Brita oli maannut sairaana siitä lähtien, kun julma isänsä rusikoi
häntä. Tai oikeastaan ei Britan oloa voinut sanoa miksikään
tavalliseksi sairaudeksi, Brita oli vain tylsä ja välinpitämätön. Hänen
liian kireälle pinnistetyt sielunvoimansa näyttivät murtuneen ja siitä
oli seurauksena ruumiillinenkin uupumus.
Herra Henrikki palasi kostoretkeltään, piti remuisat juomingit kaikille
auttajilleen ja muisti näiden kestäessä myös porvari Moosekselle
antamansa lupauksen. Mutta kun Britaa ei voitu raahata tautivuoteestaan
porvari Moosekselle luovutettavaksi, jätettiin kihlajaisten pito
myöhemmäksi.
Tämän jälkeen lähti herra Henrikki Kajaaniin konventin vuosikokoukseen
ja tällä aikaa ilmoittautui luutnantti Marcus porvari Mooseksen
kilpakosijaksi. Luutnantti Marcus selitti Helga rouvalle
tahtovansa tällä tavoin tarjoutua vain Brita neidon suojelijaksi.
Vaikka heidät näön vuoksi ja herra Henrikin mieliksi pantaisiin
avioliittokuulutukseenkin, ei hän tahtonut sitoa sillä Brita neitoa
mihinkään; vasta täysin terveeksi tultuaan saisi Brita vapaasti
päättää, tahtoiko tulla hänen omakseen vai ei.
Helga rouva toimitti tämän jalomielisen tarjouksen neitsytpirtissään
makaavalle tyttärelleen ja tylsänä hymähdellen suostui Brita itkevän
äitinsä houkutuksiin. Britan mielestä oli tällä hetkellä kaikki niin
samantekevää, hän ei jaksanut ajatella mitään, hänen päänsä oli niin
raskas, niin kovin raskas ja runneltu. Isän viiltävä ruoska oli
silponut hänen kasvonsa, mutta vielä hullummin tuntui käyneen hänen
päänsä sisällä. Siellä oli kaikki mennyt sekaisin, äiti sai kaupata
hänet kenelle halusi, ei Brita ruvennut väittämään vastaan.
Ja näin se kävi niin hullusti, että Vie'in lautamies joutui
kuuntelemaan Britan avioliittokuulutusta samana päivänä, jolloin
Hilippakin kuulutettiin henkipatoksi. Herra Henrikki oli oikein
haltioissaan, hän hykerteli käsiään mielihyvästä, kun sai paiskata
kirkkoherra Andersin kouraan nuo molemmat kuulutukset samalla kertaa.
Jumaliste, ne sopivat mainiosti yhteen!
Sinä päivänä oli Britakin ensimmäisen kerran jalkeilla, mutta hänen
ajatuskykynsä ei ollut vielä täysin hereillä. Niin ei ollut ihme,
jos köyhän Timon viemisetkin unohtuivat antamatta; Brita oli tosiaan
väsynyt ja hajamielinen, niin kuin lautamies Olavista oli näyttänyt.
Tämän jälkeen alkoi Brita kuitenkin vähitellen elpyä. Vasta isänsä
kuulutuksesta hän sai täydellisen varmuuden, ettei Hilippa ollutkaan
Brahean vankilaan tuotujen karjalaisten joukossa ja tämä tieto se
paremmin kuin mikään muu havahdutti Britan uinuvat sielunvoimat
toimintaan.
Brita kulkee ja mietiskelee mitä hänen pitäisi ryhtyä tekemään. Hän
sai nyt toki vapaasti liikuskella kotonaan, häntä ei enää paimennettu
vangin tavoin eikä pakotettu olemaan neitsytpirtissään. Olihan hän
nyt morsian, kreivillisen luutnantin kuulutettu morsian, ja tottahan
morsiamelta piti olla hiukan vapautta! Isänsäkin näytti häntä melkein
säälivän ja hiukan katuvankin kovuuttaan. Ja entäs luutnantti Marcus,
hänen sulhasensa! Ei Britalla ollut mitään valittamista, ei luutnantti
Marcus tungetellut, oli vain hänelle hyvä ja huomaavainen.
Brita kulkee ja mietiskelee ja hänen selkenevissä aivoissaan alkaa itää
ja orastaa toimintasuunnitelma. Hän tiesi hyvin, ettei Hilippa voinut
isän kuulutuksen jälkeen enää saapua häntä tapaamaan, niinpä hänen oli
lähdettävä tapaamaan Hilippaa. Hänen oli kuin olikin nyt vuorostaan
lähdettävä Pankajärvelle tai kauemmaksikin; täällä hän ei voinut enää
hyödyttää Hilipan asiaa, mutta Hilipan tavattuaan hän ehkä voisi
olla joksikin hyödyksi. Hilippa kaipasi nyt kipeästi lohduttajaa ja
rohkaisijaa ja hänen velvollisuutensa oli lähteä Hilipan rinnalle.
Brita alkaa kaikessa hiljaisuudessa tehdä lähtövarustuksiaan. Hän
laittaa itselleen matkarepun sitkeistä majavannahoista, joita isänsä
oli kerran lahjoittanut hänelle. Ne sattuivat nyt hyvään tarpeeseen,
niistä tuli kuin tulikin hyvä matkareppu, kevyt ja lujatekoinen ja niin
siro muodoltaankin. Hilippakin varmaan ihastuisi ikihyväksi tämän hänen
reppunsa nähdessään.
Ja reppuunsa sälyttää Brita kaikenlaista tavaraa. Hiukan vaatteita
hän siihen panee itselleen, lämpimiä vaatteita ja sukkia, sillä tämä
matka saattoi venyä aika pitkäksi. Saattoi käydä niin, että hän jäisi
kokonaan tälle matkalleen, hänen täytyi varustautua kulkemaan Hilipan
mukana kaikissa kohtalon vaiheissa.
Palvelustytöt sattuivat joskus huomaamaan Britan salakähmäisiä
varusteluja. He kuiskuttelivat keskenään, että häävarusteitaan se Brita
neito noin salaa valmisteli. Saatiinpa nähdä, että Brita neidolla olisi
joku aivan harvinainen yllätys, kun hän astuisi vihittäväksi uljaan
kreivillisen luutnantin rinnalla!
Brita antoi tyttösten kuiskutella ja pitää omat luulonsa, hän laittoi
jo kuntoon suksiaan; hän tarkasti, olivatko ne hyvässä voiteessa ja
lujitti varpaallisnahkoja. Hänen sompasauvansa oli katkennut, mutta
hän löysi uuden sauvan asuinrakennuksen seinustalta. Taisipa olla
itsensä luutnantti Marcuksen sauva, mutta Brita kehvelsi sen ilman
omantunnon tuskia. Hänen jalomielinen suojelijansa sai tehdä vielä
tämän palveluksen, sai lainata hänelle sompasauvansa!
Eräänä päivänä alkoi herra Henrikki puhua häiden valmistamisesta ja
hätkähtäen huomasi Brita, että hänen piti nyt jouduttaa lähtöään. Sinä
iltana hän varusti hiukan evästä matkalleen, vähän leipää ja kimpaleen
kuivattua lammaslihaa. Hän tunki ne reppuunsa ja pani sinne lopuksi
vielä kampansa ja pienen peilin; pitihän nekin olla mukana, jotta hän
voisi hiukan somistella itseään Hilipalle. Hilippa varmaan pelästyisi,
jos näkisi hänen tulevan vastaansa metsäläisenä. Ei, se ei sopinut,
soma ja sievä hänen piti olla hiihtäessään Hilippaa vastaan!
Hän oli vain niin kalpea, ah miten kalpea hän todella olikin. Mutta kun
hän sanoisi Hilipalle, että se johtui siitä, jota hän kantoi sydämensä
alla... joka oli siellä juuri kasvamassa ja kehittymässä... kun hän sen
sanoisi, niin Hilippa varmaan ymmärtäisi hänen kalpeutensa.
Päivällä oli jo suojannut aika vahvasti, räystäistä oli tipahdellut
vettä ja hanki oli tuntunut vallan nuoskealta. Brita odotteli
levottomana illan joutumista ja illalla tuli kuin tulikin hyvä yökylmä,
taisipa tulla hiukan pakkastakin. No, sen parempi hänen hiihtää
ja latua ei tulisi nimeksikään, jo seuraavana päivänä se katoaisi
olemattomiin, turhaan haikailisivat hänen jälkiään!
Sinä yönä lähti Brita matkalleen. Hän hiihti ensin Lieksanjokea myöten
Pankakoskelle ja kiersi siinä maitse kosken ja sen partaalla olevan
karjalaistalon ohi. Brita tiesi tämänkin talon isännän nyt istuvan
Brahean vankilassa. Ilmankos tuo talo näyt tikin niin yksinäiseltä ja
hyljätyltä... isännätön talo, miten lienevätkään naisraukka ja lapset
siellä nyt eläneet.
Mutta hänen piti jouduttaa matkaansa. Hän pääsi nyt Pankajärven jäälle
ja Hilipan kertomuksista hän muisti, että nyt hänen piti suunnata
kulkunsa suoraan pohjoiseen. Siellä päin oli Pankajärven karjalaiskylä,
siellä oli Hilipan kotitalo... suoraan pohjoiseen!
Brita hiihtää öisellä järven selällä ja muistelee kotoa lähtöään. Hänen
tuli sääli äitiään, sairasta äiti raukkaansa, joka oli saanut niin
paljon kärsiä. Isäänsä hän ei säälinyt eikä luutnantti Marcustakaan.
Miksi oli luutnantti Marcus kulkenut isän mukana Pankajärvellä,
miksi oli vastaan sanomatta sallinut tehdä niin paljon väkivaltaa?
Mokoma kreivillinen luutnantti, ja sitten luuli kaiken hyvittävänsä
tarjoamalla hänelle jalomielisesti kätensä ja pehmeän sydämensä.
Mokoman sydämen! Mutta Hilippa oli mies, Hilipan sydän osasi leimahtaa,
Hilipan silmät osasivat salamoida ja Hilipan käsivarret olivat niin
väkevät, niin voimakkaat!
Kevyesti kulkevat sukset kovalla hangella, mutta sittenkin alkaa Britaa
väsyttää. Hän hiihtää ja hiihtää ja aina vain sukeltaa niemien takaa
esille toisia niemiä; tämä oli todella kummallinen järvi, mahtoi olla
kesällä kaunis, mutta nyt olisi saanut olla vähemmän noita niemiä.
Aivan pyrki tässä sekomaan suunnasta ja eksymään.
Britan piti istahtaa levähtämään muutaman niemen rantakiville, ja häntä
kiusasi polttava jano ja sydänalassakin tuntui ilkeätä etomista. Ei,
kyllä hänen piti löytää hiukan juotavaa, hän kaiveli sompasauvalla
hankea ja sen alla jäätä vasten oli kuin olikin vettä. Kirkasta vettä!
Siinä oli puuhaa, ennen kuin Brita sai paljain kourin ammentamalla
vettä suuhunsa ja sitten hän jälleen hiihtää ja olo tuntuu paljon
paremmalle. Mutta hyvää oloa ei kestänyt kauan, jälleen rupesi
väsyttämään ja etomaan sydänalaa, jälleen piti hänen levähtää toisen
niemenkaiskun rantakivillä ja yhä näkyi edestä päin uusia niemiä, uusia
sokkeloita ja poukamia. Tämäpä oli järvi, osasi uuvuttaa matkamiehen,
ja Brita huomasi itsensä kovin heikoksi hiihtämään, jopa hän väsyikin
nopeasti. Se johtui kai siitä... siitä, joka oli kasvamassa ja
kehittymässä hänen sydämensä alla!
Välistä kiusasi Britaa kuumuuskin, puuhkalakki tuntui hautovan hänen
päätään, mokoma pieni reppu painoi syntisesti hänen hentoja hartioitaan
ja lyhyt ja tiukka turkismekko pyrki ihan pakahduttamaan, mutta Brita
ei uskaltanut sitä avata, ei, hän ei uskaltanut höllentää mitään
vaatekappalettaan, sillä vielä enemmän kuin kuumuutta hän pelkäsi
vilustumista. Se koituisi hänelle tuhoisaksi, hän tiesi sen varmasti.
Britan voimat rupeavat tyyten uupumaan. Hän lankeilee hiihtäessään,
pääpuoli tuntui käyvän niin kummallisen raskaaksi, häntä huimasi ja
viipotti ja vaikka miten koetti hallita kulkuaan sompasauvalla, niin
tämän tästä tuupertui kovaan ja karstaiseen hankeen. Hänen kasvoissaan
ja käsissään on jo verinaarmuja, hän näyttää kerrassaan surkealta
matkamieheltä, mutta yhä hän ponnistelee eteenpäin, hellittämättä
eteenpäin! Kun hän ei jaksanut enää hiihtää, irroitti hän sukset
jaloistaan ja käveli hangella vetäen suksia perässään, ja niin
tuntuikin aluksi meno hiukan keveämmältä. Hanki kantoi mainiosti,
täytyi vain pitää varansa, jotta ei menettänyt tasapainoaan, sillä
tuohon hänen päähänsä, mokomaan raskaaksi käyneeseen päähän ei ollut
paljon luottamista. Se veti maata kohden, se teki hänelle kiusaa ja
hidastutti hänen kulkuaan. Päivä näytti jo rupeavan valkenemaan,
rusoitus jo kultaili itäistä taivaanrantaa, ja Pankajärven
karjalaiskylä pysyi yhä näkymättömissä.
Vihdoin Brita sentään joutui matkansa perille, mutta siellä odotti
häntä masentava yllätys. Ensin hän tuli Simanan kotiniemelle ja tapasi
siellä aution talon, asujamettoman talon. Sintsi oli salvattu, pihamaa
koskemattoman hangen peittämä, ei mitään jälkeä eläjistä. Mutta
ei Brita vielä menettänyt toivoaan. Hän uskotteli itselleen, että
tästäkin talosta olivat eläjät varmaan muuttaneet Hilipan kotitaloon ja
Hilipan monista kertomuksista hän muisti sen olevan hiukan kauempana
toisella niemellä, järven toisella puolellakin ja sinne hänen oli nyt
ponnistettava viimeisillä voimillaan.
Miten lie Brita kulkenutkin tämän viimeisen taipaleen, välistä hän
käveli, välistä ryömi hangella käsin ja jaloin ponnistellen. Ei ollut
enää taikaa miten kulki, kunhan kulki eteenpäin, yhä eteenpäin;
suksensa hän oli jo hyljännyt hangelle, mutta sompasauvansa hän piti
mukanaan, sillä siitä oli sentään paljon apua. Ja hän pääsi perille,
joutui vihdoin Hilipan kotitalon raunioille... hävitetyn talon
raunioille!
Tämä tyrmistyttävä huomio vei Britan viimeisetkin voimat. Hyvän aikaa
hän makasi hangella toivottoman masennuksen valtaamana. Onneksi oli
aurinko jo kohonnut aika korkealle, kun se lämmitti niin suloisesti
siinä sakean pihametsikön suojaamalla aukealla, ei Britalla ollut
enää pahempaa vilustumisen vaaraa. Ja vähitellen hän tointuikin sen
verran, että kykeni käsittämään mitä täällä oli tapahtunut. Ei ollut
enää Hilipan kotitaloa olemassa, hävitetty oli kaikki, maata myöten
hävitetty! Kukaan ei ollut aikaisemmin kertonut Britalle näistä
tihutöistä, mutta jo hän sai nyt omin silmin nähdä isänsä ja luutnantti
Marcuksen vierailun jäljet. Niin, täällä oli luutnantti Marcuskin
suorittanut sankaritekoja ja niiden hyvitykseksi tuli sitten tarjoamaan
hänelle kätensä ja sydämensä. Mokoman mustan sydämen, inhoittavan
sydämen!
Brita vapisi suuttumuksesta. Taisi hän hiukan väristä vilustakin,
mutta vielä ankarammin hän värisi suuttumuksesta. Ei ikinä hän palaisi
kotiinsa tämän jälkeen, ei koko Brahean kaupunkiin. Inhoa hänen
täytyisi tuntea kotona eläessään, nähdessään isäänsä ja luutnantti
Marcusta ja noita itsekylläisiä Brahean porvareja, sydämetöntä
joukkiota. Inhoa hänen täytyisi tuntea eläessään heidän keskellään ja
muistaessaan näitä raunioita... Hilipan kotitalon raunioita! Ei, kotiin
hän ei palajaisi, hän etsisi käsiinsä Hilipan ja Hilipan vanhan äidin,
hyvän ja armaan Paraske muorin, vanhan karjalaisnaisen. Hän kuului nyt
heidän joukkoonsa, vaiettujen ja ahdistettujen joukkoon; hän tahtoi
jakaa heidän surunsa ja kärsimyksensä, kaiken hän tahtoi jakaa ja
kestää.
Hilipan rinnalla. Ah, kunpa hän vain löytäisi tien Hilipan
piilopirtille, hän kyllä jaksaisi vielä taivaltaa sinnekin asti!
Aurinko lämmitti jo niin suloisesti, se elvytti ja antoi uusia voimia,
hän kyllä jaksaisi kulkea, kun vain löytäisi oikean tien!
Raunioita kierrellessään Brita osui vanhalle suksenladulle, joka lähti
vetämään niemen tyvelle päin. Hän ajatteli, että sitä kai oli hänenkin
lähdettävä kulkemaan joutuakseen Hilipan piilopirtille.
Kulkeminen oli kuitenkin vaikeampaa kuin Brita oli kuvitellut. Aluksi
oli auringon lämpö tuntunut elvyttävän häntä, mutta nyt rupesi se
valamaan raskasta puutumusta hänen jäseniinsä. Hänen jalkansa tuntuivat
kerrassaan turtuneilta ja hänen kätensä olivat täynnä rakkoja ja
lyöttymiä, tuskin hän enää kärsi pidellä sompasauvaa kourissaan, mutta
ilman sen tukea ei tullut kävelemisestä mitään. Ja kaiken lisäksi
rupesi jo hankikin upottamaan, hän lankesi yhtenään ja raapi kasvojaan
yhä pahemmin. Niitä alkoi kirveltää ja noronaan virtaava hiki ja
auringon häikäisevä valo sokaisivat hänen silmiään. Britan täytyi
tunnustaa olevansa lopen uupunut, niin, hänen täytyi tunnustaa olevansa
aivan menehtymässä eikä auttanut muu kuin piti ajatella lepäämistä.
Ja silloin huomasi hän joutuvansa aukeamalle, jonka reunassa oli kasa
äskettäin kaadettuja hirsiä. Niiden luo hän ponnisteli viimeisillä
voimillaan, kulki upottavassa hangessa ryömien, ja kun pääsi hirsikasan
luo, niin hivuttausi päivän puolelle ja istuutui alimmalle hirrelle
nojaten selkäänsä toista hirttä vasten.
Siinäpä olikin hyvä levähtää ja Brita rupesi keinottelemaan reppua
pois selästään. Äärimmäisin ponnistuksin hän sai irroitetuksi tuon
kiusallisen taakkansa ja silloin hän muisti olevansa nälissäänkin. Koko
matkalla hän ei ollut maistanut suuruksen murenaa ja hän oli ollut
liikkeellä iltayöstä lähtien, mutta nytpä hän söisi hiukkasen. Ei ollut
todella liikaa, jos hän söisi muutaman suupalan ja sen päälle lepäisi
oikein kunnollisesti. Sitten hän jatkaisi matkaansa Hilipan luo...
Hilipan piilopirtille. Ei kai sinne ollut enää niin loputonta taivalta
ja olipa nyt vielä aikaa, päivä oli vasta alussaan ja kaunis päivä
näkyi tulevankin, kaunis keväinen päivä. Ei hänellä nyt ollut enää
mitään hätää!
Brita kuivasi hikeä kasvoiltaan ja rupesi syömään. Siinä syödessään hän
tarkasteli ympäristöään ja huomasi tämän levähtämispaikkansa kerrassaan
somaksi ja kauniiksi. Tuolla etelän puolella oli järven selkä ja sama
järvi kiersi toisellekin puolelle ja tässä vesien välissä oli tämä
soma aukeama, korkea aukeama... aivan kuin luotu uudistalon paikaksi!
Ja Britalle selvisi ilman muuta, että tässä juuri olikin Hilipan
uudispirtin paikka, josta Hilippa oli jo hänellekin kertonut. Hilipan
kuvaus sopi niin hyvin tähän paikkaan, tähän tasaiseen ja korkeaan
vesien väliseen aukeamaan, ja johan Hilippa oli käynyt tähän kaatamassa
hirsiäkin. Suopea kohtalo oli ohjannut hänet suoraan Hilipan työaloille!
Tämä varmuus teki Britan olon tuiki turvalliseksi, ei hän nyt enää
ollut ensinkään huolissaan tulevaisuudesta. Hän kyllä löytäisi Hilipan
tai ehkäpä... ehkäpä Hilippa tulisi tänne ja löytäisikin hänet! Huoleti
hän saattoi hiukan levähtää, vaikkapa menisi vähän uneenkin. Päivä
oli jo pitkä ja niin lämmin, niin turkasen lämmin tuntui olevankin.
Aivan hänen täytyi aukoa hiukan vaatteitaan, ottaa tuo hiostava
puuhkalakki hetkiseksi pois päästään ja avata vähän tuota ahdistavaa
turkismekkoaan, vain hivenen, jotta ei tuntuisi niin tukahduttavalta.
Ympäristön vaaroilta kuului teerien kuherrusta. Se oli niin unettavaa
ja unettamaan rupesi Britaa tuo auringon kimmellyskin, valon leikittely
ja kisailu puhtoisella hangella. Kun hän silmäili järven selälle,
rupesi ihan silmäluomia pakottamaan ja ne painuivat itsestään kiinni.
Ja tuo kuherrus vain kiihtyi, nyt soi se Britan korvissa yhtenäisenä
humuna... lähenevän kevään suurena häähumuna. Brita kallistui reppuaan
vasten ja hymyili. Hän odottaisi tässä Hilippaa, Hilippa tulisi ja
löytäisi hänet... oman hirsikasansa päältä! Heidänkin keväänsä ja
onnensa oli nyt lähellä... nuo teeret lauloivat heidänkin häidensä
joutumista!
Brita kulki unten maille... samana aamuna ja samaan aikaan, kun Hilippa
kulki rajan yli itään...
* * * * *
Vasta illan hämärtyessä joutuivat herra Henrikki ja luutnantti Marcus
Britaa etsiessään Pankajärven salolle.
Herra Henrikki se itse löysikin tyttärensä. Brita makasi silloin vielä,
makasi ponnistuksistaan nääntyneenä ja kylmästä kangistuneena.
Jo kotimatkalla rupesi Brita hourailemaan ja näitä kuumehoureita jatkui
sitten monta viikkoa, monta pitkää viikkoa. Ja kun ankara kuume vihdoin
meni ohi ja Brita rupesi ruumiillisesti tointumaan, oli Britan järki
mennyttä. Brita parani ulkonaisesti, mutta hänen sielunsa oli muuttunut
lapseksi, omissa haaveissaan lepertäväksi lapseksi.
Britan sairauden aikana muuttui herra Henrikin virkatalo autioksi ja
hiljaiseksi. Pokostan talonpojat ja Brahean porvaritkin karttoivat
sitä, luutnantti Marcus muutti pois herra Henrikin luota, pakeni
kaupunkisaaren puolelle. Herra Henrikin vaimo, Helga rouva, oli jälleen
kääntynyt sairastelemaan ja näytti vähitellen menehtyvän moniin
suruihinsa.
Synkkänä ja äänettömänä vaeltelee herra Henrikki tyhjissä huoneissaan.
Eivät edes hänen lähimmät ystävänsä, rätisevä tulliviskaali ja porvari
Mooses saavu enää hänen luokseen juomaan keitettyä punssia. Ja kukapa
sitä punssia keittäisikään, jo ovat paenneet useimmat palvelijatkin
herra Henrikin virkatalosta.
Kaikki pakenivat häntä, kaikki luhistui ja särkyi hänen ympärillään.
Eikä kuitenkaan vielä voi sanoa herra Henrikkiä murtuneeksi mieheksi.
Hänen pikimusta tukkansa on kyllä alkanut harmaantua ja hänen
tuuhea partansa sai nykyisin kasvaa omin valtoinsa, takkuisena ja
vanukkeisena, mutta murtuneeksi ei herra Henrikkiä vielä voi sanoa,
ei lähestulkoon. Hänen ruoskansa riippui kyllä nykyisin joutilaana
virkahuoneen naulakolla, mutta kyllä herra Henrikki kykenisi vieläkin
sitä heiluttamaan, jos joku karjalaiskoira eksyisi hänen luokseen.
Vai olisi herra Henrikki murtunut, jumaliste, sitä saivat odottaa,
hänen murtumistaan ja masentumistaan! Ei askeltakaan hän ole vielä
peräytynyt Pankajärven miesten asiassa, siellä saivat Kauro vanhus
ja kaikki toisetkin virua kaupunkisaaren vankityrmässä. Siellä virui
nyt ovela Jehki Mauronenkin molempine poikineen, ei herra Henrikki
suostunut mihinkään vaihtokauppaan, vaan söi kuin söikin sanansa, piti
sekä Jehkin itsensä että hänen kumpaisenkin poikansa. Hidastellen
taotti hän ovelan Jehki vaarin kahleisiin Kauro vanhuksen rinnalle,
isketti molemmat vankityrmän seinään niin tiukalle, että siinä saivat
seinää vasten nojallaan nukkuakin raskaine kahleineen. Ja siinä
heidän edessään vannoi herra Henrikki kipenöivän valan, ettei heidän
kahleitaan eikä kenenkään kahleita tuuman vertaa löysättäisi, ennen
kuin nuori Hilippa Vanninen olisi hänen käsissään!
Siitä saivat nähdä, oliko hän murtumassa ja katumusta tekemässä!
Mutta kovin yksinäiseksi kävi sittenkin välistä olo kolkon virkatalon
autioissa huoneissa. Huomaamattaan kulkee herra Henrikki usein pihamaan
ylitse Britan neitsytpirttiin. Siellä on Brita nyt jo jalkeilla.
Kovin laiha hän vielä on, kasvonsa ovat läpikuultavan kalpeat, mutta
lapsellisiksi muuttuneet silmät ovat suuret ja kirkkaat, niissä palaa
outo, hätkähdyttävä loiste. Ja ahkerasti, ylen ahkerasti puuhailee
Brita omissa lapsekkaissa toimissaan.
Eräänä päivänä huomasi herra Henrikki Britan pienen neitsytpirtin
muuttuneen täydelliseksi työhuoneeksi. Pöydille, rahien päälle, joka
paikkaan oli levitelty pienenpieniä liinakangastekeleitä, ja kun herra
Henrikki ilmestyi huoneeseen, tuli Brita ylen salaperäisenä hänen
luokseen ja kuiskutteli hänelle silmät loistaen, että nämä kaikki
olivat sen varalta... sen, jota hän kantoi sydämensä alla. Se veitikka
oli jo ruvennut potkimaan, niinpä hänen piti joutua tehtävissään!
Herra Henrikki seisoi sanattomaksi ällistyneenä, mutta Brita
kuiskutteli ja lepersi edelleen:
— Se tuntuu olevan aika yltiöpää potkimaan... samanlainen kuin
isänsäkin! Ja isänsä näköinenkin siitä tulee ... minä tiedän, siitä
tulee Hilipan näköinen ja muutenkin samanlainen... hiukan yltiöpää,
mutta hyvä ja lempeä!
Nyt herra Henrikki vihdoin ymmärsi, mitä hänen vähämielinen tyttärensä
tarkoitti. Hän huomasi Britan laihan vartalon ruvenneen luonnottomasti
täyttymään, Britan äitiys oli jo selvästi havaittavissa. Synkeä
raivo leimahti herra Henrikin veristävissä silmissä. Hänen hampaansa
kirskahtivat ja hänen luisevat sormensa jo kouristuivat Britan kaulaan,
hän mieli kuristaa tyttärensä siihen paikkaan. Karjalaisveijarin portto
sai menehtyä kirottuine sikiöineen, hän kyllä kesti tämänkin menetyksen!
Kuristaminen jäi kuitenkin kesken, herra Henrikin silmiin sattui Britan
pelästynyt katse, tuo katse, jossa oli lapsen ja heikon, vainotun
eläimen säikähdystä ja avutonta rukousta. Herra Henrikin jäykät sormet
heltisivät, tuskasta ähkyen, melkein karjuen hän pakeni pois tyttärensä
huoneesta.
Seuraavina päivinä alkoivat jäät liikkua Pielisessä. Porvarit
tervasivat veneitään kaupunkisaaren rannassa ja pian alkoi solua
jäitä alas Lieksanjoestakin. Kevät teki humisten tuloaan ja herra
Henrikki tunsi olonsa entistä yksinäisemmäksi. Niinpä hänen askeleensa
suuntautuivat jälleen Britan neitsytpirttiin.
Herra Henrikin saapuessa Brita seisoi peilin edessä somistelemassa
itseään. Hän näytti jo tyyten unohtaneen isänsä väkivallan yrityksen,
lapsen hymyä hymyillen hän sovitteli kulmilleen monin kirjavin nauhoin
koristettua harakkapäähinettä, karjalaisnaisen päähinettä, ja leperteli
isälleen:
— Tämä on Hilipan varalta... itse tein tämän yllättääkseni Hilipan, kun
Hilippa jälleen saapuu minua tapaamaan! Ja nyt varmaan Hilippa tuleekin
pian, jäät ovat jo lähteneet Pankajärvestä ja niiden perässä tulee
Hilippakin. Lähdemmekö, isä rakas, odottamaan häntä!
Herra Henrikki mieli paeta, mutta Brita tarttui hänen käsivarteensa
ja maanitteli hänet mukaansa. Ja niin kulkivat he Lieksanjoen
rantaäyräälle ja istahtivat siihen katselemaan ohitseen kulkevien
jäiden taivallusta. Koko ajan puheli Brita Hilipan saapumisesta,
hänen silmiinsä syttyi odotuksen loiste ja hänen kalpeilla, kuopille
painuneilla kasvoiltaankin häilähteli hiukan väriä, hiukan keväistä
kajastusta. Kun suuret jäälautat takertelivat ohi mennessään rantoihin,
taputti Brita ihastuneena käsiään ja huudahti:
— Pankajärven jäitä! Sieltä ne tulevat, minä tunnen tuonkin lautan...
sieltä se veitikka tulee, sieltä suoraan! Vaan missähän Hilippa vielä
viipynee, kun ei jo ala näkyä hänen uljasta purttaan tulevaksi!
Hän huokasi masentuneena, kun Hilipan purtta ei alkanut näkyä. Hänen
mielestään olisi Hilipan jo pitänyt joutua, jo oli kulunut niin paljon
aikaa Hilipan viime käynnistä... niin kauan oli jo kulunut aikaa.
Hän odotti Hilipan saapumista seuraavana päivänä ja vielä sitäkin
seuraavana. Odotti maltitonna niin kauan, kun jäiden tuloa jatkui.
Ja kun kevätillan taivaalta kuului joutsenparven kurahtelua ja
joikumista, silloin hän jälleen joutui haltioihinsa, tähyili taivaalle,
tarkasteli tuon valkoisen lintuparven lentoa ja huudahteli:
— Joutsenia... valkojoutsenia! Ne lentävät... lentävät Pankajärveen...
Hilipan kotijärveen!
Sairas ja särkynyt sielu raukka, yhä kangasteli Hilipan kaunis
kotijärvi hänelle elämänsä kadonneena kultamaana.