aivojaan — loikkasi luolamies edessä olleiden ruusupensaiden yli
yhdellä ainoalla hyppäyksellä ja juoksi, keihäs kodollaan kädessä
pahaa-aavistamattoman tytön jälkeen. Iso leijona näki hänen tulevan
ja hyppäsi kuutamoon, jotta siltä ei petollisesti olisi viety
saalista ennenkuin tarkoitettu uhri oli vielä ehtinyt päästä ihan sen
hyppäyspiiriin.
Peto päästi ilmoille kauhistavan karjahduksen, joka sai tytön pelosta
jähmettymään, ja sitten juoksi alaston jättiläisolento hänen ohitseen
uhmaten pedon hirvittävää hyökkäystä. Hän näki ison käsivarren
heiluttavan valtavaa keihästä, sinkoavan aseen raivostunutta petoa
kohti — ja sitten hän pyörtyi.
Kun leijonan karjahduksen villi ääni rikkoi tyynen yön hiljaisuuden,
hypähtivät Curtiss ja Barney Custer jaloilleen ja lähtivät juoksemaan
bungalowin sille puolelle, mistä ääni oli kuulunut. Curtiss puristi
pyssyä, jonka hän vastikään oli uudestaan ladannut. Kun hän kääntyi
rakennuksen nurkkauksessa, äkkäsi hän pikaisen vilahduksen jostakin
liikkuvasta pensaiden lähellä viidenkymmenen metrin päässä. Hän kohotti
aseensa ja ampui.
Leijonan kumea karjahdus ja vastaukseksi kajahtanut ison pyssyn pamaus
olivat herättäneet talon koko väen, niin että Barney ja Curtiss olivat
olleet tuskin minuuttiakaan kaatuneen tytön vieressä, kun parikymmentä
valkoista ja mustaa miestä oli kokoontunut heidän ympärilleen.
Valtavan ison leijonan kuollut ruumis lepäsi tuskin kahdenkymmenen
jalan päässä Victoria Custerista, mutta tytön nopea tointuminen tuotti,
sanomatonta helpotusta kaikille, sillä hän oli vahingoittumaton.
Barney nosti hänet syliinsä ja vei huoneeseen, kun taas toiset jäivät
tutkimaan kuollutta petoa. Keskeltä rintaa pisti esiin puinen varsi,
ja kun he olivat vetäneet sen ulos, mikä vaati neljän väkevän miehen
yhteisiä voimanponnistuksia, niin he havaitsivat, että kivikärkinen
keihäs oli tunkeutunut suoraan villin sydämen läpi melkein eläimen koko
ruumiin pituudelta.
»Seebran tappaja», virkkoi Brown Greystokelle. Viimeksimainittu
nyökäytti päätänsä.
»Meidän täytyy löytää hänet», sanoi hän. »Hän on tehnyt meille suuren
palveluksen. Ilman häntä ei miss Curtiss olisi enää elävien kirjoissa.»
Mutta vaikka kaksikymmentä miestä tutki pihamaata ja kauempana olevaa
tasankoa useampia tunteja, eivät he löytäneet minkäänlaista jälkeä
»vanhan veijarin» surmaajasta. Ja syynä siihen, etteivät he löytäneet
häntä kedolta, oli se, että hän lepäsi ihan heidän nenänsä alla
pienessä kukoistavassa pensasrykelmässä, päässänsä luodin tekemä haava.
SEITSEMÄS LUKU
Victoria noudattaa kutsua
Seuraavana aamuna tarkastelivat miehet kivimäistä keihästä parvekkeella
juuri ruokasalin edustalla.
»Tämä on ihmeellisin asia laatuaan, mitä koskaan olen nähnyt»,
sanoi Greystoke. »Voin melkein vannoa, ettei sitä ole tehnyt kukaan
nykypäivien Afrikan heimojen jäsenistä. Näin kerran muutamia
samanlaisia kärkiä, vaikka tosin British Museumissa. Ne oli löydetty
erään esihistoriallisen luola-asunnon raunioista.»
Ruokasalin ikkunasta juuri heidän takaansa tuijotti tyttö silmät
pyöreinä ja ihmetyksestä äänetönnä karkeatekoiseen aseeseen, joka
hänelle merkitsi selvää todistusta sen olennon todellisuudesta, jota
hän oli luullut vain toiseksi harhakuvitelmaksi — alastoman miehen
juoksevasta hahmosta, joka oli rynnännyt hänen ohitseen hyökkäävää
leijonaa vastaan hetkistä aikaisemmin kuin hän oli pyörtynyt. Eräs
miehistä kääntyi ja näki hänen seisovan siinä.
»Kas, miss Custer», huudahti mies. »Huomaan, ettette tänä aamuna voi
pahemmin huolimatta pienestä viimeöisestä seikkailustanne. Tässä on
todistuskappale, jonka pelastajanne jätti jälkeensä vanhan veijarin
sydämeen. Ettekö halua tarkastella sitä?»
Tyttö astui eteenpäin, kätkien todelliset tunteensa iloisen hymyn
naamion taakse. Hän otti käsiinsä Nu Nunpojan keihään, ja hänen
sydämensä täytti puolittain villi riemu, kun hän tunnusteli ison
heittoaseen painoa.
»Millainen täytyikään sen miehen olla, joka heiluttelee noin valtavaa
asetta!» huudahti hän. Barney Custer piti tarkoin silmällä sisartansa,
sillä kun keihäs löytyi leijonan ruumiista, oli hänen mieleensä äkkiä
palautunut Victorian kuvaus unien miehestä — »Hänellä on iso keihäs,
kiviteräinen — tuntisin sen samalla hetkellä kuin näkisin sen —»
Nuori mies astui sisarensa viereen ja laski toisen kätensä hänen
hartioilleen. Tyttö katsoi häntä kasvoihin ja kuiskasi sitten
hiljaisella äänellä, jota muut eivät voineet kuulla: »Se on hänen,
Barney. Tiesin, että tuntisin sen.»
Jonkun aikaa oli nuorta miestä huolestuttanut pelko sisaren
terveydestä. Nyt hänen täytyi tuntea vieläkin hirvittävämpää pelkoa,
ellei tahtonut tunnustaa, että itsekin oli tullut mielettömäksi. Jos
hän oli tervejärkinen, niin toden totta täytyi villin valkoisen miehen
kuljeskella jossakin tässä villissä maassa Victoriaa etsimässä. Kun
hän oli nyt löytänyt tytön, eikö hän vaatisi häntä? Barney värisi tätä
ajatellessaan. Hänen täytyi tehdä jotakin estääkseen murhenäytelmän, ja
hänen täytyi toimia viipymättä. Hän veti loordi Greystoken syrjään.
»Victorian ja minun täytyy lähteä heti», sanoi hän. »Maanjäristyksen
aiheuttama hermojännitys ja tämä viimeinen seikkailu ovat vaikuttaneet
häneen niin kovasti, että pelkään tytön tulevan hyvin sairaaksi, jollen
vie häntä sivistyneen maailman ja kodin piiriin niin nopeasti kuin
mahdollista.»
Greystoke ei yrittänyt tehdä mitään vastaväitteitä. Hänkin oivalsi,
että miss Custerin oli parasta mennä kotiin. Hän oli huomannut
tytön hermojen tilan käyvän pahemmaksi ja tuntenut yhä suurempaa
huolestumista. Päätettiin, että he lähtisivät matkalle seuraavana
aamuna. Talossa oli viisikymmentä mustaa kantajaa, jotka kiihkeästi
halusivat palata rannikolle, ja Butzow ja Curtiss ilmoittivat paikalla
olevansa valmiit saattamaan nebraskalaista ja hänen sisartaan.
Kun Barney selitti päätöksensä Victorialle, riensi muuan musta
palvelija kiihtyneenä loordi Greystoken luo. Hän kertoi tavanneensa
kuolleen lampaan aitauksesta. Eläimen kaula oli taitettu, kertoi mies,
ja useita lihaviipaleita leikattu veitsellä sen lonkista. Sen vieressä
näkyi selvästi paljaan ihmisjalan jälkiä aidatun alueen pehmeässä
mudassa.
Greystoke hymyili. »Taasen seebran tappaja», sanoi hän. »No syököön hän
mielin määrin mitä vain haluaa.»
Ennenkuin hän oli lakannut puhumasta huusi Brown, joka oli ollut
etsiskelyretkellä puutarhassa, häntä pienestä pensasrykelmästä sen
paikan vierestä, missä leijonan ruumis oli maannut.
»Katsoppas, Clayton», huusi hän. »Täällä on jotakin, mikä viime yönä
jäi meiltä pimeässä huomaamatta.»
Parvekkeella olleet miehet seurasivat Greystokea puutarhaan. Heidän
perässään tuli Victoria Custer, ikäänkuin magneetin vetämänä sille
paikalle, mihin he olivat kokoontuneet.
Pensaikossa oli pikku lammikko kuivunutta verta, ja niillä kohdin
maassa juurten lähettyvillä, missä ei kasvanut nurmea, oli useita
paljaan jalan jälkiä.
»Hänen on täytynyt haavoittua», huudahti Brown, »Curtissin luodista.
Epäilen leijonan kajonneen häneen — eläimen on täytynyt kuolla heti,
kun keihäs tunkeutui sen sydämeen. Mutta mihin ihmeeseen hän on voinut
kadota?»
Victoria Custer tutkisteli ruohikkoa vähän matkan päästä pensaiden
takaa. Hän näki sen, mikä toisilta oli jäänyt näkemättä — siellä täällä
veripisaran, jotka johtivat eteläisille vuorille päin. Tämän nähdessään
hänen sydämeensä tulvehti säälintunne yksinäistä, haavoittunutta miestä
kohtaan, joka oli pelastanut hänen henkensä ja sitten hoiperrellut
vertavuotavana villiin erämaahan, mistä oli tullut. Hänestä tuntui kuin
mies olisi jostakin tuolta kaukaa kutsunut häntä nyt ja että hänen
täytyi mennä.
Hän ei kiinnittänyt toisten huomiota havaintoonsa ja pian he kaikki
palasivat parvekkeelle, missä Barney ryhtyi uudestaan keskustelemaan
heidän huomisaamuisen lähtönsä suunnitelmista. Tyttö ei esittänyt
minkäänlaisia vastaväitteitä. Barney oli iloissaan nähdessänsä, että
sisar halusi palata kotiin ilmeisesti yhtä kiihkeästi kuin hän itsekin
— hän oli pelännyt tiukkaa kieltäytymistä.
Barney oli toivonut saavansa kaataa puhvelihärän ennen lähtöään, ja kun
eräs waziri-soturi toi samana aamuna tiedon, että muutaman kilometrin
päässä pohjoiseen uudistalosta oli uhkea puhvelilauma, vaati Victoria
häntä lähtemään toisten miesten mukana metsästysretkelle.
»Minä huolehdin tavaroiden pakkauksesta», sanoi hän. »Ei ole
pienintäkään syytä, joka estäisi sinua menemästä.»
Niin hän lähti, ja Victoria ryhtyi kokoilemaan heidän monenmoisia
tarve-esineitään. Koko aamun hääräili talonväki lukemattomissa
tehtävissään, mutta puolisen jälkeen, päivän helteen ollessa
pahimmillaan ei bungalowissa voitu huomata minkäänlaista merkkiä siitä
elämästä, mikä vallitsi sen ympärillä. Lady Greystoke paneutui levolle,
kuten melkein kaikki palvelijatkin. Victoria Custer oli keskeyttänyt
työnsä silmäilläkseen ulos ikkunasta etäisille kukkuloille kauas
etelään. Hänen vieressään, työntäen kuononsa hänen kämmeneensä, seisoi
muuan loordi Greystoken isoja susikoiria, Terkoz; se oli ensi hetkestä
ihastunut suuresti Victoria Custeriin ja pysytteli tällä tavoin hänen
rinnallaan aina, milloin vain tilaisuutta tarjoutui.
Tytön sydämen täytti valtava kaipuu, kun hän katseli kaihoisasti vuoria
kohti, joita hän ennen oli pelännyt niin kovasti. Hän pelkäsi niitä,
mutta jokin kutsui häntä sinne. Hän yritti taistella tätä mieletöntä
halua vastaan aivojensa jokikisellä säikeellä, mutta hän kamppaili
järjestä piittaamatonta vaistoa vastaan, joka oli paljon voimakkaampi
kuin mikään perustelu, minkä hän voi esittää sitä vastaan.
Äkkiä johdatti koiran kylmä kuono hänen mieleensä erään ajatuksen, ja
sen vallassa hän luopui teennäisen vastarinnan viimeisestäkin häivästä
mieletöntä haluaan vastaan. Hän sieppasi pyssynsä ja patruunavyönsä ja
astui ääneti parvekkeelle... Siellä hän näki joukon kahlehihnoja, jotka
riippuivat puuvaarnasta. Hän pisti erään niistä koiran kaulanauhaan.
Kenenkään näkemättä hän meni puiston poikki pienelle pensasrykelmälle,
missä kuivunut verilammikko oli. Siellä hän kokosi hiukan ruskeata,
tahriintunutta maata käteensä ja piti sitä lähellä Terkozin kuonoa,
laski sitten sormensa maahan, siihen kohtaan, mistä verinen polku johti
etelään käsin.
»Kas tässä, Terkoz!» kuiskasi hän.
Eläin päästi kumean murahduksen, kun tuoreen veren haju tunkeutui sen
sieraimiin, ja lähti liikkeelle, kuono painettuna lähelle maata ja
hihnaa riuhtoen, kohti vuoria tasangon toiselle puolelle.
Sen vieressä asteli tyttö; ja hänen olkapäälleen oli heitetty iso,
uudenaikainen metsästyspyssy ja hänen vasemmasta kädestään riippui
hänen etsimänsä villin kumppanin kiviteräinen keihäs.
Hän ei edes pysähtynyt mietiskelemään, mitkä vaikuttimet pakottivat
häntä tähän tekoon. Seurauksia hän ei ajatellut hitustakaan. Tuntui
maailman luonnollisimmalta asialta, että hänen täytyi lähteä etsimään
tuota yksinäistä, haavoittunutta miestä. Hänen paikkansa oli sen
miehen rinnalla. Mies tarvitsi häntä — enempää hänen ei tarvinnutkaan
tietää. Hän ei ollut enää tylsistyneen, sivistyneen maailman
hemmoiteltu lemmikkilapsi. Hän ei edes uneksinut, että hänessä olisi
tapahtunut mitään muodonvaihdoksia, eikä ole varmaa, että mitään
muutosta oli tapahtunutkaan, sillä kuka pystyy sanomaan, että toisesta
ruumiillistumasta toiseen on kovinkaan pitkä askel, olipa kuinka
monta ihmisten mittaaman ajan mukaista, lukematonta vuotta hyvänsä
vierähtänyt sillä välin?
Pimeys oli laskeutunut tasangolle ja viidakkoon ja vuorille, ja yhä
riensi Terkoz eteenpäin kuono maahan painettuna, ja sen rinnalla asteli
suloisen tytön hento olento. Nyt tuli kaukaisen leijonan karjahdus
heikosti heidän kuuluviinsa, ja toisen pedon valitus vastasi ihan
läheltä — ääni, joka on äärettömästi taikamaisempi ja hirvittävämpi
kuin kumeampikaikuinen kiljunta. Leopardin rykiminen ja hyenoiden
iljettävä »nauru» osoitti heille vieläkin selvemmin, että öisin
saalistaan etsivät petoeläimet olivat liikkeellä.
Susikoiran niskakarvat jäykistyivät pieneksi harjaksi kuohuttavasta
raivosta. Tyttö otti pyssyn olaltaan ja vaihtoi hihnan samaan käteen,
jossa piteli luolaihmisen raskasta keihästä. Mutta hän ei säikkynyt.
Äkkiä, ihan hänen edestään, lähti pienoinen antilooppiparvi pikaisen
kauhun yllättämänä karkaamaan ruohistosta. Kuului hirveä karjahdus, ja
iso ruumis syöksähti ilman halki pudotakseen lauman viimeisen eläimen
päälle. Yksi ainoa tuskan ja kauhun parkaisu, pedon kynsiin joutuneen
eläimen suusta, sarja hiljaisia murahteluja ja valtavien leukapielien
synnyttämä ääni, niiden tunkeutuessa narskuen lihan ja luiden lävitse,
ja sitten hiljaisuus.
Tyttö teki pienen kaarroksen välttääkseen petoa ja sen saalista ja meni
satakunta metriä niiden yläpuolitse. Kuutamossa näki leijona hänet
ja koiran. Seisoen kaatuneen saaliinsa päällä, leimuavien silmien
tuijottaessa tunkeilijoihin, se jyräytti kumean varoituksen heille;
mutta Victoria, raahaten ärisevää Terkozia perästään, jatkoi matkaansa,
ja eläinten kuningas ryhtyi pitämään kemujansa.
Vasta neljännestunnin kuluttua kykeni Terkoz jälleen seuraamaan
jälkiä, ja sitten he kaksi jatkoivat uudestaan yksinäistä tietään. Se
kiemurteli vuorten juurelle muinaisen ajan vääristyneiden kivikerrosten
ohitse. Nähdessään paljaan kallion tyttö värisi, mutta ylös yhä
eteenpäin hän jatkoi matkaa, kunnes Terkoz pysähtyi, pöyhistäen
niskakarvojaan ja muristen, synkän luolan sysimustan aukon edustalle.
Victoria pidätti eläintä ja tähysti sisälle. Hänen silmänsä eivät
voineet tunkeutua manalan pimeyden läpi. Jäljet päättyivät ilmeisesti
tähän. Mutta yhtäkkiä hänen päähänsä pälkähti, että hän oli vain
arvellut heidän seuraamainsa veristen jälkien olleen etsimänsä miehen.
Melkein yhtä luultavaa oli, että Curtissin kuula oli sattunut »vanhan
veijarin» puolisoon ja että hän olikin loppujen lopuksi seurannut
haavoittuneen naarasleijonan veritäpliä tullakseen pedon kalliopesään.
Hän kumartui syvään ja kuunteli, ja vihdoin hänen korviinsa tuli
ikäänkuin liikehtivän ruumiin ääntä, ja sitten raskasta hengitystä ja
huokaus.
»Nu!» kuiskasi tyttö. »Sinäkö, se olet? Olen tullut.» Eikä hänestä
tuntunut kummalliselta, että hän puhui outoa kieltä, josta ei ollut
kuullut koskaan ennen sanaakaan koko elämänsä aikana. Tuokion vallitsi
hiljaisuus, ja sitten vastasi ääni heikosti luolan syvyyksistä.
»Nat-ul!» Se oli pelkkä kuiskaus.
Nopeasti hapuili tyttö onkaloon, tunnustellen käsillään eteensä, kunnes
tuli pitkällään makaavan miesolennon luo, joka lepäsi kylmällä, kovalla
kalliolla. Vaivoin hän sai estetyksi ärisevän susikoiran ryntäämästä
miehen kurkkuun. Terkoz oli löytänyt takaa-ajamansa saaliin eikä voinut
ymmärtää, miksei sen sallittu nyt surmata otusta; mutta se oli hyvin
opetettu eläin, ja tytön käskystä se vetäytyi vihdoin vartioon luolan
suulle.
Victoria polvistui pitkällään makaavan Nu Nun pojan viereen, mutta
hän ei ollut enää Victoria Custer. Se oli Nat-ul, Than tytär, joka
polvistui nyt rakastamansa miehen viereen. Lempeästi hän laski hoikat
sormensa miehen otsalle — sitä poltti riehuva kuume. Hän tunnusteli Nun
pään toisella puolella olevaa haavaa ja värisi. Sitten hän kohotti Nun
syliinsä, niin että miehen pää lepäsi hänen helmassaan, kumartui ja
suuteli hänen poskeaan.
Hänen mieleensä muistui, että puolimatkassa vuoren rinteellä oli
pieni lähde, josta pulppuili raikasta, kylmää vettä. Hän heitti pois
metsästysvaippansa, käärien sen tiedottoman miehen päänaluseksi,
ja sitten hän laskeutui Terkoz rinnallaan alas louhikkoista tietä.
Täytettyään hattunsa vedellä hän palasi luolaan. Koko yön hän hauteli
kylmillä kääreillä kuumeista päätä ja pesi ammottavan haavan,
vuodattaen silloin tällöin muutamia virkistäviä pisaroita palavien
huulten väliin.
Vihdoin lakkasi haavoittuneen miehen rauhaton heittelehtiminen, ja
tyttö näki hänen vaipuneen luonnolliseen uneen ja kuumeen laskeneen.
Kun nousevan auringon ensimmäiset säteet tunkeutuivat luolan
synkeyteen, nousi Terkoz ojentelemaan jäseniään ja silmäili taaksepäin
sisustaan. Se näki mustatukkaisen jättiläisen nukkuvan rauhallisesti
pää khaki-kankaisen metsästysvaipan varassa; ja miehen vieressä istui
tyttö, teroitettujen hiusten aaltoillessa hänen olkapäilleen ja
nukkuvan miehen rinnalle, jolle tytön oma väsynyt pää oli kallistunut
äärimmäisen uupumuksen tuomassa unessa. Terkoz haukotteli ja paneutui
jälleen pitkäkseen.
KAHDEKSAS LUKU
Arabialaisien sieppaamana
Hetken kuluttua tyttö heräsi. Muutamiin minuutteihin hän ei voinut
tulla vakuutetuksi ympäristönsä todellisuudesta. Hän luuli tämän olevan
taasen vain hänen unennäköjään. Hiljaa hän ojensi kätensä ja kosketti
nukkujan kasvoja. Ne olivat varsin todelliset. Hän istui ääneti
muutamia minuutteja, yrittäen sopeutua näihin uusiin ja kummallisiin
oloihin, jotka ympäröivät häntä. Hän tuntui olevan kaksinainen ihminen
— amerikkalainen tyttö, Victoria Custer, ja Nat-ul; mutta hän ei
kyennyt selittämään, ken tai mistä oli Nat-ul, muuten kuin että Nu
rakasti häntä ja että hän vastasi Nun rakkauteen.
Hän ihmetteli, ettei haikein mielin ajatellut hylkäämäänsä mukavaa
elämää, sekä sitä tietoaan, ettei ikinä voisi enää palata sen
keskelle. Hän oli yhä kylliksi kahdennenkymmenen vuosisadan ihminen
oivaltaakseen, että hänen astumansa askeleen täytyi ainaiseksi erottaa
hänet menneestä elämästä — mutta sittenkin hän oli hyvin onnellinen.
Kumartuen alas miehen yli hän suuteli hänen huuliaan, nousi sitten ja
meni ulos, ja kutsuttuaan Terkozin mukaansa hän laskeutui lähteelle,
sillä hän oli janoissaan.
Ei tyttö enempää kuin koirakaan nähnyt valkoviittaisia olentoja, jotka
vetäytyivät äkkiä valtavan ison kiven taakse, kun he kaksi tulivat
esiin luolan suusta. Eivätkä he nähneet erään niistä tekevän merkkejä
toisille takanaan oleville, jotka eivät olleet kiertäneet vuoren
ulkonemaa, jonka juurta he olivat taivaltaneet.
Victoria kumartui täyttääkseen hattunsa lähteestä. Ensiksi hän
kurottautui kauas alas sammuttaakseen oman janonsa. Terkozin äkillinen,
varoittava murahdus sai hänet kohottamaan päätänsä, ja silloin hän
näki, tuskin kymmenen askeleen päässä, kymmenkunta valkoviittaista
arabialaista ja heidän takanaan puolisensataa mustaihoista
alkuasukasta. Kaikki olivat asestettuja — ilkeännäköisiä miekkosia he
olivat, ja yksi arabialaisista oli suunnannut pitkän pyssyn häntä kohti.
Nyt hän puhui tytölle, mutta kielellä, jota tyttö ei ymmärtänyt, vaikka
käsitti hänen sanansa vihamielisiksi ja kuvitteli miehen varoittavan
häntä turvautumasta omaan pyssyynsä, joka oli hänen vierellään. Sitten
puhui arabialainen takanaan oleville, ja kaksi heistä lähestyi tyttöä,
yksi kummaltakin puolelta, samalla kuin johtaja piti yhä pyssyään
tyttöön tähdättynä.
Kun nuo kaksi miestä tulivat häntä kohti, kuuli hän susikoiran
murahtavan uhkaavasti ja näki sen sitten ryntäävän lähimmän
arabialaisen kimppuun. Mies sieppasi pyssyn käteensä ja iski sillä
kaikin voimin Terkozia kalloon, niin että uskollinen koira kellistyi
hänen jalkoihinsa äänettömäksi kasaksi. Sitten nuo kaksi miestä
syöksähtivät paikalle ja ottivat Victorian pyssyn, ja hetkisen kuluttua
hänet laahattiin kovakouraisesti raa'an joukkion päällikön luo.
Erään mustan kantajan, länsirannikon neekerin avulla, joka oli
oppinut hiukan sekavaa englantia, kuulusteli johtaja tyttöä, ja kun
hän havaitsi tämän olevan loordi Greystoken vieraana, välähti ilkeä
virnistys hänen pahannäköisillä kasvoillaan, sillä miekkonen muisti,
kuinka erään toisen arabialaisen orja- ja norsunluukaravaanin oli
käynyt sen jouduttua tuon englantilaisen ja hänen wazirisoturiensa
kynsiin. Tässä tarjoutui tilaisuus osittaiseen kostoon. Hän viittasi
seuralaisiaan ottamaan tytön mukaan — ei sopinut vitkastella tässä
heidän vihollistensa maassa, mihin he sattumalta olivat eksyneet
harhailtuaan viidakossa yli kuukauden.
Victoria kysyi, mitä he aikoivat tehdä hänelle, mutta hän ymmärsi vain,
että he veisivät hänet mukanaan pohjoiseen. Hän tarjoutui suorittamaan
melkoiset lunnaat, jos he palauttaisivat hänet vahingoittumattomana
hänen ystäviensä pariin, mutta arabialaiset vain nauroivat hänelle,
»Sinusta saadaan hyvä hinta», sanoi päällikkö »sulttaani Fuladin
hovissa Tagwaran pohjoispuolella, ja muuten voin nyt saada osaksi
kuitatuksi! sen velan, joka minun on maksettava englantilaiselle». Ja
niin katosi Victoria Custer ihmisten ilmoilta wazirien villin maan
rajalla, eivätkä kutkaan muut kuin hänen ryöstäjänsä tunteneet sitä
salaista tietä, jota he matkasivat pyrkiessään Uzirin pohjoispuolella
sijaitsevaan maahan.
* * * * *
Kun Nu Nunpoika aukaisi vihdoin silmänsä; heräten syvästä unestaan,
joka oli virkistänyt ja elähdyttänyt häntä, kohotti hän katseensa
odottaen näkevänsä ne suloiset kasvot, jotka olivat leijailleet hänen
omien kasvojensa yllä. Ja kun hän huomasi, ettei luolassa ollut ketään
muita kuin hän itse, puhkesi hänen yksinäisen sydämensä syvyydestä
puolittain nyyhkytyksentapainen huokaus, sillä hän tiesi, että Nat-ul
oli ollut hänen luonaan vain hänen unennäössään.
Mutta uni oli ollut niin todellinen! Vielä nytkin hän saattoi tuntea
tytön viileän käden kosketuksen otsallaan ja hoikkien sormien sivelevän
hänen hiuksiaan. Nun posket hehkuivat tytön kuumista suuteloista,
ja hän tunsi sieraimissaan tytön rakkaasta olemuksesta levinneen
ihanan tuoksun. Herääminen ja harhaluulon hälveneminen aiheutti
katkeran pettymyksen ja kuumeen uudistumisen. Nu vaipui jälleen
puolittaiseen tiedottomuustilaan ja hourailuun, niin ettei hän
tajunnut khaki-pukuista valkoista miestä, joka hiipi varovasti hänen
piilopaikkansa puolipimeyteen vähän puolenpäivän jälkeen.
Tulija oli Barney Custer, ja hänen perästään saapuivat Curtiss, Butzow
ja puolisen tusinaa muita etsiskelevän seurueen jäseniä. He olivat
kompastuneet puolikuolleeseen Terkoziin lähteen reunamalla, ja sieltä
he olivat löytäneet myös Victoria Custerin hatun. Ja vuoren rinteen
isojen kivien välissä pehmeässä maassa he olivat selvästi nähneet
vastatallatun polun, joka vei ylemmäs luolalle.
Kun Barney näki, ettei luolassa pitkällään makaava olento liikahtanut
hänen astuessaan sisälle, nousi tukahduttava pelko hänen kurkkuunsa,
sillä hän uskoi varmasti löytäneensä sisarensa kuolleen ruumiin;
mutta kun hänen silmänsä tottuivat paremmin sisustan himmeään valoon,
huomasi hän erehdyksensä — ensiksi rajattoman helpotuksen tuntein ja
sitten pahoin aavistuksin, jotka lähentelivät toivomusta, että siinä
olisi ollut Victoria, kuolleena turvassa; sillä villin Afrikan villien
ihmisten keskuudessa sattuu naisille kuolemaakin pahempia kohtaloita.
Toiset olivat keräytyneet hänen viereensä, ja joku oli sytyttänyt
kuivista oksista tehdyn soihdun, joka valaisi kirkkaasti luolan
sisustaa muutamia sekunteja. Tuona aikana he havaitsivat, että mies
oli ainoa olento luolassa ja että hän oli avuttomana kuumeen kourissa.
Hänen vierellään näkivät he kivikeihään, joka oli surmannut »vanhan
veijarin» — jokainen heistä tunsi sen. Miten se oli voitu tuoda hänelle?
»Seebran tappaja», sanoi Brown. »Mitä on hänen päänsä alla? Se näyttää
khaki-viitalta.»
Barney veti sen esille ja kohotti ylös.
»Hyväinen aika!» mumisi Curtiss. »Se on Victorian.»
»Miehen on täytynyt laskeutua vuorelta sen jälkeen kun me lähdimme ja
näpistää keihäs sisareltanne», virkkoi Brown.
Curtiss veti revolverinsa ja astui lähemmäs tiedotonta Nu'ta.
»Petoeläin», murahti hän, »kuula on hänelle liiankin hyvä. Siirry
tieltä, Barney; tyhjennän häneen koko revolverini sisällön.»
»Ei», sanoi Barney levollisesti.