ja lujittivat hänen uskoaan, että hänet oli taikamaisesti siirretty
toiseen maailmaan. Matkan varrella kohdattiin mustain ihmisten kyliä,
ja muutamissa niistä voi havaita äskeisen taistelun jälkiä. Monista oli
jäljellä vain palaneita majoja ja silvottuja ruumiita, ja muutamissa
voitiin nähdä vain joitakuita vanhoja naisia ja miehiä.
Hän sivuutti myös giraffilaumoja — eläimiä, jotka olivat olleet
tuntemattomia hänen maailmassaan, ja useita elefantteja, jotka
palauttivat hänen mieleensä mammutti Gluhin. Mutta kaikki nämä eläimet
olivat pienempiä kuin ne, jotka hän oli tuntenut toisessa elämässään,
eivätkä läheskään niin julmia. Niin, hän saattoi muistaa tuskin
ainoatakaan huomiota ansaitsevaa eläintä, joka ei olisi syöksynyt
kuolinkamppailuun ensimmäisen toisenlajisen eläimen kanssa, jonka se
kohtasi — tietenkin sillä ehdolla, että sillä oli edes hiukan toivoa
vastustajansa surmaamisesta. Oli tosin ollut pienempiä ja arempia
eläimiä, jotka olivat käyttäneet kaiken aikansa siepatakseen henkensä
pitimiksi mitä ruokaa sattuivat saamaan samoillessaan tuon hurjan
aikakauden villit päivät ja kammottavat yöt, yrittäessänsä alinomaa
paeta tai karttaa lukemattomia myriadeja valtavankookkaita lihansyöjiä
ja sotaisia märehtijöitä, joiden polut muodostivat suunnattoman verkon
navalta navalle.
Sentähden näyttivät Afrikan viidakot Nu'sta hiljaisilta ja autioilta
seuduilta. Pedot, jopa villeimmätkin niistä, hyökkäsivät harvoin
muulloin kuin nälissään tai suojellessaan pentujansa. Niin, hän
oli mennyt näiden pienoisten, karvattomain mammuttien ison lauman
ohi kymmenkunnan askeleen päästä, ja ne olivat vain kohottaneet
pieniä siansilmiään ja katsoneet häneen, heilutelleet isoja korvia
edestakaisin karkoittaakseen piinallisia kärpäsiä ja syöneet nuorten
puiden oksia.
Apinaihmiset näyttivät joutuvan suunniltaan säikähdyksestä hänen
lähestyessään, ja olipa hän nähnyt leijonien keltaisenruskeiden
ruumiiden hiipivän hänen ohitseen kivenheiton päästä tekemättä
hyökkäystä. Se oli hämmästyttävää. Elämä sellaisessa maailmassa olisi
tuskin elämisen arvoista. Se seikka, että hän saattoi taivaltaa
peninkulmia kohtaamatta ainoatakaan vaaraa, saattoi hänet tuntemaan
itsensä entistä yksinäisemmäksi.
Kaukana hänen perästään arabialaisten jälkiä pilkin tuli kymmenkunta
valkoista miestä ja puolisataa villiä waziri-sotilasta. Tuskin
oli tuntiakaan kulunut siitä, kun Barney Custer oli keksinyt
Nun katoamisen, kun muuan alkuasukaslähetti oli rientänyt
pohjoisesta pyytämään loordi Greystokelta apua eräiden orja- ja
norsunluumetsästäjäin takaa-ajoon ja rankaisemiseen, jotka hävittivät
parhaillaan kyliä, murhasivat vanhuksia ja lapsia ja veivät nuoret
miehet ja naiset orjuuteen. Kun Greystoke kuulusteli miestä, sai hän
selville sen seikan, että arabialaisten muiden vankien joukossa oli
nuori, valkoinen nainen. Heti syntyi liikettä Greystoken uudistalossa.
Valkoiset miehet pukeutuivat kiireesti kenttäkhakeihinsa, tutkivat
tuliluikkujaan ja ammusvarastojaan todetaksensa, etteivät heidän
mustaihoiset palvelijansa olleet laiminlyöneet mitään tärkeätä.
Tallirengit satuloivat hevosia, ja Uzirin kiiltävät, ebeninväriset
soturit rasvasivat mustaa ihoansa, panivat päähänsä raakalaisten
sotapäähineet, maalasivat kasvonsa, käsivartensa ja jalkansa
sekä vatsansa kirjaviksi vaaleankeltaisella, tulipunaisella tai
sinertävänvalkoisella värillä, tarkastivat pienoisia kilpiään ja
myrkyttivät nuolensa ja hirvittävät sotatapparansa.
Hetkeksi unohdettiin karkulainen, mutta marssittuaan jonkun aikaa he
havaitsivat eräitä merkkejä, jotka johdattivat hänet heidän mieleensä
ja osoittivat, että hän oli kaukana heidän edellään arabialaisten
jäljillä. Ensimmäinen merkki hänestä oli puhvelihärän ruho. Suoraan
sydämen läpi ulottui iso aukko, jonka he tiesivät nyt muinaisaikaisen,
kivikärkisen keihään kulkuväyläksi. Kupeilta oli kiviveitsellä leikattu
viipaleita, ja vatsa oli ikäänkuin villipetojen repimä. Brown kumartui
tutkimaan maata härän ympäriltä. Oikaistuaan selkänsä hän katsoi
Greystokeen ja naurahti.
»Etkö sanonut, mikäli oikein käsitin, että hänen oli täytynyt tappaa
koira?» kysyi hän. »Katsoppas — he ovat vieretysten syöneet saaliinsa
ruumista.»
YHDESTOISTA LUKU
Naisen ryöstö
Kolme viikkoa oli Victoria Custer ollut nyt sheikki Ibn Aswadin
vankina, mutta hän ei ollut kokenut Afrikassa matkaamisen tavallisia
vaivoja lukuunottamatta mitään, mitä hän olisi voinut valittaa. Vieläpä
hänen oli sallittu ratsastaa eräällä noista harvoista aaseista, jotka
vielä olivat elossa, ja hänen ruokansa oli yhtä hyvää kuin Ibn Aswadin
itsensä, sillä vanha, ovela sheikki käsitti, että mitä paremmassa
kunnossa hänen vankinsa oli, sitä parempi hinta hänestä saataisiin
sulttaani Fuladin hovissa.
Abul Mukarram, Ibn Aswadin oikea käsi, huojuvakäyntinen nuori
arabialainen Saharan reunamailta, oli heittänyt himokkaita silmäyksiä
kauniiseen vankiin, mutta vanha sheikki vastasi jyrkän kieltävästi, kun
hänen luutnanttinsa ilmaisi hänelle kosimisaikeensa. Sitten havaitsi
Abul Mukarram, estettynä intohimoisista pyyteistään, asian käyvän
hänelle yhä vakavammaksi, kunnes ajatus tytön omistamisesta kiehtoi
hänet kokonaan.
Victoria oli välttämättömyyden pakosta tutustunut sen verran
erämaanpoikain kieleen, että kykeni keskustelemaan heidän kanssaan, ja
Abul Mukarram ratsasti usein hänen rinnallaan, katsellen nautinnokseen
hänen kasvojaan ja vartaloaan ja yrittäen samalla lisätä tytön
arvonantoa häntä kohtaan kertoilemalla urotöistään; mutta kun hän
vihdoin puhui rakkaudesta, käänsi tyttö hehkuvat ja suuttuneet kasvonsa
pois hänestä, pysäytti aasinsa ja kieltäytyi ratsastamasta edemmäs
hänen rinnallaan.
Ibn Aswald näki kauempaa riidan, ja kun hän ratsasti Victorian luo ja
kuuli totuuden, nuhteli hän Abul Mukarramia perinpohjaisesti, määräsi
hänet jonon jälkijoukkoon ja pani toisen arabialaisen valvomaan vankia.
Myrkylliset silmäykset, joita epäsuosioon joutunut Abul heitti sen
jälkeen monasti Victoriaan, panivat tytön sisäisesti värisemään, sillä
hän tiesi tehneensä miehen julmaksi ja leppymättömäksi vihollisekseen.
Ibn Aswad oli vain vihjaissut hänelle kohtalosta, joka häntä odotti,
mutta se riitti varoittamaan häntä, että kuolema oli parempi kuin
ne kärsimykset, joihin häntä raahattiin viidakon halki. Kaiken
valveilla-olonsa ajan hän hautoi mielessään pakosuunnitelmia, mutta ei
keksinyt ainoatakaan, joka ei olisi kohdannut voittamattomia esteitä.
Vaikka hänen olisi onnistunut huomaamatta poistua leiristä, niin kuinka
kauan hän voi toivoa pysyvänsä hengissä villissä viidakossa? Ja jos
hän säilyisikin jonkun ihmeen kautta hengissä vaikkapa kuukausimääriä,
niin mitä hyötyä siitä olisi, sillä hän ei osaisi palata entistä
tietä loordi Greystoken uudistalolle sen kummemmin kuin hän kykeni
määräämään oikeata ilmansuuntaa tiettömällä valtamerellä. Marssin
kauhut, jonka varrella joka päivä sattui inhoittavia näytelmiä hänen
silmäinsä edessä, tekivät hänet pahoinvoivaksi ja kyllästyneeksi.
Kun hän näki orjia, jotka kantoivat raskaita norsunluu-, teltta-
ja ruokatarvetaakkoja, lyötävän julmasti, nousivat kyyneleet hänen
silmiinsä. Raa'at teurastukset, jotka seurasivat väkivaltaista
tunkeutumista jokaiseen kohdattuun kylään, ahdistivat hänen sydäntään
ja herättivät hänessä häpeäntunteita noiden ihmisen hahmoon
pukeutuneiden eläinten takia, jotka kiihoittivat villejä ja pelkureita
manyuema-ihmissyöjiään menettelemään sanomattoman ilkivaltaisesti
kokoonlyyhistyneitä vankeja kohtaan, jotka joutuivat heidän käsiinsä.
Mutta vihdoin he tulivat kylään, missä onni väistyi heidän rinnaltaan
ja kieltäytyi heittäytymästä heidän syliinsä. Sensijaan he kohtasivat
lujaa vastarintaa. Hurjat, maalatut paholaiset taistelivat heitä
vastaan itsepintaisesti tuuma tuumalta, kunnes Ibn Aswad päätti tehdä
kierroksen ja mennä kylän ympäri mieluummin kuin uhrata useampia
seuralaistaan.
Taistelun melskeen ja sitä seuranneen lähtökiireen aikana havaitsi
Abul Mukarram tulleen odottamansa tilaisuuden. Vankeja, joihin
myös valkoinen tyttö kuului, työnnettiin peräytyväin ryöstelijäin
edelle, kun taas arabialaiset manyema-soturit muodostivat jälkijoukon
torjuakseen takaa-ajavia villejä.
Abul Mukarram sattui nyt tuntemaan erään pohjoiseen maahan vievän tien,
jota kaksi saattoi kulkea mukavasti ja jota myöten oli helppo paeta;
mutta se oli mahdotonta orjakaravaanille, koska tie vei englantilaisten
alueiden läpi. Jos tyttö suostuisi seuraamaan häntä vapaaehtoisesti,
niin kaikki olisi hyvin — jollei, silloin hän lähtisi yksin, mutta ei
ennen kuin olisi kostanut tytölle suunnitelmiensa mukaan. Hän poistui
sentähden hyökkäyslinjalta ja tunkeutui kauhunlyömäin orjain keskitse
Victoria Custeria vartioivan arabialaisen rinnalle.
»Mene Ibn Aswadin luo», sanoi hän. »Hän kutsuu sinua.»
Toinen katsoi Abuliin tarkasti hetkisen. »Valehtelet, Abul Mukarram»,
sanoi hän vihdoin. »Ibn Aswad kielsi minua erikoisesti sallimasta
sinun jäädä yksin tytön kanssa. Mene!» »Hullu!» mumisi Abul Mukarram,
ja veti miekalla satulanpukaan poikittain kiinnitetyn pitkän pyssyn
liipasimesta, pyssyn piipun ollessa tuskin jalankaan päässä toisen
arabialaisen vatsasta. Päästäen yhden ainoan parkaisun suistui mies
maahan aasinsa selästä.
»Lähtekäämme!» huudahti Abul Mukarram, tarttuen Victorian ratsun
suitsiin ja kääntyen länteen, viidakkoon.
Tyttö yritti heittäytyä satulastaan, mutta voimakas käsivarsi kietoutui
hänen vyötärölleen ja piteli häntä lujasti, kun aasit lähtivät
liikkeelle kyljittäin sekavain köynnöskasvimassojen välitse, jotka
melkein tyyten estivät heidän kulkuaan. Kerran Victoria huusi apua,
mutta alkuasukasten hurjat sotahuudot häivyttivät hänen äänensä.
Viidentoista minuutin kuluttua he kaksi tulivat jälleen polulle, jota
olivat noudattaneet kylää lähestyessään, ja pian kävi taistelun melske
heidän takanaan yhä heikommaksi, kunnes se häipyi kokonaan etäisyyteen.
Victoria Custerin ajatukset ahertelivat nopeasti suunnitellen jotakin
pelastuskeinoa hänen vierellään ratsastavan vaiteliaan olennon
seurasta. Revolveri tai vaikkapa vain veitsi olisi selvittänyt hänen
pulmallisen asemansa, mutta hänellä ei ollut kumpaakaan. Jos hänellä
olisi ollut, ei Abul Mukarramin henki olisi maksanut paljoakaan, sillä
tyttö oli suunniltaan epätoivoisesta kauhusta ajatellessaan sitä
kohtaloa, joka nyt häämöitti niin läheltä. Miettiessään, ettei voinut
lopettaa edes omaa elämäänsä, tuli hän jäykäksi ja kylmäksi. Oli vain
yksi keino: taistella hampain ja kynsin, kunnes mies itse raivoissaan
tappaisi hänet; mutta viime hetkeen saakka hän toivoi saavansa apua,
jonka saannin hän tunsi sydämensä syvimmässä sopukassa mahdottomaksi.
Yli kaksi tuntia matkasi Abul Mukarram isäntänsä luota, jolta oli
ryöstänyt orjattaren. Hän puhui vain vähän, ja tällöinkin hän puhui
kuin isäntä orjalleen. Keskipäivän maissa he jättivät viidakon ja
tulivat ylävämmälle seudulle, missä puut kohosivat pitemmän matkan
päässä toisistaan ja missä oli vähän, jos ollenkaan, pensaikkoa.
Matkaaminen oli täällä paljon helpompaa, ja heidän taipaleensa
taittui nopeammin. He ajoivat yhä sitä polkua pitkin, jota karavaani
oli tullut. Joskus seuraavana aamuna heidän pitäisi kääntyä jälleen
pohjoiseen ja lähteä seuraamaan uutta polkua.
Erään virran partaalla Abul Mukarram pysähtyi. Hän sitoi aasit liekään
ja kääntyi sitten tytön puoleen. »Kas niin», sanoi hän ja tarttui
tyttöön.
KAHDESTOISTA LUKU
Luolamies löytää naisensa
Joka päivä havaitsi Nu lähenevänsä nopeasti niitä, joiden kanssa
Nat-ul matkasi. Hänen toisen elämänsä kokemukset vakuuttivat hänelle,
että tytön täytyi olla vankina, mutta samalla hän käsitti, että asian
laita saattoi olla vallan toisinkin, sillä olihan hän luullut tytön
olleen vankina niiden luona, jotka olivat pitäneet häntä itseään
vankina, ja saanut vain tietää, että eräs heistä väitti tyttöä
sisarekseen. Se kaikki näytti Nu'sta ylen kummalliselta. Se meni
yli hänen ymmärryksensä. Nat-ul ei voinut olla Custerin sisar, ja
sittenkin hän oli nähnyt tytön ilmeisen onnellisena ja tyytyväisenä
noiden muukalaisten seurassa, ja Custer oli eittämättä ilmaissut
olevansa huolissaan tytön kohtalosta kuten ainakin veli. Curtiss, se
oli selvää, rakasti Nat-ulia — sen verran hän oli oivaltanut tämän
ja Custerin välisistä keskusteluista, joita oli salaa kuunnellut.
Miten oli mies voinut niin hyvin tutustua Nat-uliin niinä kahtena
päivänä, jotka olivat vierähtäneet siitä, kun Nu oli lähtenyt luolilta
rauhattoman meren rannalta metsästämään Uuta? Ja se aamu, jolloin
hän oli herännyt mahtavan luonnonmullistuksen vaikutuksesta, peittyi
samanlaiseen salaperäisyyden verhoon kuin ne merkilliset muutokset,
joita oli tapahtunut ulkonaisessa maailmassa samana lyhyenä aikana. Nu
oli ajatellut paljon noita ihmeellisiä tapauksia sillä tuloksella, että
alkoi tulla vakuutetuksi siitä, että hänen oli täytynyt nukkua paljon
kauemmin kuin oli luullut; mutta että sadantuhannen vuoden verkkainen
ja vaivaloinen kehitys oli vyörynyt hänen tajuttoman päänsä ylitse,
se ei tietenkään voinut juolahtaa hänen mieleensä edes pienimpänä
mahdollisuutena.
Hän oli myös punninnut Curtissin pilkallisia sanoja ja samalla niiden
muukalaisten elämää, joiden joukkoon hänet oli heitetty. Nopeasti hän
oli oivaltanut sen tosiasian, että heidän tapansa ja tottumuksensa
erosivat yhtä suuresti hänen omistaan kuin viidakon petojen tavoista
ja tottumuksista. Hän oli havainnut, että hänen tapansa lähentelivät
enemmän noiden mustien ja puolialastomain alkuasukkaiden tapoja, joita
valkoihoiset pitivät niin ala-arvoisina, etteivät edes syöneet heidän
kanssaan samassa pöydässä.
Hän oli pannut merkille, että mustat osoittivat muille valkoisille
ilmeistä kunnioitusta, jota he eivät kohdistaeet Nu'hun. Ja kun
Nu ei ollut typerä, joutui hän tekemään sen johtopäätöksen, että
valkoiset pitivät häntä alempiarvoisena, jopa ennen kuin Curtissin
sanat osoittivat hänen epäluulonsa tosiksi. Vaikka hänen ihonsa oli
valkoinen, niin ilmeisesti hän erosi muista valkoisista jollakin
erikoisella tavalla. Kenties se johtui hänen vaatetuksestaan. — Hän
oli yrittänyt käyttää outoja ruumiin verhoja, joita he olivat antaneet
hänelle, mutta ne olivat kiusalliset ja epämukavat. Ja vaikka hänellä
nykyisin oli harvoin kyllin lämmin, oli hän siitä huolimatta iloinnut,
kun tarjoutui tilaisuus heittää yltään kahlehtivat ja oudot pukimet.
Nämä ajatukset nostivat hänen mieleensä sen mahdollisuuden, että
jos muukalaiset olivat voineet tunnustaa Nat-ulin tasa-arvoiseksi
itsensä kanssa, niin tyttökin nautti tuollaista muukalaisten vaatimaa
arvonantoa. Ja jos asianlaita oli niin, oli selvää, että tyttö
katselisi Nu'ta uusien ystäväinsä näkökannalta — pitäisi häntä
alempiarvoisena.
Sellaiset mietelmät tekivät Nun hyvin alakuloiseksi, sillä hän rakasti
Nat-ulia ihan samalla tavoin kuin te tai minä voisimme rakastaa — ihan
samoin kuin tavalliset valkoiset miehet ovat aina rakastaneet — tuntien
hartautta, joka korotti hänen mieltymyksensä esineen jalustalle,
jonka edessä hän onnellisena tahtoi langeta maahan ja osoittaa
kunnioitustaan. Hänen intohimonsa ei ollut raakaa kuten alempien
rotujen, jotka usein tekevät avioliittomenot juhlallisemmiksi kalikalla
ja polkevat naisen aina alempiarvoisen tai karjan asemaan.
Silloinkin kun Nu pohti näitä mieltään askarruttavia, pulmallisia
kysymyksiä, olivat hänen silmänsä ja korvansa valppaina hänen
rientäessään karavaanin vasta äsken tallaamaa, verestä polkua pitkin.
Kaikki merkit viittasivat useiden ihmisten äskettäiseen matkaamiseen,
ja luolaihminen oli varma, että hän oli vain muutamien tuntien matkan
päässä saaliistansa.
Muutamien kilometrien päässä itään hänestä riensi pelastusretkikunta
Greystoken uudistalolta nopeasti eteenpäin toista polkua pitkin, aikoen
mennä arabialaisten edelle. Ibn Aswad oli tehnyt kaarroksen voidakseen
kiertää wazirien maan, ja hitaasti liikehtivine orjakaravaaneineen
hän oli tullut nyt paikkaan, joka linnunteitse oli vain muutamien
päivämatkojen päässä uudistalolta. Kevyesti varustettujen
takaa-ajajien, jotka olivat heiltä apua pyytämään tulleelta
sanantuojalta saaneet tietää arabialaisten valitseman tien, ei ollut
tarvinnut seurata saaliinsa jälkiä, vaan sensijaan he olivat marssineet
suoraan maan halki sitä paikkaa kohti, missä arvelivat pääsevänsä
karavaanin edelle.
Tästä johtui, että Nu ja Terkoz sekä uudistalon valkoisten ja wazirien
joukko lähestyivät Ibn Aswadia samaan aikaan vastakkaisilta tahoilla;
mutta Nun ei tarvinnut seurata ryöstäjäin jälkiä sinne, missä he yhä
torjuivat rajujen vambolien hurjia hyökkäyksiä, sillä hänen juostessaan
polkua pitkin koira rinnallaan keksivät hänen terävät silmänsä jotakin,
mikä koiralta, huolimatta sen ihmeellisestä vainukyvystä, saattoi jäädä
huokaamatta — kahden aasin kavioiden selvät jäljet, jotka johtivat
takaisin samaa polkua, jota haravaani oli mennyt.
Ne olivat arabialaisten aasien jälkiä, sen tiesi Nu, tuntien kaikkien
niiden eläinten erilaiset kavionjäljet, jotka viimeisten kolmen
päivän aikana olivat tulleet hänelle yhtä tutuiksi kuin hänen äitinsä
kasvot olivat aikanaan olleet. Mutta miksi ne johtivat takaisin samaa
tietä, jota vastikään olivat menneet? Nu pysähtyi ja kohotti päänsä
haistellakseen ilmaa ja kuunnellakseen tarkasti heikointakin ääntä
siltä taholta, mihin eläimet olivat häipyneet erottuaan vanhalta
polulta siinä kohden, missä hän oli huomannut niiden jäljet.
Mutta tuuli puhalsi vastakkaiselta suunnalta, joten Nu ei voinut tuntea
niiden hajua. Hän epäröi, oliko hänen jätettävä pääjoukkueen jäljet ja
seurattava näitä kahta vai jatkettava matkaansa. Eläinten käyntitavasta
— vieretysten — hän päätteli varmasti, että kummankin selässä oli
ratsastaja, koska ne päinvastaisessa tapauksessa olisivat kävelleet
perätysten sellaisten eläinten tapaan, jotka liikkuivat kapeilla
teillä; mutta mikään ei vihjaissut hänelle, että toinen ratsastaja
olisi ollut Nat-ul.
Hetkisen hän oli kahden vaiheilla, ja sitten hänen järkensä käski
häntä seuraamaan pääjoukkoa, sillä jos Nat-ul oli vankina, olisi hän
isomman seuran mukana — eikä ratsastaisi vastakkaiselle taholle yhden
ainoan vartijan saattamana, Juuri kun hän kääntyi jatkaakseen jälleen
takaa-ajoansa, tuli hänen korviinsa vasemmalta viidakosta heikko
ihmisääni — se oli naisen ääni, joka kimeydellään ilmaisi pelästyneen
vastustusta.
Peuran tavoin kääntyi Nu ja juoksi tuon tutun äänen viitoittamaan
suuntaan. Nopea susikoira sai panna parastaan pysyäkseen vikkelän
luolamiehen kintereillä, sillä Nu oli noussut maasta ja käytti
hyväkseen puiden oksia, niin etteivät pensaat viivästyttäneet
hänen pikaista lentoaan. Puusta puuhun hän hyppäsi tai lennähti,
heittäytyen toisinaan kaksikymmentäkin jalkaa ilman läpi toisesta
viidakkojättiläisestä toiseen. Hänen alapuolellaan kiiti läähättävä
Terkoz punaisen kielen roikkuessa sen vaahtoavasta kidasta; mutta
kaikesta nopeudestaan huolimatta he molemmat liikkuivat ääneti kuin
varjomaiset haamut.
Viidakon reunalla joutui Nu puistomaiseen metsään, ja edempänä hän näki
valkoviittaisen arabialaisen taivuttavan polvensa päällä naisolentoa
hitaasti taaksepäin. Toinen jäntevä, ruskea käsi puristi hänen
kurkkuaan, toinen oli kohotettu hänen kasvoihinsa aiottuun iskuun.
Nu näki, ettei voinut ennättää miehen luo kyllin ajoissa estääkseen
iskun, mutta hän saattoi kiinnittää toisen huomion itseensä niin
kauaksi aikaa, kuin oli tarpeen hänen ehtiäkseen miehen luo. Hänen
kurkustaan purkautui hänen aikoja sitten kuolleen kansansa villi
sotahuuto — huuto, joka saattoi satakunta viidakon eläintä hypähtämään
jaloilleen ja vapisemaan pelosta tai raivosta aina lajin mukaan. Ja se
sai Abul Mukarraminkin hätkähtämään, sillä koko elämänsä aikana hän ei
ollut koskaan kuullut mitään tuon jähmettävän taisteluhuudon vertaista.
Nähdessään, mikä vaara uhkasi, päästi hän tytön irti ja juoksi kohti
aasiansa, jonka satulasta riippui hänen pitkäputkinen pyssynsä
suojukseen pistettynä. Victoria Custerkin katsoi, ja se, mitä hän näki,
tuotti hänelle sanomatonta helpotusta ja onnentunnetta. Arabialainen
oli juurikään kääntynyt pyssy ampuma-asentoon kohotettuna, kun
luolamies ryntäsi hänen kimppuunsa. Tuliluikku pamahti ennenkuin se
väännettiin Abul Mukarramin käsistä ja singottiin syrjään, mutta kuula
erehtyi kauas maalistaan. Seuraavassa tuokiossa näki tyttö kahden
miehen painiskelevan, minkä hän tiesi kuolinkamppailuksi. Arabialainen
antoi vastustajalleen voimakkaita iskuja päähän ja kasvoihin, kun taas
luolamies, väkevien lihasten jännittyessä hänen hienon ihonsa alla,
yritti päästä käsiksi toisen kurkkuun.
Hurja susikoira hiiviskeli noiden kahden ympärillä, muristen
niskakarvat pystyssä ja odottaen tilaisuutta rynnätäkseen isäntänsä
valkoviittaisen vastustajan kimppuun. Victoria Custer, joka painoi
lujasti yhteenpuristettuja nyrkkejään rintaansa vasten, katseli noita
kahta miestä, jotka kamppailivat hänen tähtensä. Hän näki villin
miehen kauniin, tumman pään painuvan yhä alemmaksi vihollisen kurkkua
kohti, ja kun voimakkaat, valkoiset hampaat upposivat toisen kaulaan,
seurasi tyttö tätä eläimellistä tekoa saamatta lainkaan pyörryttävää
pahoinvointikohtausta.
Hän kuuli Nun ärähtävän melkein kuin koiran tuntiessaan suussansa
vihollisensa kuuman, punaisen veren maun. Hän näki väkevien leukojen
repivän ja raastavan arabialaisen kurkun pehmeätä lihaa. Hän näki
voimakkaiden käsien taivuttavan tuomitun Abul Mukarramin pään
taaksepäin. Hän näki raivoisan toverinsa ravistelevan miestä kuten
terrieri ravistelee rottaa, ja hänen sydämeensä tulvehti rajua alkuajan
ylpeyttä hänen katsellessaan miehen urhoollisuutta.
Victoria Custeria ei enää ollut olemassa. Se oli Nat-ul, villi
niokeneläinen neito, joka heittäytyi syleilemään Nu'ta, kun luolamies
viskasi syrjään surmaamansa miehen hengettömän ruumiin ja levitti
kätensä. Se oli Nat-ul Thantytär — Autiovuorten toisella puolen,
rauhattoman meren rannalla, asustavan Nun heimon Nat-ul, joka kietoi
kätensä herransa ja isäntänsä kaulaan ja painoi tämän huulet omille
kuumille huulilleen.
Se oli entisaikojen Nat-ul, joka seurasi Nun ja susikoiran pyörintää
kuolleen arabialaisen ruumiin ympärillä. Luolamies, joka liikehti
heimonsa kuolemantanssin siroin, villein askelin, milloin puoliksi
kyykistyneenä, milloin hypähtäen korkealle ja heittäen kivikärkisen
keihäänsä ilmaan, lauloi kuolleen ja haudatun aikakauden tenhoina
voitonhymniä, ja hänen vierellään kyykötti hänen yhtä villi puolisonsa,
lyöden tahtia hoikilla, valkoisilla käsillään.
Kun tanssi oli päättynyt, seisahtui Nu Nat-ulin eteen. Tyttö nousi
katsoen häneen, ja pitkän minuutin ajan he kaksi seisoivat ääneti
toisiansa silmäillen. Ensi kerran he kumpikin saattoivat tarkastella
toistensa piirteitä sen kummallisen ihmeen jälkeen, joka oli erottanut
heidät. Nu havaitsi, että jokin pieni muutos oli tapahtunut hänen
Nat-ulissaan. Se oli hän — sitä ei voinut epäillä; mutta hänessä
oli jotakin, mikä herätti Nu'ssa taikamaista kunnioitusta — hän oli
äärettömästi hienompi ja ihanampi kuin Nu oli koskaan aavistanut.