, se voi mennä mihin haluaa ja tappaa ne, jotka
sulkevat siltä tien. Tehkäämme kuten Tha sanoo ja lähtekäämme täältä
heti — toinen suuri järistys saattaa tulla millä hetkellä hyvänsä.
Lähtekäämme täältä nyt, koska olemme syöneet.»
Toisetkin puhuivat, ja niin suuri oli heidän pelkonsa maanjäristyksiä
kohtaan, että kuului tuskin ainoatakaan vastustavaa ääntä — melkein
kaikki tahtoivat lähteä. Nu kuunteli ankaran arvokkaana. Kun kaikki ne,
jotka halusivat puhua, olivat sanoneet sanottavansa, nousi hän.
»Se on parasta», sanoi hän. »Me lähdemme — Hud saattoi tuskin pidättää
kopeata hymyä —. »niin pian kuin poikani Nu on palannut». Hud rypisti
kulmiaan. »Lähden etsimään häntä», lopetti Nu.
Neuvottelu oli päättynyt. Miehet hajaantuivat erilaisiin töihinsä. Tha
lähti Nun mukana etsimään jälkimäisen poikaa. Joukko metsästäjiä meni
pohjoiseen Autiovuoria kohti, joiden juurella, lähellä merta, eräs
heimon jäsen oli nähnyt urosmammutin.
Hud meni luolaansa ja odotteli tilaisuutta nähdäkseen Nat-ulin yksin.
Vihdoin hänen kärsivällinen odottelunsa palkittiin, ja hän näki
tytön menevän lähteelle päin, joka nyt oli yksinäinen. Hud juoksi
hänen jälkeensä. Hän saavutti tytön, kun tämä kumartui täyttämään
vesiastiaansa.
»Tahdon sinut», sanoi Hud, siirtyen suoraan itse asiaan perin
alkeellisella tavalla, »elämänkumppanikseni».
Nat-ul katsoi häntä tuokion ja nauroi sitten vasten hänen kasvojaan.
»Mene hakemaan Uun pää ja laske se isäni luolan eteen», vastasi
hän, »ja sitten Nat-ul ehkä suostuu ajattelemaan Hudin kumppaniksi
rupeamista. Mutta unohdin», huudahti hän äkkiä, »ettei Hud metsästä —
hänestä on mieluisampaa jäädä kotiin vanhusten ja naisten ja lasten
joukkoon, sillaikaa kun _miehet_ ovat etsiskelemässä Gluhia.» Hän
korosti sanaa miehet.
Mies punastui. Hän ei suinkaan ollut pelkuri — pelkureita synnytti
vasta myöhäisempi ajanjakso. Hän tarttui rajusti tytön käsivarteen.
»Hud näyttää sinulle, ettei ole pelkuri», huudahti hän, »sillä hän
ryöstää sinut puolisokseen, uhmaten Nu'ta ja Tha'ta ja Nu Nunpoikaa.
Jos he tulevat ottamaan sinua häneltä, niin Hud tappaa heidät kaikki.»
Puhuessaan hän raahasi tyttöä viidakkoa kohti lähteen toiselle puolen —
viidakkoa, joka sijaitsi vuoren ja meren välissä. Nat-ul harasi vastaan
ja rimpuili irti päästäkseen; mutta Hud, joka oli painanut ison käden
tytön suulle ja kietaissut toisen kätensä hänen vyötärölleen, riensi
vankeineen ääneti eteenpäin. Viidakon toisella puolen poikkesi mies
pohjoiseen edeten rantaa pitkin. Nyt hän otti kätensä tytön suulta.
»Tuletko kanssani», kysyi hän, »vai täytyykö minun raahata sinua näin
koko päivä?»
»En tule vapaaehtoisesti», vastasi Nat-ul, »sillä muuten ei Nu
Nunpojalla, isälläni eikä veljelläni olisi oikeutta tappaa sinua
rangaistukseksi siitä, niitä olet tehnyt; mutta nyt heillä on se
oikeus, sillä sinä olet vienyt minut väkivalloin, niinkuin ne karvaiset
ihmiset, jotka elivät aikoja sitten ottivat puolisonsa. Sinä olet
eläin, Hud, ja kun minun mieheni käyvät kimppuusi, tappavat sinut
eläimenä, jollainen olet.»
»Sinä saat kärsiä eniten», huomautti Hud, »sillä jollet tule
vapaaehtoisesti kanssani, niin heimo tappaa lapsen».
»Ei tule olemaan mitään lasta», vastasi Nat-ul, ja punahirven-vuotansa
alla hän puristi kiviveitsen sarveispäätä.
Hud pysytteli rannalla estääkseen mammutin metsästäjiä keksimästä
heitä paluumatkalla, sillä hekin olivat menneet pohjoiseen, ja samosi
pitkin vuorten juurta vastakkaisella puolella viidakkokaistaletta, joka
ulottui rannikon kanssa yhdensuuntaisena aina Autiovuorten juurelle,
missä vuoret rohkeasti ulkonivat Rauhattomaan mereen puolen päivämatkan
päässä pohjoisessa.
Aurinko paistoi suoraan noiden kahden pään yltä, kun Hud raahasi
vastahakoista kumppaniaan Autiovuorten rinnettä ylös, joiden poikki hän
oli päättänyt mennä etsiessään varmaa piilopaikkaa, sillä hän tiesi,
ettei voinut palata heimonsa luo kokonaiseen kuukauteen sen jälkeen,
mitä oli tehnyt. Sittenkään ei paluu olisi täysin, turvallista, sillä
Nun heimon miehet eivät olleet ottaneet itselleen puolisoja väkivalloin
moniin sukupolviin. Heidän keskuudessaan vallitsi vankka usko, että
sellaisten naisten lapset, jotka itse valitsivat miehensä, olivat
kauniimpia, hyväluontoisempia ja urhoollisempia kuin ne, joiden äidit
olivat vain hiukan parempia kuin vangit ja orjat. Hud toivoi kuitenkin
saavansa Nat-ulin suostutetuksi selittämään, että oli vapaaehtoisesti
karannut hänen kanssaan, mitä vastaan ei voitu tehdä minkäänlaisia
muistutuksia. Mutta siihen menisi monta päivää.
Autiovuoren huipulta aukeni pohjoiseen päin ihan toisenlainen maisema
kuin etelään. Täällä oli avara, sileä tasanko, jossa siellä täällä
näkyi yksinäisiä puurykelmiä. Vähän matkan päässä juoksi mereen leveä
virta, jonka rannat olivat viidakon peitossa. Tasangolla syöskenteli
antilooppi-, biisoni- ja puhvelilaumoja pitkää ruohoa ja villiviljaa.
Olipa siellä lampaitakin, ja juuri viidakon reunassa tonkivat maata
isot villisikaparvet. Silloin tällöin saattoivat ruohoa syöskentelevät
eläimet lähteä äkkiä hillittömään pakoon, kun joku peto ryntäsi
niiden joukkoon. Mylvien, ammuen, kiljuen tai röhkien ne saattoivat
karata tiehensä mielettömästi vähän matkan päähän ryhtyäkseen jälleen
aterianjatkoon ja kuherteluunsa päästyään varmuuteen, ettei niitä enää
ajettu takaa, vaikka iso lihansyöjä olisi seissyt ihan niiden näkyvissä
saaliinsa kimpussa. Mutta miksi juosta kauemmaksi? Kaikkialla niiden
ympärillä, joka taholla, oli toisia villejä, verenhimoisia petoja.
Sinne tänne pakoileminen niiden siepatessa ravintonsa oli vain osa
niiden kauhujen täyttämää elämää, ja ne pysyivät elossa vain siksi,
että sikisivät runsaammin kuin niitä saalistavat pedot ja voivat elää
kauempana vedestä.
Hud vei Nat-ulin Autiovuorten pohjoista rinnettä alas, etsien onkaloa,
mihin he voisivat järjestää väliaikaisen kotinsa. Vuoren huipun ja
juuren puolimatkasta hän löysi erään luolan. Sen edessä oli hujan
hajan antiloopin, puhvelihärän, jopa mammutinkin kaluttuja luita. Hud
puristi lujemmin keihästään tähystäessään pimeään sisustaan. Tämä oli
luolakarhu Urin pesä. Hud sieppasi käteensä erään luun ja heitti sen
sisälle, Ei kuulunut varoittavaa murinaa — Ur ei ollut kotosalla.
Hud työnsi Nat-ulin sisälle ja vieritti sitten muutamia isoja
kivilohkareita luolan suulle ne riittivät salpaamaan jättiläiskarhulta
sisäänpääsyn sen palattua. Sen jälkeen hän itsekin ryömi sisälle
pienestä aukosta, jonka oli jättänyt. Sisustan himmeässä valaistuksessa
hän näki Nat-ulin painautuneen luolan peräseinää vasten. Hän astui
lattian poikki sulkeakseen tytön syliinsä.
KOLMAS LUKU
Iso luolakarhu
Kun Nu Nunpoika palasi tajuihinsa, tunkeutui päivänvalo useista
kalliolohkareen pienistä halkeamista, joka sulki pääsytien luolaan,
missä hän oli ollut maanjäristyksen sattuessa ja mihin hän oli tullut
teljetyksi. Noustuaan puolipökerryksissä hän loi katseensa hämärään
sisustaan, etsien Nat-ulia. Kun hän ei nähnyt tyttöä, hypähti hän
jaloilleen ja tutki tarkoin luolan joka sopen. Nat-ul ei ollut siellä!
Nu seisoi hetkisen painaen toisella kädellä otsaansa ja syviin
ajatuksiin vaipuneena. Hän koetti koota muistinsa lokeroista välittömän
menneisyyden tapaukset.
Lopulta hän muisti, että oli lähtenyt kansansa kylästä etsimään Uuta,
sillä hänellä oli niin usein menneisyydessä ollut tapana tuoda jonkun
hurjan hirviön pää ja laskea se Than tyttären Nat-ulin luolan eteen.
Mutta mikä oli herättänyt hänessä sen uskon, että Nat-ulin olisi
pitänyt olla täällä luolassa hänen vieressään? Hän pyyhkäisi kädellään
silmiänsä, mutta sama muistinäky vaivasi häntä itsepintaisesti — sekava
ja kaaosmainen kuva oudoista eläimistä ja oudoista ihmisistä, joiden
keskuudesta hän ja Nat-ul olivat paenneet tuntemattoman maailman halki.
Nu ravisti päätänsä ja polki jalkaansa maahan — se oli alusta loppuun
naurettava uni. Edellisen yön maanjäristys ei kuitenkaan ollut unta
— tämä ja se tosiasia, että hän oli elävältä haudattuna, puhuivat
liiankin selvää kieltä. Hän muisti, ettei ollut tavannut Uuta
kotosalla, ja järistyksen alettua hän oli juossut ison pedon luolaan
kätkeytyäkseen luonnonvoimien raivolta.
Nyt hän kiinnitti huomionsa murskaantuneeseen kalliolohkareeseen,
joka peitti luolan suuta. Suunnattomaksi helpotuksekseen hän teki sen
havainnon, että kivi oli mennyt kauttaaltaan pieniksi kappaleiksi.
Hän irroitti ne ja poisti toisen toisensa jälkeen, ja vaikka uusia
vyöryi lakkaamatta vähän aikaa ylhäältä alas entisten paikalle, niin
että luolan tausta oli ennen pitkää puolittain täynnä kivilohkareita,
onnistui hänen vihdoin tehdä niin suuri aukko, että saattoi ryömiä
siitä ulkoilmaan..
Silmäillessään ympärilleen hän keksi, että järistys näytti tehneen
vain vähän vahinkoa muulle luonnolle kuin vuorenhuipulle, joka ennen
oli riippunut jyrkänteen yli ja pudonnut nyt ylhäältä, siroitellen
lohkareitaan rinteen ulkonemille ja juurelle.
Uu oli pitänyt tätä luolaa tyyssijanaan vuosikausia. Juuri täältä oli
Nu etsinyt sitä päätettyään voittaa kumppaninsa kaikkein suurimmalla
voitonmerkillä. Mutta kun tämän luolan oli nyt tukkinut vuoren huipulta
pudonnut kivisora, joutuisi Uu etsimään luolaa jostakin muualta, ja se
saattaisi johdattaa sen kauas Nun asuinpaikoilta. Se ei ikinä kävisi
päinsä — Uu oli pidettävä metsästyspiirissä, kunnes sen pää olisi
täyttänyt sen tarkoituksen, johon luolaihminen aikoi käyttää sitä.
Sentähden työskenteli Nu useita tunteja uutterasti poistaakseen
kalliolohkareet luolasta ja sen edustan ulkonemalta kuin myös
rosoiselta polulta, joka johti vuoren juurelta. Koko ajan hän piti
keihästään käden ulottuvilla ja kivikirvestään ja veistään valmiina
lannevyössään, sillä Uu saattoi palata millä hetkellä hyvänsä. Kun
isolla kissalla oli tapana ilmestyä odottamatta, mitä pelottavimmin ja
ääneti, täytyi aina olla varuillaan. Mutta vihdoin päättyi työ, ja Nu
lähti haeskelemaan aamiaista.
Hän oli päättänyt odottaa miekkahampaisen tiikerin paluuta ja lopettaa
kohtauksen kerta kaikkiaan. Eivätkö heimon nuoret miehet ja naiset
olleet viime aikoina ruvenneet joka kerta hymyilemään, kun hän palasi
tyhjin käsin Uuta metsästämästä? Kukaan ei ollut epäillyt, että hän
vilpittömästi halusi kohdata tuon hirvittävän pedon, jota pakenemista
ei luettu häpeäksi, sillä kukaan ei epäillyt Nun rohkeutta; mutta
siitä huolimatta oli nöyryyttävää palata aina esittelemään tekosyitä,
sensijaan että olisi tuonut saaliinsa pään.
Nu oli tuskin sijoittautunut mukavasti erään puun haaralle, mistä
hän saattoi pitää silmällä monia tiikerin luolalle vieviä teitä, kun
hänen terävä korvansa erotti liikehtimisen synnyttämää ääntä takaansa
viidakosta. Ratina kuului tuulen yläpuolelta, ja samassa toi tuuli
ihmisen tuoksun tähystelijän herkkätuntoisiin sieraimiin. Nyt hän
kiinnitti huomionsa tähän uuteen suuntaan, koettaen kaikin voiminsa
todeta tulokkaiden henkilöllisyyden ennenkuin he vainuaisivat hänen
läsnäoloaan.
Pian he tulivat näkyviin — kaksi miestä, Nu ja Tha, jotka etsiskelivät
edellisen poikaa. Heidät nähdessään huusi Nu Nunpoika tervehdyksen.
»Minne menevät Nu ja Tha?» kysyi hän, kun miehet pysähtyivät hänen
istuinpaikkansa alle.
»He etsivät Nu Nunpoikaa», vastasi nuorukaisen isä, »ja löydettyään
hänet he palaavat Nun kansan asunnoille, ja Nu Nunpoika palaa heidän
mukaansa».
Nuori mies kohautti leveitä olkapäitään.
»Nu Nunpoika haluaisi jäädä tappamaan Uuta», vastasi hän.
»Tule alas ja seuraa isääsi», virkkoi vanhempi mies, »sillä Nun kansa
lähtee tänään etsimään uutta asuinpaikkaa, missä maa ei huoju eivätkä
kalliot repeile ja kaadu».
Nu pujottautui ketterästi maahan.
»Sanokaa minulle, minne päin heimo lähtee», sanoi Nu Nunpoika, »jotta
löytäisin sen surmattuani Uun, jos se palaa tänään. Jollei se palaa
tänään, niin sitten lähden huomenna heimon jälkeen.»
Nuoren miehen isä ajatteli ääneti tuokion. Hän ylpeili kovasti poikansa
urhoollisuudesta. Hän tunsi yhtä suurta riemua kuin poika itsekin, jos
tämä palaisi tuoden mukanaan ihmisten ja mammuttien metsästäjän pään.
Samalla hän käsitti myös sen nöyryyden, jota hänen poikansa täytyi
tuntea ollessaan pakotettu palaamaan jälleen ilman voitonmerkkiä. Hän
laski kätensä nuoren miehen olkapäälle.
»Jää tänne, poikani», sanoi hän, »seuraavaan päivään asti. Heimo matkaa
pohjoiseen Rauhattoman meren rantaa pitkin, Autiovuorten toiselle
puolen. Vanhusten ja lapsukaisten takia taivallamme hitaasti. Sinun on
helppo saavuttaa meidät. Jollet palaa, niin tiedämme siitä, että Uu oli
väkevämpi kuin Nun poika.»
Enempää puhumatta kääntyivät vanhukset ja astelivat entistä tietään
kylää kohti, kun taas Nu Nunpoika kiipesi uudestaan piilopaikkaansa
puuhun.
Koko päivän hän odotteli Uun paluuta. Isot apinat ja pienemmät apinat
hääriskelivät hänen yläpuolellaan, alapuolellaan ja ympärillään.
Välistä ne heittivät hänelle sanasen ohimennessään. Alhaalla
syöskenteli villakarvainen sarvikuono ja paneutui levolle. Hyeenaparvi
hiipi alas ylätasangolta. Ne piirittivät nukkuvan sarvikuonon. Iso
eläin aukaisi pienet silmänsä. Kömpelösti se kohottautui jaloilleen
pyöriskellen ympäri, kunnes seisoi tuulta vasten, kävi vuohen tavoin
ryntäykseen ja hyökkäsi suoraan nyt ärisevien hyeenoiden kimppuun.
Pelkurimaiset eläimet säntäsivät syrjään, ja koko joukko ryhtyi
ahdistamaan sarvikuonoa takaapäin. Iso eläin käännähti nopeasti kuin
kissa, asestettu kuono painui maata kohti, ja yksi sen kiusaajista
sinkoutui korkealle ilmaan, mahtavien sarvien repimänä, jotka olivat
uppoutuneet sen lävitse. Jälleen kääntyi sarvikuono ja juoksi, ja
jälleen saarsi hyeenaparvi sen. Viidakko nieli ne. Pitkän aikaa saattoi
Nu kuulla ahdistelevien petojen hurjan ärinän ja tuskan kiljahdukset,
kun sarvikuono ryntäsi tuon tuostakin kiduttajiaan vastaan.
Sitten tuli luolakarhu, tassutellen kömpelösti alas vuorenrinnettä. Uun
luolan suulla se pysähtyi varovaisesti nuuskimaan ympärilleen, päästäen
syvän, raivoa ja vihaa uhkuvan murahduksen kurkustaan. Nu odotteli Urin
ikivanhan vihollisen vastaushuutoa, mutta mitään ääntä ei kuulunut. Nu
kohautti olkapäitään. Uu oli nähtävästi kaukana poissa, sillä muuten se
ei ikinä olisi kuunnellut Urin taisteluhuutoa siihen vastaamatta.
Nyt oli karhu jatkanut tietään vuoren juurelle. Se lähestyi puuta,
missä Nu istui. Viidakon reunaan pysähtyi peto ja alkoi nuuskia
pehmeästä maasta juuria. Nu tarkkasi sitä. Jollei Uun päätä, niin
miksei Urin pää? Uu ei palaisi sinä päivänä, siitä Nu oli varma, sillä
oli jo myöhäinen iltapäivä, ja jos iso tiikeri olisi ollut lähellä,
olisi se kuullut luolakarhun taistelukutsun ja vastannut siihen.
Nu pudottautui kevyesti maahan puun toiselle puolen Urista. Oikeassa
kädessään hän piti lujasti pitkää, raskasta keihästään. Vasemmassa
hänellä oli kivikirves. Hän lähestyi valtavaa petoa takaapäin,
päästen muutamien askelten päähän siitä ennenkuin eläin tajusi hänen
läsnäolonsa, sillä viidakon väestä ei kukaan liikuskellut niin
äänettömästi kuin alkuajan ihminen.
Mutta vihdoin Ur kohotti katseensa, ja samassa hetkestä sinkosivat Nun
väkevät lihakset kivikärkisen keihään. Se kiiti suoraan kuin kuula
karvaisen hirviön rintaan, upoten syvälle sen ruumiiseen samassa, kun
se ryntäsi eteenpäin käydäkseen käsiksi uhkarohkeaan olentoon, joka
uskalsi ahdistaa sitä.
Nu pysyi paikallaan, seisten hajalla säärin ja heilutellen molemmin
käsin raskasta kivikirvestään edes takaisin. Luolakarhu nousi
takakäpälilleen lähestyessään miestä, kohoten korkealle vihollisensa
pään yläpuolelle. Kita ammollaan ja käpälät ojollaan lähestyi
hirvittävä peto, vääntäen silloin tällöin keihään vankkaa vartta, joka
törrötti sen rinnasta, ja päästäen ilmoille maata tärisyttäviä raivon
ja tuskan karjahduksia.
Kun mahtavat etukäpälät tavoittelivat Nu'ta, väistyi hän äkkiä niiden
alitse, iskien kirveellään karhua päähän mennessään ohi. Ulvahtaen
kääntyi peto ja hyökkäsi uudelle taholle, mutta taasen noudatti Nu
aikaisempaa menettelyänsä, ja taasen mäjähti musertava isku karhun
leukaan.
Veri pursui eläimen suusta ja sieraimista, sillä ei yksin kivikirves
ollut pannut verta vuotamaan, vaan myöskin kivikeihäs oli tunkeutunut
villipedon keuhkoihin. Ja nyt Ur teki niin kuin Nu oli odottanut sen
tekevän. Se heittäytyi neljälle jalalleen ja juoksi mielettömästi
kiduttajaansa kohti. Eläimen uusi asento toi sen päälaen miehen aseen
ulottuville ja hypähtäessään tällä kertaa syrjään sen hyökkäyksen
tieltä löi hän kirveellä karhua otsaan, silmien väliin.
Eläin hoippui ja vaappui pökerryksissään, kuono haudattuna
taistelukentän tallattuun mutaan ja ruohoon. Vain hetkisen se oli sillä
tavoin, ja tällä hetkellä täytyi Nun käydä sen kimppuun ja lopettaa
se. Eikä hän epäröinyt. Hän heitti kirveensä ja juoksi Urin kimppuun
aseenaan kiviveitsi. Ja monta kertaa hän upotti sen terän villiin
sydämeen. Ennenkuin luolakarhu ehti oikein palata tajuihinsa, kellahti
se kuolleena kyljelleen.