Herra Henrikki on virkahuoneessaan ja hänen vieraanaan on viskaali
Pentti, rätisevä syökäri. Ja kolmantena miehenä on heidän entinen
suojattinsa, entinen Pankajärven uudisasukas Markus Lehikoinen. Hän
seisoo herra Henrikin ja syökärin edessä ja kertoo tärkeitä uutisiaan,
jotka hän oli saanut hankituksi omasta aloitteestaan tekemällään
vakoilumatkalla.
Nuo uutiset olivat tosiaan tärkeitä, ne olivat ensiluokkaisia niin
herra Henrikin kuin viskaalinkin mielestä. Vahinko vain, että heidän
entinen suojattinsa kertoi niin hitaasti. Miehellä oli kyllä lipevä
ja luistava kieli, melkein liiankin luistava ja tämä se pyrkikin
vetämään häntä kaikenlaisille sivuteille, maalailemaan asioita liian
seikkaperäisesti. Herra Henrikki menetti yhtenään malttinsa, karkasi
jaloilleen ja mieli jo tarrata miehen rinnuksiin ravistellakseen
hänestä kaikki tiedot irralleen hiukan nopeammin. Samassa hän kuitenkin
malttoi mielensä ja istahti takaisin, istahti raskaasti ähkäisten ja
hampaitaan kiristellen. Ei auttanut ryhtyä ravistelemaan, täytyi kuin
täytyikin kuunnella kärsivällisesti.
Ja Markus Lehikoinen kertoo kertomistaan. Viekkaita viirusilmiään
lipsutellen ja kiveränokkaisia savolaislapikkaitaan vuorotellen eteen
siirrellen hän kuvailee, mitenkä oli huomannut Viensuun kylän kautta
ahkiota vetäviä miehiä hiihtää sujuttavan nuoranaan itään päin.
»Ähäs, minnehän hiivattiin nuo kaikki ovat lähteneet, ja eiköhän
niillä veitikoilla vain liene metsänviljaa noissa ahkioissaan?» oli
hän itsekseen aprikoinut. Ja niinpä hänkin päätti lähteä hiihtelemään
toisten perässä, jotta tarkataanpas vähän, minnekä tämä menijöiden tie
vetää.
Ja Pankajärven salolle oli tie vetänyt, suoraan sinne Vannilan
niemelle... sinne salasaksojen pääpesään. Oikein markkinoita siellä
näytettiin pitävän, niin turkasesti tulla jonotti ahkioita vetäviä
miehiä joka ilmansuunnalta ja sinne kaikki työntyivät samaan iloon.
Kaksi kokonaista päivää hän oli tarkannut tuota meininkiä oman
autiopaikkansa puolelta ja koko ajan oli liikennettä jatkunut. Jo sinne
hiihtelikin mies poikineen ja tyhjiltään takaisin palasivat... sinne
jäivät riistakuormat karjalaisveijarien kätköihin!
Hän oli silloin itsekseen aprikoinut, että eiköhän tästä pitäisi
viedä tietoa Lieksaankin, jotta jos hyvinkin herrat huomaisivat tässä
meiningissä vähän oikaisemisen tai muun ojentamisen sijaa... jotta
jos hyvinkin nämä Pankajärven markkinat olisivat selkeän Ruotsin lain
kiertämistä. Ja niin oli hän tullut tänne, hiihtänyt suoraa päätä
metsien halki, kotonaankaan välillä käymättä, jotta asia ei näet
liiaksi vanhenisi!
Niin, siinä oli hänen kertomuksensa, vihdoinkin hän pääsi loppuun.
Herra Henrikki hyppäsi jälleen jaloilleen, harppaili kiihtyneenä
edestakaisin huoneessaan ja pauhasi:
— Hyvin tehty, kun hiihdit suoraan tänne! Mainiosti tehty, ja tämä
tekosi kyllä palkitaan sinulle, palkitaan runsaalla kädellä!
— Mitäpä näistä nyt... palkinnoista tai muista, lavertaa liukas
vakoilija. — Sitähän minä vain, jotta selkeä Ruotsin laki tulisi
voimaan!
— Ruotsin laki tulee kyllä voimaan, tulee piru vie voimaan! jylisee
herra Henrikki raivosta kuohuen.
Ja häntä säestää viskaali Pentin kuiva rätiseminen. Molemmat nuo miehet
olivat nyt syttyneet tuleen, kuiva katajapehko ja möyryävä tulivuori...
rätisevä rakki ja ärjyvä peto. Heidän liukas vakoilijansa oli kerrankin
tuonut hyvän viestin, ja nyt oli kiireesti ryhdyttävä varustamaan
matkaa Pankajärven salolle.
Totta puhuen oli herra Henrikki suunnitellut tuollaista matkaa jo
markkinoista lähtien. Hän oli ollut vakuutettu, että markkinoilta
kadonnut metsänvilja löytäisi ennemmin tai myöhemmin tiensä Pankajärven
salolle, karjalaisten kätköihin ja hän oli himoinnut lähteä noita
kätköjä hiukan penkomaan, kun hänellä nyt oli voimaa selkänojanaan ja
kun hänellä oli valtuudetkin Kajaanista, laajat valtuudet.
Niin, hän oli jo hiukan valmistellut tuollaista matkaa, mutta nyt
oli kiirehdittävä. Tällaista hän ei sentään olisi odottanut... että
Pankajärven miehet rupeaisivat pitämään omia riistamarkkinoitaan. Tämä
meni jo yli kaikkien rajojen ja jollei nyt lähdetty Pankajärvelle, niin
sitten ei lähdetty milloinkaan!
Jo samana päivänä alkoikin kiivas matkavarustusten tekeminen ja
sitä jatkuu sitten monta päivää. Herra Henrikki juoksee yhtenään
virkatalonsa ja kaupunkisaaren väliä ja rätisevä syökäri puikkelehtii
kuin vikkelä rotta joka paikassa. Rakuunoiden hevosia kengitetään,
satuloita korjataan ja musketteja puhdistetaan. Ja Brahean
porvaritkin, herra Henrikin uskollisimmat kannattajat, touhuavat
lähtövalmistuksissa. Porvari Mooses, tuleva raatimies, aikoo lähteä
mukaan ja samoin porvari Mathias, puolikuuro suolakauppias. Ja ennen
kaikkea seppä ja asemestari Jyrki Lehikoinen. Hiessä päin hän takoo
uusia, ilkeästi kalisevia kahleita, ja niitä tarvittiinkin herra
Henrikin arvion mukaan sievoinen röykkiö.
Jyrki sepän velikin, liukas vakoilija, on ilmestynyt lähtötouhuun
ja hänellä on mukanaan vääräsäärinen renkinsä ja koko perheensä,
kaksi suurta mustalaiskuormaa väkeä ja tavaraa. Herra Henrikki aikoi
viedä heidät takaisin Pankajärvelle, asettaa heidät toistamiseen
uudispaikalleen ja saatiinpa nähdä, uskaltaisivatko karjalaisveijarit
vielä kajota heihin sormellaankaan. Pankajärven Kreivin
kaupunkiperukalle piti tästä puoleen tulla toisen lain ja toisen
järjestyksen; Ruotsin ankara, rautainen laki pantaisiin siellä nyt
säälimättä voimaan!
Britakin huomasi pian näistä suurellisista varusteluista, että jotakin
tavallisuudesta poikkeavaa oli nyt tekeillä. Hän rupesi urkkimaan
luutnantti Marcukselta ja tämä kertoikin muutamalla sanalla, minne
oltiin lähdössä.
No, oikeastaan oli Brita jo aavistanutkin, että tällainen matka
tulisi tehtäväksi ennemmin tai myöhemmin. Hän oli kuitenkin toivonut,
että se lykkäytyisi vielä vähän aikaa, kevätpuoleen. Nyt se joutui
perin sopimattomaan aikaan, hän ei ollut edes varma, oliko Hilippa
jo ennättänyt lähteä viimeiselle Vienan matkalleen. Ja vaikkapa
Hilippa olisi jo lähtenytkin, niin sopimaton oli aika sittenkin, perin
sopimaton.
Niin, isän matkan olisi pitänyt myöhästyä siksi, kunnes Hilippa olisi
ennättänyt kotiutua viimeiseltä kauppamatkaltaan. Silloin olisi Hilippa
viipymättä kääntynyt heikäläisten uskoon ja sillä kertaa olisivat
myös isän kostoaikeet itsestään rauenneet, ei olisi enää tullut
kysymykseenkään tällainen vainomatka. Siitä olisivat he kyllä pitäneet
huolen, hän ja Hilippa, ja he olisivat luultavasti saaneet puolelleen
Lauri papinkin... isää hillitsemään ja sovintoa rakentamaan!
Nyt ei hänellä ollut ketään apuna, eikä Brita kuitenkaan menettänyt
toivoaan. Kun ei ollut ketään auttajia, täytyi hänen yksinään nousta
isäänsä vastaan ja ehkäistä isän kostoretki. Niin, hänen täytyi se
tehdä millä keinolla hyvänsä, isä ei nyt saanut lähteä Pankajärven
salolle särkemään hänen suunnitelmiaan... ei saanut lähteä!
Brita oli viime päivinä tuntenut olonsa niin tuiki omituiseksi. Hän
oli levoton ja hermostunut, hänen sisuksiaan käänsi ja väänsi kumma
etominen, hän tuskin saattoi syödä ainoatakaan eineen palaa ja usein
hän hyrähti itkuun tietämättä itsekään kyyneltensä syytä.
Brita kyllä aavisti, mistä tämä hänen outo olonsa aiheutui, hän oli
sen verran kuullut näistä asioista vanhemmilta naisilta. Hän tiesi
elävänsä äitiyden ensi asteita... hän oli tulossa raskaaksi Hilipalle!
Tämä tietoisuus lujittui päivä päivältä ja sitä mukaa myös syvä ja
ennen aavistamaton onnen tunne valtasi hänen mielensä... koko hänen
olentonsa. Hän oli nyt Hilipan oma, peruuttamatta, ja tämä tietoisuus
antoi hänelle paljon, se antoi hänelle aivan rajattomat voimat. Hilipan
asia... kaikkien karjalaisten asia oli nyt hänelle pyhä asia, lujalla
sinetillä oli nyt hänen kohtalonsa sidottu karjalaisrahvaan kohtaloon
ja vapisematta hänen täytyi astua isänsä eteen puhumaan Hilipan ja
kaikkien karjalaisten asian puolesta.
No, ehkä Brita sentään hiukan vapisi lähtiessään isänsä
virkahuoneeseen. Vapisi hän kenties hiukan, mutta pelkoa ei tuo
vapiseminen ollut, se oli vain sisäistä kiihtymystä. Ja rohkeasti hän
kulki pihamaan yli, rohkeasti hän avasi isänsä virkahuoneen oven.
* * * * *
Huoneessa oli koolla suuri joukko miehiä. Siellä olivat nuori
kreivillinen luutnantti ja viskaali Pentti, siellä olivat porvari
Mooses ja porvari Mathias ja Jyrki seppä ja Jyrki sepän veli,
liukas Markus Lehikoinen. Näköjään siellä pidettiin jonkinlaista
sotaneuvottelua, herra Henrikki oli enimmän äänessä ja häntä säesti
yhtenään syökärin kuiva rätiseminen.
Brita ei olisi voinut tulla vähemmän sopivaan aikaan, mutta Brita
oli nyt siinä mielentilassa, ettei hän aikonut peräytyä. Hän näki
suuntautuvan itseensä kummastuneita katseita, hän kuuli jo isänsä
örisevän tuimistuneena tästä häiriöstä, mutta hän ei välittänyt
mistään. Hän sanoi tulleensa puhumaan karjalaisten asiasta... juuri
tästä vainomatkasta, jota täällä nyt valmisteltiin!
Ei, hän ei aikonut lähteä tiehensä, isän oli aivan turhaa kehoitella
häntä lähtemään! Mieluummin hän olisi kyllä puhunut isälle
kahdenkesken, mutta kun se näkyi olevan mahdotonta, niin sanoi hän
sanottavansa kaikkien kuullen... totta kai täällä virkahuoneessa sai
jokainen toimittaa asiansa!
Ja niin alkoi Britan huulilta tulvata sanoja virtanaan. Hän kyseli,
eikö ollut sulaa mielettömyyttä lähteä tällaisin varustuksin aseettomia
ihmisiä vastaan, aivan kuin olisi ollut kysymyksessä oikea sotaretki
vihollismaahan? Vai eikö karjalaisrahvasta oltu jo tarpeeksi ahdistettu
ja vainottu tällä pokostalla? Eikö heitä oltu jo tungettu kokonaan pois
Nurmeksen puolelta ja eivätkö luterinuskoiset jo muuallakin ryöstäneet
häikäilemättä karjalaisrahvaan elinmaita? Eikö siinä ollut jo tarpeeksi
väkivaltaa ja rikoksia? Johan laamannikin oli monasti neuvonut
käräjillä sovintoon ja lempeyteen! Ja varmasti oli myös tämän pokostan
ylevämielisen omistajan, jalon kreivi Pietarin tahto ja toivomus, että
täällä elettäisiin rauhassa ja sovinnossa eikä enää karjalaisrahvasta
ahdistettaisi, ei ainakaan aseellisella voimalla, niin kuin ahdistetaan
valtakunnan vihollisia!
Näin puhui Brita ja hänen sanoissaan oli kyllä voimaa. Hänen värisevä,
mutta kirkas äänensä tehosi kuin tehosikin noihin paatuneisiin miehiin
ja ehkäpä heihin tehosi Britan katsekin, Britan suurten silmien
oudosti loistava katse. Se lannisti monen huoneessa olijan luonnon,
perin hämmästyneinä ja hämillään nuo ahneet ja itsekylläiset miehet
kyräilivät salavihkaa toisiaan. Nuori luutnantti Marcus tunsi itsensä
melkein rikolliseksi Britan edessä ja oli valmis antamaan palttua koko
tälle mielettömälle yritykselle.
Vain syökäri pureskeli huuliaan ja näytti joka hetki pyrkivän
räsähtämään. Ja Britan isä, herra Henrikki harppaili jo kiihtyneenä
edestakaisin huoneessa ja hoki ivallisesti:
‒ Oletko mieletön, Brita lapseni, ihan mieletön? Missä sinun silmäsi
ja korvasi ovat olleet, kun et ole nähnyt ja kuullut mitä täällä on
tapahtunut viime aikoina?
Sinä höpiset vanhoja asioita, joutavia jaarituksia muka karjalaisten
ahdistamisesta, mutta et ollenkaan huomaa, mitä nämä ahdistetut
karjalaiset tekevät ympärilläsi!
— Kyllä minä sen huomaan! tenää Brita vastaan yhä enemmän kiihtyen.
— Minä tiedän aivan tarkoin mitä karjalaiset ovat tehneet... tiedän
kaikki karjalaisten rikoksetkin, joista sinä, rakas isä, ja tämä
viskaali ja nämä Brahean porvarit heitä syytätte. Vaan oletteko
ajatelleet, mikä on saattanut karjalaiset näihin rikoksiin? Oletko
sinä isä milloinkaan kohdellut karjalaisia muina kuin hylkiöinä? Onko
kukaan teistä milloinkaan kohdellut karjalaisia tasaveroisina Ruotsin
lain edessä? Ei, te ette tunnusta karjalaisrahvaalle tasaveroisuutta ja
kuitenkin teidän mielestänne pitäisi karjalaisten kunnioittaa Ruotsin
lakia! Se on väärin, teidän pitäisi kerran väkivallan ja töykeyden
sijasta turvautua lempeyteen ja sovitteluihin ja saisittepa nähdä,
että karjalaisistakin tulisi pian hyviä ja luotettavia ihmisiä...
luotettavia Ruotsin lain edessäkin! Karjalaiset luopuisivat silloin
niistäkin rikoksista, joista nyt hankkiudutte heitä rankaisemaan!
Outoa oli Britan puhe sovinnosta ja lempeydestä näille miehille. Toiset
sentään kuuntelivat äänettöminä ja hämilläänkin hänen sanojaan, mutta
herra Henrikki ja syökäri ratkesivat nyt ivanauruun ja syökäri papatti
apinan tavoin:
— Vai luopuisivat karjalaiset sovinnolla rikoksistaan... salasaksoina
kulkemasta. Ei muuta kuin hiukan lempeyttä ja metisiä sanoja... hiukan
pään silitystä ja kaikki olisi hyvin! Tosin saattaisivat nämä Brahean
kiusatut porvarit siinä karjalaisten lepyttelyaikana kuolla nälkään,
vaan väliäkös näistä mokomista... kunhan ei vain salasaksoihin käytäisi
käsiksi liian kovakouraisesti!
— Te nauratte minulle, ja Britan ääni vapisi suuttumuksesta, — te
nauratte tietysti minun sanoilleni, kun vihanne on teidät sokaissut!
Vaan minäpä tunnen näitä asioita paremmin kuin luulettekaan! Minä
tiedän varmasti, että sovinnolla saadaan karjalaiset jättämään rauhaan
nämä Brahean porvarit... minä tiedän jo ainakin yhden Pankajärven
miehen olevan valmiina sovintoon... olevan valmiina luopumaan
entisyydestään!
— Ja kuka on se pankajärveläinen? kyseli herra Henrikki ivanaurunsa
lomassa. — Eihän vain liene itse se suurin veijari... nuori Vanninen...
itse pääpukari?
Herra Henrikki oli yhtäkkiä lakannut nauramasta ja katseli tytärtään
tiukasti, tutkivasti, aivan kuin hänen aivoissaan olisi häilähtänyt
jokin epäluulo, selittämätön ja äkillinen epäluulo.
Brita ei ollut aikonut mennä näin pitkälle, mutta nyt hän huomasi
jo peräytymisen myöhäiseksi, ja silloin nousi hänen uhmansa. Hän
kesti hämmentymättä isänsä tiukan tarkastelun ja sanoi hiljaa, mutta
vavahtamatta:
— Se mies on juuri Hilippa Vanninen! Hän aikoo jättää kaupoilla
kulkemisen ja ruveta uudisviljelijäksi kotikyläänsä. Sinä, isä, et
tietysti usko tätä, mutta sinä voisit päästä siitä vakuutetuksi, jos
edes vähäksi aikaa unohtaisit sokean vimmasi ja tiedustaisit Hilipan
tekoja ja aikeita niiltä, jotka tuntevat tämän asian!
Huoneeseen oli tullut hiljaisuus, pahaenteinen hiljaisuus. Syökäri
haukkoi henkeään ja toiset huoneessa olijat melkein vapisivat peläten
lähenevää räjähdystä. Herra Henrikki tarkasteli tytärtään aivan kuin
tämä olisi menettänyt järkensä. Hän meni aivan Britan eteen ja virkahti
tutkivasti:
— Brita, sinä puhut kummia asioita... sangen ihmeellisiä asioita. Sinä
sanot Pankajärven pahimman veijarin aikovan luopua salasaksan ammatista
ja sanot minunkin voivan päästä tästä vakuutetuksi! Ja kuka sitten voi
vakuuttaa minulle tämän asian... keneltä minun pitäisi mennä kysymään
tämän nuoren karjalaisen aikeista?
— Mene Nurmekseen ja kysy Lauri papilta! sanoo Brita häkeltymättä.
— Hilippa Vanninen on puhunut hänelle aikeistaan, kysynyt häneltä
neuvoa... luvannut kääntyä meikäläisten uskoon... luterilaiseksi.
Kaiken saat tietää Lauri papilta... hän luottaa nuoren Vannisen
aikeisiin... on antanut hänelle kirjojakin!
— Ja häneltäkö... Lauri papiltako sinä, Brita tyttäreni, olet saanut
tietää nuoren Vannisen aikeista? Onko pastori Lars Laurentii kertonut
sinulle tästä asiasta?
— Ei, isä rakas, pastori Lars Laurentii ei ole sitä minulle kertonut!
kuuluu Britan huulilta.
— Kukas sitten, kun ei hän... kuka?
Ensi kerran Brita nyt vavahti isänsä kysymystä ja isänsä tutkivaa
katsetta. Hän painoi katseensa alas ja sopersi hiljaa, tuskin
kuuluvasti:
— Hilippa Vanninen itse on kertonut minulle aikeistaan... en ole
tarvinnut kysyä niistä keneltäkään toiselta!
— Vai niin... Hilippa Vanninen itse on kertonut sinulle aikeistaan!
Sinä siis olet tavannut tuon miehen ... tunnet tuon nuoren karjalaisen?
— Tunnen, isä!
— Ja olet tavannut hänet... kenties montakin kertaa?
— Olen tavannut hänet... monta kertaa!
— Missä?
— Täällä Lieksassa! Tiedäthän, isä rakas... minä en ole ollut missään
muualla... täällä minä olen hänet siis tavannut!
— Ja milloin sinä olet hänet viimeksi tavannut?
— Äskeisten markkinoiden aikana!
Miesjoukko hätkähti tätä uskomatonta tietoa, mutta herra Henrikki
jatkoi kyselyään.
— Hän kävi siis täällä Lieksassa... kävi täällä markkinoiden aikana?
— Kävi... hän tuli tapaamaan minua... samana yönä, kun te vaanitte
hänen henkeään! Hän ei muuten ollut markkinoilla... ei ainoakaan
Pankajärven miehistä ollut markkinoilla... Hilippa Vanninen oli sen
saanut aikaan! Hän yksinään tuli... hiihti minua tapaamaan ja silloin
hän kertoi minulle käynnistään Lauri papin luona... näytti minulle
Lauri papilta saamiaan kirjoja!
Tämän kuulustelun aikana tuskin huoneessa hengitettiin. Herra Henrikki
kyseli matalalla äänellä ja Britan vastaukset tulivat hiljaa, mutta
häkeltämättä ja selvinä.
Brita ei hievahtanut paikaltaan, hentona ja kalpeana hän seisoi
isänsä edessä. Ja herra Henrikki näytti yhtäkkiä tuntevan liikunnon
tarvetta voidakseen jatkaa kuulusteluaan. Hän käveli muutaman kerran
edestakaisin huoneessa, hän haukkoi henkeään, tapaili sanojaan ja
pysähtyi jälleen tyttärensä eteen.
— Brita, sinä olet... sinä olet...!
— Niin, isä rakas, minä olen tavannut monasti nuoren Hilippa
Vannisen... minä hänet olen saanut ajattelemaankin elämästään toisin
kuin aikaisemmin. Hilippa on minulle ja Lauri papille luvannut luopua
kaupoilla kulkemisesta... jättää tämän kaupungin porvarit rauhaan. Ja
minä tiedän Hilipan pitävän lupauksensa... tiedän sen varmasti!
Nyt ei herra Henrikki enää jaksanut kuunnella kauempaa. Hän räjähti,
suorastaan räjähti.
— Mainiota, erinomaista! Miten kerrassaan erinomaista! Minun
tyttäreni... minun oma, lihallinen tyttäreni pitää salaista
kanssakäymistä tuon nuoren karjalaisveijarin kanssa! Tuo kelmi juoksee
vuoron perään Lauri papin ja tyttäreni luona... panee kumpaisenkin
pään pyörälle! Tuo veijari tekee pyhiä lupauksia... vannoo valoja! Ja
samaan aikaan hän yhä laajentaa entistä toimintaansa ... hän uskottelee
jättävänsä Lieksan markkinat rauhaan ja järjestää Pankajärvelle
omat riistamarkkinat! Ja Lauri pappi, se hölmö, ja minun tyttäreni,
toinen hölmö, uskovat tuon kelmin ja veijarin lupauksiin... uskovat
järkkymättä! Onko kuultu tai nähty mainiompaa narripeliä!
Hän puhkesi niin mielettömään naurunhohotukseen, että akkunalasit
seinillä näyttivät hyppelevän. Mutta äkkiä hän lakkasi nauramasta ja
hyökkäsi jälleen tyttärensä eteen.
— Tuo karjalainen on antanut sinulle lupauksia! ja hänen äänensä oli
nyt jo jyrisevän ankara. — Tuo kelmi on vannonut sinulle valoja ja
kenties sinäkin, Brita tyttäreni... kenties sinäkin olet vannonut
hänelle valoja ... tehnyt lupauksia ja vakuutuksia?
Sanat tulivat sysäyksittäin herra Henrikin hampaiden raosta. Ja Brita
vastasi vavahtamatta:
— Olen, rakas isä, minä olen tehnyt hänelle lupauksen... olen luvannut
häntä tukea ja auttaa uudella elämäntiellään!
— Ja etkö ole luvannut hänelle muuta... etkö ole mennyt sen pitemmälle?
— Minä olen lupautunut hänen omakseen... olen jo hänen omansa!
— Mitä sinä sillä tarkoitat, että... olet jo hänen omansa?
Britan kalpeille kasvoille kohosi väriä. Hitaasti, mutta varmasti ne
värjäytyivät hiusmartoa myöten.
— Tiedäthän isä... mitä sillä tarkoitetaan! kuului hänen
nytkähteleviltä huuliltaan. — Tiedäthän kysymättä... mitä nainen
tarkoittaa sanoessaan olevansa jonkun miehen oma!
Ja seisoessaan siinä tyrmistyneen isänsä edessä sai Brita äkkiä
uhkamielisyyden puuskan. Hän toisti varmalla ja lujalla äänellä:
— Minä olen Hilipan oma... jumalan ja ihmisten edessä! Ja nyt, isä
rakas, mene, jos voit, Pankajärven salolle! Mene vainoamaan oman
tyttäresi tulevan lapsen isää ja hänen sukuaan... omaa sukuasi!
Hetkisen seisoi herra Henrikki hiljaa, aivan kuin lamautuneena, tuon
tyrmistyttävän tiedon masentamana. Mutta sitten hän jälleen räjähti:
— Portto... minun oma tyttäreni karjalaisveijarin portto!
Hänen vetistävät silmänsä välähtivät villisti. Yhtäkkiä hän hyppäsi
seinävierelle ja sivalsi naulakolta ruoskansa... tuon saman ruoskan,
jolla hän oli niin monasti kurittanut karjalaisia. Ruoska vongahti
ilmassa ... herra Henrikki löi tytärtään... löi suoraan kasvoihin, niin
kuin hänen tapansa oli lyödä kaikkia.
Brita ei tehnyt pienintäkään elettä iskun väistämiseksi. Hän otti sen
vastaan uhmaten ja koetti vielä iskun saatuaankin pysytellä jaloillaan,
mutta horjahti ja lyyhistyi polvilleen.
Huoneen toiselta ovelta kuului parahdus. Siellä seisoi Britan äiti,
Helga rouva. Herra Henrikki jyrähti hänelle:
— Sinua ei täällä tarvita! Minä kuritan vain porttoa ...
karjalaisveijarin jalkavaimoa!
Hän yritti iskeä toistamiseen, mutta silloin hyppäsi nuori luutnantti
Marcus kiinni hänen käsivarteensa. Herra Henrikki malttoi mielensä ja
läähätti:
— Olet oikeassa, luutnantti Marcus! Porttojakin pitää välistä kohdella
hiukan hellävaroen... varsinkin silloin, kun he ovat siunatussa
tilassa... siunatussa tilassa! Hahhahhaa!
Hän viskasi ruoskansa lattialle ja nauroi mieletöntä naurua. Hän
juoksenteli, törmäili huoneessa mihin sattui, ja yhä uudestaan
purkautui kammottava hohotus hänen kurkustaan. Vihdoin hän pysähtyi
tyttärensä eteen ja kohotti hänet lujalla otteella jaloilleen.
— Kuule, portto, mitä minulla on sanomista! jylisi hänen äänensä. —
Sinä et ole enää minun tyttäreni, sinä olet tästä päivästä alkaen
vankina tässä talossa! Jyrki seppä saa takoa rautaristikot sinun
neitsytpirttisi... sinun porttopahnasi ovien ja akkunoiden eteen! Sinun
rakastettusi... sinun karjalaiskelmisi tuodaan kahleissa tänne ja hän
saa raippoja... ensin raippoja kaakinpuussa ja sitten hänet teloitetaan
sinun nähtesi! Ja sinut hylkiön minä naitan halvimmalle rengilleni...
jos kukaan enää sinusta huolii!
— Mitäpä nyt rengeille kauppaamaan... tottahan Brita neito kelpaa vielä
paremmillekin! kuului äkkiä miesten joukosta.
Puhuja oli porvari Mooses, piintynyt saituri ja leskimies. Kömpelön
karhun tavoin hän kompuroi penkiltä jaloilleen ja toisteli, leveä suu
metisenä:
— Kuka nyt välittäisi noin vähäisestä erehdyksestä... mokomasta
rikkeestä! Minäkin korjaan Brita neidon, jos ei ilmesty tämän
veiterämpää kosijaa!
— Porvari Mooses, sinä olet liian hyvä häntä korjaamaan! ärisee herra
Henrikki. — Liian hyvä olet porttoa korjaamaan, mutta sinä saat hänet
tinkimättä, jos mielesi tekee... vaikka heti Pankajärveltä palattua
pidämme kihlajaiset!
Luutnantti Marcusta alkoi inhoittaa tämä kaupanteko. Hän heitti
halveksivan silmäyksen porvari Moosekseen, sitten hän astui
päättäväisesti Brita neidon luo ja tarjoutui saattamaan hänet omaan
neitsytpirttiinsä.
Brita antoi viedä itsensä vastustelematta. Luutnantti Marcuksen
taluttamana hän laahusti horjuen pihamaan yli. Pakkasviima viilsi
kirpeästi hänen ruoskan runtelemia kasvojaan, joista verta virtasi
noronaan. Mutta Brita ei tuntenut mitään kipua, hän oli turtunut,
kokonaan turtunut ja tylsistynyt. Hänen äskeinen uhmansa oli hävinnyt,
nöyränä kuin lammas hän kulki taluttajansa rinnalla.
Heti tämän jälkeen lähti herra Henrikin johtama joukko matkalle. Saunan
luona painui pitkä ratsumies- ja rekijono leveän Lieksanjoen, jäälle ja
niin lähdettiin samoamaan jokea ylös Pankakoskelle päin.
Herra Henrikin ja syökärin kuomireen pohjalla kalisi suuri röykkiö
kahleita. Virkku hepo säpsähteli niiden ilkeätä ääntä.
Luutnantti Marcus ratsasti joukkonsa etunenässä. Ja hänkin tunsi
sydämeensä kiteytyvän vihan tuota tunnotonta karjalaisveijaria kohtaan,
joka oli vietellyt Brita neidon. Säälimättä hän auttaisi tuon miehen
saattamista kaakinpuuhun!
Ja Brita neidon korjaisi hän! Vieteltynäkin oli Brita liian hyvä
porvari Moosekselle... mokomalle karhulle!