oli osunut lavan taakse samassa, kun se näki ihmisolennon ilmestyvän
pitkästä ruohikosta. Kun muu lauma laukkasi mielettömänä tiehensä,
suistui johtaja maahan pitkin pituuttansa.
Nu juoksi eteenpäin veitsi käyttövalmiina, mutta eläin oli kuollut
ennenkuin hän saapui sen luo — iso keihäs oli lävistänyt sen sydämen
ja pisti esiin toiselta puolen ruumista. Mies tempaisi irti aseen ja
leikkasi veitsellään pitkiä lihaviipaleita lihavista lonkista.
Tuon tuostakin hän kohotti päätänsä tutkiakseen, ettei tasangolta ja
viidakosta uhannut mikään vaara, nuuskien tuulenhenkeä ihan samoin
kuin hänen surmaamansa ori oli tehnyt. Hänen työnsä oli vain osaksi
suoritettu, kun hän vainusi vielä kaukaa tulevan ihmisen tuoksun. Hän
tiesi, ettei ollut voinut erehtyä, mutta koskaan hän ei ollut tuntenut
niin omituista hajua. Ihmisiä oli tulossa, siitä hän oli varma, mutta
toisista, lisäksi tulevista tuoksuista hän ei voinut päätellä mitään,
sillä khaki-puvut ja pyssyt ja hikiset satulapeitteet sekä parkitun
nahan lemu olivat Nun sieraimille samaa kuin heprea olisi ollut hänen
korvilleen.
Lienee parasta, ajatteli Nu, peräytyä metsän turviin, kunnes hän
saattoi päästä varmuuteen lähestyvien olentojen luvusta ja laadusta, ja
niin käyttäen vain hyväkseen mukavamman turvapaikan tarjoamia suurempia
etuja pyyhälsi luolamies metsää kohti. Nyt hän ei hiiviskellyt riistan
jäljessä eikä hän vielä koskaan ollut osoittanut pelkoa vihollisen
uhatessa. Jos heitä olisi niin monta, ettei hän kykenisi yksin pitämään
puoliaan, ei hän näyttäytyisi; mutta kukaan ei voisi koskaan sanoa
nähneensä Nu Nunpojan pakenevan vaaraa.
Hänen kädestään riippui vielä Uun pää, ja kun mies hyppäsi erään
viidakon laidassa kasvavan puun alemmille oksille vakoillakseen
ihmisiä, joiden hän tiesi lähestyvän kaukaa tasangon toiselta puolelta,
vaipui hän mietiskelemään miten löytäisi jälleen tien Nat-ulin luo,
voidakseen laskea voitonmerkin hänen jalkojensa juureen ja vaatia häntä
vaimokseen.
Vasta edellisenä iltana he olivat käyskennelleet yhdessä käsitysten
rannalla, ja nyt hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta, missä tuo
ranta sijaitsi. Sen olisi pitänyt olla suoraan tasangon toisella:
puolella, sillä sieltäpäin hän oli tullut etsimään Uun pesää! Mutta nyt
oli kaikki muuttunut.
Ainoakaan tuttu maamerkki ei ollut häntä opastamassa. Eivät edes
apinaihmiset tienneet mitään sellaisesta läheisestä merestä. Hän itse
ei voinut lainkaan sanoa, oliko hän siinä samassa maailmassa, jossa oli
vaeltanut auringon viimeksi paistaessa hänen yllensä.
NELJÄS LUKU
Salaperäinen metsästäjä
Maanjäristyksen jälkeisenä aamuna havaitsi Victoria Custer olevansa
yhä vuoteen omana. Hän kertoi lady Greystokelle tuntevansa heikkoutta
hermokohtauksen johdosta; mutta itse asiassa oli laita niin, että häntä
pelotti tavata Curtissia ja joutua koetukseen, jonka tiesi odottavan
itseään.
Kuinka hän selittäisi Curtissille sen vaikutuksen, jonka maanalaiset
jyrähdykset ja maan ulkokuoren vavahtelut olivat tehneet häneen ja
hänen tunteisiinsa nuorta miestä kohtaan? Kun hänen veljensä tuli
katsomaan häntä, veti hän hänen päänsä pielukselle oman päänsä viereen
ja kuiskaili jotakin niistä hirvittävistä harhanäyistä, jotka olivat
ahdistelleet häntä edellisestä illasta lähtien.
»Oh, Barney», huudahti hän, »mitähän se merkitsee? Mitähän se
merkitsee? Ensimmäiset kumeat jyrähdykset, jotka kajahtivat ennen
järistystä, tuntuivat herättävän minut ikäänkuin unitaudista, ja yhtä
selvästi kuin nyt näen sinut vieressäni, näin unelmaini puolialastoman
olennon, Ja kun näin hänet, tajusin, etten koskaan voisi mennä
kihloihin mr. Curtissin enkä kenenkään muunkaan kanssa — on kauheata
tunnustaa se juuri sinulle, Barney, mutta minä — minä käsitin
hänet nähdessäni, että rakastin häntä — että olin hänen. En hänen
vaimonsa, Barney, vaan hänen naisensa — hänen kumppaninsa, ja minun
täytyi taistella itseäni vastaan voidakseni pidättyä syöksymästä yön
hirvittävään pimeyteen heittäytyäkseni hänen syliinsä. Minun onnistui
silloin hallita itseäni niin kauan, että ehdin juosta luoksesi,
jolloin pyörryin. Ja viime yönä näin hänet jälleen unissani — yksin
ja yksinäisenä taivaltamassa halki oudon ja vihamielisen maailman
etsiäkseen ja vaatiakseen minua.
— Et osaa aavistaa, Barney, kuinka todellinen hän on minulle. Se ei
ole sellainen kuin muut unet, vaan sensijaan näen hänet todella —
hänen hienon, pronssinvärisen ihonsa silkkimäisen rakenteen; hänen
virheettömän päänsä ylevän asennon; sysimustat, kähärät hiukset, joita
olen oppinut rakastamaan ja joihin tiedän upottaneeni sormeni, kun hän
kumartui suutelemaan minua.
— Hänellä on iso keihäs, kiviteräinen — tuntisin sen samalla hetkellä
kuin näkisin sen — ja samasta piikiviaineesta tehty veitsi ja kirves,
ja vasemmassa kädessään hän pitää ison pedon raadeltua päätä.
— Hän on jalo olento, mutta toiseen maailmaan tai toiseen aikakauteen
kuuluva; ja jossakin hän vaeltaa niin yksinäisenä ja yksin, että
sydämeni itkee häntä ajatellessani. Oi, Barney, joko hän on todellinen
ja minä löydän hänet tai tulen hulluksi. Sano minulle, Barney, taivaan
nimessä, että uskot minun olevan järjissäni.»
Barney Custer veti sisarensa kasvot lähelle omiansa ja suuteli häntä
hellästi.
»Tietenkin olet terve, Vic», vakuutteli hän tytölle. »Olet vain antanut
tuon vanhan unesi jollakin tavoin vallata itsesi, ja nyt se on käynyt
hermoillesi, niin että alat uskoa siihen vastoin parempaa tietoasi.
Ravista itseäsi aimo lailla, nouse ylös ja lähde Curtissin kanssa
pitkälle ratsastusretkelle. Avaa hänelle sydämesi. Kerro hänelle kaikki
se, mitä minulle olet kertonut, ja sano hänelle sitten, että tahdot
mennä hänen kanssaan naimisiin, niin olen varma, että alat uneksia
hänestä etkä tuosta nuoresta jättiläisestä, jonka olet näpistänyt
jostakin haltiasadusta.»
»Nousen ylös ja lähden ratsastamaan, Barney», vastasi tyttö. »Mutta
mitä tulee naimisiinmenoon mr. Curtissin kanssa — no, minun on
pohdittava sitä asiaa.»
Mutta loppujen lopuksi hän ei yhtynyt seurueeseen, joka ratsasti vuoria
kohti sinä aamuna, sillä kun hän ajatteli, että näkisi aikoja sitten
menneen kauden repeytyneet ja toisiinsa sekaantuneet kivikerrokset,
jotka kohottivat naarmuista päätänsä tasangosta vuorten juurelta, tunsi
hän sen menevän yli voimiensa. Toiset eivät pakotelleet häntä, ja kun
hän vaati itsepintaisesti, että mr Curtissin oli seurattava muita
miehiä, jätettiin hänet bungalowiin yksin lady Greystoken, poikasen ja
palvelijoiden pariin.
Kun seurue ajoi neliä aaltoilevan maan poikki, joka levisi heidän
edessään vuorten juurelle asti, äkkäsivät he seebralauman kiitävän
heitä vastaan mieletöntä vauhtia.
»Joku on metsästämässä edellämme», huomautti muuan miehistä.
»Ehkäpä saamme leijonan ampumalinjalle tuosta päättäen», vastasi toinen.
Vähän matkaa kauempana he tapasivat seebraoriin ruumiin. Barney ja
Butzow hyppäsivät alas ratsuiltaan tutkiakseen sitä ja päätelläkseen
millainen vihollinen oli kaatanut sen. Ensi silmäyksellä huusi
Barney eräälle seurueen toisista jäsenistä, kokeneelle ison riistan
metsästäjälle.
»Mitä tästä sanotte, Brown?» kysyi hän viitaten leikeltyyn lonkkaan.
»Se on ihmisen surmaama», vastasi toinen. »Katsokaahan tuota ammottavaa
reikää sen sydämen yläpuolella. Se ilmaisisi koko jutun, jollei
olisikaan todistusta veitsestä, jolla nuo kappaleet on leikattu
peräpuolesta. Otus on vielä lämmin — sen on täytynyt tulla surmatuksi
muutamien viimeisten minuuttien aikana.»
»Siinä tapauksessa ei surmaaja ole ihminen» virkkoi toinen, »sillä
muuten olisimme kuulleet laukauksen. Odottakaas, tuossa on Greystoke,
katsotaanpa, mitä hän asiasta arvelee.»
Apinamies, joka oli ratsastanut parinsadan metrin päässä toisten takana
erään vanhahkon miehen seurassa, suuntasi nyt ratsunsa ihan lähelle
kuollutta seebraa.
»Mitäs täällä on?» kysyi hän hypähtäen satulasta.
»Brown väittää tuon näyttävän ihmisen surmaamalta», selitti Barney,
»mutta kukaan meistä ei kuullut laukausta».
Tarzan tarttui seebran toisen etu- ja takajalan vuohiseen ja käänsi sen
toiselle kyljelle.
»Läpi se on mennyt, olipa se mikä hyvänsä», sanoi Butzow, kun toisen
lavan yläpuolella oleva reikä tuli näkyviin. »Sen on täytynyt olla
kuula, vaikka emme kuulleetkaan pyssyn laukausta.»
»En ole siitä kovinkaan varma», virkkoi Tarzan, ja sitten hän katsahti
pikaisesti maahan eläimen ympärille, kyykistyi alemmaksi, vei
herkkätuntoiset sieraimensa lähelle silvottua lonkkaa ja sitten seebran
vieressä olevaan, tallattuun ruohistoon. Kun hän oikaisi selkänsä,
katsoivat toiset häneen kysyvästi.
»Ihminen», sanoi hän — »valkoinen ihminen on ollut täällä seebran
kuoleman jälkeen. Hän on leikannut nämä kimpaleet lonkista. Haavassa
ei ole pienintäkään ruudin hajua — tässä ei ole käytetty ruudin
kiidättämän ammusta. Haava on liian leveä ja liian syvä nuolen
tekemäksi. Ainoa muu ase, jolla se on voitu tehdä, on keihäs; mutta
keihään heittäminen seebran ruhon läpi niin; pitkän matkan päästä
kuin mies voi lähestyä sitä; aukealla tasangolla edellyttää melkeinpä
yli-inhimillistä lihasten voimaa ja silmän tarkkuutta.»:
»Ajatteletteko —» alkoi Brown.
»En ajattele mitään», keskeytti Tarzan, »paitsi että järkeni sanoo
minulle, että aistini ovat erehtyneet — ei ole ainoatakaan alastonta
valkoista metsästäjää, joka metsästelisi wazirien maassa, Kuulkaas,
ratsastakaamme vuorille ja tutkikaamme, emmekö voi saada selvää siitä
vanhasta veijarista, joka on varastellut lampaitani. Hänen jälkiensä
perusteella uskallan sanoa, että kun tuomme hänet alas, niin saamme
nähdä isoimman leijonan mitä ainoakaan meistä on koskaan nähnyt.»
VIIDES LUKU
Tarkkailija
Kun seurue oli noussut ratsuilleen ja ajoi pois vuoria kohti, tarkkasi
kaksi ihmettelevää, mustaa silmää heitä viidakon kätköstä. Nu oli ylen
ymmällään. Millaisia miehiä olivat nuo, jotka ratsastivat eläimillä,
joiden kaltaisia Nu ei koskaan ollut nähnyt edes unissakaan? Ensin hän
ajatteli heidän suippopäisiä kypäröitään ja eräiden khaki-pukimia;
mutta kun muuan heistä otti päästänsä kypärinsä ja toinen aukaisi
takkinsa napit, näki Nu, että ne olivat vain pään ja ruumiin verhoja,
vaikka luolaihminen ei osannut kuvitella, miksi ihmiset halusivat
kahlehtia itsensä moisilla typerillä ja kiusallisilla verhoilla.
Kun seurue ratsasti vuoria kohti, lähti Nu samaan suuntaan, pysytellen
aina tuulen alapuolella heistä. Hän seurasi heitä koko päivän heidän
turhaan etsiskelyssään leijonaa, joka oli tunkeutunut Greystoken
aitaukseen ja varastellut hänen lampaitaan. Kun he palasivat entisiä
jälkiään bungalowille myöhään iltapäivällä, seurasi Nu heidän perässään.
Koskaan elämänsä aikana ei hän ollut innostunut niin kovasti mihinkään
kuin nyt näihin outoihin olentoihin. Kun seurue kohtasi tasangon
puolimatkassa äkkiarvaamatta pienessä notkelmassa syöskentelevän
antilooppilauman ja kun Nu kuuli pienen, mustan kepin, joita miehet
kuljettivat mukanaan, synnyttämän äänen ja näki erään koiraksen
hypähtävän ilmaan ja kellahtavan sitten raskaasti maahan kuolleena kuin
tukki, liittyi syvällinen kunnioitus hänen mielenkiintoonsa, vieläpä
kenties jonkinlainen kauhu sekä — pelko, jota hän ei oikein selvästi
käsittänyt.
Neljänneskilometrin päässä bungalowista pysähtyi Nu pienehköön
pensastoon. Kummalliset tuoksut, jotka kiusasivat hänen sieraimiansa
hänen lähestyessään taloa, kehoittivat häntä olemaan varuillaan.
Mustista palvelijoista ja waziri-sotureista, joista muutamia oli
aina vierailemassa entisen päällikkönsä luona, lähti Nun sieraimille
tuntematon tuoksu — sellainen, joka sai mustan hiuspensaan hänen
päässänsä kohoamaan pystyyn samoin kuin olette nähneet valkoisen
miehen koiran niskakarvojen jäykistyvän, kun sen nenä ensi kerran
erottaa intiaanin tuoksun. Ja voimakkaampien tuoksujen virran puoliksi
tukahduttamana tuli Nun sieraimiin silloin tällöin heikon hyvänhajun
kiusoittava lehahdus, mikä pani hänen sydämensä pamppailemaan ja
punaisen veren kohisemaan hänen suonissaan.
Koskaan se ei viivähtänyt kyllin kauan, jotta Nu olisi voinut päästä
varmuuteen, että se oli muutakin kuin hänen aistiensa vallatonta
kujeilua — tulosta pitkällisestä kaipauksesta, joka eli hänen
yksinäisessä sydämessään, häneen, josta tämä pikainen ja häipyvä
tuoksahdus puhui, Kun pimeys laskeutui, meni hän lähemmäksi bungalowia,
pysytellen kuitenkin aina tarkoin tuulen alapuolella siitä.
Ikkunoiden läpi hän saattoi nähdä väkeä liikuskelevan valaistussa
sisustassa, mutta hän ei ollut niin lähellä, että olisi voinut erottaa
kasvojen piirteet. Hän näki miehiä ja naisia istumassa pitkän pöydän
ympärillä ja syömässä kummallisilla aseilla, joihin he pistivät pieniä
ruokapaloja, jotka olivat pyöreillä, latteilla kivillä heidän edessään.
Kuului paljon naurua ja puhelua, mikä tulvaili avoimista ikkunoista
luolamiehen tarkkoihin korviin; mutta siinä kaikessa ei ollut
ainoatakaan sanaa, jonka hän olisi voinut käsittää. Kun nuo miehet
ja naiset olivat syöneet, tulivat he ulos ja istuutuivat varjostoon
kummallisen luolansa aukon edustalle. Täällä he jälleen nauroivat ja
pakisivat, kaikin puolin kuin apinaväki, ajatteli Nu; mutta sittenkin,
vaikka keskustelu oli toisenlaista kuin hänen oman kansansa, ei
luolaihminen voinut olla tuntematta omassa rinnassaan kummallista
kaipausta saada ottaa osaa siihen — halua päästä näiden outojen, uusien
ihmisten seuraan.
Nyt hän oli hiipinyt ihan lähelle parveketta, ja äkkiä tulvehti häntä
kohti melkein pysyvä kevyt tuulenhenki, joka ei ole oikein tuoksua
ja jonka ilmaisemiseen nykyajan ihmisten kielissä ei ole vastaavaa
sanaa, koska ihmiset itse eivät mitenkään kykene aistimaan sitä; mutta
niokeneläiselle Nu'lle se toi yhtä selvän ja ehdottoman varman viestin
kuin ikinä puhuttu sana, ja se kertoi hänelle, että Than tytär Nat'ul
istui noiden vieraiden ihmisten joukossa heidän ihmeellisen luolansa
aukon edustalla.
Mutta sittenkään Nu ei voinut uskoa omien aistiensa antamaa todistusta.
Mitä oli Nat-ulilla tekemistä tuollaisten joukossa? Miten hän oli
saattanut yhdessä yössä oppia noiden muukalaisten kielen ja tavat?
Se oli mahdotonta; ja sitten muuan mies, joka istui parvekkeella
ihan Victoria Custerin vieressä, raapaisi tulitikun sytyttääkseen
savukkeensa, ja liekin loimu valaisi tuokioksi tytön piirteet. Ne
nähdessään hypähti luolamies vaistomaisesti jaloilleen. Puoliksi
tukahdutettu huudahdus puhkesi hänen huuliltaan: »Nat-ul!»
»Mitä se oli?» huudahti Barney Custer. »Luulin kuulleeni jonkun puhuvan
tuolla ruusupensaiden lähettyvillä.»
Hän nousi ikäänkuin mennäkseen tutkimaan, mutta hänen sisarensa laski
kätensä hänen käsivarrelleen.
»Älä mene, Barney», kuiskasi hän.
Barney kääntyi sisareensa kysyvin katsein.
»Miksi?» kysyi hän. »Mitään vaaraa ei ole pelättävissä. Etkö sinäkin
kuullut sitä?»
»Kyllä», vastasi Victoria hiljaa, »kuulin sen, Barney — ole hyvä, älä
jätä minua.»
Hän tunsi sisarensa käden vapisevan, kun se lepäsi hänen hihallaan.
Eräs toisista miehistä kuuli keskustelun, mutta tietenkään hän ei
voinut arvata siihen sisältyvän mitään erikoisempaa — se oli vain
sivistyneen, valkoisen naisen luonnollisen pelontunteen ilmaisu
keskellä villin Afrikan yötä.
»Se ei ole mitään, miss Custer», sanoi hän. »Minäpä pistäydyn
katsomaan, jotta tulette vakuutetuksi. Saalistaan etsivä hyena eikä
mitään muuta.»
Tyttö olisi mielellään estänyt häntä menemästä mutta hän tunsi
aiheuttaneensa jo enemmän hämminkiä kuin mihin tapaus antoi aihetta,
ja niin hän vain naurahti väkinäisesti huomauttaen, ettei se ensinkään
maksanut vaivaa. Mutta hänen korvissaan soi yhä tuo tuttu nimi, joka
niin usein oli tullut hänen unelmainsa miehen huulilta.
Kun eräs toinen ehdotti, että tutkijan oli viisainta ottaa mukaansa
oiva pyssy siltä varalta, että tunkeilija sattuisi olemaan »vanha
vehkeilijä», lammasvaras, hypähti tyttö ylös ikäänkuin pannakseen
vastalauseen. Mutta käsittäessään, kuinka naurettava sellainen asenne
olisi ja kuinka mahdotonta sitä oli selittää, hän sensijaan kääntyi ja
astui sisälle.
Useita miehiä meni puutarhaan, mutta vaikka he tutkivat yli
puolen tuntia, palasivat he saamatta vihiäkään mistään lähistöllä
piileskelevästä villipedosta. Äänetön olento liikuskeli aina heidän
edellään pysytellen visusti heidän näköpiirinsä ulkopuolella, ja
kun he palasivat uudestaan parvekkeelle, sijoittautui se jälleen
ruusupensaiden taakse. Eikä olento liikahtanut ennenkuin kaikki olivat
menneet bungalowiin ja paneutuneet vuoteilleen.
Nu oli taasen nälissään, ja kun hän ei tuntenut omistusoikeutta
koskevia lakeja, oli Greystoken lampaiden tuoksu hänestä ruokahalua
herättävä samoin kuin monien muiden eläinten, jotka oli salvattu yöksi
aitaukseensa. Notkean pantterin tavoin kiipesi mies korkean, sitä
ulkolaista rotukarjaa suojaavan aidan yli, josta loordi Greystoke
täydellä syyllä ylpeili. Hetkistä myöhemmin ryntäsivät eläimet
pelästyneinä aidatun alueen toiseen päähän, mihin ne pysähtyivät
kääntääkseen pelkoa uhkuvat silmänsä äänettömään petoeläimeen, joka
kumartui kömpelön emälampaan ruhon yli. Aitauksen sisällä söi Nu
kyllikseen ja poistui sitten kuten oli tullutkin kissan tavoin hiljaa
ja varovaisesti puutarhaan pimeyden verhoaman bungalowin edustalle.
Tasangon poikki, tuulen alapuolella Nu'sta, liikkui toinen äänetön
hahmo uudistaloa kohti. Se oli valtava, harjakas leijona. Aina silloin
tällöin se pysähteli ja kohotti vainuavan nenänsä! hiljaiseen tuuleen,
ja sen huulet vetäytyivät tuon tuostakin ryppyihin paljastaen mahtavat
torahampaat. Mutta minkäänlaista ääntä ei tullut sen kumeasta kurkusta,
sillä se oli vanha, ja sen viisaus oli samanlaista kuin ketun viisaus.
Ennen vanhaan se olisi murissut ja valittanut ja karjunut nälkäisten
veljiensä tapaan, mutta monet ihmisväestä ja heidän huumaavista
ukkoskepeistään saadut kokemukset olivat opettaneet sille, että se
metsästi kauimmin, ken metsästi ääneti.
KUUDES LUKU
Nu ja leijona
Victoria Custer oli sinä iltana mennyt huoneeseensa paljon aikaisemmin
kuin hänen tapansa oli, mutta ei nukkumaan. Hän ei edes riisuutunut,
vaan istuskeli sensijaan pimeässä ikkunansa ääressä, katsellen ulos
matkan päässä näkyvää, synkeätä ja salaperäistä viidakkoa ja eteläisten
vuorten häämöittäviä ääriviivoja.
Hän yritti tukahduttaa ainaiseksi sen mielettömän tunteen, joka
hitaasti ja salaisesti oli vuosien kuluessa vallannut hänet. Siitä
lähtien, kun versoava naisellisuus oli ensi kerran herännyt hänessä,
oli hän ollut kahlehdittuna tuohon kummalliseen uneen, joka nyttemmin
alkoi tulla melkein jokaöiseksi tapaukseksi. Ensin hän oli vain
ajatellut olevan ihmeellistä, että hän näki unta samasta asiasta
yhteen mittaan niin monta kertaa; mutta viime aikoina nämä öiset näyt
olivat tuntuneet sisältävän enemmän todellisuutta kuin aikaisemmin
ja ennustavan jotakin kohtalokasta tapausta hänen elämänradallaan —
jotakin käännekohtaa, joka oli muuttava hänen elämänsä suunnan. Eipä
hän voinut edes päivälläkään vapautua näkemästä mustatukkaista, nuorta
jättiläistä, ja tänä iltana oli asia kehittynyt huippuunsa, kun hän oli
kuullut nuorukaisen äänen kutsuvan häntä ruusupensaikosta. Hän tiesi,
että mies oli vain hänen uniensa luomus, ja juuri tämä tieto pelästytti
häntä niin suuresti — sillä se merkitsi vain yhtä asiaa; hänen mielensä
horjahteli hermojännityksen taakan alla, jonka nämä harhakuvitelmat
olivat sälyttäneet hänen kannettavakseen.
Hänen täytyi koota kaikki hermostonsa tarmon apuvoimat ja kitkeä
ainaiseksi sydämestään tämä hirvittävän ahdistava tunne. Hänen täytyi!
_Hänen täytyi!_
Tyttö nousi ja alkoi astella edes takaisin huoneen toisesta päästä
toiseen. Hän tunsi sen ahtaiden rajojen tukahduttavan ja vangitsevan
itseänsä. Ulkona taivasalla, ilman mitään muita rajoituksia kuin
etäinen taivaanranta, oli parasta käydä sellaista taistelua, joka
riehui hänen rinnassaan. Hän sieppasi silkkihuivin, heitti sen;
hartioilleen — totuttuun tapaansa, sillä yö oli kuuma — astui
ikkunastaan bungalowia ympäröivälle parvekkeelle ja meni puutarhaan.
Juuri talon lähimmän nurkkauksen takana istuivat hänen veljensä ja
Billy Curtiss tupakoimassa makuuhuoneensa ikkunan edessä, yllään
yöpuvut ja tohvelit. Curtiss nojasi pyssyyn, jota oli käyttänyt sinä
päivänä — samaan, jonka hän oli ottanut ruusutarhaan varemmin illalla.
Kumpikaan ei kuullut tytön kevyitä askeleita nurmikolla, ja rakennuksen
nurkkaus kätki hänet heidän näkyvistään.
Täyden kuun paisteessa ruusutiheikön laidassa asteli Victoria Custer
edes takaisin. Kymmenkunta kertaa hän sai päätetyksi, että aamulla
käyttäisi hyväkseen ensimmäistä tilaisuutta antaakseen myönteisen
vastauksen Billy Curtissille siihen kysymykseen, jonka nuori mies oli
tehnyt hänelle edellisenä iltana — maanjäristyksen iltana; mutta joka
kerta, kun hän luuli ratkaisseensa asian lopullisesti, havaitsi hän
tahtomattaan vertailevansa Curtissia uniensa miehen sankarilliseen
olemukseen, ja uudestaan hänen täytyi ryhtyä taisteluunsa.
Kun hän käyskenteli kuutamossa, seurasi kaksi silmäparia alati
hänen jokaista liikettään — toinen pari, kirkkaat, mustat silmät,
ruusutiheiköstä — toinen, säihkyvät, keltaisenvihertävät kehät,
kätkeytyneenä pieneen pensasryhmään siihen kohtaan, missä hän kääntyi
kävelyssään ja lähti astelemaan entisiä jälkiään — siihen kohtaan, joka
oli kauimpana ruusujen keskeltä tähystelevästä.
Kaksikymmentä kertaa oli Nu ollut hypähtämäisillään piilopaikastaan ja
sulkemaisillaan tytön syliinsä, sillä hänestä se oli Than tytär Nat-ul,
eikä hän ollut nähnyt tyttöä viimeksi satatuhatta vuotta sitten, vaan
vasta eilispäivänä. Mutta joka kerta häntä pidätti jokin — kummallinen,
epämääräinen, selittämätön pelko tätä ihanaa olentoa kohtaan, joka oli
Nat-ul ja joka ei olut Nat-ul, vaan toinen, ihan Nat-ulin näköinen.
Ihmeelliset verhot, jotka peittivät tytön kaunista vartaloa, tuntuivat
kohottaneen salvan heidän väliinsä — kun hän oli viimeksi kävellyt
tytön kanssa rannalla, oli vain punahirven nahasta tehty pehmyt
kaistale ympäröinyt hänen suloisesti keinahtelevia vyötäröitään.
Hänen tuttavallinen seurustelunsa noiden vieraiden ihmisten kanssa,
yhtyneenä siihen seikkaan, että hän oli puhunut ja ymmärtänyt heidän
kieltään, oli vain omiansa loitontamaan tyttöä hänestä. Nu oli ylen
murheellinen ja ylen yksinäinen; nyt Nat-ulin näkeminen tuntui pikemmin
lisäävän kuin lievittävän hänen mielenmasennustaan. Vähitellen hänessä
heräsi se vakaumus, että Nat-ul ei ollut enää Nun poikaa Nu'ta varten.
Hän ei kyennyt sanomaan miksi, mutta tämä katkera tosiasia näytti
peruuttamattomalta.
Tyttö oli tullut nyt ihan hänen lähelleen ja palasi jälleen
parinkymmenen metrin päässä olevia pensaita kohti. Niiden kukoistavan
vehreyden takana viuhtoi »vanha veijari» tupsupäistä häntäänsä ja
veti teräksenväkevät jalkansa alleen loikatakseen, ja sen odotellessa
pääsi heikon heikko hyrräys sen kuolaa valuvasta kidasta. Ääni oli
niin heikko, etteivät kahdennenkymmenen vuosisadan neidon tylsistyneet
aistit kyenneet erottamaan sitä; mutta mies, joka piileskeli
ruusutiheikössä kaksikymmentä askelta kauempana leijonasta kuin tyttö,
tajusi sen turmeltumattomilla korvillaan kumeana ja kauhistavana.