language: Finnish
IKUINEN RAKASTAJA
Kirj.
Edgar Rice Burroughs
Englanninkielestä suomentanut
Väinö Meltti
Kariston nuorisonkirjoja 72
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1926.
SISÄLLYS
I OSA
I Niokeneläinen Nu.
II Maanjäristys.
III Nu Nukkuja herää.
IV Salaperäinen metsästäjä.
V Tarkkailija.
VI Nu ja leijona.
VII Victoria noudattaa kutsua.
VIII Arabialaisten sieppaamana.
IX Nu lähtee etsimään Nat-ulia.
X Jäljillä.
XI Naisenryöstö.
XII Luolamies löytää toverinsa.
XII Viidakko.
II OSA
I Jälleen luonnonmullistus..
II Takaisin kivikauteen.
III Iso luolakarhu.
IV Veneenrakentajat.
V Nun ensimmäinen merimatka.
VI Ihmisenmuotoiset apinat.
VII Eläintulet.
VIII Paaluun sidottuna.
IX Taistelu.
X Gronin kosto.
XI Metsähärät.
XII Turin petos.
XIII Nat-ul epätoivoisena.
XIV »Olen tullut pelastamaan sinua».
XV Mitä luola paljasti.
ENSIMMÄINEN OSA
ENSIMMÄINEN LUKU
Niokeneläinen Nu
Nu, Nun poika, asteli ääneti aarnioviidakon halki, voimakkaiden
lihasten liikkuessa hänen hienon, pronssinvärisen ihonsa alla. Hänen
sievä päänsä mustine pörröisine hiuksineen, jotka oli leikattu poikki
epätasaisesti teroitettujen kivien välissä, oli korkealla pystyssä,
herkkätuntoisten sierainten vainutessa jokaisesta tuulahduksesta
vihjausta ihmismetsästäjä Uusta.
Nyt hänen harjaantuneet aistinsa tuntevat ison, villakarvaisen
sarvikuonon, Tan, tutun tuoksun suoraan hänen polullaan, mutta Nu
Nunpoika ei metsästä tänä päivänä Ta'ta. Eikö Tan veljen nahka
riipu jo Nun luolan aukon edustalla? Ei, tänä päivänä metsästää Nu
jättiläiskissaa, raivoisaa, miekkahampaista tiikeriä, Uuta, sillä
Nat-ul, vanhan Than ihana tytär, tahtoo ottaa puolisokseen vain
mahtavimman metsästäjän.
Ihan äskettäin, vasta pimeän viimeksi laskettua, kun he kaksi olivat
käyskennelleet päiväntasaajan ison kuun valaistuksensa Rauhattoman
meren rannalla, oli tyttö selvittänyt täydelleen Nu Nunpojalle, ettei
edes hän, päälliköiden päällikön poika, voinut pyytää häntä, jolleivät
hänen lanneverhonsa hihnasta riippuisi Uun torahampaat.
»Nat-ul», oli tyttö sanonut hänelle, »toivoo miehensä olevan suuremman
kuin muut miehet. Hän rakastaa nyt Nu'ta enemmän kuin omaa elämäänsä,
mutta jos rakkauden mieli astella hänen sivullaan kautta pitkän elämän,
täytyy maineen ja kunnian astella sen mukana.» Hänen hento kätensä
kohoutui hyväilemään nuoren jättiläisen mustaa tukkaa. »Olen hyvin
ylpeä Nu’stani nytkin», jatkoi hän, »sillä heimon nuorten miesten
joukossa ei ole toista niin suurta metsästäjää eikä toista niin
mahtavaa taistelijaa kuin Nu Nunpoika. Jos tapat Uun yksin, ennenkuin
varttuneen miehen parta on tummentanut poskesi, ei koko maailmassa ole
Nat-ulin mielestä ketään Nu Nunpoikaa suurempaa.»
Nuorukainen tajusi vielä tytön vienon äänen soinnun ja hänen lempeän
kosketuksensa hyväilyn otsallaan. Samoin kuin nämä seikat olivat
saaneet hänet syöksymään kesyttömään viidakkoon Uu'ta etsimään päivän
ollessa vielä niin alullaan, että öisin saalistavat petoeläimet olivat
yhä retkillään, samoin ne pakottivat häntä tunkeutumaan eteenpäin aina
syvemmälle tiheän metsän synkkiin ja poluttomiin sokkeloihin.
Hänen rientäessään kävi Tan tuoksu yhä voimakkaammaksi, kunnes valtava,
kömpelö peto alkoi vihdoin häämöttää rotevana Nun edessä. Se seisoi
pienellä aukeamalla, korkeassa, rehevässä viidakkoruohistossa, ja
jollei se olisi ollut kääntyneenä Nu'hun päin, niin se ei olisi nähnyt
häntä, koska sen kuulon terävyyskin oli ihan liiaksi tylsistynyt, jotta
se olisi kyennyt erottamaan luolamiehen äänettömät askeleet hänen
käydessään kevyesti vastatuuleen.
Kun alkuajan pedon pienet, verestävät silmät keksivät miehen, painui
sen iso pää alas. Ta, kahdennenkymmenennen vuosisadan yhtä sisukkaan
ja taistelunhaluisen sarvikuonon sisukas ja taistelunhaluinen esi-isä,
hyökkäsi notkean jättiläisen kimppuun, joka oli häirinnyt sen
vedenpaisumusta edeltäneen kauden mietiskelyä.
Eläimen iso ruho ja kömpelöt, eriskummaiset mittasuhteet olivat
ristiriidassa sen nopeuden kanssa, sillä se ryntäsi Nun kimppuun
vinhasti kuin kilparatsu, ja jolleivät luolaihmisen aivot ja lihakset
olisi perinnöllisyyden ja harjaantumisen kautta kehittyneet sopiviksi
sellaisten raivonpurkausten menestykselliseen kestämiseen, ei
niokeneläisestä Nu'sta olisi tänä päivänä tarinaa kerrottavana.
Mutta nuorukainen oli varuillaan, ja käännyttyään hän juoksi nopeasti
kuin jänis lähimmälle puulle, valtavalle sanajalkapuulle, joka kohosi
kohti korkeuksia pienen aukeaman laidasta. Kissan tavoin kiipesi mies
ylös pystysuoraa runkoa, hänen käsiensä ja jalkojensa näyttäessä vain
koskettavan ulkoileviin kyhmyihin, entisten lehtien jäännöksiin, jotka
tekivät pitkän rungon mukaviksi tikkaiksi hänen tapaiselleen miehelle.
Nun kaulaan kiinnitetystä raakanahkaisesta hihnasta riippui hänen
kivipäinen keihäänsä alas selkää pitkin, kun taas kivikirves ja
kiviveitsi heilahtelivat hänen lannevyössään, jättäen hänen kätensä
vapaiksi kiipeämiseen. Jos te tai minä olisimme päässeet ison puun
alimpain lehtien tarjoamaan näennäiseen turvaan, viidenkymmenen jalan
korkeudelle maanpinnasta, niin olisimme päästäneet syvän helpotuksen
huokauksen, kun niin vähällä olimme päässeet pakoon alhaalta
hirvittävän pedon kynsistä; mutta niin ei tehnyt Nu, jossa oli hänen
kaukaisen aikansa eläinten omalaatuista viisautta.
Hän ei vähentänyt hitustakaan nopeuttansa lähestyessään alimpia
oksia eikä tuhlannut edes kallisarvoista sekuntia silmätäkseen alas
viholliseensa. Mitä se olisi hyödyttänyt? Eikö hän tiennyt tarkoin,
mitä Ta tekisi? Sensijaan hän hypähti apinan tavoin leveälle lehdelle,
ja vaikka hänen uhkarohkea liikkeensä olisi saanut nykyaikaisen,
rohkean miehen kasvot kalpenemaan, ei Nu edes epäröinyt vähääkään
juostessaan kevyesti ja nopsasti painuvaa, huojuvaa lehteä pitkin ja
hypätessään juuri oikealla hetkellä viereisen viidakkojättiläisen
rungolle.
Eikä hän tehnyt sitä tuokiotakaan liian aikaisin. Puu, josta hän oli
heittäytynyt, oli tuskin ponnahtanut pystyyn hänen ruumiinsa painosta
vapauduttuaan, kun Ta töytäsi voimakkaasti ja lujasti kuin valloilleen
päässyt höyryveturi pää edellä puun rungon alaosaan. Tuon kauhistavan
yhteentörmäyksen synnyttämä mäjähdys tärisytti tannerta; kuului puun
pirstoutumista ja valtava runko kaatui maahan huumaavasti ryskyen.
Nu katsoi alas viereisestä puusta ja virnisti. Hän ei metsästellyt
tänään Ta'ta, ja sentähden hän hyppi puusta puuhun, kunnes oli
kiertänyt aukeaman ympäri, ja jatkoi sitten matkaansa, laskeuduttuaan
jälleen maanpinnalle, etäisiä tulivuoria kohti, missä ihmismetsästäjä
Uun hirveä pesä sijaitsi.
Sekavien köynnöskasvien lomasta, joiden välitse mies taivalsi
vaivaloisesti mutkikasta tietään, tähyili pieniä, pahanilkisiä silmiä
alas häneen takkuisten, ulkonevain kulmain alta, ja isot torahampaat
paljastuivat, kun karvaiset oliot murisivat uhkaavasti ylhäältä; mutta
Nu ei kiinnittänyt vähintäkään huomiota noihin roteviin, julmiin
eläimiin, jotka uhkaavina ympäröivät häntä joka taholta. Varhaisimmasta
lapsuudestaan saakka hän oli tottunut apinaväen jaaritteluihin ja
torailuihin, ja niin ollen hän tiesi, että jos rauhassa asteli tietään,
niitä loukkaamatta, eivät ne tekisi hänelle mitään pahaa. Joku
vähemmän kokenut olisi ehkä yrittänyt karkoittaa niitä tiehensä uhaten
keihäällään tai hyvin tähdätyllä kirveellä ja ärsyttänyt siten alas
kimppuunsa puolisen tusinaa tai useampiakin raivoisia urosapinoita,
joiden kanssa kamppailuun jouduttuaan yksinäinen soturi, olipa hän
kuinka rohkea tahansa, olisi elänyt vain niin kauan, että ehti laskea
vastustajainsa lukumäärän.
Vaikka apinat näyttivät uhkaavilta ja epäystävällisiltä, niin luolamies
piti itse asiassa niitä ystävinään ja liittolaisinaan, koska niiden
ja hänen oman kansansa kesken vallitsi jonkinlainen ystävyysliitto,
epäilemättä heidän ulkomuotonsa ja ruumiinrakenteensa yhtäläisyyden
vuoksi. Tuona kaukaisena aikana, jolloin maailma oli nuori ja sen
leveällä rinnalla vilisi lukemattomia tuhansia petoeläimiä ja
matelijoita ja jolloin toiset myriadit tummensivat sen sisäjärvien
syvänteet ja täyttivät sen lämpimän, kostean ilman mahtavien,
yökönlentimien tapaisten siipien havinalla, jatkui ihmisen olemassaolon
taistelu vuodesta vuoteen — hetkenkään lepoa ei ollut. Hänen puoliksi
metsäihmisen tapansa johtivat hänet usein isojen ja pienempien
apinoiden alueille, ja tämä kanssakäyminen oli aiheuttanut tilanteen,
jota parhaiten voitaisiin nimittää asestetuksi välirauhaksi, sillä he
yksin maan kaikista muista asukkaista olivat puhuneet kieltä, kummatkin
tosin kehnoa, mutta kuitenkin heidän alkeellisia vaatimuksiaan
tyydyttävää. Ja kun molemmat kielet olivat syntyneet samoista tarpeista
samanlaisia tilanteita varten, niin monet sanat ja lause parret olivat
kummallekin yhteisiä. Niin ollen saattoivat luolaihminen ja alkuapina
keskustella toistensa kanssa tarpeen vaatiessa, ja kun Nu matkasi
heidän maansa halki, käsitti hän heidän murinansa ja lepertelynsä vain
varoitukseksi, ettei ryhtyisi mihinkään vihamieliseen tekoon. Jos
vaara olisi, väijynyt hänen polullaan, niin karvaiset oliot olisivat
varoittaneet häntä siitä, sillä sellaisia palveluksia tekivät ne
ihmiselle, joka vuorostaan metsästeli usein niiden säälimättömimpiä
vihollisia, karkoittaen ne kaksijalkaisten maasta.
Yhä edelleen taivalsi Nu, tiedustellen silloin tällöin kohtaamiltaan
karvaisilta olioilta Uun olinpaikkaa. Vastaukset varmistivat aina hänen
uskoaan, että hän saavuttaisi ihmissyöjän ennen, kuin aurinko ryömisi
yöksi pimeään luolaansa.
Ja niin kävikin. Hän oli tullut tukevamman metsän peittämältä seudulta
ja nousi parhaillaan pientä rinnettä, jonka laella oli matalia,
tuliperäisiä vuoria, kun tuulenhenki toi hänen valppaisiin sieraimiinsa
Uun väkevän tuoksun. Suojaa oli tarjolla vähän, jos ollenkaan,
lukuunottamatta törmännettä peittävää rehevää viidakkoruohistoa
ja yksinäistä, korkeata sanajalkapuuta, jonka tuuhea latva kohosi
sadan jalan korkeuteen maan pinnasta; mutta Nu ei lainkaan etsinyt
turvaa. Suojapaikka, joka olisi peittänyt hänet Uun näkyvistä,
olisi myös kätkenyt Uun hänen näköpiiristään. Hän ei pelännyt, että
miekkahampainen tiikeri karkaisi hänen käsistään — se ei ollut Nun
tapaista — mutta hän ei halunnut kohdata petoa äkkiarvaamatta sankassa
ruohistossa.
Hän oli edennyt satasen metrin päähän kalliolohkareista, ja Uun tuoksu
alkoi tuntua ikäänkuin löyhkältä luolamiehen herkissä sieraimissa. Ihan
edessään hän saattoi nähdä useiden luolien aukkoja kalliovarustuksen
edustalla, ja hän tiesi, että hänen saaliinsa pesän täytyi olla eräässä
niistä.
Viidenkymmenen metrin päähän vuorelta loppui maan ruohopeitto, ja
vain siellä täällä oli yksinäisiä mättäitä, jotka olivat löytäneet
kasvupaikan hajallaan olevien kalliolohkareiden lomista. Kun Nu astui
tälle paljaalle kohdalle, päästi hän helpotuksen huokauksen, sillä
suurin osa viimeisten viidenkymmenen metrin matkaa oli käynyt tiheän
viidakon läpi, joka kohosi hänen päänsä yläpuolelle. Jos luolamies
olisi kohdannut Uun siellä, olisi se merkinnyt hänelle melkein varmaa
kuolemaa.
Kun hän suuntasi nyt silmänsä läheisiä luolansuita kohti, äkkäsi hän
erään, jonka edustalle oli levitetty sellainen joukko jättiläismäisiä
luita, ettei hän kaivannut enempiä todistuksia käsittääkseen, ken
sen haltija oli. Täällä piileskeli tietenkin itse kammottava Uu,
muinaisajan jättiläismäinen, miekkahampainen tiikeri. Nun parhaillaan
silmäillessä luolalle kuului matalaa ja pahaenteistä murinaa likaisen
onkalon synkältä suulta, ja sitten Nu näki sisäänkäytävän pimeydestä
kahden keltaisenhohtavan, liekehtivän pallon tähyilevän ulos häneen.
Tuokion kuluttua loikkasi itse mahtava eläin majesteetillisesti
päivänvaloon. Siinä se seisoi viuhtoen pitkää häntäänsä puolelle
ja toiselle ja tuijottaen silmää räpäyttämättä suoraan tuohon
hurjanrohkeaan ihmisolentoon, joka rohkeni tulla niin lähelle sen
hengenvaarallista olinsijaa. Valtava ruho, ihan yhtä iso kuin
täysikasvuisen härän, oli pohjaväriltään helakankeltainen, kauniin
mustajuovainen, kun taas vatsa ja rinta olivat vitivalkoiset.
Kun Nu eteni, vääristyi iso ylähuuli taaksepäin, paljastaen koko
hirvittävässä julmuudessaan kahdeksantoista tuuman pituiset,
käyrät hampaat, jotka olivat yläleuan molempien puolien aseina, ja
luolamaisesta kurkusta kajahti ilmoille värisyttävä raivonkarjaisu,
joka herättämällään kauhulla vaiensi viidakon monien kilometrien alalta.
Metsästäjä irroitti kiviveitsen vyöstään ja pisti sen suuhunsa, pitäen
sitä valmiina pikaista tarvetta varten ja puristaen lujasti väkevien,
valkoisten hampaittensa välissä. Vasemmassa kädessään hän piteli
kivikärkistä keihästään ja oikeassa raskasta kivikirvestä, joka oli
perin tehokas ase sekä pitkän matkan päästä että läheltä käytettynä.
Uu hiipii nyt häntä kohti. Ammottavasta kidasta valuu kuolaa.
Keltaisenvihertävät silmät säihkyvät verenjanoisesti. Voiko olla
mahdollista, että tuo heikko kääpiö haaveksii kaksinkamppailuun
antautumista maailman kauhun, viidakon ruoskan, ihmisten ja mammuttien
metsästäjän kanssa?
»Nat-ulin vuoksi», mumisi Nu, sillä Uu aikoi juuri hypätä.
Kun valtava, lentävä möhkäle luita ja lihaksia, kynsiä ja hampaita,
ampaisi ilman halki miestä kohti, heitti hän piskuisen kivikirveensä
jättiläismäisten lihastensa koko voimalla niin hyvin harkitulla
hetkellä, että se osui keskellä hyppyä Uun silmien väliin hirvittävän
voimakkaasti kuin pyssynluoti. Sitten Nu, kissamaisen notkeana kuin
itse Uu, hypähti vikkelästi syrjään, kun pedon valtava ruho rysähti
maahan, jääden sätkyttelemään samaan paikkaan, missä mies oli seissyt.
Peto oli tuskin koskettanut maahan, kun luolamies, tietäen että hänen
kehno aseensa voi korkeintaan vähäksi aikaa huumata hirviön, upotti
raskaan keihäänsä syvälle kiiltävään kylkeen juuri jättiläismäisen
lavan taakse.
Uu on jo päässyt jaloilleen, karjuen ja kiljuen tuskasta ja raivosta.
Ilma tärisee ja maa vapisee sen hirvittävistä kiljahduksista.
Peninkulmien alalla yltympäriinsä nousevat villin viidakon villien
kansalaisten karvat kauhusta pystyyn, ja ne hiipivät kauemmas kosteiden
ja synkkien lymypaikkojensa syvyyksiin, heittäen samalla pelästyneitä
katseita taaksensa sinnepäin, mistä pelottava ääni kuuluu.
Ammottavin kidoin, kynnet harallaan hyökkää tiikeri hurjanrohkeata
kiduttajaansa kohti, joka seisoo yhä paikallaan, puristaen alkeellisen
aseensa vartta. Kun eläin kääntyy, kääntyy keihäskin, ja Nu kieppuu
sinne tänne kuin lehti tuulenpieksämän oksan päässä.
Turhaan raapien ja maata kuopien hypähtelee suunnattoman iso kissa
edestakaisin hirvittävin harppauksin yrittäessään tavoittaa ilkkuvaa
olentoa, joka pysyttelee joka hetki juuri noiden tuhoisain kynsien
ulottuvilta. Mutta äkkiä Uu kävelee hiljemmin, ja nyt se pysähtyy ja
lyyhistyy ihan vatsalleen. Verkkaasti ja Varovaisesti se ojentelee
eteenpäin ja taaksepäin yhtä valtavaa käpäläänsä, kunnes saa tartutuksi
piinaavaan keihääseen.
Sillä välin huutaa mies herjauksia ja loukkauksia vasten vihollisensa
kasvoja, työntäen samalla keihästään syvemmälle ja syvemmälle
tiikerin ruumiiseen, sillä hän tietää, että jos tuo käpälä kiertyy
keihäänvarteen, ei hänellä ole suuriakaan eloonjäännin mahdollisuuksia.
Hän on nähnyt, että Uu heikkenee verenvuodosta, mutta monia
taistelunhetkiä on vielä jäljellä isossa ruhossa, jollei onnellinen
keihäänsysäys ohjaa terää ison sydämen seinämän lävitse.
Mutta ajan mittaan peto onnistuu yrityksissään. Käpälä painuu
keihäälle. Sitkeä puu taipuu noiden teräksisten jäntereiden painon
alla; sitten kapsahtaa äkkiä jalka tiikerin ruumiin alta ja samalla
hetkellä peräytyy Uu ja heittäytyy nuorukaisen päälle, joka on
siepannut kivisen metsästysveitsensä hampaittensa välistä ja kyyristyy,
valmiina vastaanottamaan töytäyksen.
He menevät nurin, miehen hautuessa kokonaan vastustajansa ison
ruumiin alle. Yhä uudestaan uppoutuu karkeatekoinen veitsi tiikerin
lumivalkoiseen rintaan, jopa silloinkin, kun Nu kaatuu petomaisen
raivon karjuvan, repivän ruumiillistuman alle.
Sillä hetkellä tuntuu miehestä kummalliselta, etteivät tavoittelevat
käpälät ja peloittavat kynnet kertaakaan ole koskettaneet häneen,
ja sitten hän rysähtää maahan Uun kuolleen ruumiin alle. Peto tekee
viimeisen, titaanimaisen kuolemanponnistuksen ja on vaiti.
Vaivoin kömpii Nu surmaamansa eläimen ruhon alta. Viime hetkellä oli
tiikeri itse työntänyt keihään kärjen omaan sydämeensä painaessaan ja
murtaessaan vartta. Mies hypähtää jaloilleen ja leikkaa poikki ison
kurkun. Veren virtaillessa hän tanssii sitten voitetun vihollisensa
kuolleen ruumiin ympärillä, heilutellen veistään ja jälleen
löytämäänsä kirvestä ja kajauttaen ilmoille milloin kimeitä huutoja
Uuta jäljitellen, milloin matalasointuisia karjaisuja — voittoisan
luolaihmisen taisteluhuutoa.
Ympäristön vuorilta ja viidakoista kuului vastaukseksi ääniä sadoista
villeistä kurkuista — luolakarhun murinan kumeata jyrinää; leijona
Zorin kiljuntaa; hyenan ulvontaa; mammutin rummutusta; puhvelihärän
matalaa ammuntaa, ja kaukaisilta rämeiltä ja mereltä kuului
sisiliskojen ja sammakoiden sihinää ja kurnutusta.
Voittotanssinsa päätettyään ryhtyi Nu vetämään murtunutta keihästä
saaliinsa ruhosta. Samalla hän irroitti muutamia lujia jänteitä Uun
etujalasta, joilla hän kaikessa kiireessä sitoi murtuneen varren,
sillä hänenlaisensa olennon vaarojen täyttämässä elämässä ei ollut
ainoatakaan hetkeä, jolloin olisi ollut turvassa ilman kiviteräisen
keihään tarjoamia palveluksia.
Suoritettuaan tämän varovaisuustoimenpiteen rupesi mies leikkaamaan
irti Uun päätä kantaakseen sen riemukulussa rakastettunsa luolalle.
Kivikirveellä ja veitsellä hän hakkasi ja sahasi yli puoli tuntia,
kunnes nosti vihdoin vertavuotavan voitonmerkin ilmaan samalla kuin
hän hyppäsi korkealle ja päästi vielä kerran kuuluville raikuvan
voitonhuudon, jotta koko maailma saisi tietää, ettei ollut ketään Nu
Nunpoikaa suurempaa metsästäjää.
Juuri kun hänen rajun karjaisunsa viimeinen ääni kiiri Niokenen
painostavan, vetisen ja liiaksi lämmenneen ilman halki, vaipui maailma
äkkiä hiljaisuuteen. Omituinen pimeys synkensi lämpöä tulvivan
auringon. Maa vapisi ja tärähteli. Kumeita jyrähdyksiä tunkeutui
esiin nuoren maan uumenista, ja vastaukseksi jyrisi kumahduksia alas
taivaanlaelta.
Kauhistunut luolaihminen silmäsi pikaisesti kaikille tahoille,
etsiskellen isoa petoa, joka sillä tavoin kykeni vavisuttamaan koko
maata, kiljumaan niin pelottavasti ja panemaan taivaan kauhusta
voihkimaan ja auringon kätkeytymään.
Joka taholla hän näki säikähtyneitä petoja ja lintuja ja pakenevia
matelijoita, jotka ryntäsivät kauhun valtaamina piilopaikkoja etsimään,
ja saman alkuperäisen vaiston ohjaamana tempaisi nuori jättiläinen
aseensa ja voitonmerkkinsä ja juoksi kuin antilooppi Uun luolan
suojaavaan pimeyteen.
Tuskin hän oli saapunut sisälle kuvittelemaansa turvapaikkaan, kun
maakamara murtui ja huojui — tuli äkillisen vajoamisen aiheuttama,
pyörryttävä tunne, ja keskellä pirstoutuvien vuorten hirvittävää
räiskettä ja jyrinää sulkeutui luolan aukko, ja elävän hautansa
läpitunkemattomassa pimeydessä menetti Nu Nunpoika, Niokeneläinen Nu,
tajuntansa.
Tämä tapahtui satatuhatta vuotta sitten.
TOINEN LUKU
Maanjäristys
Jos olisitte vain silmäillyt häntä, ette ikinä olisi luullut Victoria
Custeria, Beatricesta, Nebraskan valtiosta, lainkaan sellaiseksi
tytöksi kuin hän todella oli. Hänen isot, uneksivat silmänsä ja hänen
hennon vartalonsa suloiset piirteet herättivät vaikutelman tuosta
ruumiillisesta pelkuruudesta, jota ehdottomasti olemme tottuneet
pitämään todella naisellisen naisen eriämättömänä ominaisuutena. Mutta
sittenkin rohkenen sanoa, että Jumalan vihertävässä maailmassa tai sen
alla tahi yllä oli vain kaksi asiaa, joita Victoria Custer pelkäsi,
nimittäin — hiiriä ja maanjäristyksiä.
Mielellään hän tunnusti sen kuolemankauhun, jota edelliset herättivät
hänessä; mutta maanjäristyksistä hän puhui harvoin, jos koskaan.
Veljelleen Barneylle, parhaalle ystävälleen ja luotetulleen, hän oli
silloin tällöin avannut sydämensä.
He kaksi olivat nyt vieraisilla loordi ja lady Greystoken luona
englantilaisen avaralla maatilalla päiväntasaajan seuduilla Afrikassa,
wazirien maassa, mihin Barney Custer oli tullut metsästämään isoa
riistaa — ja unohtamaan. Mutta kaikella tällä ei ole mitään tekemistä
tämän kertomuksen kanssa, eikä liioin John Claytonilla, loordi
Greystokella, joka kerran oli ollut Apinain Tarzan, sitä seikkaa
lukuunottamatta, että koska minä olin sattunut hänen vieraakseen samaan
aikaan kuin Custerit, voin esittää teille tämän kertomuksen, joka
muuten olisi saattanut jäädä iäksi kertomatta.
Etelään Uzirista, wazirien maasta, sijaitsee ryhmyinen vuorijono,
jonka juurelta leviää laaja tasanko, missä on runsaasti antilooppeja,
seebroja, giraffeja, sarvikuonoja ja elefantteja, ja täällä saalistavat
leijona, leopardi ja hyeena, kukin omalla tavallaan loisteliaita,
uhkeita antilooppi-, seebra- ja giraffilaumoja. Täällä oleilevat
myös puhvelihärät — ärtyisät villipedot, Claytonin sanojen mukaan
hirvittävämmät kuin itse leijona.
Se on tietenkin metsästäjän paratiisi, ja tuskin kului päivääkään,
jolloin metsästysseurue ei olisi lähtenyt liikkeelle Greystoken
matalasta, avarasta bungalowista etsimään riistaa ja seikkailuja, ja
harvoin sattui, ettei Victoria Custer olisi ollut mukana seurueessa.
Hän oli jo kaatanut kaksi leopardia lukuisain antilooppien ja seebrojen
lisäksi; jalkaisin hän oli uhmannut puhvelihärän hyökkäystä, kellistäen
eläimen maahan oivalla laukauksella kymmenen askeleen päästä.
Alussa hän oli alinomaa ollut tuottamaisillaan veljelleen
hermokohtauksia, sillä hän heittäytyi sellaisiin vaaroihin, joihin
vain harvat miehetkään olisivat huolineet antautua; mutta kun veli
oli havainnut, että hän pysyi täysin kylmäverisenä vaaran uhatessa ja
ampui melkein yliluonnollisen tarkasti, mikä tuotti hänelle vilpitöntä
ylistystä heidän seurueensa vanhimpain metsästäjäinkin taholta, alkoi
veli samoilla hieman liian kauas toiseen suuntaan, niin että Victoria
joutui usein tilanteisiin, joissa huomasi joutuneensa kokonaan
eristetyksi seurueen muista jäsenistä — kohteliaisuudenosoitus hänen
urhoollisuuttansa kohtaan, mistä hän oli perin mielissään, koska
naisia ja alokkaita saarsivat tavallisesti varovaisuustoimenpiteet ja
vartijat, joiden läpi oli vaikea päästä ampumamatkan päähän mistään
riistasta.
Kun he ratsastivat eräänä iltana kotia kohti metsästeltyään vuorten
juurella, pani Barney merkille, että hänen sisarensa oli harvinaisen
levollinen ja ilmeisesti alakuloinen.
»Miten on laitasi, Vic?» kysyi hän.. »Lopen väsynyt, vai mitä?»
Tyttö kohotti katseensa hymyillen kirkkaasti, mitä viipymättä seurasi
sekavan hämmennyksen ilme.
»Barney», virkkoi hän hetkisen vaitiolon jälkeen, »noissa vuorissa
on jotakin, mikä täyttää minut mitä omituisimmalla kauhuntunteella.
Tänään menin erään tuliperäisen vuorikerrostuman ohi, joka osoitti,
että täällä on joskus menneenä aikana tapahtunut hirvittävä
luonnonmullistus. Sen nähdessäni aloin vavista kiireestä kantapäähän,
ja kylmä hiki peitti koko ruumiini. Mutta tämä puoli ei ole
erikoisen kummallinen — tiedäthän, että aina olen saanut tuollaisia
järjettömän kauhun typeriä kohtauksia nähdessäni jonkun todistuksen
niistä mahtavista voimista, jotka ovat aikaansaaneet muutoksia
maanpinnassa, tai tuntiessani maan hiukankin vavahtavan; mutta tänään
oli selittämättömän, henkilökohtaisen menettämisen tunne, joka minut
valtasi, melkein sietämätön — oli kuin jos joku, jota rakastin enemmän
kuin kaikkia muita, olisi riistetty minulta.
— Ja sitten, jatkoi hän, »paistoi koko selittämättömän suruni lävitse
hohtavan toivon säde, yhtä tavaton ja tutkimaton kuin se syvällisempi
ja painostava tunne, joka yhä liikutti minua.
Kotvaan aikaan kumpikaan ei puhunut mitään, vaan he ratsastivat ääneti
vieretysten heidän pony-ratsujensa tunkeutuessa somasti polvenkorkuisen
ruohiston läpi. Tyttö ajatteli — yritti keksiä selitystä niihin
jokseenkin kammottaviin tunteisiin, jotka äsken olivat vallanneet.'
hänet. Barney Custer oli noita harvinaisia ja iloluontoisia ihmisiä,
jotka eivät pilkkaa mitään, mitä eivät voi ymmärtää; tämä oli
epäilemättä syynä siihen, että hänen sisarensa samoin kuin toisetkin
valitsivat hänet luotetukseen. Käsittämättä sisarensa tunteita hänellä
ei ollut mitään sanottavaa, ja niin hän pysyi vaiti. Hän oli kuitenkin
aimo lailla hämmästynyt, kuten hän aina oli ollut nähdessään uuden
todistuksen siitä, kuinka salaperäisesti jokainen viittaus niihin
suuriin mullistuksiin, jotka osoittivat maanpinnan muodostuksessa
tapahtuneita ulkonaisia muutoksia, vaikutti Victoriaan.
Hän palautti mieleensä aikaisempia tapauksia, jolloin hänen sisarensa
oli kertonut hänelle jotakin samantapaista kauhuntunteista. Kerran
Jumalan Puutarhassa ja toisen kerran eräällä retkellä Grand Canyonin
läpi Arizonassa, ja hän muisti todella hyvin eloisasti hermokohtauksen,
jonka Victoria oli saanut luettuaan sanomalehdistä San Franciskon
maanjäristystä kuvailleet sähkösanomatiedot. Kaikissa muissa
suhteissa hänen sisarensa oli täysin normaali, nuori amerikkalainen
nainen — mikä seikka epäilemättä teki hänen ainoan heikkoutensa sitä
silmäänpistävämmäksi.
Mutta Victoria Custerin kauhu maanjäristyksiä kohtaan ei ollut hänen
ainoa omituisuutensa. Toinen oli hänen merkillinen halveksumisensa
miehiä kohtaan, jotka olivat pyytäneet hänen kättään — ja heitä oli
ollut paljon. Hänen veljensä oli pitänyt useita heistä maan suolana,
ja myös Victoriaa he olivat miellyttäneet. Mutta rakastaa heitä? Pois
sellainen ajatus!
Omituista kyllä, tämän hänen sisarensa luonteen peruspiirteen
muisteleminen tunkihe Barneyn mieleen, kun he ratsastivat Claytonin
bungalowia kohtia, ja sen ohella hänen muistiinsa Palautui
itsepintainen uni, jonka Victoria oli kertonut nähneensä joka
kerta havaittuaan todistuksia isosta luonnonmullistuksesta. Tätä
ajatellessaan hän rikkoi äänettömyyden.
»Onko sinun — ah — taivaallinen lähettisi ilmestynyt tapansa mukaan?»
kysyi hän hymyillen.
Tyttö ojensi kätensä veljeään kohti, painoi sen hänen käteensä, mihin
se jäi lepäämään hänen polvelleen heidän ratsastaessaan, ja katsoi
häneen puoleksi pelästynein, puoleksi kaihoisin silmäyksin.
»Oi, Barney», huudahti hän, »olet niin herttainen, kun et koskaan
ole nauranut typerille unennäöilleni. Olen varma, että tulisin ihan
hulluksi, jollei minulla olisi sinua, johon voin luottaa; mutta viime
aikoina olen epäröinyt puhua siitä edes sinullekaan — hän on tullut
niin usein! Joka yö aina siitä pitäen kun ensi kerran metsästimme
vuorten lähistöllä, olen käyskennellyt käsitysten hänen kanssaan
päiväntasaajan täysikuun valaistuksessa rauhattoman meren rannalla,
ja selvemmin kuin koskaan ennen olen nähnyt hänen muotonsa ja
piirteensä. Hän on hyvin kaunis, Barney, ja hyvin pitkä ja voimakas
ja sirojäseninen — kunpa kohtaisin sellaisen miehen todellisessa
elämässä.. Tiedän, että tällainen puhe on naurettavaa, mutta koskaan
en voi rakastaa ainoatakaan noista pelkuriraukoista, jotka yhtä mittaa
rakastuvat minuun — en enää sen jälkeen, kun olen käyskennellyt
käsikkäin hänenlaisensa kanssa ja lukenut rakkauden hänen kirkkaista
silmistään. Mutta sittenkin, Barney, pelkään häntä. Eikö se ole
kummallista?»
Tällä hetkellä liittyivät heihin seurueen muut jäsenet, joten kumpikaan
ei puuttunut enää äskeiseen puheenaiheeseen. Claytonille päästyään he
havaitsivat, että vieraiden lukua oli lisännyt kahden khaki-pukuisen
nuoren miehen odottamaton tulo, joista toinen nousi ja riensi palaavia
metsästäjiä vastaan heidän ollessaan vielä satakunnan metrin päässä.
Hän oli pitkä, urheilijan näköinen mies. Kun Victoria Custer tunsi
hänen piirteensä, ei hän tiennyt ollako mielissään vai harmissaan.
Tässä oli ainoa hänen koskaan kohtaamansa mies, joka lähinnä vastasi
unelmien miestä ruumiillistuneena, eikä tämä ainoa kaikkien muiden
joukossa ollut koskaan lausunut hänelle rakkauden sanaa. Hänen
kumppaninsa, joka nyt oli noussut matalan parvekkeen viileästä
varjostosta, lähestyi myös, mutta hitaammin, hänen ryhtinsä ja
käyntitapansa viitatessa hänen sotilasammattiinsa.
»Mr. Curtiss!» huudahti Victoria ja jatkoi katsoen hänen ohitseen, »ja
luutnantti Butzow! Mistä ihmeestä olette tulleet?»
»Maailma hylkäsi meidät», vastasi upseeri hymyillen, »ja me olemme
seuranneet sitä päiväntasaajan afrikkalaisiin aarniometsiin».
»Nebraska tuntui meistä kovin yksitoikkoiselta paikalta sittenkun
te ja Barney olitte lähteneet», selitti mr, Curtiss. »Ja kun
havaitsin, että Butzow oli valmis tulemaan kumppanikseni, lähdimme
viipymättä jälkeenne, ja täällä nyt olemme lady Greystoken armoilla ja
vierasvaraisuuden turvissa.»
»Olen koettanut saada teidät vakuutetuiksi», sanoi lady, joka oli nyt
liittynyt seurueeseen parvekkeen portaiden juurella, »että vain meidän
täytyy olla kiitollisia. Omaa teeskentelemättömyyttänne ja ystäviemme
jaloutta saamme kiittää siitä, että talo on edes puoliksi täynnä
miellyttäviä tovereita.»
Vasta päivällisen jälkeen sinä iltana tarjoutui mr. William Curtissille
tilaisuus vetää miss Victoria Custer pois toisten seurasta enemmän
tai vähemmän ilmeisen tekosyyn nojalla voidakseen selittää vain hänen
kuultensa, miksi oli Nebraskassa havainnut Beatricen niin lohduttomaksi
paikaksi ja käsittänyt, että hänen elämänonnensa pelastaminen vaati
häntä ehdottomasti matkustamaan maapallon vastakkaiselle puolelle
etsimään erästä hentoa naisolentoa.
Tämä tavallisesti itsensähillitsevä nuori mies änkytti ja epäröi kuin
kaino koulupoika lausuessaan perjantaista iltapäivärunoelmaansa; mutta
vihdoin hänen onnistui puristaa esiin itsestään, enemmän tai vähemmän
yhtenäisesti, se tosiasia, että hän oli hyvin rakastunut Victoria
Custeriin ja ettei ikinä voisi enää syödä eikä nukkua, jollei neito
lupautuisi tulemaan hänen vaimokseen.
Neitoon vaikutti voimakkaasti se mestarillinen teko, jonka mies oli
suorittanut etsiessään hänet käsiinsä Afrikan erämaista voidaksensa
ilmaista hänelle rakkautensa. Sillä näytti siltä kuin hän ja Butzow
olisivat raivanneet tiensä vain muutamain kantajien avulla villin
viidakon peräti karun osan halki, koska se oli lyhyin tie rannikolta
Greystoken uudistalolle.
Sitäpaitsi oli miehessä jotakin, mikä vaikutti tytön luonteen siihen
puoleen, johon hänen unelmainsa nuori jättiläinenkin oli vaikuttanut
— alkuperäistä voimaa ja täydellisyyttä, mikä teki hänet sekä
pelästyneeksi että onnellisen avuttomaksi näiden molempain rakastajain
lähettyvillä, sillä Victoria Custerin unelmain miehen rakkaus oli
hänelle todellista ja elävää rakkautta.
Curtiss käsitti suostumukseksi sen äänettömyyden, joka seurasi hänen
tunteenpurkaustaan, ja käyttäen hyväkseen tätä sanatonta rohkaisua hän
otti tytön kädet omiinsa ja veti hänet puoleensa.
»Oi, Victoria», kuiskasi hän, »lausu minulle ne sanat, jotka haluan
kuulla sinun rakkailta huuliltasi, Sano minulle, että edes kymmenenteen
osaan rakkauttani vastataan, niin olen onnellinen.»
Victoria katsoi häntä silmiin, jotka loistivat häneen kuutamossa,
ja tytön huulilla vavahteli rakkaudentunnustus, jonka hän
rehellisesti uskoi ehdoinkin voivansa antaa valitsemalleen miehelle.
Viimeksikuluneiden muutamien hetkien aikana hän oli ankarasti pohtinut
kysymystä tuosta toisesta, epätodellisesta ja saavuttamattomasta
rakkaudesta, joka vuosikausia oli pitänyt häntä unelmaan kahlehdittuna,
ja kahdennenkymmenennen vuosisadan amerikkalaisen järkiperäisyyden
viileässä valaistuksessa hän oli havainnut mahdolliseksi heittää
luotansa harhakuvittelunsa ja löytää onnen rakkaudesta tähän hyvin
todelliseen ja hyvin vakavaan nuoreen mieheen.
»Billy», sanoi hän, »minä —», mutta hän ei jatkanut pitemmälle.
Juuri kun sanat, jotka olisivat sitoneet hänet tähän mieheen, olivat
vierimäisillään hänen kielellensä, kuului matala, kumea jyrähdys
maan uumenista — maaperä nousi ja laski heidän allaan niinkuin meren
aallokko nousee ja laskee. Sitten tuntui voimakas vavahdus ja jyrähdys,
ja vihdoin kuului huomaavaa pauhinaa matkan päästä, jollainen melu
lienee seurannut vuorijonojen syntyä.
Heikosti kauhusta voihkaisten vetäytyi tyttö irti Curtissista, ja
ennenkuin mies ehti pidättää häntä, oli hän kääntynyt ja kiiti
bungalowia kohti. Parvekkeen portailla hänet kohtasivat seurueen muut
jäsenet sekä Greystoket ja monet palvelijat, jotka olivat rynnänneet
ulos tulevan maanjäristyksen ensimmäisen varoitusmerkin kuultuaan.
Barney Custer näki sisarensa juoksevan taloa kohti ja riensi häntä
vastaan tietäessään, kuinka; sellaiset luonnonilmiöt kauhistivat häntä.
Ihan hänen perässään tuli Curtiss nähdäkseen parahiksi tytön pyörtyvän
veljensä syliin. Barney kantoi hänet sisälle, missä lady Greystoke,
jättäen reippaan »Jackin» mustan hoitajattaren, Esmeraldan, hoiviin,
ryhtyi vaalimaan häntä.
KOLMAS LUKU
Nu Nukkuja herää
Järistys, joka oli tuntunut niin lievästi laaksossa, oli ollut paljon
ankarampi eteläisillä vuorilla. Eräässä paikassa oli muuan riippuva
kallio mennyt mäsäksi ja pudonnut vuoren rintamalta, vyöryen mahtavasti
jyristen alas laaksoon. Kun se syöksyi alas vuoren kuvetta, paljasti
kuutamo, joka paistoi sen tekemään uuteen halkeamaan vuoren seinässä,
synkän luolan aukon, josta kompuroi esiin hidasliikkeisen olennon
hahmo. Se vieri alas jyrkkää rinnettä seuraten kivimöhkäleitä, jotka
olivat suistuneet ennen sitä — joiden irralleen repeytyminen oli
aukaissut luolan, missä se oli ollut.
Ruumis vieri ehkä satakunta jalkaa, pysähtyen eräälle leveälle
kallionkielekkeelle. Jonkun aikaa se lepäsi täysin liikkumattomana,
mutta viimein voitiin havaita jäsenten heikosti liikahtelevan. Sitten
se oli taasen pitkän tovin paikallaan. Minuutit kasvoivat tunneiksi,
ja yhä makasi yksinäinen olento vuorenkupeella, samalla kuin leijonat
valittivat ja karjuivat alhaalla laaksossa ja villin erämaan koko
vilisevä asujamisto lähti liikkeelle etsimään ruokaa ja nukkumasijoja
ja kuhertelemaan, sikäli kuin ne olivat luopuneet kaikesta sellaisesta
maanjäristyksen pelästyttäminä.
Vihdoin kalpenivat tähdet ja itäinen taivaanranta sarasteli uuden
päivän tuloa, ja silloin kohottautui kallionkielekkeellä makaava olio.
Se oli ihminen. Vielä puolittain pökerryksissä hän hieroi silmiään ja
katseli hämmentyneenä ympärilleen. Sitten hän nousi jaloilleen, hieman
horjuen, ja kun hän pääsi pystyyn, uuden auringon paistaessa hänen
pronssinväriselle iholleen ja mustille, pörröisille hiuksilleen, jotka
oli leikattu poikki epätasaisesti teroitettujen kivien välissä, kävi
hänen nuoruutensa ja kauneutensa hämmästyttävän ilmeiseksi.
Hän etsi silmillään ympäriltään maasta, ja kun hän ei löytänyt sitä
mitä etsi, kohosi hänen katseensa ylös vuorille, kunnes se osui luolan
aukkoon, jonka hän vastikään oli niin kiireesti jättänyt. Nopeasti hän
kiipesi jälleen luolaan, kivikirveen ja -veitsen kolahdellessa paljaita
lanteita vasten hänen kavutessaan. Tuokioksi hän katosi näkyvistä
luolaan, mutta pian hän ilmestyi uudestaan, pitäen toisessa kädessään
kivikärkistä keihästä, joka näytti äskettäin katkenneelta ja karkeasti
raaoilla jänteillä sidotulta. Toisessa kädessä hänellä oli suunnattoman
ison eläimen pahoinpidelty pää, eläimen, joka muistutti enemmän
aasialaista kuningastiikeriä kuin mitään muuta petoa, vaikka tuo
yhdennäköisyys oli hiukan suurempi kuin bengalilaisen kuningastiikerin
ja kotikissan poikasen.
Nuori mies oli Nu Nunpoika. Satatuhatta vuotta hän oli maannut
ilmanpitävästi suljettuna kalliohautaansa samoinkuin sammakot pysyvät
horroksissa yhtä pitkiä ajanjaksoja. Maanjäristys oli aukaissut hänen
hautakammionsa, ja raju suistuminen alas vuorenrinnettä oli pannut
hänen keuhkonsa jälleen toimintaan. Hänen sydämensä oli alkanut liikkua
keuhkojen vaikutuksesta, ja samalla hänen ruumiinsa muut elimet olivat
ryhtyneet suorittamaan erilaisia toimintojaan ikäänkuin ne eivät
koskaan olisi lakanneet toimimasta.
Hänen seistessään ihmismetsästäjä Uun luolan kynnyksellä kävi
hämmennyksen ilme hänen kasvoissaan suuremmaksi, ja hänen silmänsä
tähyilivät alempana leviävän oudon maailman tarjoamaa näkyä. Tuskin
ainoatakaan esinettä oli muistuttamassa hänelle sitä maailmaa, joka oli
ollut olemassa vasta lyhyt tuokio sitten, sillä Nu ei voinut tietää,
että ikuisuuksia oli vierähtänyt siitä kun hän pakeni vinhasti turvaan
surmaamansa ison pedon pesään.
Hän luuli varmaan uneksivansa, ja sen tähden hän hieroi silmiään ja
katsoi uudestaan; mutta edelleen hän näki ympärillään oudot puut ja
pensaat ja kauempana alhaalla laaksossa viidakon kummalta näyttävän
kasvullisuuden. Nu ei voinut selittää siinä piilevää salaisuutta.
Hitaasti hän asteli luolalta ja alkoi laskeutua laaksoon, sillä
hän oli hyvin janoissaan ja nälissään. Alhaalla hän näki eläimiä
syöskentelemässä lakealla tasangolla, mutta näin pitkän matkan
päästäkin hän käsitti niiden olevan sellaisia, joita ainoankaan
kuolevaisen silmä ei ennen ollut katsellut.
Varovasti hän eteni, joka aisti valppaana mitä hyvänsä uutta vaaraa
vastaan, mikä saattoi väijyä tässä ihmeellisessä, uudessa maailmassa.
Jos hänellä olisi ollut jonkinlainen käsitys kuolemanjälkeisestä
elämästä, olisi hän epäilemättä pitänyt varmana, että maanjäristys oli
tappanut hänet ja että hän vaelsi nyt taivaallisen laakson, läpi; mutta
Nun aikakauden ihmiset eivät vielä olleet omaksuneet minkäänlaista
muuta uskontoa kuin epämääräisen pelon eräitä luonnonilmiöitä, kuten
myrskyjä ja maanjäristyksiä, auringon ja kuun liikkeitä sekä noita
tuttuja tapahtumia kohtaan, jotka ensiksi herättävät halua alkusyiden
tutkiskeluun.
Hän näki auringon; mutta hänelle se oli toinen kuin se aurinko isoine,
paisuneine kehineen, joka, oli paistanut Niokenen paksun, kostean
ilmakehän lävitse. Uun luolasta hän oli vasta edellisenä päivänä
saattanut nähdä matkan päässä rauhattoman meren kimmeltävän pinnan;
mutta nyt ulottui sen paikalla silmänkantamattomiin ääretön viidakko
hiljaa huojuvine puidenlatvoineen sekä aaltoileva tasanko hänen
alapuolellaan, missä apinaihmisten tumma viidakko oli eilen kohottanut
korkeita runkojaan taivasta kohti.
Nu ravisti päätänsä. Tämä kaikki meni yli hänen ymmärryksensä; mutta
oli eräitä asioita, jotka hän kykeni käsittämään, ja niin hän ryhtyi
itseensäluottavan henkilön tavoin hankkimaan henkensä ylläpitoa
luonnosta näissä uusissa olosuhteissa, joihin hän oli joutunut
herättyään unestansa.
Ennen kaikkea oli keihäästä pidettävä huolta. Tuohon huonostipaikattuun
kapineeseen ei mitenkään voinut turvautua sen kauemmin kuin hän ehtisi
etsiä ja sovittaa paikoilleen uuden varren. Hänen liha-ateriansa sai
odottaa, kunnes tämä työ olisi tehty. Sillä välin hän saattoi poimia
hedelmiä, joita parhaiten oli saatavissa metsästä. Sitä kohti hän
suuntasi askeleensa etsiessään pitkää, suoraa, kovapuista puunvesaa,
joka yksin tyydyttäisi hänen vaatimuksiaan. Nun varhaisempina aikoina
oli muutamissa paikoissa yksinäisiä, hyvin suorien ja kova-aineisten
puiden muodostamia rykelmiä. Pienempiä näistä oli heimon miehillä
tapana hakata poikki, halaista pitkin pituuttaan kivikiiloilla,
kunnes he saivat hankituksi yhdestä ainoasta puusta kylliksi ainesta
pariakymmentä ja useampaakin keihäänvartta varten; mutta nyt täytyisi
Nun katsoa kaikkein pienin puu, sillä hänellä ei ollut aikaa suuremman
puun halkomiseen, vaikkapa hänen käytettävissään olisivat olleet
välttämättömät kiilat ja nuijat.
Metsään hiipi nuorukainen, sillä vaikka satatuhatta vuotta oli kulunut
hänen syntymästään, oli hän yhä alati valpas ja tarkka nuorukainen.
Joka taholla hän näki outoja ja merkillisiä puita, joiden kaltaisia ei
ollut koskaan kasvanut eilispäivän metsissä. Kasvisto ei ollut niin
loisteliasta ja rehevää, mutta puut olivat suurimmalta osaltaan omiansa
herättämään puolimetsäläisen Nun mielessä kuvitelmia houkuttelevista
mahdollisuuksista, sillä niiden haarat olivat paljon raskaammat ja
vankemmat kuin noiden hänen ajanjaksonsa isojen sanajalkapuiden ja
alkoivat paljon alempaa tyvestä. Kissan tavoin hän hypähti niiden
alemmille oksille riemuiten siitä, että ylen helposti saattoi siirtyä
puusta puuhun.
Loistavanväriset, ihmeellisennäköiset linnut kirkuivat ja huusivat
hänelle herjauksia. Pikku apinat riensivät jaaritellen hänen tieltään.
Nu nauroi. Kuinka eriskummainen, pienoinen maailma tämä olikaan!
Missään hän ei vielä ollut nähnyt puuta tai eläintä, jota olisi
voinut verrata niihin kookkaisiin hirviöihin, joiden joukossa oli
käyskennellyt edellisenä päivänä.
Hedelmätkin olivat pieniä ja outoja. Tuskin hän uskalsi syödä niitä,
peläten niitä myrkyllisiksi. Jos pienikokoisempi apinaväki vain pääsi
täisi hänet niin lähelle itseään, että niiden kanssa voisi keskustella,
saattaisi hän hankkia varmuuden, mitkä hedelmät olivat vaarattomia.
Mutta jostakin selittämättömästä syystä ne näyttivät pelkäävän häntä
ja suhtautuvan häneen epäluuloisesti. Ennen kaikkea tämä seikka sai
Nun ajattelemaan, että hän oli tullut jollakin salaperäisellä tavalla
toiseen maailmaan.
Samassa äkkäsi luolaihminen solakan ja suoran nuoren puun. Hän
laskeutui maahan ja tutki sen kestävyyttä taivuttelemalla sitä edes
takaisin. Ilmeisesti se vastasi hänen vaatimuksiaan uuteen varteen
nähden. Kivikirveellään hän hakkasi sen poikki läheltä tyveä, karsi
oksat, hiipi jälleen puiden suojaan, missä hänen ei tarvinnut pelätä
minkäänlaista keskeytystä maailman isojen hirviöiden taholta, ryhtyi
irroittamaan kiviveitsellään kuorta ja muovaamaan keihäänsä vartta.
Ensiksi hän vuoli sitä keskeltä neljän tai viiden tuuman pituudelta
ja leikkasi sitten pykäliä vuollun osan molemmille puolille. Nyt hän
aukaisee varovasti raa'an jänteen, jolla keihään terä on sidottu
vanhaan varteen. Veden puutteessa hän ei voi kostuttaa jännettä, minkä
vuoksi hän sulloo koko pahanhajuisen mykkyrän suuhunsa, jotta lämmin
ja sylki pehmentäisi sen. Useiden minuuttien ajan hän muovaili uuden
varren teräpuolta saadakseen sen tarkoin sopimaan keihään kärjessä
olevan loven epätasaisuuksiin. Hänen tätä tehdessään on raaka nahka
kylliksi kostunut, niin että hän voi kiertää sen lujasti uuden varren
ympäri, johon hän on liittänyt keihään kärjen.
Aherrellessaan hän kuulee melua viidakosta ympäriltään. Monet äänet
ovat tuttuja, mutta useammat outoja. Kertaakaan ei luolakarhu ole
äännähtänyt; ei Zor, Niokenen mahtava leijona; eikä Uu, miekkahampainen
tiikeri. Hän kaipaa puhvelihärän ammuntaa sekä jättiläismäisten
sisiliskojen ja sammakoiden sihinää ja kurnutusta. Nu'sta tämä maailma
tuntuu äänettömältä. Nojaten puun runkoa vasten irvistää hänen edestään
ihmismetsästäjän inhoittava pää, ainoan tutun olion koko tässä häntä
ympäröivässä vieraassa, ihmeellisesti muuttuneessa maailmassa.
Äkkiä hän havaitsee, että pienikokoisemmat apinat hiiviskelevät
varovaisesti lähemmäksi paremmin nähdäkseen hänet. Hän odottaa ääneti,
kunnes silmäkulmansa takaa äkkää erään tulleen ihan lähelle. Sitten
hän puhuu hiljaisella äänellä sitä kieltä, jota hänen eilispäivän
liittolaisensa ymmärsivät. Ja vaikka ikuisuuksia on vierähtänyt tuosta
aikoja sitten menneestä päivästä, niin hänen yläpuolellaan ollut pikku
apina ymmärsi häntä, sillä apinoiden kieli ei koskaan voi muuttua.
»Miksi pelkäät Nu Nunpoikaa», kysyi mies. »Onko hän milloinkaan tehnyt
pahaa apinoille?»
»Karvattomat olennot surmaavat meitä terävillä puikoilla, jotka
lentävät ilman halki», vastasi apina, »tai pienillä puikoilla, jotka
pitävät kovaa melua ja tappavat meidät kaukaa; mutta sinä et näytä
olevan niitä. Emme koskaan ennen ole nähneet sinunkaltaistasi olentoa.
Etkö sinä tahdo tappaa meitä?»
»Miksi tahtoisin?» vastasi Nu. »On parempi, että olemme ystäviä. En
halua sinulta muuta kuin että sanot minulle, mitä täällä kasvavia
hedelmiä voin vaaratta syödä, ja että ohjaat minut merelle, jonka
rannalla asustaa isäni Nun heimo.»
Apinoita oli tällä välin keräytynyt paikalle joukoittain nähdessään,
että vieras valkoinen apina ei tehnyt mitään pahaa heidän toverilleen,
ja kun ne saivat kuulla hänen toiveensa, hajautuivat ne kaikkiin
suuntiin kootakseen hänelle pähkinöitä ja hedelmiä ja marjoja. Tosin
muutamat niistä unohtivat, mitä olivat aikoneet tehdä, ennenkuin työ
oli puoleksikaan suoritettu, ja päätyivät vetämään toisiansa hännästä
ja ilostelemaan ylemmille oksille, jopa syömään hedelmän, jota olivat
toenneet noutamaan uudelle ystävälleen; mutta oli muutamia, jotka
kykenivät paremmin keskittämään ajatuksensa kuin niiden toverit, ja ne
palasivat tuoden mukanaan hedelmiä ja marjoja ja lehtimatoja, jotka
kaikki Nu nielaisi ahnaasti kuin ainakin puolinälistynyt.
Hänen isänsä heimon asuinseuduista ne eivät osanneet kertoa hänelle
mitään, sillä koskaan ne eivät olleet kuulleet sellaisesta kansasta tai
isosta merestä, jonka rannalla hän kertoi kansansa asustavan.
Hänen aamiaisensa päättyi, ja keihäänsä korjattuaan lähti Nu tasangolle
kaataakseen jonkun niistä eläimistä, joiden oli nähnyt siellä
syöskentelevän, sillä hänen vatsansa huusi ääneen lihaa. Hedelmät ja
luteet sopivat varsin hyvin lapsille ja apinaväelle, mutta täysikäisen
miehen täytyi saada lihaa, lämmintä ja punaista ja vertavaluvaa.
Lähinnä häntä, kun hän oli poistunut viidakosta, söi pieni seebraparvi
ruohoa. Eläimet olivat suoraan tuulen yläpuolella, ja hänen ja niiden
välillä oli pitkää heinää kasvavia mättäitä ja puurykelmiä hajallaan
tasangolla. Nu katseli ihmetellen outoja eläimiä ja ihaili niiden
loistavia juovia tultuaan niitä lähemmäksi. Lauman etunenässä, likinnä
häntä, huitoi lihava ori hännällään kiusoittavia kärpäsiä, kohottaen
sattumalta päänsä ruohosta tarkastellakseen taivaan rannalta vaaran
enteitä ja nuuskien ilmaa tunteaksensa vihollisesta juoruavan tuoksun.
Juuri sen valitsi Nu uhrikseen.
Salamyhkää hiipi luolamies pitkän ruohiston halki tuskin lehdenkään
liikahtaessa hänen notkean ruumiinsa edetessä. Viidenkymmenen jalan
päässä oriista pysähtyi Nu, sillä se alkoi käydä levottomaksi ikäänkuin
aavistaen, että vihollinen, jota se ei voinut nähdä eikä kuulla eikä
vainuta oli tullut likelle.
Mies, leväten yhä pitkällään maassa, ojensi keihäänsä heittoasentoon.
Äärimmäisen varovasti hän hivuttautui jaloilleen, ponnahti sitten
pystyyn salaman tavoin yhdellä ainoalla liikkeellä ja viskasi
kiviteräisen aseen saalistaan kohti.