vähitellen se hurmiotila, johon tyttö oli vaipunut. Villin,
mustatukkaisen jättiläisen rytmillinen tanssi oli koskettanut hänessä
jotakin kieltä, joka herätti hänessä eloon alkuajan ihmisen kauan
uinuneet vaistot. Sillä kertaa hän oli siirtynyt satatuhatta vuotta
ajassa taaksepäin ihmissuvun lapsuuskauteen — hän ei ollut tuntenut
noina lyhyinä tuokioina Victoria Custeria, kahdettakymmentä vuosisataa
eikä sen sivistystä, sillä ne peittyivät vielä tulevaisuuteen tuhannen
vuosisadan verhoon.
Mutta nyt hän alkoi jälleen katsella monien sukupolvien sivistyksen
ja hienostumisen silmillä. Hän näki edessään villin alkuajan miehen.
Miehen silmät paloivat suurta rakkautta, johon ei voinut kauan olla
vastaamatta. Ympärillään hän näki koskemattoman aarniometsän ja
hirvittävän viidakon, ja kaiken tämän taakse ja toiselle puolen hän
vaelsi sielunsa silmillä siihen maailmaan, jonka hän aina oli tuntenut
— kaupunkien ja kotien ja sivistyneiden ihmisten maailmaan. Hän näki
isänsä ja äitinsä ja ystävänsä; mitä he sanoisivat?
Jälleen hän kiinnitti katseensa mieheen. Vain vaivoin hän hillitsi
mielettömän halunsa heittäytyä miehen leveälle rinnalle ja poistaa
mielestään epäilyksensä ja pelon tunteensa Nun suuren sydämen tykinnän
lähellä ja noiden voimakkaiden käsivarsien suojeluksessa. Mutta tämä
halu nosti uudestaan esiin kysymyksen — mitä he sanoisivat? — pidättäen
häntä väristen ja peloissaan loitolla miehestä.
Mies käsitti tytön hämmennystilan osittain hänen katseistaan,
mutta hän tulkitsi sen osaksi väärin, sillä hän luki niistä pelkoa
itseänsä kohtaan, vaikka niistä kuvastui etupäässä itsepelkoa, ja sen
johdosta, mitä hän oli kuullut Curtissin sanovan, hän ajatteli myös
näyttävänsä halveksittavalta, sillä alkuajan ihmiset ovat äärettömästi
herkkätuntoisempia kuin heidän väärennetymmät veljensä.
»Etkö rakasta minua, Nat-ul?» kysyi hän. »Ovatko muukalaiset
kääntäneet sinut minua vastaan? Ken heistä olisi kyennyt tuomaan
sinulle ihmismetsästäjä Uun pään? Katsos!» Hän läimäytti kahteen
isoon torahampaaseen, jotka riippuivat hänen lannevyöstään. »Nu
tappoi pedoista mahtavimman Nat-ulinsa tähden. Pää on haudattu Uun
luolaan, mutta nyt, kun tulen ottamaan sinua puolisokseni, näen pelkoa
silmissäsi ja jotakin muuta, mitä niissä koskaan ennen ei ollut. Mitä
tämä on, Nat-ul — ovatko muukalaiset varastaneet sinun rakkautesi
Nu'lta?»
Mies puhui niin muinaisaikaista kieltä, ettei koko maailmassa ollut
ainoatakaan ihmistä, joka olisi osannut puhua sitä tai ymmärtää siitä
sanaakaan. Mutta Victoria Custer käsitti sen yhtä hyvin kuin oman
englanninkielensä, eikä hänestä tuntunut kummalliselta, että hän
vastasi Nu'lle tämän omalla kielellä.
»Sydämeni sanoo minulle, että olen sinun, Nu», sanoi hän, »mutta
järkeni ja kokemukseni varoittavat minua astumasta sitä askelta,
johon sydämeni vaatii. Rakastan sinua; mutta en voisi olla onnellinen
vaeltaessani puolialastomana viidakon halki lopun elämääni, ja jos
nyt lähden sinun mukaasi, vaikkapa vain päiväksi, en ehkä koskaan
palaisi kansani luo. Sinäkään et olisi onnellinen siinä maailmassa,
missä minä elän — se tukahduttaisi ja tappaisi sinut. Luulen nyt
osittain käsittäväni sen ihmeen, joka on masentanut mieliämme. Sinusta
tuntuu siltä kuin vasta joku päivä sitten olisit jättänyt Nat-ulisi ja
lähtenyt metsästämään julmaa Uu'ta; mutta itse asiassa on lukemattomia
vuosia vierähtänyt siitä. Jostakin kohtalon ihmeellisestä oikusta olet
sinä pysynyt muuttumattomana kaikki nämä vuodet, kunnes nyt astut esiin
pitkästä unestasi kivikauden pilaantumattomana luolaihmisenä keskelle
kahdettakymmenettä vuosisataa, kun taas minä olen epäilemättä syntynyt
ja uudestisyntynyt tuhat kertaa, siirtyen ruumiillistumasta toiseen,
kunnes nyt yhdymme jälleen. Jos sinäkin olisit kuollut ja syntynyt
uudestaan kaikkien näiden vitkallisten vuosien aikana, ei mitään
ikuisuuksien kuilua olisi nyt meidän välillämme, ja me kohtaisimme
jälleen yhteisellä pohjalla, kuten muutkin sielut, ottaisimme,
toisemme elinkumppaniksemme ja kuolisimme syntyäksemme jälleen uuteen
yhdyselämään ja uuteen eloon välttämättömän kuoleman keralla. Mutta
sinä olet uhmaillut elämän ja kuoleman lakeja — sinä olet kieltäytynyt
kuolemasta, ja kun me nyt vihdoinkin kohtaamme jälleen, on satatuhatta
vuotta välillämme — ylipääsemätön kuilu, jonka poikki minä en voi
palata ja jonka yli sinä et voi tulla muuten kuin samaa tietä, jota
minä olen astellut — kuoleman ja sitä seuraavan uuden elämän kautta.»
Paljon siitä, mitä tyttö puhui, meni yli Nun ymmärryksen, ja vaikka
useimmilla käsitteillä ei ollut vastinetta hänen alkuajan kielessään,
niin että tytön oli täytynyt runsaasti turvautua kahdennenkymmenennen
vuosisadan englantiinsa täyttääkseen aukot, oli Nu kuitenkin käsittänyt
ajatuksen epämääräisesti — ainakin sen, että hänen Nat-ulinsa oli
kaukana hänestä niiden pitkien ajanjaksojen takia, jotka olivat
kuluneet hänen nukkuessaan Uun luolassa, ja että hän saattoi vain oman
kuolemansa kautta täyttää heidän välillään ammottavan kuilun ja pyytää
tyttöä elämänkumppanikseen.
Hän laski keihäänsä pään maahan, pannen terän sydäntään vasten. »Minä
lähden, Nat-ul», sanoi hän koruttomasti, »voidakseni palata jälleen
sellaisena kuin haluaisit minun palaavan — en enää 'valkoisena
neekerinä', jollaisen Curtiss sanoo minun olevan.»
Tyttö ja mies olivat niin innostuneet ja syventyneet omaan kohtaloonsa,
etteivät huomanneet susikoira Terkozin äänettömiä askeleita eivätkä
kuulleet pahaenteistä murinaa, joka purkautui sen villistä kurkusta,
kun se katsoi heidän takanaan leviävään viidakkoon.
KOLMASTOISTA LUKU
Viidakko
Greystoken uudistalolta lähtenyt etsiskelyretkikunta oli käynyt Ibn
Aswadin kimppuun niin äkkiarvaamatta, ettei kummankaan puolen kesken
oltu vaihdettu ainoatakaan laukausta. Arabialaiset, joita takaapäin
ahdistivat hurjat wambolisoturit, olivat suorastaan juosseet valkoisten
ja wazirien syliin.
Kun Greystoke vaati, että valkoinen tyttö oli luovutettava hänelle
viipymättä, löi Ibn Aswad rintoihinsa ja vannoi, ettei heidän mukanaan
nyt ollut ainoatakaan valkoista tyttöä, mutta kun muuan orja kertoi,
että Victorian oli ryöstänyt Ibn Aswaldilta eräs sheikin luutnantti
vasta joku tunti aikaisemmin, riensivät he nopeasti viidakkoon etsimään
häntä.
Helpottaakseen etsintää ja päästäkseen eteenpäin mahdollisimman
nopeasti otti kukin valkoinen mukaansa muutamia wazireita, ja
hajaantuneina laajaan taistelurintamaan painuivat he viidakkoon sille
taholle, mihin orja oli osoittanut Abul Mukarramin ratsastaneen.
Tutkiakseen viidakon tarkoin kuin kampaamalla levitti jokainen
valkoinen wazirinsa kummallekin puolelleen, ja niin he etenivät nähden
toisiansa harvoin, mutta aina äänenkantaman päässä toisistansa. Ja niin
johdatti sattuma William Curtissin kenenkään huomaamatta puistomaista
metsää reunustavan viidakon laitaan jättiläispuiden alle, missä hänen
eteensä avautui näky, joka sai hänet nopeasti pysähtymään.
Siellä oli hänen rakastamansa ja etsimänsä tyttö, ilmeisesti
vahingoittumattomana, ja kaksi aasia ja iso susikoira, joka katsoi
hänen piilopaikkaansa kohti ja murisi uhkaavasti, ja tytön edessä
seisoi villi mies. Curtiss aikoi juuri juosta esiin, kun näki miehen
painavan keihäänsä varren maahan ja terän sydäntänsä vastaan. Tämä teko
ja miehen kasvojen ilme paljastivat hänen aikeensa, ja niin Curtiss
vetäytyi taaksepäin, jääden odottamaan rikoksen täyttymistä, minkä hän
tiesi tapahtuvan. Aavistuksen hymy välkehti amerikkalaisen huulilla.
Myös Victoria Custer arvasi, mitä Nun mielessä liikkui. Se oli hänen
omien sanojensa mukaan ainoa johdonmukainen päätös, minkä mies voi
tehdä; mutta rakkaus ei ole johdonmukainen, ja kun rakkaus näki ja
käsitti uhkaavan menetyksen, heitti se johdonmukaisuuden tiehensä,
ja kirkaisten heikosti kauhusta heittäytyi tyttö niokeneläisen Nun
kimppuun ja sysäsi keihään syrjään.
»Ei! Ei!» huudahti hän. »Sinä et saa tehdä sitä. En voi antaa sinun
mennä, rakastan sinua, Nu! Oi, kuinka sinua rakastan!» Ja kun väkevät
käsivarret sulkivat hänet jälleen syleilyynsä, huoahti hän tyytyväisenä
ja onnellisena ja antoi päänsä painua sen miehen rinnalle, joka oli
tullut takaisin ikuisuuksien kuluttua pyytämään häntä omakseen.
Mies kiersi toisen käsivartensa hänen vyötäröilleen, ja yhdessä
he kääntyivät länttä kohti sille taholle, mihin Abu Mukarram oli
paennut; kumpikaan ei huomannut valkokasvoista, tylynnäköistä miestä,
joka ryntäsi viidakosta heidän jälkeensä ja tähtäsi pyssyllään
kylmäverisesti tummatukkaista jättiläistä selkään.
Eivät he nähneet susikoiran nopeata hyppäystä eivätkä liioin, mitä
sitten seurasi villin viidakon mietteliäässä äänettömyydessä.
Kymmenen minuutin kuluttua tunkeutui Barney Custer sekasortoisen,
viheriöitsevän kasviseinän läpi, ja hänen eteensä avautui näky, joka
salpasi hänen hengityksensä — siellä seisoi kaksi kärsivällistä aasia,
huitoen hännillään ja liikutellen pitkiä korviaan; niiden vieressä
lepäsi Abul Mukarramin ruumis, ja viidakon laidassa, hänen jalkojensa
juuressa, oli pitkällään William Curtissin kuollut ruumis, rinta ja
kurkku villien torahampaiden repimänä. Aukeaman poikki loittoni iso,
laiha susikoira ja pysähtyi kuullessaan Barneyn lähestyvän. Se paljasti
veriset hampaansa, äristen pahaenteisesti varoitukseksi, kääntyi sitten
ja katosi viidakkoon.
Barney eteni ja tutki pehmeää maata aasien ja arabialaisen ruumiin
ympäriltä. Hän näki miehen paljaiden jalkojen jäljet ja naisen
ratsusaappaiden pienemmät jäljet. Hän silmäsi viidakkoon, mihin Terkoz
oli kadonnut.
Mitä varten hänen sisarensa oli mennyt tuonne synkkiin, villeihin
syvyyksiin? Mitä varten hän toisi sisarensa takaisin, jos jatkaisi
etsiskelyä? pian epäili, tulisiko Victoria ilman uniensa miestä.
Kummassa olisi tyttö onnellisempi tuon miehen kanssa — armottomassa
viidakossa, joka oli ainoa maailma, minkä mies tunsi, vaiko
sivistyneiden ihmisten vieläkin armottomammissa olinpaikoissa?
TOINEN OSA
ENSIMMÄINEN LUKU
Jälleen luonnonmullistus
Victoria Custer oli tietoinen siitä, että hänen veljensä Barney Custer
tunkeutui viidakon läpi heidän jälkeensä — että veli oli tulossa
riistääkseen hänet Nu'lta.
Monien ikäkausien sivistys ja jalostuminen vaati häntä luopumaan
mielettömästä, viehättävästä aiheestaan — hylkäämään villin miehensä
ja palaamaan siihen turvalliseen ja mukavaan maailmaan, jota hänen
veljensä ja sivistys edustivat. Mutta toinenkin voima työskenteli,
paljon vanhempi kuin se lyhyt sivistyksen kausi, joka oli nostanut
etualalle hänen aikaisemmat epäilyksensä — esihistoriallisen alkutilan
lukemattomat ajanjaksot, joina ihmisen järki ja mieli ja sielu
syntyivät — lukemattomat hirvittävät ajanjaksot, jotka ovat painaneet
ihmisen sieluun ja mieleen ja järkeen leimansa, joka pysyy niin kauan
kuin ihminen on olemassa. Tuosta sen ajan synkeästä kuilusta, jolloin
ihmisellä ei vielä ollut mieltä eikä sielua, virtaa yhä sama mahtava
voima, joka oli hänen ainoa käskijänsä silloin — vaisto.
Ja juuri vaisto veti Victoria Custeria yhä syvemmälle viidakkoon villin
rakastajansa kanssa, kun hän tajusi veljensä lähenevän — toinen niistä
kahdesta määräävästä vaistosta, jotka ovat vallinneet ja ylläpitäneet
elämää maan pinnalla. Mutta se ei tapahtunut taistelutta. Hän epäröi,
kääntyen puoleksi taaksepäin. Nu heitti kysyvän katseen häneen.
»He tulevat, Nat-ul», sanoi Nu. »Nu ei kykene taistelemaan noita
outoja ihmisiä vastaan, jotka sinkoavat lyijyä ukkosen avulla,
jonka ovat varastaneet taivaasta. Nopeasti eteenpäin! Meidän täytyy
rientää jälleen Uun luolalle, ja huomisaamuna jatkamme matkaamme ja
etsimme isäni Nun heimon, joka asustaa Autiovuorten toisella puolella
rauhattoman meren rannalla. Siellä, omassa maailmassamme, olemme
onnelliset.»
Mutta sittenkin tyttö pysyi pelästyneenä paikallaan. Silloin otti mies
hänet voimakkaille käsivarsilleen ja lähti juoksemaan miekkahampaisen
tiikerin, Uun, luolalle päin. Tyttö ei edes rimpuillut päästäkseen
pakoon, vaan lepäsi hiljaa, sillä hänet täytti rauhan ja onnen tunne
ikäänkuin häntä olisi pitkällisen poissaolon jälkeen kannettu kotiin.
Ja heidän kintereillään juosta hölkytteli susikoira Terkoz.
Toisinaan nousi Nu puiden alemmille oksille, sillä hänen aikanaan
oli hänen rotunsa ollut puolittain metsäläiskannalla. Niitä myöten
hän matkusti eteenpäin helposti ja vikkelästi kuin orava, vaikka
nykyajan nainen, joka yhä eli Victoria Custerin rinnassa, valitteli
usein pyörryttäviä hyppäyksiä tehtäessä ja vaellettaessa huojuvaa,
vaarallista polkua. Mutta heidän paetessaan hän pelkäsi nyt kuitenkin
eniten, että heidät saataisiin kiinni ja että hänet siepattaisiin
jälleen siihen sivistyneeseen maailmaan, johon hänen Nunsa ei koskaan
voisi tulla.
Kolmas ilta hämärsi, kun he saapuivat jälleen Uun luolalle. He
kiipesivät käsitysten ylös jyrkkää vuorenrinnettä. Yhdessä he astuivat
pimeään ja pelottavaan onkaloon.
»Huomenna», sanoi Nu, »lähdemme etsimään kansamme luolia, ja me
löydämme ne».
Pimeys peitti viidakon, tasangot ja vuoret. Nu ja Nat-ul nukkuivat,
sillä he molemmat olivat nääntyneet pitkien päivien paon jälkeen.
Ja silloin kuului maan uumenista kumeata ja pahaenteistä jyminää. Maa
järisi. Vuori halkeili. Isoja, murskaantuneita kalliomöhkäleitä, jotka
olivat irtaantuneet vuoren huipulta, syöksyi jyristen sen rinnettä alas.
Nu hypähti pystyyn, mutta lensi samassa luolan lattiaan huumaantuneena
ja tajuttomana. Sisällä vallitsi täydellinen pimeys. Pientäkään valoa
ei pilkahtanut aukosta. Hirvittävää räiskinää kesti useita minuutteja
ja samalla maan kauhistavaa huojumista; mutta vihdoin lakkasivat
kumahtelut, maailma vaipui jälleen lepoon, näännyksiin asti uupuneena.
Ja Nu makasi tiedottomana siinä paikassa, mihin oli kaatunut.
TOINEN LUKU
Takaisin kivikauteen
Oli aamu, kun Nat-ul heräsi. Auringonvalo virtaili sisälle aavan meren
ylitse, valaisten luolan sisustaa, missä hän lepäsi kääriytyneenä isoon
pehmeään turkiskasaan. Lähellä häntä makasi nainen, häntä vanhempi
mutta vielä kaunis. Heidän edessään, lähempänä luolan suuta, nukkui
kaksi miestä; toinen oli hänen isänsä Tha ja toinen hänen veljensä
Aht. Nainen oli Nat-ulin äiti Lu-tan. Nyt hänkin aukaisi silmänsä. Hän
ojentelihe, nostaen paljaat, ruskeat käsivartensa päänsä yläpuolelle ja
kääntyen puolittain kyljelleen Nat-uliin päin — se oli naarastiikerin
upea liike — täydellisen terveyden ja sulouden ruumiillistuma. Lu-tan
hymyili tyttärelleen, paljastaen rivin väkeviä, valkoisia, tasaisia
hampaita. Nat-ul vastasi hymyyn.
»Olen iloissani, että taasen on valoisaa», sanoi tyttö. »Eilispäivän
maanjäristys pelästytti minua niin, että näin mitä hirvittävimpiä unia
koko pimeyden ajan — uh!» Ja Nat-ul värisi.
Tha aukaisi silmänsä ja katsoi molempiin naisiin.
»Minäkin näin unta», sanoi hän. »Uneksin, että maa järisi uudestaan;
vuoret vajosivat; ja Rauhaton meri vyöryi niiden päälle, hukuttaen
meidät kaikki allensa. Tämä ei ole enää sopiva asuinpaikka. Syötyämme
lähden puhumaan Nun kanssa ja sanomaan hänelle, että meidän pitäisi
etsiä toisia luolia uudesta maasta.»
Nat-ul nousi, astui miehien välitse ja tuli niin luolan aukon edustalla
olevalle ulkonemalle. Hänen eteensä aukeni näky, joka oli vallan
tuttu, mutta sittenkin merkillisen uusi. Hänen alapuolellaan oli
aukio vuoren juurella, kokonaan paljas ja hajallisten kivilohkareiden
peittämä, lukuunottamatta rosoista suorakulmiota, josta oli poistettu
kivet ja rikat. Kauempana oli kapea kaistale tiheätä, troopillista
viidakkoa. Suunnattomat, sanajalannäköiset puut kohottivat korkeita
runkojaan sadan jalan korkeudelle ilmaan. Aurinko nousi parhaillaan
taivaanrannalle, tullen esiin isosta merestä, joka sijaitsi juuri
viidakon takana. Ja millainen aurinko! Se oli tummanpunainen ja
suunnattoman suureksi paisunut. Ilma oli paksua ja kuumaa — melkein
tahmeata. Ja elollinen luonto! Niin monia, lukemattomia myriaadeja
eläimiä vilisemässä viidakossa, liitelemässä ilmassa ja tummentamassa
järven pintaa!
Nat-ul rypisti kulmiaan. Hän yritti ajatella — yritti palauttaa
mieleensä jotakin. Koettiko hän nähdä jälleen sielunsa silmillä unensa
vai oliko tämä unta? Hän ravisteli itseänsä. Sitten hän katsoi nopeasti
vaatteitansa. Vähään aikaan hän ei näyttänyt käsittävän, mitä hänen
pukunsa merkitsi — yksi ainoa hirvenvuota tai Tan, villa, peittoisen
sarvikuonon, paksusta nahasta tehdyt sandaalit, jotka oli sidottu hänen
siroihin jalkoihinsa ison puhvelihärän raa'asta vuodasta leikatuilla,
ohuilla nauhasuikaleilla. Mutta hän käsitti kuitenkin pikaisesti, että
hän oli aina ollut juuri näin puettu — mutta oliko hän ollut? Tämä
kysymys saattoi hänet hämmennyksiin.
Koneellisesti hän nosti kätensä takaraivolleen, Hämmennyksen ilme
tuli hänen silmiinsä, kun hänen sormensa tapasivat valtoimet,
pitkät hiussäikeet, jotka lainehtivat vyötäröille varhaisen aamun
kapinallisessa ja suloisessa sekamelskassa. Mitä hänen kevyt
kosketuksensa kaipasikaan? Barettiako? Mitä saattoi Nat-ul, kivikauden
lapsi, tietää bareteista?
Hitaasti hänen sormensa tunnustelivat ympäri päätä. Kun ne koskettivat
leveätä nauhaa, joka esti hänen hiuksiaan valumasta otsalle, hymyili
hän. Tämän samaisen nauhan oli Nu Nunpoika valmistanut hänelle
yhdestä ainoasta upeasta, mustan-, punaisen- ja keltaisenkirjavasta
käärmeennahasta, joka oli leikattu halki pitkin pituuttaan ja
kuivatettu. Se herätti hänet tajuamaan eloisammin nykyisyyttä. Hän
kääntyi ja astui jälleen luolaan. Erääseen seinässä olevaan koloon
työnnetystä puuvaarnasta hän otti kourallisen välkehtiviä sulkia. Ne
hän pisti otsalleen päänauhan alle, missä ne heilahtelivat kauniina
koristuksena hänen suloisten kasvojensa yllä.
Tällä välin olivat Lu-tan, Tha ja Aht nousseet. Vanhempi nainen
puuhaili kuivan taulapalasen ja kekäleen kimpussa juuri luolan aukon
sisäpuolella. Tha ja Aht olivat astuneet ulos tasanteelle, täyttäen
keuhkonsa aamuilmalla. Nat-ul liittyi heidän seuraansa. Hänen kädessään
oli rakko. He kolme laskeutuivat alas vuorenrinnettä.
Toisia miehiä ja naisia ilmestyi näkyviin muista luolista, jotka
sijaitsivat louhikkoisessa vuorenrinteessä. He tervehtivät noita kolmea
hymyillen ja ystävällisin sanoin, ja jokainen lausui jotakin edellisen
yön maanjäristyksestä. Tha ja Aht menivät viidakkoon järvelle päin.
Nat-ul pysähtyi pienen lähteen reunalle, joka pulppuili kirkkaana ja
kylmänä vuoren juurelta. Täällä oli toisiakin tyttöjä rakkoineen, joita
he täyttivät vedellä. Siellä oli Ra-el, sen Korin tytär, joka teki
terävimpiä ja parhaita tasapainossa pysyviä keihäänkärkiä. Ja siellä
oli päällikkö Nun tytär Una, Nu Nunpojan sisar. Ja heidän vierellään
oli puolitusinaa toisia — kaikki paljaita, hienopiirteisiä tyttöjä,
suoria kuin nuolet, notkeita kuin pantterit. He imuroivat ja pakisivat
täyttäessään rakkojaan lähteestä.
»Etkö säikähtänyt, kun maa järisi, Nat-ul?» kysyi Una,
»Olin peloissani», vastasi Nat-ul, »kyllä; mutta säikähdin enemmän
unestani, jonka näin maanjäristyksen lakattua».
»Millaista unta näit?» huudahti Korin tytär Ra-el — Korin, joka teki
luotettavimpia keihäänvarsia, joilla vahva mies saattoi lyödä maahan
lentävän matelijan ilmasta.
»Näin sellaista unta, etten ollut Nat-ul», vastasi tyttö. »Uneksin
vieraasta maailmasta ja vieraista ihmisistä. Olin yksi heistä ja
ylläni oli monenlaisia pukimia, jotka eivät ensinkään olleet nahasta.
Asuin luolassa, joka ei ollut luola — se oli rakennettu maanpinnalle
aineesta, josta puut ovat tehdyt, mutta aine oli vain leikattu ohuiksi
liuskoiksi, ja ne oli kiinnitetty toisiinsa. Yhdessä luolassa oli monia
luolia.
— Siellä oli miehiä ja naisia, ja muutamat miehistä olivat _mustia_.»
»_Mustia!_»
»Niin, mustia», väitti Nat-ul itsepintaisesti. »Ja vain heillä oli
samantapaiset pukimet kuin meidän miehillämme. Valkoiset miehet
käyttivät kummallisia vaatteita ja kapineita päässänsä, eikä heillä
ollut ensinkään partaa. Heillä oli lyhyet keihäät, jotka meluisasti
purskuttivat savua heidän vihollistensa ja villipetojen päälle ja
tappoivat ne pitkän matkan päästä.»
»Entä oliko Nu Nunpoika siellä?» kysyi Ra-el, kikattaen kätensä takaa.
»Hän tuli sinne ja vei minut pois», vastasi Nat-ul vakavasti. »Ja kun
nukuimme Uun luolassa, tapahtui maanjäristys samana yönä. Herätessäni
olin täällä, isäni Than luolassa.»
»Nu ei ole palannut», virkkoi Una.
Nat-ul katsoi häneen kysyvästi.
»Mihin meni Nu Nunpoika?» kysyi hän.
»Ken tietäisi paremmin kuin Nat-ul Thantytär, että Nu Nunpoika lähti
tappamaan ihmisten ja mammuttien surmaajaa Uuta voidakseen laskea Uun
pään Nat-ulin luolan eteen», kysyi Una vastaukseksi.
»Eikö hän ole palannut?» kysyi Nat-ul. »Nu sanoi lähtevänsä, mutta
luulin hänen vain laskeneen leikkiä, sillä yksi ainoa mies yksinään
ei kykene tappamaan ihmisten ja mammuttien surmaajaa Uuta.» Mutta hän
ei käyttänyt sanaa »mammutti» eikä sanaa »ihminen». Sensijaan hän
puhui kieltä, jota käyttävät enää vain meidän päiviemme apinat, mikäli
sitä kutkaan käyttävät; ja apinainkin keskuudessa elää ainoastaan
vakaantumattomia ja hajanaisia, yksitavuisia sanoja siitä. Mammutista
hän käytti nimitystä Gluh ja ihminen oli Pah. Kieli oli vienoa ja
sujuvaa ja ylen kaunista ja viehättävää, ja hänkin puhui suureksi
osaksi silmillään ja suloisilla käsillään samoinkuin hänen kumppaninsa,
sillä Nun heimo ei ollut kovinkaan kaukana noista aikaisemmista
ihmisistä, jotka polveutuivat puhekyvyttömistä alaluista ja olivat
merkkikieltä puhuvien ihmisten esi-isiä.
Kun tytöt olivat täyttäneet rakot vedellä, palasivat he kukin
luolalleen. Nat-ul oli tuskin astunut sisälle ja ripustanut astiansa
naulaan, kun Tha ja Aht palasivat — toinen toi tullessaan antiloopin
ruhon, toinen sylillisen hedelmiä.
Luolan lattiaan tulisijan viereen oli koverrettu pieni syvennys
itse kallioon. Siihen kaatoi Nat-ul hiukan vettä samalla kun Lu-tan
leikkasi antiloopin lihakappaleita pienemmiksi palasiksi ja pisti ne
veteen. Sitten hän otti ison piikiven tulesta, missä se oli kovasti
kuumentunut. Sen hän pani veteen lihan joukkoon. Syntyi aikamoinen
porina ja pihinä, mikä toistui, kun Lu-tan pisti veteen toisen
tulikuuman piikiven toisensa jälkeen, kunnes kuoppa oli kuin kiehuva
kattila. Kun vesi kiehui jatkuvasti muutamia hetkiä sen jälkeen,
kun piikivi oli heitetty siihen, lopetti Lu-tan puuhailunsa ja jäi
perheineen istumaan rauhassa alkuperäisen keittovehkeen viereen
joiksikuiksi minuuteiksi. Silloin tällöin hän saattoi pistää sormensa
veteen tutkiakseen sen lämpömäärää, ja kun hän vihdoin näytti tulleen
tyydytetyksi, kutsui hän Tha'ta syömään.
Mies iski kiviveitsensä erääseen puoleksikeitettyyn lihakappaleeseen,
veti sen kattilasta ja viskasi lattialle Lu-tanin viereen. Toinen
palanen annettiin Nat-ulille ja kolmas Ahtille; neljännen piti
Tha itse. Nelihenkinen perhe söi tavallaan arvokkaasti. Heidän
syöntitavoissaan ei ollut mitään eläimellistä ja inhoittavaa, ja
aterioidessaan he puhelivat ja nauroivat keskenään. Than luolakunnassa
näytti vallitsevan hyvä toverihenki.
Aht kiusoitteli Nat-ulia Nun Nunpojalla sanoen hänelle, että
epäilemättä hyeena oli nielaiset suuhunsa mahtavan metsästäjän
ennenkuin tämän oli onnistunut tappaa Uuta. Mutta Lutan riensi
auttamaan tytärtänsä lausuen olevan luultavampaa, että Nu Nunpoika oli
löytänyt Uun koko perheineen ja jäänyt tappamaan sitä kokonaisuudessaan.