Hilippa ja hänen toverinsa tapasivat rajalla olevan Ohtavaaran
salopirtin täynnä pakolaisia. Siellä olivat Hilipan maammo, surujen
murtama Paraske muori, ja Arhipan nainen Palagea lapsineen, ja vielä
Simanankin emäntä Mateli molempine tyttärineen. Ja pakolaisjoukon
ainoana miehisenä turvana oli Simanan keskenkasvuinen paimenpoika.
Näiltä saivat kaukomatkaiset kuulla järkyttävän kuvauksen ruotsien
vierailusta kotikylässään. Hävitys oli käynyt Pankajärvellä, ruotsien
ankara laki oli siellä nyt pantu säälimättä voimaan. Jokaisesta talosta
oli viety kotona olevia miehiä Lieksan vankityrmään, joka talossa oli
pengottu kaikki paikat ylösalaisin ja saatettu kotiin jätetyt eläjätkin
kauhun valtaan.
Ja Vannilan vanha sukutalo, Hilipan kotitalo oli hävitetty maan
tasalle. Sieltä oli viety vankilaan itse talon isäntä Kauro vanhus
ja Kauron veli Ignoi vaari ja Hilipan vanhin veli Arhippa. Ja
perheen kuopus, vielä keskenkasvuinen Lari poikanen oli keihästetty
hengettömäksi. Ja uljas kartano oli poltettu, niin tarkoin oli
poltettu, että vain talon vanha kalmariihi jäi kyhjöttämään sinne
pihametsikön laitaan. Eivät viitsineet kai sitä vanhaa lahoa sytytellä.
Muut kylän talot oli kyllä jätetty polttamatta. Niin oli jätetty
Simanankin uusi pirtti, mutta kun Simana itse oli viety vankilaan, niin
tänne oli Mateli emäntäkin häätynyt tyttärineen ja paimenpoikineen.
Siellä heidän naapurinaan oli näet jälleen nyt ruotsi, se samainen
kavala ruotsi, herra Henrikin ja syökärin suojatti, ja turvattomalta
oli Matelista tuntunut jäädä mokoman naapuriksi.
Nämä uutiset nostattivat matkalaisten tien pystyyn. Jäätiin yön ajaksi
pakolaispirttiin ja niin saatiin kuulla lisää, lähempiä yksityiskohtia
ruotsien mellastuksesta.
Simanan kotitalossa oli tulijat ensiksi huomattu. Jo kaukaa Pankajärven
jäältä oli nähty lähenevien ratsujen ravaaminen, ja silloin oli Simana
kiireen kaupalla lähettänyt paimenpojan lennättämään sanaa Kauron
kotitaloon, jotta tietäisivät sielläkin olla varuillaan.
Kauro vanhus olikin viipymättä koonnut koko perheensä pihamaalle
tulijoita odottamaan, mutta silloin muistettiin siinä hälinässä, että
talossa oli vielä säilössä vähäinen määrä metsännahkoja. Niitä olivat
Ilomantsin pokostan miehet tuoneet markkinamiesten lähdön jälkeen,
ja vaikka Kauro ei mitenkään tahtonut enää ottaa niitä vastaan, niin
puoliväkisin olivat jättäneet taloon.
Lari poikanen oli taattonsa kieltoa kuuntelematta lähtenyt kevyellä
ahkiolla lennättämään metsän peittoon näitä vaarallisia tavaroita,
mutta ruotsit tietysti keksivät ranta-aittojen luota korpeen vetävän
ahkion jäljen, ajoivat takaa ja tavoittivat metsässä pakenijan.
Sinne oli uupunut Lari poikanen, se musta ruotsi, Simanan pirtin
polttaja, oli keihästänyt hänet hengettömäksi.
— Ka mistäpä tiesitte, että musta ruotsi keihästi Lari veljyeni? kysyy
Hilippa matalalla äänellä.
— Siitä tiesimme, kun musta ruotsi kehui Kauro taatollemme, selvittää
Arhipan nainen. — Taattoa taottiin jo kahleisiin ja siihen meni
musta ruotsi näyttelemään veristä keihästään ja ilkasteli nyt hiukan
maksaneensa vanhoja velkojaan.
— Ja kukapa sytytti talomme palamaan? jatkaa Hilippa kyselyään.
— Se samainen mies, se sama musta ruotsi sytytti... herra Henrikin
käskystä! selvittää jälleen Arhipan nainen.
Ja edelleen hän kertoo Paraske maammon olleen vähällä jäädä sisään
teljetyksi. Oli näet maammo ruotsien kiellosta välittämättä mennyt
eläntäpirttiin pelastamaan kotijumalaisia, ja eikös tuo peto silloin
salvannut sintsin ovea.
Eivät sentään toiset sallineet hänen tehdä tekostaan, pääsi maammo
raukka pelastumaan kotijumalineen; mutta talon maidonantajat ja hevoset
poltettiin suojiinsa. Keihäidensä varsilla hosuen olivat rakuunat
ajaneet heidät tiehensä, kun he yrittivät niitäkin pelastamaan.
Vielä olivat ruotsit pois lähtiessään polttaneet Vannilan niemen
pyhässä puistikossa olleen tsasounan, Pankajärven karjalaiskylän
ikivanhan pyhätön.
Ja niin oli herra Henrikki vannonut pois lähtiessään, että kun hän
toisen kerran saapuisi Pankajärvelle, niin silloin ei jätettäisi tässä
kylässä ainoatakaan karjalaistaloa polttamatta. Hän tahtoi nähdä,
eikö loppuisi salakauppa Pielisen ympäriltä, eivätkö Brahean porvarit
vihdoinkin pääsisi rauhassa harjoittamaan Ruotsin lain mukaisia
elinkeinojaan.
Hän odottaisi kuitenkin vähän aikaa, ennen kuin tulisi toistamiseen
Pankajärvelle. Hän odottaisi, saapuisivatko Vienan matkalla
olevat veijarit vapaaehtoisesti hänen käsiinsä vastaamaan monista
kolttosistaan. Jos saapuisivat vapaaehtoisesti, silloin ehkä
muutamia syyttömiä vapautettaisiinkin. Jolleivät saapuisi, ei ketään
vapautettaisi ja silloin hän tulisi toisen kerran Pankajärvelle. Ja
silloin vaikenisi ikipäiviksi kukonlaulu Pankajärven karjalaiskylässä!
Tämä oli peloittava uhkaus. Eikä kuitenkaan kellään Vienan kävijöistä
ollut halua lähteä vapaaehtoisesti herra Henrikin kynsiin. Kauro vanhus
oli nimenomaan siitä varoittanutkin, vain pari sanaa hän oli saanut
hyvästellessään kuiskatuksi Paraske muorin korvaan ja nämä sanat
olivat olleet: »Hilippa pysyköön kaikin mokomin piilossa!» Samanlaiset
terveiset oli Simanakin jättänyt Riiko pojalleen, ja luultavasti olivat
toisetkin vankilaan viedyt olleet samaa mieltä.
Eipä siis näyttänyt houkuttelevalta lähtö ruotsien oikeuden käsiin.
Neuvoteltiin puoleen ja toiseenkin ja vihdoin päätettiin lähteä
kotikylään vakoilumatkalle.
Mieli paloi sentään kotona käymään, tervehtimään siellä eläviä
omaisia... vaimoja, lapsia ja vanhuksia. Ja ehkäpä kotona olijat jo
tietäisivät tarkempia viestejä vankina olevien kohtalostakin. Täällä
Ohtavaaran pakolaispirtissä ei siitä tiedetty mitään, kun oli eletty
aivan eristettyinä Pankajärvelle jääneistä.
Varovaisia sentään piti olla Pankajärvelle mennessä. Siellä oli se
mokoma ruotsi, herra Henrikin jättämä vakoilija ja vaaniskeli kai
heidän kotiutumistaan. Varmaan se luikari lähtisi oitis lennättämään
viestiä Lieksaan, jos mentäisiin rehellisesti ja avoimesti. Niin
jätettiin hevoset Ohtavaaran pakolaispirtille naisten hoidettaviksi
ja yksitellen lähtivät miehet, jokainen omia syrjäteitään hiihdellen,
painumaan Pankajärven kylää kohden.
Näin oli nyt mentävä kotiin... niin kuin vihollismaassa liikkuvien
vakoojain tai niin kuin lainsuojattomien. Jokaisessa tien mutkassa
pysähtelevät hiihtäjät tietä tarkastelemaan, jokaisen laajemman suon
tai muun aukean laidassa he tähyilevät, näkyisikö vastapäisessä
metsänrannaksessa vieraita vaaniskelijoita.
Hitaasti edistyy tällä tavoin yksinäisen hiihtelijän matkanteko. Ei hän
ennätä yhtenä päivänä kotikyläänsä asti, vaan täytyy yöpyä synkeään
korpeen nuotiotulen ääreen. Siinä nukkuu matkamies, sukset vierellään
valmiina nopean lähdön varalta. Valpas on hänen unensa, risahdus vain
kuuluu metsästä, talviaisen rapsahdus, pakkasen paukahdus ryteiköstä,
ja silloin jo karkaa nuotion pitäjä jaloilleen kuulostelemaan.
Jalka jo itsestään sovittautuu suksen varpaalliseen, käsi jo kouristaa
sompasauvan vartta. Jos vielä toinen epäilyttävä rapsahdus kuuluisi,
niin silloin katoaisi kuulostelija suojaavan korven syliin.
Näin palaavat pitkämatkaiset kauppaveikot kotikyläänsä. Näin palaa
ovela Jehki vaarikin ja yksin hiihdellessään hän aprikoi, kannattaisiko
lähteä vapaaehtoisesti antautumaan herra Henrikin käsiin, ruotsien
oikeuden käsiin.
Jehkin molemmat pojat olivat jääneet kotiin tänä talvena ja niin
istuivat he nyt herra Henrikin vankeina. Kotiin olivat ruotsit
jättäneet vain naisia ja hänen poikiensa lapsia ja hänen ikälopun
veljensä Miitrein, vapisevan tietäjän ja virsiniekan.
Tuota nyt aprikoi Jehki vanhus, että vapauttaisiko herra Henrikki edes
toisen hänen pojistaan, jos hän itse menisi vapaaehtoisesti vankilaan.
Nuori ja roteva mies olisi aina hyötyisämpi taloa hoitamaan kuin
hän, vanha ukkeli. Hänen aikansa oli pian ohi ja ohi oli nähtävästi
tämä kaupoilla kulkeminenkin, ja niinpä saisi ruotsien oikeus hänet
kernaasti pitää ja tuomita. Vaan entäpä jos ei vapautettaisikaan
nuorempaa miestä hänen mentyään, jos herra Henrikki söisikin sanansa,
pitäisi sekä hänet itsensä että hänen molemmat poikansa?
Siinä oli aprikoimista. Jehki vanhus hidastelee matkaansa, viettää
yhden yön ja vielä toisenkin yön taivasalla... kiertelee kotikylänsä
lähettyvillä eikä voi päästä lopulliseen ratkaisuun.
* * * * *
Hilippa ja hänen Riiko serkkunsa lähtivät Ohtavaarasta kaikkein
viimeisinä. Heillä on ahkiossaan kelohongasta koverrettu ruumisarkku,
jonka he ovat tehneet Hilipan Lari veikon varalta. Naisilta oli
pakomatkalle lähtiessä jäänyt Lari raiska hautaamatta, mutta nyt
aikoivat serkukset panna hänet maan poveen, Vannilan niemen vanhaan
kalmistoon.
Hiihdellessään muistelee Hilippa pakolaisten kuvauksia ruotsien
mellastuksesta kotikylässään ja hän vertailee herra Henrikin
vierailua moniin karjalaisten elinmailla aikaisemmin tapahtuneisiin
väkivaltaisuuksiin. Olihan ennenkin samanlaista hävitystä tehty
pokostan syrjäkulmilla, kenties pahempaakin. Oli poltettu useampiakin
karjalaistaloja samalla kertaa ja teurastettu kokonaisia perhekuntia,
mutta erotus oli siinä, että nyt oli hävitys tapahtunut Ruotsin lain
nimessä.
No, hän tunsi kyllä herra Henrikin rajun luonteen ja hän tiesi senkin,
että Brahean porvarit ja monet muutkin olivat yllyttämällä yllyttäneet
herra Henrikkiä näihin väkivaltaisuuksiin. Mokomia apureja hänellä oli
ollutkin matkassaan... musta ruotsi ja kenties toisiakin samanlaisia.
Ei voinut moiselta joukkiolta odottaa mitään lempeyttä, vaan
yhtäkaikki tuntuu Hilipasta siltä, kuin olisi herra Henrikin raivoa
ollut kiihoittamassa jokin aivan erikoinen yllyke, ja Hilippa luulee
arvaavansa, mikä tämä yllyke oli ollut. Kun ei vain herra Henrikki
olisi saanut jotakin vihiä hänen ja Britan tapaamisista ja siitä
vimmastuneena oli sitten lähtenyt Pankajärvelle hävitystä tekemään.
Brita oli uskonut, että pahin rajuilma lykkäytyisi hiukan tuonnemmaksi,
mutta nyt se olikin puhjennut ennen aikojaan ja aivan yllättävän
rajuna. Koko heidän kotikylänsä oli saanut kärsiä ja tietysti hänen
kotitalonsa kaikkein raskaimmin.
Ja jos hänen aavistelunsa olivat oikeat, niin Brita armaskin saisi
nyt kärsiä taattonsa koston vimmasta. Brita oli siellä ypöyksinään,
ei ketään auttajaa ja rohkaisijaa rinnallaan, ei ainoata ystävää,
joka olisi häntä tukenut taistelussaan. No, Britan uskollisuutta hän
ei yhtään epäillyt, ja olipa Brita uljaskin... sai taattonsa raivota
miten hyvänsä eikä Brita peräytyisi askeltakaan hänelle antamastaan
lupauksesta.
Yhtäkaikki Hilippa on enemmän huolissaan Britan kohtalosta kuin
konsanaan omastaan. Brita kärsi hänen vuokseen ja hänen täytyisi
nopeasti joutua huojentamaan Britan raskasta taakkaa, hänen täytyi
kuin täytyikin viipymättä päästä yhteyteen Britan kanssa. Jollei
keksitty mitään muuta keinoa, niin lähtisi hän jälleen Lieksaan Britaa
tapaamaan. Se matka oli nykyoloissa kenties hiukan vaarallinen ja
ehkä hän yrittäisikin ensin muuta. Joka tapauksessa se oli viimeinen
ja kaikkein varmin tie eikä Hilippa pahoin epäröinyt tällekään tielle
lähtemistä!
He hiihtelevät hiljakseen, varovasti. Hilippa antoi Riiko serkkunsa
ohjata matkantekoa ja Riiko ehdottaa, että he yöpyisivät kotikylänsä
lähettyville metsään. Hilipan mielestä tämä on turhaa varovaisuutta, he
saattaisivat yhtä hyvin hiihtää kotikylään yötä viettämään, mutta hän
taipuu Riikon ehdotukseen.
He nukkuvat korvessa nuotion äärellä. Tai oikeammin sanoen he lojuvat
havuvuoteillaan ja tarinoivat ja Riiko kyselee Hilipalta, vieläkö tämä
muisti sitä iltaa... siellä Suman Mikiforo Sernin vieraspirtissä ja
niitä Vienan mailla liikkuneita sotahuhuja?
Tosiaan, Hilippa oli ne kokonaan unohtanut! Hänellä oli ollut niin
paljon muuta ja tärkeämpää ajattelemista ... unohtuneet olivat mokomat
juorut! Naurahtaen hän selittää serkku miehelleen, että niin oli asia,
ylen vähän hän oli joutanut ajattelemaan Vienan matkalla kuulemiaan.
Mutta Riikon mielessä pyörivät yhä nuo Vienan matkan oudot kuulumiset.
Hän kertoo Repolan miesten paluumatkalla monasti pakisseen näistä
asioista, vaikka Hilipan kuullen olivatkin kartelleet pakinoitaan. Ja
nyt sanoo Riiko itsekin jo ruvenneensa ajattelemaan niitä sotahuhuja,
hänen mielestään alkoivat nämä kotipuolen olot näyttää sellaisilta,
että saisipa melkein alkaa vaikka uusi vainon aika. Tuskin sekään
olisi paljon surkeampaa kuin tämä herra Henrikin ahdistuksen alaisena
eläminen.
Hilippa ei paljon puuttunut serkkumiehensä pakinoihin. Hän loikoo
nuotion lämmössä ja mietiskelee, mitenkä hän paraimmin suoriutuisi
tehtävästään. Hän tuskin kuulikaan, serkkumiehensä aprikoimisia, vaikka
oli kuuntelevinaan ja välistä hymähtelikin niille.
Seuraavana päivänä aamuhämärissä he hiihtelevät Hilipan kotitalon
raunioille, tarkastelevat siellä ensin muita paikkoja ja menevät sitten
vanhaan kalmariiheen, jonne naiset pakomatkalle lähtiessään olivat
vieneet Lari vainajan.
Siellä olikin Lari korkealle ahinlaudan päälle nostettuna, jotta hiiret
eivät olisi päässeet nakertelemaan vainajaa. Hartaina tekevät serkukset
ristinmerkkejä vainajan vierellä ja Hilippa tarkastelee uteliaana
veljyensä kasvojen kuolinilmettä. Ei ollut tuossa ilmeessä mitään
jälkeä tuskasta tai kuoleman kauhusta, uhmaa sisälsi vain tuo jyrkkä
juonne vainajan vielä poikamaisen suun seudulla, kesytöntä uhmaa ja
täysikypsän miehen sisua.
Hilippa melkein hätkähti tuota velivainajansa sisukasta ilmettä ja
mieleensä tuli Arhipan naiselta kuulemansa kuvaus Lari veljyen viime
hetkistä. Vanhin tyttärensä mukanaan oli Palagea hiihtänyt metsään
Laria etsimään ja sieltä aukean Vehkasuon rannaksesta he olivat
löytäneet poika raiskan. Oli viimeisillä voimillaan yrittänyt hiihtää
kotiin, mutta kesken olivat voimat uupuneet ja viimeisillään oli jo
lepattanut elonliekki heidän joutuessa paikalle. Sammuvin silmin oli
Lari tuijottanut kotitalonsa palon kajastusta, ja kun oli saanut kuulla
taattonsa ja kaikkien muiden kovasta kohtalosta, niin oli sopertanut
Arhipan naiselle: »Sano Hilipalle, että kostaa... minun ja taaton...
kaikkien puolesta!»
Siinä oli Lari veljyen testamentti... kostoa Lari vaati!
Riikolan oli tarkastellut nuorena uupuneen serkkumiehensä ilmettä ja
virkahtaa nyt Hilipalle:
‒ Eipä näytä poika pyytäneen armoa vainolaiselta! ‒ Eipä näytä siltä!
hymähtää Hilippakin.
— Jopa onkin miehen näkö poikasella, jatkaa Riiko aprikoimistaan, —
aika miehen näkö on. Jos tuo briha nyt eläisi, eiköhän vain lähtisi
hiihtelemään Vienan maille... niistä sotahuhuista selkoa ottamaan!
Nyt Hilippa toden perästä hätkähti, mutta ei ollut kuulevinaan
serkkumiehensä aprikoimia. Ehdotti vain, että Larin hautaaminen
jätettäisiin huomiseen. Tänään he hiihtelisivät kumpainenkin omilla
asioillaan ja läpäisivät toisensa huomisaamuna tässä riihen luona.
Sillä puheella he erosivat. Riiko lähti hiihtämään järven toiselta
rannalta näkyvää kotinientään kohden ja Hilippa palasi vielä tuhotun
kotitalonsa autiolle pihamaalle.
Siihen oli jo satanut aika paljon lunta, joka oli pehmeän vaipan tavoin
peitellyt kaikki ruotsien mellastuksen jäljet. Lumessa kahlaillessaan
satutti Hilippa jalkansa johonkin esineeseen, joka kohosi puoliksi
esille hangen peitosta. Hilippa kumartui sitä tarkastelemaan ja sai
käsiinsä keihään, jonka terässä oli vahvasti jäätynyttä hurmetta.
Hilippa tarkastelee keihästä ja silloin sukelsi äkkiä hänen muistoonsa
niin ilmielävänä eräs tapahtuma, joka oli sattunut runsas vuosi
sitten... tuolla järven toisella puolen, Simanan talon pihamaalla. Hän
oli viskannut sinne pihamaalle verisen keihään kädestään ja oliko...
oliko mahdollista, että hän nyt löysi sen samaisen keihään täältä...
oman kotitalonsa raunioiden luota?
Todella tämä näytti aivan samalta keihäältä, mutta tiesihän Hilippa
hyvin, ettei tämä ollut se sama keihäs. Tämä oli kai sen mustan
ruotsin jättämä keihäs... tällä aseella oli ehkä hänen Lari veljyensä
veri vuodatettu. Ja Hilipalle selviää siinä samassa, että näin
varmaan piti olla, hänen piti kai löytää tämä keihäs... tämä oman
tekonsa muistuttaja... kaikkien sen jälkeen tapahtuneiden tihutekojen
muistuttaja... oman armaan kotitalonsa raunioilta hänen piti tämä
löytää. Varmaan oli Isä Jumala satuttanut tämän keihään hänen
jalkoihinsa!
Hilippa viskasi keihään kädestään ja läksi pois kotitalonsa raunioilta.
Mitäpä hyödytti ajatella kostoa, yhä ja yhä vain kostoa. Oli tosin
paljon kostettavaa, ylen paljon olikin, vaan jos kosti, ei siitä
koitunut mitään siunausta... tuli sitten vain eteen tuollaisia löytöjä.
Parempi oli ajatella muuta!
Hän nousi suksilleen ja hiihti kotiniemensä tyvelle päin, paikalle,
jossa hänellä oli jo pieni kasa oman pirttinsä rakennushirsiä. Hän
istahti siihen hirsikasalleen ja tarkasteli kahden puolen aukenevia
Pankajärven selkiä, joiden puhtoinen hankipeite väräjöi maaliskuun
auringon kimmellyksessä. Hänen lähellään rannalla kasvoi suuria
urpukoivuja ja niissä oli teiriparvi, joka rattoisasti kuherrellen söi
ahnaasti urpuja. Linnut kyllä huomasivat hänet, mutta eivät välittäneet
hänestä vähääkään, kuhertelivat ja aterioivat, niin kuin olisivat
olleet täysin omissa oloissaan.
Tätä piti Hilippa onnellisena enteenä. Hän nyökkäsi hyväksyvästi
teiriparvelle ja kaivoi poveltaan kaksi uudenuutukaista kirjaa. Ne
olivat olleet siellä melkein unohtuneina monta aikaa, mutta nyt Hilippa
tarkasteli niitä ja poikamainen onnen ilme tuli hänen ahavoittuneille
kasvoilleen. Ei hän vielä näiden kirjojen koukeroisia puustaveja
paljonkaan ymmärtänyt, mutta näitä katsellessa tuli armahainen Brita
niin elävästi hänen muistoonsa.
Ja Britaa muistellessaan varmistui Hilippa, että hänen piti kuin
pitikin jättää koston ajatukset mielestään ja ryhtyä muihin toimiin.
Jo viime yönä nuotiolla oli häilähtänyt hänen ajatuksiinsa muuan
suunnitelma. Hän muisti Britan vielä syksylläkin lähetelleen Vie'in
lautamiehen välityksellä avustusta köyhän Timo Issakaisen perheelle, ja
ehkäpä vielä nytkin oli lautamies Olavi Britan asioiden välittäjänä.
Ja sitä tietä hänkin voisi kenties päästä mukavimmin yhteyteen Britan
kanssa.
Pian oli Hilippa tehnyt, päätöksensä. Hän kätki kirjat povelleen ja
nousi suksilleen. Nyökkäsi vielä teiriparvelle hyvästiksi ja lähti
tasaisin, voimakkain potkuin hiihtämään luoteeseen... Vie'in saloja
kohden.