»Koska en usko hänen tehneen pahaa Victorialle», vastasi Barney. »Se
on kyllin riittävä syy, että jäämme odottamaan, kunnes saamme tietää
totuuden. Muutenkaan en missään tapaukissa salli surmattavan tiedotonta
ihmistä.»
»Hän on vain peto — hullu koira», väitti Curtiss itsepintaisesti.
»Hänet pitäisi tappaa jo sen vuoksi, mitä hän on. En koskaan olisi
luullut sinun puolustavan miestä, joka on tappanut sisaresi — Jumala
yksin tietää, minkä hirvittävän rikoksen hän on tehnyt ennenkuin tappoi
Victorian.»
»Älä ole mieletön, Curtiss», kivahti Barney. »Emmehän edes tiedä,
onko Victoria kuollut. On mahdollista, että tämä mies on ollut
avuttomana kuumeen kourissa pitkän aikaa. Hänen päässänsä on haava,
jonka luultavasti teki sinun viimeöinen laukauksesi. Jos hän virkoaa
tuosta vammasta, niin ehkä hän voi luoda jotakin valaistusta Victorian
katoamiseen. Jos käy ilmi, että hän on tehnyt tytölle pahaa, on vain
minulla oikeus vaatia selitystä — ei sinulla; mutta kuten äsken sanoin,
en usko tämän miehen vioittaneen hiuskarvaakaan sisareni päästä.»
»Mitä tiedät hänestä?» kysyi Curtiss.
»En koskaan ennen ole nähnyt häntä», vastasi Barney. »En tiedä, ken
hän on ja mistä hän tulee, mutta tiedän — no, vähät siitä mitä tiedän,
paitsi ettei kukaan muu kuin Barney Custer saa tappaa häntä.»
»Custer on oikeassa», puutui Brown puheeseen, »Tämän miehen tappaminen
kylmäverisesti merkitsisi murhaa. Te olette liian pikaisesti vetänyt
sen johtopäätöksen, Curtiss, että miss Curter on kuollut. Jos sallimme
teidän tappaa tämän miehen, riistämme ehkä parhaan mahdollisuuden
päästä tytön jäljille ja pelastaa hänet.»
Heidän keskustellessaan hiipi luolaan susikoira Terkozin laiha hahmo.
Arabialaisen isku ei ollut surmannut sitä, ja sen päälle kaadettu aimo
annos kylmää vettä oli jouduttanut sen virkoamista. Se nuuski vikisten
ympäri luolaa ikäänkuin Victoriaa etsiskellen. Miehet seurasivat sitä
ääneti, kun Brown oli sanonut: »Jos tämä mies on tehnyt pahaa miss
Custerille ja heittänyt ulos Terkozin, niin eläin tahtoo kiihkeästi
kostaa. Pitäkää sitä silmällä, ja jos Curtiss on oikeassa, ei kenenkään
meistä tarvitse toimia kostajana sisarenne puolesta — Terkoz huolehtii
siitä. Tunnen sen.»
»Jätämme sen Terkozin tehtäväksi», sanoi Barney luottavasti.
Kun eläin oli kiertänyt koko luolan ympäri, nuuskien kaikki loukot ja
halkeamat, tuli se jokaisen katselevan miehen luo ja nuuski kaikkia
tarkasti. Sitten se asteli suoraan tiedottoman Nun viereen, nuoli hänen
poskiaan ja laskeutui maahan hänen viereensä, painaen päänsä miehen
rinnalle, niin että sen hurjat, susimaiset silmät olivat suuntautuneina
suoraan ja tarkkaavina sitä vastapäätä seisoskelevaan miesryhmään.
»Katsokaas», virkkoi Barney, kumartuen ja silitellen eläimen päätä.
Koira uikutti hänelle; mutta kun Curtiss lähestyi, nousi se
niskakarvojaan pöyhistäen ja murisi hänelle pahaenteisesti, seisten
poikittain Nun ruumiin päällä.
»Teidän on parasta pysytellä loitolla siitä, Curtiss», varoitti Brown.
»Sen mieltymyksen ja vastenmielisyyden tunteet ovat aina olleet
omituisia, ja se on peräti pahasisuinen olio, jos sitä vastustetaan.
Se on jo tappanut yhden miehen — ison wainbol-keihäsmiehen, joka
väijyskeli Greystokea pohjoisessa maassa viime syksynä. Katsotaanpa,
suhtautuuko se samalla tavoin meihin muihin.» Mutta toisen toisensa
jälkeen salli Terkoz lähestyä Nu'ta — vain Curtiss näytti kuohuttavan
sen villiä suojeluvaistoa.
Kun he keskustelivat lähimmän tulevaisuuden suunnitelmista, aukaisi
Nu silmänsä tullen tajuihinsa. Nähdessään vieraat olennot ympärillään
hän nousi istualleen ja tavoitti keihästään; mutta Barney oli kaiken
varalta korjannut tämän aseen samoin kuin veitsen ja kirveen hänen
ulottuvillaan.
Kun luolamies kohottautui istumaan, laski Barney loisen kätensä hänen
olkapäälleen. »Emme tee sinulle pahaa», sanoi hän, »jos kerrot meille,
miten on sisareni käynyt». Ja siirtäen sitten huulensa lähelle toisen
korvaa hän kuiskasi: »Missä on Nat-ul?»
Nu käsitti vain yhden ainoan sanan, Nat-ul; mutta ystävällinen
äänensävy ja hänen olkapäällään lepäävä käsi vakuuttivat hänelle, ettei
tämä mies ollut vihollinen. Hän pudisti päätänsä kieltävästi. »Nu ei
ymmärrä vieraan kieltä», sanoi hän. Ja sitten hän teki saman kysymykset
kuin Barney: »Missä on Nat-ul?» Amerikkalainen kykeni tajuamaan vain
nimen, mutta jo sekin ilmaisi hänelle, että tässä oli tosiaan hänen
sisarensa unien mies.
Kun kävi täysin selväksi, ettei mies kyennyt käsittämään mitään, mitä
he puhuivat hänelle, ja ettei hän voinut lähteä liikkeelle, päätettiin!
hänet lähettää uudistaloon muutamien alkuasukaskantajien mukana, jotka
kuuluivat seuraan, ja muut taas jatkaisivat kadonneen tytön etsiskelyä;
Terkoz salli heidän nostaa Nun käsivarsilleen ja viedä hänet ulos,
missä hänet laskettiin karkeatekoisille paareille, jotka kyhättiin
kokoon satulapeitteestä ja kahden heitä seuranneen wazirimetsästäjän
keihäästä.
Barney tajusi, että tämä mies voi tarjota avaimen Victorian olinpaikkaa
koskevan arvoituksen ratkaisuun, ja senvuoksi, peläten, että mies ehkä
yrittäisi paeta, hän päätti seurata häntä itse tietäessään, että hänen
sisarensa etsintä sujui yhtä hyvin ilman häntäkin. Sillä välin hän
saattaisi keksiä jonkin keinon, jonka avulla voisi päästä lähempään
kosketukseen vieraan kanssa.
Ja niin he lähtivät matkalle uudistaloa kohti. Neljä puolialastonta
mustaihoista kantoi karkeatekoisia paareja. Toisella sivulla asteli
susikoira Terkoz ja toisella Barney Custer. Neljä wazirisoturia seurasi
heitä.
YHDEKSÄS LUKU
Nu lähtee etsimään Nat—ulia
Nu, heikko ja sairas, oli välinpitämätön kohtalostaan. Olivatko hänet
vanginneet viholliset, se oli yhdentekevää. Hän tiesi, mitä oli
odotettavissa — orjuus tai kuolema, sillä ihmiset menettelivät sillä
tavoin sikäli kuin Nu tunsi heitä. Jos seuraisi orjuus, tarjoutuisi
aina tilaisuus pakoon. Jos kuolema, ei hänen tarvitsisi ainakaan
kestää yksinäisyyttä vieraassa maailmassa kaukana omasta kansastaan ja
verrattomasta Nat-ulistaan, jonka hän näki nyt vain unissaan.
Hän ihmetteli, mitä tuo kummallisesti puettu vieras tiesi Nat-ulista.
Mies oli ihan varmasti lausunut hänen nimensä. Voiko olla mahdollista,
että tyttökin oli vankina näiden ihmisten joukossa? Nu oli ihan
varmasti nähnyt hänet puutarhassa vieraan luolan edustalla, missä oli
tappanut pienoiskokoisen Zorin, joka oli aikonut lyödä Nat-ulin. Se ei
ollut unta, siitä oli Nu varma, ja niin ollen täytyi tytön tietenkin
olla vankina.
Muistellessaan leijonaa hän melkein hymyili. Kuinka piskuinen eläin
se olikaan ollut! Vanha Zor, joka metsästi apinakansan metsässä ja
asusti Autiovuorten tämänpuolisissa rinteissä sijaitsevissa luolissa,
olisi ahmaissut moisen toverinsa hyvinkin kahdella suupalalla. Entä
Uu! Uun aivastuskin olisi saanut hänet rientämään Mustalle Suolle,
minne Uu ei uskaltanut tulla suuren painavuutensa takia. Se maailma
oli merkillinen, mihin Nu havaitsi joutuneensa. Seutu näytti hänestä
melkein autiolta, ja sittenkin hän oli troopillisen Afrikan sydämessä.
Eläimet näyttivät, pieniltä ja vähäpätöisiltä — hänen tappamansa
leijona oli siitä huolimatta suurimpia, mitä Brown tai Greystoke
koskaan olivat nähneet —, ja hän värisi päiväntasaajan polttavan
auringon hehkussakin.
Kuinka hän kaipasikaan synnyinmaatansa, sen mahtavia eläimiä, sen
jättiläismäistä kasvistoa ja sen kuumaa, kosteata ilmakehää, jonka läpi
iso, pilkukas aurinko näytti luonnottoman suurelta ja läheiseltä!
Viikon verran hoideltiin Nu'ta Greystoken bungalowissa. Oli aikoja,
jolloin hänen eloon jäämisensä näytti epätoivoiselta, sillä
kuulanhaava, joka oli uurtanut toisen ohimon paljaaksi luuta myöten,
oli tulehtunut; mutta vihdoin hän alkoi parantua ja sen jälkeen hänen
toipumisensa oli nopeata, sillä hänen ruumiinsa oli kaikin puolin
täysin terve.
Useat etsiskely retkikunnat palasivat toinen toisensa jälkeen saamatta
vihiäkään Victoria Custerin olinpaikasta. Barney tiesi, että hänen
ystävänsä olivat tehneet kaikki, mitä he voivat tehdä; mutta hän
elätti itsessään sitkeästi sitä uskoa, että avain tämän hämmästyttävän
salaisuuden ratkaisuun oli kätkettynä tuon oudon jättiläisen rintaan,
joka oleili toipilaana riippumatossa, joka oli pantu Barneyn omaan
huoneeseen. Curtiss oli siirretty toisiin huoneisiin, ja Barney
oleskeli öin päivin potilaansa vuoteen lähettyvillä.
Pääsyynä hänen sellaiseen menettelyynsä oli hänen halunsa estää miestä
pakenemasta ja hänen toivonsa keksiä niin pian kuin mahdollista joku
keino, jonka avulla voisi päästä keskustelemaan vieraan kanssa.
Haavoittunut mies oli jo oppinut ilmaisemaan yksinkertaisimpia
tarpeitaan englanniksi, ja se helppous, jolla mies näkyi tajuavan, mitä
Barney vain yritti opettaa hänelle, oli vakuutena amerikkalaiselle
hänen tämänsuuntaisten ponnistustensa pikaisesta menestymisestä.
Curtiss katseli vierasta yhä epäluuloisesti ja huonosti peitetyn
vihamielisesti. Hän oli varma, että mies oli murhannut Victoria
Custerin, ja kun hänen ei onnistunut saada toisia vakuutetuksi, että
heidän piti itse ryhtyä jakamaan oikeutta ja teloittaa vanki pitemmittä
puheitta, vaati hän nyt kivenkovaan, että mies oli vietävä lähimpään
paikkaan, mihin sivistynyt maailma on järjestänyt lainkäyttökoneiston,
ja jätettävä viranomaisten käsiin.
Toisaalta taasen oli Barney yhtä järkähtämättömästi päättänyt
odottaa, kunnes mies olisi oppinut niin hyvin englantia, että he
voivat ottaa hänet kunnollisesti kuulusteltavaksi, minkä jälkeen
olisi toimittava kuulustelun tulosten mukaisesti. Hän ei saattanut
unohtaa, että tämän kauniin jättiläisen ja hänen sisarensa välillä
oli ollut jonkinlainen kummallinen ja selittämätön side, eikä liioin
sitä, että mies oli omasta aloitteestaan pelastanut hänen sisarensa
hengen, kun »vanha veijari» hyökkäsi Victorian kimppuun. Barney oli
rakastanut ja menettänyt, koska oli rakastanut tyttöä, joka ei ollut
hänen saavutettavissaan, ja niin hänen myötätuntonsa kohdistui tähän
mieheen, joka, sen hän uskoi lujasti, rakasti hänen sisartaan. Vaikka
Victorian unennäöt olivat olleet salaperäisiä, täytyi Barneyn myöntää,
että niissä oli ollut enemmän todellista kuin Victoria tai hän olivat
kuvitelleetkaan, ja nyt hän tunsi, että hänen täytyi Victorian vuoksi
puolustaa tätä unien miestä tytön itsensä poissaollessa.
Ensimmäisiä asioita, joita Barney koetti painaa miehen mieleen, oli se,
että Nu oli vanki, ja siltä varalta, että hän yrittäisi paeta yöllä
Barneyn nukkuessa, oli Greystoke pannut Terkozin vahtimaan häntä. Mutta
Nu ei näyttänyt halukkaalta pakenemaan. Hänen ainoana toiveenaan oli
ilmeisesti hänen vangitsijainsa oudon kielen oppiminen. Kaksi viikkoa
sen jälkeen, kun hän kykeni nousemaan vuoteeltaan, hän uhrasi kokonaan
englanninkielen opettelemiseen. Hän sai vapaasti tulla ja mennä
talossa, mutta hänen aseensa oli viety pois, kätketty loordi Greystoken
työhuoneeseen, ja Barney saatteli häntä aina, välistä seurassaan talon
muita asukkaita.
Nu odotteli Nat-ulia ja oli varma, että tyttö palaisi jälleen tähän
luolaan, jota hänen uudet tuttavansa nimittivät bungalowiksi. Barney
odotti miehen mainitsevan jotakin hänen sisarestaan. Eräänä päivänä
tuli Curtiss Nun luo, joka istui parvekkeella. Terkoz lepäsi hänen
jalkojensa juuressa. Nu'lla oli khaki-puku — muuan Greystoken vanha
vaatekerta, avarin, mitä talossa oli, mutta ei vähääkään liian avara.
Curtissin lähestyessä käänsi susikoira pienet, hurjat silmänsä häneen
siirtämättä päätänsä etukäpäliltään ja ärisi. Nu laski saappaaseen
pistetyn jalkansa eläimen kaulalle estääkseen sitä hyökkäämästä.
Koiran vihanpurkaus kiukutti Curtissia. Hän vihasi eläintä, ja hän
vihasi Nu'ta yhtä ylettömästi — hän ei tiennyt miksi, sillä näytti
siltä kuin hänen vierasta kohtaan tuntemallaan vihalla ei olisi
ollut mitään tekemistä sen hänen uskonsa synnyttämän, oikeutetun
kiukun kanssa, että mies oli rikollisen tietoinen Victoria Custerin
kohtalosta. Hän pysähtyi luolamiehen eteen.
»Tahdon tehdä sinulle erään kysymyksen», sanoi hän kylmästi. »Minua
on haluttanut tehdä se jo aikoja sitten, mutta joku muu on aina ollut
kintereillä.»
Nu nyökkäsi. »Mitä voi Nu kertoa sinulle?» kysyi hän.
»Voit sanoa minulle, missä on miss Custer», vastasi Curtiss.
»Miss Custer? En käsitä, mitä tarkoitat. En koskaan ole kuullut miss
Custerista.»
»Valehtelet!» huusi Curtiss menettäen malttinsa. »Hänen viittansa
löydettiin sinun pääsi alta saastaisesta pesästäsi.»
Nu kohosi hitaasti seisaalleen.
»Mitä merkitsee 'valehtelet'?» kysyi hän. »En ymmärrä vielä kaikkea,
mitä ihmiset puhuvat minulle; mutta voin käsittää paljon sanontatavasta
ja äänensävystä, ja minä en pidä äänensävystäsi, Curtiss.»
»Vastaa kysymykseeni», huudahti Curtiss. »Missä on Victoria Custer? Ja
kun puhut minulle, niin muista, että minä olen herra Curtiss — sinä
kirottu valkoihoinen neekeri.»
»Mitä merkitsee 'valehtelet'?» jatkoi Nu itsepintaisesti. »Ja mitä
on 'neekeri'? Ja miksi tulisi minun nimittää sinua herraksi? En pidä
äänesi sävystä, Curtiss.»
Juuri tällä hetkellä ilmestyi paikalle Barney. Yksi ainoa silmäys
miesten asenteeseen ilmaisi, että hän oli tullut viime hetkellä
estämään murhenäytelmän syntymisen. Mustatukkainen jättiläinen seisoi
paikallaan, niskakarvojaan pöyhistelevä susikoira vieressään. Miehen
asento muistutti eniten hyppäykseen jännittäytyvän ison, mustan
pantterin asentoa. Curtissin käsi tapaili pyssyn perää kupeelta. Barney
astui heidän väliinsä.
»Mitä tämä merkitsee, Curtiss?» kysyi hän terävästi. Curtiss oli ollut
hänen sydämellinen ystävänsä vuosikausia — ystävä sivistyneessä,
ylellisessä ja mukavuutta rakastavassa maailmassa. Hän oli tuntenut
Curtissin olosuhteissa, joissa Curtiss saattoi tyydyttää kaikki
mielihalunsa, ja Curtiss oli vasta taannoin näyttänyt hienolta
mieheltä. Mutta siitä lähtien, kun hän oli kohdannut vastuksia ja
pettynyt, oli Barney havainnut hänessä luonteenominaisuuksia, jotka
koskaan aikaisemmin eivät olleet ilmenneet. Hänen ahdasmielinen ja
järjetön vihansa puolivilliä, valkoista miestä kohtaan oli ensiksi
herättänyt Barneyssa epäilyksiä ystävänsä luonteensuuruudesta. Ja
sitten — mikä oli anteeksiantamattomin kaikista synneistä — oli
Curtiss nurkunut matkan vaivoja, kun etsiskelyretkikunnat olivat
olleet toimessa. Butzow oli kertonut siitä Barneylle sekä kuvaillut
lisäksi, kuinka Curtiss oli epärehellisesti koettanut vapautua paljosta
työstä, minkä muut valkoiset miehet olivat ottaneet suorittaakseen, kun
leiripaikalla ei ollut kylliksi kykeneviä palvelijoita.
Curtiss ei vastannut mitään Barneyn kysymykseen. Sensijaan hän
käännähti ympäri ja asteli pois. Nu laski kätensä amerikkalaisen
olkapäälle.
»Mitä merkitsee 'valehtelet', Custer?» kysyi hän.
Barney yritti selittää.
»Ymmärrän», virkkoi Nu. »Entä mitä on 'neekeri' ja 'herra'?»
Taasen Barney pani parastaan selittääksensä.
»Kuka on miss Custer?» kysyi Nu.
Barney katsoi mieheen hämmästyneenä.
»Etkö tiedä?» kysyi hän.
»Kuinka voisin tietää sitä?»
»Hän on minun sisareni», virkkoi Barney katsoen tiukasti mieheen.
»Sinun sisaresi?» tiedusti Nu. »En tiennyt, että sinulla oli sisar,
Custer.»
»Etkö tuntenut sisartani, Nat-ulia?» huudahti Barney.
»Nat-ulia!» riehahti mies. »Nat-ul sinun sisaresi?»
»Niin. Luulin sinun tienneen sen.»
»Mutta ethän sinä ole Aht Thanpoika», virkkoi Nu, »eikä Nat-ulilla
ollut muita veljiä».
»Minä olen sen tytön veli, jonka pelastit leijonan kynsistä tuolla
puutarhassa», sanoi Barney. »Hänetkö tunnet Nat-ulin nimellä?»
»Hän oli Nat-ul.»
»Missä hän on?» huudahti Barney.
»Minä en tiedä», vastasi Nu. »Luulin hänen olleen vankina teidän
keskuudessanne ja olen tyynesti odotellut täällä, että hänet tuotaisiin
takaisin.»
»Sinä näit hänet viimeksi», sanoi Barney. Oli tullut aika selvittää
välit tämän miehen kanssa.
»Sinä näit hänet viimeksi. Hän oli sinun luolassasi vuorella. Löysimme
sieltä hänen viittansa, ja tämä koira makasi tajuttomana lähteen
partaalla. Miten kävi hänen?»
Nu seisoi siinä tylsää käsittämättömyyttä osoittava ilme hienoilla
kasvoillaan. Näytti kuin hän olisi saanut huumaavan iskun.
»Hän oli siellä?» sanoi Nu vihdoin hiljaisella äänellä. »Hän oli
siellä minun luolassani, ja minä luulin sitä vain unennäöksi. Hän
on mennyt pois, ja monia päiviä olen minä oleskellut täällä mitään
tekemättä sillä aikaa kun hän harhailee keskellä metsän vaaroja yksin
ja suojattomana. Tai», jatkoi hän, käyden hieman toivehikkaammaksi,
»hän onkin löytänyt tien meidän oman kansamme luo luolille, rauhattoman
meren rannalle. Mutta kuinka hän olisi voinut? En edes minä, mies ja
suuri metsästäjä, saata edes aavistaa, millä taholla sijaitsee isäni
Nun maa. Kenties sinä voit sanoa sen minulle?»
Barney pudisti päätänsä. Hänen pettymyksensä oli suuri. Hän oli ollut
varma, että Nu voisi luoda jotakin valaistusta Victorian olinpaikkaan.
Hän ihmetteli, puhuiko mies hänelle totta. Epäilykset alkoivat ahdistaa
häntä. Näytti tuskin uskottavalta, että Victoria oli voinut oleskella
miehen tyyssijassa tämän tietämättä mitään hänen läsnäolostaan. Hyvin
vähän, jos ollenkaan, saattoi epäillä, ettei hän olisi ollut siellä.
Muuta selitystä ei voitu antaa kuin että Nu oli, kuten Curtiss oli
viittaillut, ryöstänyt hänet bungalowin lähistöltä, surmannut hänet ja
vienyt keihäänsä ja tytön viitan mukanaan takaisin luolaansa; mutta
tämä ei selittänyt koiran läsnäoloa eikä eläimen ilmeistä uskollisuutta
miestä kohtaan.
Nu oli lähtenyt parvekkeelta ja astui bungalowiin. Barney seurasi
häntä. Luolamies etsiskeli jotakin kaikkialta talosta.
»Mitä etsit?» kysyi amerikkalainen.
»Keihästäni», vastasi Nu.
»Mitä sillä teet?»
»Lähden etsimään Nat-ulia.»
Barney laski kätensä toisen olkapäälle.
»Ei», sanoi hän, »sinä et lähde täältä ennenkuin löydämme sisareni —
sinä olet vanki. Ymmärrätkö?»
Luolamies oikaisihe koko pituuteensa. Hänen huulillaan päilyi
pilkallinen hymy. »Kuka voi estää minua?»
Barney veti esiin revolverinsa. »Tämä», sanoi hän.
Tuokion ajan näytti mies syventyneen ajatuksiinsa. Hän katsoi uhkaavaa
asetta ja sitten avoimista ikkunoista kaukaisia vuoria kohti.
»Voin odottaa, hänen tähtensä», virkkoi Nu.
»Älä yritäkään paeta», varoitti Barney. »Sinua vartioidaan tarkoin.
Terkoz nostaa hälytyksen, vaikka se ei kykenisikään pysäyttämään
sinua, joskin se itse asiassa voi pysäyttää sinut varsin helposti.
Jos olisin sinun asemassasi, en millään muotoa jättäytyisi Terkozin
pysäytettäväksi: — se on villi kuin leijona, jos sitä ärsytetään, ja
melkein yhtä hirvittävä.»
Barney ei nähnyt hymyä, joka välähti luolamiehen huulilla hänen
lausuessaan nämä sanat, sillä hän oli kääntynyt mennäkseen jälleen
nojatuoliinsa parvekkeelle. Myöhemmin kertoi Barney toisille, että
Nu näytti käsittävän pakoyritysten hyödyttömyyden, mutta sinä yönä
hän lukitsi heidän ovensa visusti, pisti avaimen pieluksensa alle ja
veti telttasänkynsä huoneen kaksipuolisen ikkunan alle. Hän ajatteli,
että vain voimakas, hiipivä kissa voisi poistua kamarista häntä
herättämättä, vaikkei Terkoz olisikaan paneutunut pitkäkseen vangin
riippumaton viereen.
Keskiyön tienoilla aukaisi luolamies silmänsä. Amerikkalaisen tasainen
hengitys todisti hänen nukkuvan sikeästi. Nu kurkotti kätensä nukkuvaa
Terkozia kohti, päästäen samalla hiljaisen, hyrräävän äänen huuliltaan.
Eläin kohotti päätänsä.
»Hys!» kuiskasi Nu. Sitten hän nousi istualleen ja laski hyvin
varovasti jalkansa lattialle. Hän kumartui ja nosti painavan susikoiran
syliinsä. Eläin kohotti vain kuononsa miehen kasvoille ja nuoli hänen
poskiaan. Nu hymyili. Hän muisti Custerin sanat: »Terkoz nostaa
hälytyksen, vaikka se ei kykenisikään pysäyttämään sinua.»
Luolaihminen lähestyi telttasänkyä, jossa Barney lepäsi rauhalliseen
uneen vaipuneena. Hän laski toisen kätensä avoimen ikkunan kamanalle,
nojautuen nukkujan yli. Koiraa hän piti toisessa kainalossaan.
Äänettömästi hän hyppäsi telttasängyn yli, läpi ikkunan, ja putosi
hiljaa ulkopuolelle parvekkeelle. Puutarhassa hän laski Terkozin
maahan, käskien sitä odottamaan paikallaan; sitten hän meni noutamaan
bungalowin arkihuoneesta keihäänsä, kirveensä ja veitsensä. Hetkistä
myöhemmin loittonivat alastoman miehen ja laihan susikoiran hahmot
trooppisessa kuutamossa kumpuisen tasangon poikki eteläisiä vuoria
kohti.
KYMMENES LUKU j
Jäljillä
Päivä oli jo valjennut, kun Barney Custer heräsi Ensimmäiseksi hän
ajatteli vankiaan, ja kun hänen silmänsä osuivat huoneen toisella
puolella olevaan tyhjään riippumattoon, ponnahti amerikkalainen
keskelle lattiaa yhdellä ainoalla hyppäyksellä. Yöpuvussaan hän juoksi
ulos arkihuoneeseen ja nosti hälytyksen. Seuraavassa tuokiossa oli
etsiskely käynnissä, mutta ainoatakaan jälkeä ei luolamiehestä eikä
Terkoz-vartijasta löydetty.
»Hänen on täytynyt tappaa koira», väitti Greystoke; mutta heidän ei
onnistunut löytää eläimen ruumista siitä yksinkertaisesta syystä,
että Terkoz nuuski samalla hetkellä niskakarvat kiukusta pystyssä
sitä paikkaa, missä lähes kuukautta aikaisemmin oli suistunut maahan
arabialaisen iskusta yrittäessään suojella tyttöä, johon oli kiintynyt.
Sen tutkiessa paikkaa riensi sen yhtä villi kumppani ylempänä
vuorenrinteessä sijaitsevaan luolaan ja puhdisti veitsellään Uun
pään, jonka oli haudannut erään halkeaman pehmoiseen maahan itse
pesään. Voitonmerkki oli jo melkoisen kehnossa mätänemistilassa, ja
Nu tajusi, että hänen täytyi kieltäytyä nautinnosta saada laskea
se pilaantumattomana tulevan puolisonsa jalkojen juureen; mutta
isot miekkahampaat olivat jäljellä kuin myös pääkallo. Hän irroitti
edelliset, kiinnittäen ne vyötäröhihnaansa, ja jätti pään jäännökset
luolan ulkopuolelle, missä korppikotkat olisivat nokkineet ne puhtaaksi
lihasta Nun palattua, sillä hän ei halunnut ottaa päätä taatakseen
lähtiessään etsimään Nat-ulia.
Terkozin päästämä kova murahdus ilmaisi äkkiä sen päässeen jäljille,
ja merkin kuullessaan juoksi Nu alas vuorenrinnettä sinne, missä
kärsimätön eläin odotti häntä. Hetkistä myöhemmin riensi kaksi
villiä saalistajaa arabialaisten orja- ja norsunluumetsästäjäin
jälkiä pitkin. Vaikka polku oli vanha, oli se kuitenkin kyllin
selvä näille kahdelle. Koiran hajuaisti oli vain hieman tarkempi
kuin hänen ihmiskumppaninsa, mutta mies noudatti melkein yksinomaan
paljonpuhuvia merkkejä, joita hänen silmänsä keksivät, jättäen jälkien
vainuamisen eläimen tehtäväksi, sillä tällätavoin hänellä oli ollut
tapana metsästää Terkozin villien, susimaisten esi-isien kanssa
satatuhatta vuotta aikaisemmin. He taivalsivat ääneti ja nopeasti
viidakon halki, laaksojen poikki, kiemurtelevia vuoripolkuja, mihin
hyvänsä karavaania leveä tie vain johti. Yhdessä päivässä he matkasivat
yhtä pitkän taipaleen kuin karavaani oli matkannut viikossa. Yön he
nukkuivat jonkun ison puun juurella, mies ja eläin mykkyrässä toisiinsa
painautuneina, tai ryömivät pimeisiin luoliin, kun tie vei vuoriston
halki, tai mies saattoi leijona Zorin ollessa liikkeellä rakentaa
karkeatekoisen tasanteen korkealle puun lehvistään, jotta hän ja koira
voisivat nukkua rauhassa koko yön.