Hilippa olisi kyllä ennättänyt hyvin päiväsaikaan Vie'in kylään, mutta
hän viivytteli tahallaan matkaansa. Kun Timo Issakaisen torppa sattui
olemaan tien varressa, pistäysi hän siihen kuluttelemaan aikaansa.
Timolta sai Hilippa kuulla, että lautamies Olavi usein kävi Lieksassa
ja tapasi tavallisesti näillä matkoillaan Brita neidonkin. Saattoi
hyvinkin olla siellä lautamiehellä nytkin Brita neidon lähettämiä
avustuksia ja Hilippa ehkä voisikin ohimennen niitä tiedustaa.
Hilippa lupasi sen tehdä varsin mielellään, hänestä tuntui kuin hän
tätä Timon asiaa toimittaessaan jo joutuisi kosketuksiin itsensä Britan
kanssa. Kyllä hän tiedustaisi Brita neidon lähettämiä avustuksia, hän
toisikin ne takaisin palatessaan Timolle, jollei Brita neito vain
lähettäisi ylettömän runsaasti hyvyyttä!
Pois lähtiessään huomasi Hilippa torpan pihamaalla kolme Timon
puolikasvuista poikaa kelopuita pilkkomassa. Tästä hän sai ajatuksen
pyytää yhtä näistä poikaisista maammonsa ja Arhipan naisen avuksi
Ohtavaaran pakolaispirttiin.
— Ka minä lähden! julisti heti keskimmäinen, kirkassilmäinen Ohvo
poikanen.
Toisetkin pojat olisivat lähteneet ylen mielellään, mutta sovittiin
niin, että Ohvo saisi lähteä. Jos Hilippa paluumatkallaan poikkeaisi
Timon torpalle, lähetettäisiin Ohvo hänen mukanaan, mutta jos Hilipan
asiat vaatisivat hänen palaamaan toisia teitä, saisi Ohvo lähteä
yksinään matkalle.
Hilippa antoi tästä lupauksesta Timolle kokonaisen hopeataalarin ja
Ohvo poikanenkin sai pienen, kirkkaan hopearahan.
— Se on sinulle pestirahaksi, pakisee Hilippa, — ja jos hyvin palvelet
maammoani, palkitsen sen sinulle runsaalla kädellä!
Ohvo oli topakkaa poikaa ja lupasi kyllä toimittaa hyvin tehtävänsä.
Hän sai niin tulisen lähtökiireen, että jätti siinä siunaamassa
halkojen pilkkomisen veljiensä huoleksi. Hänen piti näet voidella
suksiaan, varustaa itselleen matkareppu, ylen paljon hänellä oli
tekemistä ja varustamista.
Vie'in isohkossa karjalaiskylässä oli Hilipalla montakin tuttua taloa,
mutta poikkeamatta näihin taloihin hän sivuutti koko karjalaiskylän ja
joutui näin sen liepeillä asuvien ruotsien eläntämaille. Siellä oli
muista erillään, laajojen uudisviljelysten keskellä lautamies Olavi
Hamaran vankka talo, koko Vie'in nuoren luterilaisasutuksen vaurain
talo.
Hilipan astuessa pirttiin oltiin siellä syömässä illallista. Suuren
honkapöydän ympärillä oli lautamiehen oman perheen lisäksi joku
vieraskin, ja kun tulija tunnettiin, vaikeni heti pakinan pito pöydän
ympärillä. Näytti siltä kuin syömämiehet olisivat saaneet odottamatta
palan kurkkuunsa ja kokivat sitä jokainen nieleskellä alas pälyen
vuoroin toisiinsa, vuoroin vieraaseen. Vihdoin nousi lautamies Olavi
pöydän takaa ja tuli Hilippaa kättelemään. Hän virkahti lujalla äänellä:
— Vieras lähtee vieraiden puolelle, koska kerran sellainenkin on
talossani!
Hän sytytti pankon nurkalla palavasta päreestä uuden soihdun ja
johdatti sillä tietä valaisten vieraansa takaisin porstuaan ja sen läpi
toiseen pirttiin, joka oli hiukan pienempi kuin yhteinen perhepirtti.
Hilippa oli kyllä huomannut tulonsa tehneen ällistyttävän vaikutuksen
lautamies Olavin perheeseen. Hän ei kuitenkaan vielä tietänyt
varsinaista syytä, mikä tämän säikähdyksen oli aiheuttanut, hän
luuli sen johtuvan vain heidän kyläänsä kohdanneesta herra Henrikin
vierailusta. Hän sai kuitenkin pian tietää, että säikähdykseen oli
painavampiakin syitä; ilman pitempiä esipuheita selitti lautamies
Olavi, että Hilipan oli nyt vaarallista liikuskella heikäläisten
parissa. Se oli vaarallista sekä Hilipalle itselleen että myöskin
heille, hänen ruotsinuskoisille ystävilleen.
— Ka tiedän hyvin, hyvin tiedän! pakisee Hilippa hieman kärsimättömästä
ja samalla oudoksuen lautamies Olavin suorasukaista äänensävyä.
— Tokkopa tietänet vielä kaikkea mitä on tapahtunut? virkahtaa
lautamies Olavi painokkaasti. — Tokko lienee vielä tiedossasi herra
Henrikin viimeinen toimenpide? Se kuulutettiin Brahean käräjähuoneella
vasta viime sunnuntaina jumalanpalveluksen jälkeen ja tokkopa se lienee
vielä ennättänyt tietoosi?
Ei, sitä ei Hilippa todellakaan tiennyt. Hän naurahtaa ja sanoo, että
luuli jo aikaisemmin tapahtuneen tarpeeksi hänen osalleen, ei arvannut
enää odottaa uusia tapahtumisia.
— Ja mitäpä uutta siellä sitten kuulutettiin viime sunnuntaina?
kysäisee hän jotenkin huolettomasti.
— Henkipatoksi sinut kuulutettiin! selittää lautamies Olavi. —
Henkipatoksi tai lainsuojattomaksi... se lienee jotenkin sama asia.
Sinun hengiltä ottaminenkin on kenelle hyvänsä luvallista ja sinun
elävänä kiinni saamisesta maksetaan kahdenkymmenen hopeataalarin
palkinto. Ja ken antaa sinulle suojaa talossaan, sille tuomitaan sakkoa
kymmenen riikintaalaria hopeassa!
Hilippa hätkähti. Tämä oli todellakin uutta. Herra Henrikki oli
iskenyt toisen iskunsa, toisen kirveltävän iskunsa. Hänen henkensä oli
kuulutettu kauppatavaraksi ja hänen suojaajansa saivat kavahtaa itseään.
Ja hän oli nyt lautamiehen katon alla, kreivillisen lautamiehen
vieraana. Tämän miehen piti virkansa puolesta valvoa, että herra
Henrikin kuulutusta noudatettiin. Hilippa alkoi ymmärtää, minkä
vuoksi lautamies Olavin pirtissä oli niin kovin säikähdetty hänen
saapumistaan, mutta lautamies Olavi kiirehti selittämään:
— Minä en sinua vangitse! Eikä minun talossani kukaan saa osoitella
sinua sormellaan! Tästä kuulutuksesta tietämättä olet saapunut luokseni
ja se riittää käyntisi puolustukseksi. Vaan käsittänet itsekin, että
tuskinpa moni pokostan talonpoika tämän jälkeen uskaltanee antaa
sinulle suojaa, ja hiukan hankalaa se on minullekin, kun elämme näin
kylän keskellä!
— Ka, käsitän, hyvin käsitän vaikean asemasi! pakisee Hilippa
hämillään. — En olisi tullut luoksesi, jos olisin tämän tietänyt.
— Mitäpä tuosta, kun olet tullut, niin olet nyt vieraanani. Minun
sanaani totellaan omassa talossani, ja kun minä sanon, että tästä
vierailusta on vaiettava, niin siitä vaietaan!
Hän kävelee kohentamaan päresoihtua ja sen valaistuksessa näki
hänen voimakkaista, jyrkistä kasvonpiirteistään, että hän oli
todella isäntä talossaan, tinkimätön isäntä. Henkipatoksi julistettu
karjalaisystävänsäkin sai olla varma, että tämä mies ei puhunut
kaksimielisyyksiä eikä vehkeillyt selän takana, vaan sanoi sanottavansa
suoraan ja arkailematta.
Hilippa puolestaan tiesi nyt, ettei hänen tämän jälkeen enää sopinut
turvautua lautamies Olavin apuun missään asiassa. Mutta kun hän kuuli
lautamiehen puheesta tämän olleen edellisenä sunnuntaina Lieksassa,
kysyi hän vielä taattonsa ja muiden vankina istuvien Pankajärven
miesten kohtalosta.
— Toistaiseksi ei heille ole tapahtunut mitään, ilmoittaa lautamies
Olavi. — Herra Henrikki palasi viime viikolla Kajaanista konventin
vuosikokouksesta ja näyttää siltä kuin siellä olisi hiukan
paheksuttukin hänen liian jyrkkiä toimenpiteitään. Minä luulen
laamannin yrittävän sekaantua tähän asiaan... oli luvannut kevätpuoleen
saapua itse tänne tutkimaan vangittujen karjalaisten rikoksia. Ei
heillä siis tätä nykyä ole mitään pelättävää, ainoastaan sinut
näyttävät konventin herrat jättäneen täydellisesti herra Henrikin
kostolle alttiiksi. Ei ilman konventin lupaa herra Henrikki olisi
uskaltanut kuuluttaa sinua lainsuojattomaksi.
Lautamies Olavi käveli jälleen kohentamaan pärettä ja Hilippa
tarkasteli hänen toimiaan mieli täynnä apeata katkeruutta. Hänet oli
heitetty yksin, yhteiskunnan ulkopuolelle ja tuokin mies, rehellinen
ruotsi, kääntäisi hänelle tämän jälkeen selkänsä.
Hän mieli jo sanoa lautamies Olaville lyhyet hyvästit, mutta silloin
hän muisti köyhän Timon asian ja muisti Britan. Ei, hän ei ollutkaan
vielä yksin, olihan Brita sentään hänen puolellaan ja taitavasti
sanansa sovittamalla hän saisi kuulla kenties hyvinkin tärkeitä
viestejä Britan nykyisistä oloista ja toimista. Saatiinpa nähdä,
ettei Brita ollut joutilaana, piti vain varovaisesti urkkia lautamies
Olavilta hänen askelistaan.
Ja niin alkoi Hilippa urkkimisensa, kysäisi aluksi aivan kuin
ohimennen, oliko lautamies Olavi ehkä käynyt herra Henrikin kotonakin?
— Kävin kyllä herra Henrikin kotonakin, kaikki pokostan lautamiehet oli
kutsuttu sinne jumalanpalveluksen jälkeen. Herra Henrikki antoi meille
tiukan määräyksen, että tuo sinua koskeva kuulutus olisi viipymättä
tehtävä tiettäväksi jokaisessa pokostan kylässä... jokaisen lautamiehen
omalla alueellaan.
No, Hilipan mielestä oli sivuasia mitä lisämääräyksiä herra Henrikki
oli antanut, kerrassaan sivuasia oli tuo. Pääasia oli, että lautamies
Olavi oli ollut Britan lähettyvillä, kenties puhellutkin Britan kanssa!
Hän koettaa saada sanansa niin huolettomiksi kuin mahdollista, kertoo
tulomatkalla tavanneensa Timo Issakaisen ja Timo raiska oli pyytänyt
hänen kysymään, olisiko lautamiehellä mahdollisesti Brita neidolta
mitään tuomisia. Vai eikö hän tällä kertaa ehkä sattunut näkemäänkään
Brita neitoa?
— Näin kyllä Brita neitoakin, vaan mitään tuomisia ei hän lähettänyt
Timolle! ilmoittaa lautamies.
Lautamiehen suorasukainen vastaus murskasi olemattomiin Hilipan toiveet
eikä hänessä olisi ollut miestä kyselemään mitään enempää.
— Ka eipä tuosta mitään, kun ei lähettänyt, niin ei lähettänyt!
virkahtaa hän mieli apeana. — Kysyin vain ohimennen, kun Timo pyysi
kysymään.
Jälleen hän aikoi ruveta tekemään lähtöä, mutta lautamies Olavi rupesi
nyt itsestään kertomaan lisää käynnistään herra Henrikin kotona. Hän
sanoi tervehtineensäkin Brita neitoa ja vaihtaneensa pari sanaa tämän
kanssa. Ja oikeastaan hän oli odottanut, että Brita neito kutsuisi
hänet kuten tavallisesti omaan neitsytpirttiinsä saamaan Timon
perheelle lähetettäviä viemisiä, mutta Brita neito oli tällä kertaa
näyttänyt kovin hajamieliseltä. Liekö ollut vähän sairaskin, vai liekö
vain muuten mietiskellyt omia asioitaan ja niin oli mennyt menojaan
pyytämättä häntä neitsytpirttiinsä, puhumatta hänelle sanaakaan Timon
perheen viemisistä.
— Jos lieneekin Brita neidolla nykyjään muuta ajattelemista! virkahtaa
hän lopuksi naurahtaen. — Kuuluu Brita neito pian menevän naimisiin,
niin jos unohtunevat jo Timo raiskan aprakat pois hänen mielestään!
Hilipasta tuntui kuin olisi joku tarrannut häntä kuristamaan kurkusta.
Henki salpautui, hänen piti moneen kertaan haukkoa ja yritellä, ennen
kuin pääsi ensinkään ääneen. Vihdoin viimein kirposi hänen huuliltaan
käheä kysymys:
— Kenen kanssa Brita neito menee naimisiin? Lautamies Olavi katsahti
häneen kummissaan.
— Kenenkäkö kanssa Brita neito menee naimisiin? ja hän naurahteli
hyväntahtoisesti Hilipan joutavalle uteliaisuudelle. — Kenenkäkö
kanssa... eipä liene tällä pokostalla montakaan miestä, joille herra
Henrikki antaisi tyttärensä. Nyt on kuitenkin ilmestynyt sopiva sulho
ja tietenkin sekä isä että tytär ottavat hänet avosylin vastaan. Brita
neito kuulutettiin viime sunnuntaina ensimmäistä kertaa kristilliseen
avioliittoon kreivillisen luutnantin Marcus Jöraninpojan kanssa!
Lautamies Olavi sanoi sanottavansa varmalla ja lujalla äänellä ja
hänen sanansa kyllä tekivät vaikutuksensa. Hilippa lyyhistyi kokoon
ja hänestä tuntui kuin valo olisi sammunut ja katto romahtanut hänen
niskaansa. Vasta vähitellen hänen aistinsa tointuivat sen verran,
että hän huomasi katon olevan paikallaan, päreen palavan pihdissä ja
lautamies Olavin seisovan tanakasti jaloillaan ja niistävän karstaa
tuosta ritisten ja pihisten palavasta soihdusta.
Hilippa ei kysellyt enää enempää, hän tiesi nyt tarpeeksi Britan
askelista ja edesottamisista. Horjuen hän nousi jaloilleen ja ojensi
kätensä talon isännälle.
— Jää hyvästi, lautamies Olavi!
Hänen äänensä oli äskeistäkin käheämpi, mutta hän voitti itsensä ja
lisäsi vielä, omaa heikkouttaan uhmaten:
— Jää hyvästi, rehellinen ruotsi! Kiitän sinua entisestä ystävyydestäsi
ja siitäkin hyvästä kiitän, kun olet sallinut henkipaton levähtää
luonasi!
Hän työntyi jo pimeään porstuaan. Lautamies Olavista näytti kuin olisi
menijä horjahdellut uupumuksesta. Ei, hänen omatuntonsa ei sallinut
väsyneen matkamiehen lähteä tuolla tavoin pimeään ja pakkaseen. Oli
vaikka kahdesti kuulutettu tuo mies henkipatoksi, hänen piti sittenkin
olla ihminen. Kiireesti hän lähti ulos ja tapasi siellä Hilipan jo
asettelemassa suksia jalkoihinsa. Hän meni Hilipan luo ja virkahti:
— Sanoit minua rehelliseksi ruotsiksi ja tuon nimen pidän kyllä
mielelläni. Vaan rehellisen miehen nimeä kantavan pitää olla myöskin
teoissaan rehellisen ja niinpä minä en voi lähettää sinua tuolla tavoin
taipalelle. Lähde takaisin pirttiini, haukkaat siellä palan illallista
ja nukahdat yösydämen ajan!
— Ei, en nyt välitä illallisesta ja nukahtamisesta! ja Hilipan sanoista
kuului päättäväinen, jylhä kalskahdus. — En tunne nälkää, en tunne
väsymystä ja sitäpaitsi... tämä yösydän lienee oikea aika henkipaton
hiihdellä!
Rajusti hän potkaisi suksensa lähtöön ja lautamies Olavi näki hänen
oikaisevan suoraan peltojen poikki kylän ulkolaidalta näkyvää
metsänreunaa kohden. Hilippa ei siis nähtävästi aikonut poiketa kylän
karjalaistaloihinkaan pyytämään ruokaa ja lepoa.
Täysikuu valaisi nukkuvaa kylää ja niinpä saattoi lautamies Olavi
hyvin seurata Hilipan matkaa aina synkeänä näkyvään korven reunaan
asti. Hänen tuli sääli tuota miestä, tuota reipasta ja avosydämistä
karjalaista. Kerrassaan rajattomuuksiin oli herra Henrikki mennyt tuota
miestä vainotessaan eikä ollut yhtään ihme, jos Hilippa tunsi nyt
sydämessään syvää katkeruutta kaikkia heikäläisiä kohtaan.
Ei lautamies Olavi kuitenkaan aavistanut sitä myrskyä, sitä toivotonta
sekasortoa, jonka hänen sanansa olivat aiheuttaneet Hilipan sydämessä.
Tuskin Hilippa itsekään vielä tajusi kaikkea, hän tunsi vain kurkussaan
ahdistavaa tukehtumista ja hänen korvissaan takoi ja humisi lautamies
Olavin sanojen kaiku, että Brita oli kuulutettu kristilliseen
avioliittoon kreivillisen luutnantin Marcus Jöraninpojan kanssa.
Ei, hänen piti päästä pois tästä talvisen kuutamon itsekylläisessä
lekotuksessa nukkuvasta kylästä. Hänen piti päästä hiljaiseen korpeen.
Siellä oli henkipattojen ja häväistyjen suojaava koti... siellä oli nyt
hänenkin kotinsa!
* * * * *
Riiko on jo ikäväkseen odotellut Hilippaa Laria hautaamaan. Jo
edellisenä iltana hän kävi panemassa alulle haudan kaivamisen ja nyt
hän tuli jo aamuhämärissä lopettamaan työtään!
Saatuaan haudan valmiiksi meni Riiko vanhan kalmariihen luo
ounastelemaan, mutta Hilipasta ei näkynyt ei kuulunut merkkiäkään.
Riiko pistäysi riihessäkin ja ihmeekseen hän löysi kylmältä kiukaalta
Hilipan täysinäisen eväskontin. Nähtävästi oli Hilippa jo edellisenä
päivänä jättänyt konttinsa siihen, mutta mihinkä kummaan itse mies oli
kadonnut.
Riiko lähtee vielä palaneen talon pihamaalle ja sinne ilmestyi vihdoin
viimein Hilippakin. Hän tuli niemen tyveltä päin, hiihti avopäin ja
väsyneen tavoin reuhtoen. Ja millainen olikaan Hilipan ulkonäkö:
Lyhyt hiihtoturkki reuhotti avoimena ja sen rinnuksissa oli repeämiä,
niin kuin karhun pitkät kynnet olisivat kourineet tuota turkkia.
Kasvoissakin näkyi Hilipalla verinaarmuja ja hänen hiuksiinsa,
partaansa, vaatteisiin, joka paikkaan oli takertunut havuneulasia.
Hilippa näytti ylen ryvettyneeltä ja runnellulta ja vanhemmaltakin hän
näytti kuin tavallisesti, vähintäin kymmenen vuotta vanhemmalta. Hänen
piirteisiinsä, koko olemukseensa oli ilmestynyt jotakin särkynyttä
kulmikkuutta.
Riikon mieleen tuli Vienanmatkalla näkemänsä villi Timo, Hilipan
irvikuva. Hilippa oli nyt itse tuon kieroon menneen irvikuvansa
näköinen ja hänen silmissäänkin paloi villi, hurjistunut ilme. Riiko
aivan pelästyi serkkumiehensä äkillistä muuttumista ja uteli ihmeissään:
— Missä sinä olet hiihdellyt ja mikäpä kumma sinut onkaan matkalla
tavoittanut?
Hilippa nauroi kovaäänisesti ja tuossa naurussakin oli outo, kolea
kaiku, joka karmi Riikon selkänahkaa.
— Missäkö olen hiihdellyt... sitäkö kyselet, Riiko? Tuskin paljon
missään!
Jälleen nauroi Hilippa tuota vihlovaa, kolkkoa nauruaan ja selitti
sitten käyneensä Vie'in lautamiehen luona. Niin, siellä hän oli vain
hiihtänyt, rehellisen ruotsin vieraana pistäytynyt... tietämässä
taattonsa ja toisten vankina istuvien kohtaloa. Ja sen jälkeen hän oli
hiukan hiihdellyt huvikseen... suotta ja aikansa kuluksi maleksinut!
Riiko ei kysynyt mitä uutisia Hilippa oli kuullut vankina istuvien
kohtalosta. Hän näki kysymättä, että nuo uutiset olivat olleet kaikkea
muuta kuin valoisia, ja ennättipä hän kysyä niitä myöhemminkin. Nyt
häntä huoletti vain Hilipan surkea näkö. Hilippa näytti äkkiä tulleen
sairaaksi, ja Riiko alkoi tiedustella, oliko Hilippa ensinkään levännyt
yön aikana ja oliko hän syönytkään mitään. Hänen eväskonttinsa näkyi
olevan tuolla riihessä, jos mentäisiin sinne ja Hilippa haukkaisi
hiukan suurusta pahimpaan nälkäänsä!
— Mitäpä suuruksesta, en minä ole nälissäni! nauraa Hilippa. — Ei
nälkä eikä väsymys minua vaivaa, ei kerrassaan mikään minua vaivaa!
Sain Vie'in lautamieheltä, rehelliseltä ruotsilta, niin mainioita
viestejä, että kaikkosi nälkä ja jano ja väsymyskin pitkäksi
aikaa. Aivan huvikseni lähdin ne viestit kuultuani hiihtelemään ja
hiihtelin... hiihtelin koko yön levähtämättä! Vai lienenkö hiukan
levähtänytkin... jos lienen pitänyt tulta tuolla Vie'in puolen saloilla
ja siinä havuvuoteella hiukan piehtaroinut ja itseäni ryvettänyt.
En muista tarkalleen mitä lienen tehnyt ja mitäpä... mitäpä tuossa
muistamistakaan... mitäpä joutavia muistelemaan! Nyt lähdemme panemaan
maan multiin Lari veljyttäni, jopa taisitkin minua hiukan odotella ja
oudoksua viipymistäni?
Riiko sanoi vain kaivaneensa haudan valmiiksi ja siinäpä oli ollutkin
tarpeeksi puuhaa, ei hän siinä työssään ensinkään muistanut oudoksua
toisen viipymistä.
— Ka sepä hyvä, kun hauta on valmiina! pakisee Hilippa. — Eipä siis
muuta, panemme vain Lari veljyeni hautaan ja sitten lähdemme muihin
toimiin... elävien miesten toimiin!
Hänen silmissään välähti raju leimahdus, mutta se olikin viimeinen.
Sitten Hilippa näytti aivan kuin talttuvan ja pehmenevän. Hän ei tehnyt
enää mitään rajuja eleitä, ei edes nauranutkaan enää tuota vihlovaa,
koleata nauruaan, vaan käveli äänettömänä, ripein ja päättäväisin
askelin serkkumiehensä edellä riihen luo.
Siellä he käärivät vainajan mukanaan tuomiinsa hursteihin ja sovittivat
hänet arkkuun. Ja niin kuljetettiin arkku ahkiossa vanhaan kalmistoon
ja laskettiin siellä syvään hautaan, jonka Riiko oli kaivanut aivan
lähelle ruotsien polttaman tsasounan jäännöksiä.
Ripeästi täyttivät serkukset haudan mullalla, tasoittelivat kummun ja
panivat sen katteeksi tuoreita kuusen havuja. Lopuksi he lankesivat
polvilleen kummun ääreen, tekivät siinä ristinmerkkejä ja kumartuivat
suutelemaan kylmää maata. Sen parempaa eivät he osanneet, siihen sai
tyytyä Lari poikanen. Ja siihen sai tyytyä hyvä Isä Jumalakin.
He seisoivat vielä kummun ääressä, kun jäältä hiihteli heidän luokseen
Jehki vanhus ja kertoi olevansa nyt matkalla Lieksaan.
— Mitäpä sinne menet? kysyy Hilippa terävästi. — Menen tarjoamaan
itseäni herra Henrikille. Kauan aprikoin puoleen ja toiseen, ka lopulta
pääsin päätökseen. Kun laskisi edes toisen pojistani kotiin, niin
mitäpä minusta itsestäni, vanhasta miehestä. Pian jo menen muutenkin
hautaan, niin vaikka minut teloittaisikin... ei tulisi suurta vahinkoa!
— Ka mene yrittämään vaihtokauppaa, mikäpä yrittäessä!
— Ja mitä te mielitte nyt tehdä? kysäisee Jehki vanhus vuorostaan.
— En tiedä mitä tämä Riiko serkkuni mielinee, ja Hilippa naurahtaa, —
vaan minulta... minulta vie herra Henrikille terveiset, että en jouda
vielä tulemaan. Vielä on minun tehtävä yksi kauppamatka... ylen pitkä
kauppamatka ja jos sitten saapunen herra Henrikin luo tilinteolle.
Siihen asti saa minua vuotella!
— En minäkään nyt lähde Lieksaan, sanoo Riiko päättävästi, — seuraan
Hilipan mukana, minne hyvänsä hän lähteneekin!
Kun Jehki vanhus oli mennyt menojaan, ilmoitti Hilippa serkulleen
aikovansa nyt Vienan maille... niistä sotahuhuista selkoa ottamaan.
Jos Riiko mieli hänen mukaansa, olisi parasta siirtää Riionkin kotoa
kaikki, mikä oli arvokasta, Ohtavaaran pakolaispirtille.
— Mitäpä tuolla lienee niin arvokasta, naurahtaa Riiko. — Keräsin vähän
minkä mitäkin ahkioon ja se on tuolla riihen luona. Kaikki muu saapi
jäädä!
He hiihtelivät vielä kerran vanhalle kalmariihelle. Hilippa otti
kiukaalta eväskonttinsa ja silloin tuli hänen mieleensä eräs asia. Hän
irroitti kiukaan reunasta muutamia kiviä ja näin syntyneeseen loveen
hän kätki poveltaan ottamansa ruotsinuskoisten kirjat. Tätä tehdessään
hän nauroi katkerasti ja virkahti serkkumiehelleen:
— Tämä on minun aarrekätköni sotatielle lähtiessäni! Elin vähän aikaa
mielettömissä haaveissa, luulin olevan tässä Isä Jumalan luomassa
maailmassa muutakin kuin vihan ja koston, vaan mitään muuta ei ole.
Niin jääköön ja unohtukoon aarteeni tähän vanhaan kalmariiheen...
täällä oikea paikka mokomille!
Vielä hän nauroi tuota koleata, pintaa karmivaa nauruaan ja oikaisi
sitten itsensä. Napitti lyhyen turkkinsa, kaivoi sen taskusta
korvuslakkinsa ja painoi sen päähänsä. Riihestä ulos tultuaan hän iski
oven kiinni ja sulki sen ruostuneella hakasella.
Sinne jäi kyhjöttämään vanha kalmariihi... puoleksi kinosten, puoleksi
metsän peittoon.
Vielä viikon päivät viipyivät Hilippa ja Riiko Ohtavaaran
pakolaispirtillä. He odottelivat keväisten hankikelien joutumista ja
hankkivat siinä odotusaikanaan pakolaisten tarpeeksi kolopuita ja minkä
mitäkin tarpeita.
Matkansa tarkoitusta eivät he selvittäneet sen tarkemmin, sanoivat vain
lähtevänsä rajan taa piileskelemään.
Paljon Hilippa tasaantui näinä päivinä. Yhtäkaikki huomasi Paraske
muorin tarkka maammon silmä pojallensa tapahtuneen jotakin outoa
ja mieltä järkyttävää ja niin hän koki hellästi huolehtia Hilipan
varusteista matkan joutuessa.
Tuo hyvä Paraske muori, viljavia kyyneleitä hän vuodatti
hyvästellessään poikoansa, ainokaistansa. Kovin olivat surut häntäkin
runnelleet, kokoon hän oli painunut ja rypistynyt. Hilipan sydäntä
riipaisi repivä tuska häntä halatessa.
Ja vielä toisen kerran tavoitti tuo tuska Hilipan, kun he kauniina
hankiaamuna hiihtivät rajalinjan ylitse.
Kaukaa Pankajärven suunnalta kuului teirien kuherrusta, ja silloin
Hilippa muisti kotiniemensä tyvelle jääneet rakennushirret. Hänen
hartiansa painuivat kumaraan ja autio tyhjyys hiipi hänen sydämeensä...