Kun Hilippa tovereineen hankkiutui lähtemään Vienan matkalle, alkoi
Pankajärven salolle ilmestyä Pielisen ympäristön talonpoikia, jotka
olivat jättäneet myymättä metsännahkansa Lieksan markkinoilla. He
hiihtelivät nyt niitä kauppaamaan Pankajärvelle asti eikä auttanut muu
kuin ryhtyä ostamaan tätä myöhästynyttä riistasaalista ja lykätä lähtöä
päivästä toiseen.
Hilippaa harmitti tämä viivykki, mutta toiset matkalle hankkiutujat
olivat mielissään. Kovin pieniksi olisivatkin riistakuormat jääneet,
kun oli pysytty poissa Lieksan markkinoilta, mutta nyt tuli tavaraa
lisää. Ensin tuli vain yksityisiä hiihtäjiä riistakontit selässään,
mutta pian alkoi suoltua miehiä oikein jononaan, kellä kontti
pullollaan, kellä oikein ahkio täpötäynnä kallista metsänviljaa.
Tulijat kehuskelivat, että mieluummin he hiihtelivät tämän lisämatkan
kuin rupesivat Lieksan markkinoilla rikastuttamaan Kajaanin porvareja,
mokomia kamasaksoja.
Ja tuttupa olikin tämä tie useimmille vanhastaan. Takavuosina, kun ei
ollut Lieksan kaupunkia, oli Pankajärvellä pidetty Vienan matkalle
lähdön edellä oikein pieniä riistamarkkinoita; viikkomääriä oli
odoteltu myöhästyneitä metsänviljan tuojia ja Kauro Vannisen vankassa
talossa oli ollut niinä aikoina yhtenäinen väen kuhina.
Nyt veresteltiin jälleen näitä vanhoja muistoja, hiihdeltiin
jälleen Pankajärven salolle kauppatuttaviaan tapaamaan ja reipas
mieliala sai vallan sekä myyjissä että ostajissa. Vanha ja ovela
Jehki Mauronen hykerteli käsiään laskiessaan oravakiihtelyksiä ja
pehmeitä, silkinhienoja saukonnahkoja. Hänen pienet, vilkkaat silmänsä
oikein kiiluivat, kenties hiukan ahneuttakin, mutta enemmän pelkkää
kauppahimoa. Tämä oli hänen luontaista ammattiaan ja Jehki vaari
rakasti ammattiaan kiihkeästi, intohimoisesti.
Kauro vanhus ei paljon puuttunut enää kaupantekoon, mutta eipä monesti
puuttunut siihen Hilippakaan. Levottomana hän käveli kotitalonsa
pihamaalla, pysähtyi joskus ohimennen vaihtamaan pari sanaa tuttavien
kanssa, mutta seuraavassa tuokiossa jo unohti pakinansa ja lähti
tarkastamaan omaa riistakuormaansa, joka hänellä oli ollut jo monta
päivää täysin matkavalmiina. Toisinaan hän unohtui tähyilemään
Pankajärven selällekin, eivätkö sieltä jo uudet tulokkaat vihdoinkin
loppuisi, eikö tästä jo vähitellen päästäisi taipaleelle.
Hilipan mielestä oli tämä kauppatouhu nyt niin merkityksetöntä
ja joutavaa, kerrassaan tympäisevää. Kun hän muisteli viimeistä
käyntiään Britan luona, niin kaikki muu kutistui sen rinnalla niin
vähäpätöiseksi, Hilipasta tuntui miltei rikokselta omistaa enää
ainoatakaan ajatusta muille kuin Britalle ja heidän yhteiselle
tulevaisuudelleen.
Hän oli jo käynyt ennen näitä markkinavalmistuksia kaatamassa uuden
pirttinsä paikalle pienoisen kasan rakennushirsiä ja hän oli jo
puolittain vihjannut taatolleenkin, että sinne niemen tyvelle hän
aikoi ruveta rakentamaan itselleen omaa taloa. Enimmän sentään hän oli
puhunut asiasta Arhippa veljelleen, vakavalle ja tasaiselle Arhipalle,
ja ilomielin oli Arhippa luvannut tulla hänen avukseen pirttiä
rakentamaan.
Sitä myöten oli siis kaikki valmista, mutta nyt tuli väliin tämä
kirottu viivykki. Hilipasta tuntui kuin olisi hän varastanut Britalta
kalliita päiviä, ylen kalliita päiviä ja kokonaisia viikkokausia näihin
joutaviin askarteluihin. Brita ei näistä pitänyt ja siinä oli tarpeeksi
tekemään nämä puuhat vastenmielisiksi Hilipalle itselleenkin, ylen
vastenmielisiksi.
Ei sentään Hilipankaan mieleen juolahtanut, että näistä Pankajärvelle
siirtyneistä riistamarkkinoista saattaisi vierähtää viesti Lieksaan
asti ja joutua siellä herra Henrikin ja syökärinkin kuuluviin. Kenties
hän olisi muistanut tämänkin vaaran, jollei armahainen Brita olisi
anastanut niin tarkoin kaikkia hänen ajatuksiaan.
Vaara oli kuitenkin väijymässä. Muutamana päivänä hiihteli Vie'in
salolta päin tuovaa metsätietä yksinäinen mies, joka oli niin kuin
muutkin tulijat kiskovinaan raskasta riista-ahkiota perässään. Mitään
riistaa ei tuossa ahkiossa kuitenkaan ollut, siinä oli vain sammalta ja
muuta joutavaa törkyä rekipeitteen alle kätkettynä.
Tämä outo »metsänviljan» kauppaaja ei mielellään yhtynyt toisten
joukkoon, vaan pysytteli erillään ja jouduttuaan lähelle Pankajärven
kylää hän pujahti tieltä metsään ja lähti hiihtää sujuttamaan Simana
Vannisen kotiniemen tyvelle päin, jossa oli autioksi jätetty ruotsien
uudistalo.
Hiihtäjä olikin tämän uudispaikan entinen isäntä Markus Lehikoinen,
liukas ja kavalakatseinen ruotsi. Omia aikojaan hän oli lähtenyt tälle
vakoilumatkalle, kun huomasi Viensuun kylän kautta kulkevan niin paljon
ahkiota vetäviä suksimiehiä Pankajärven salolle. Omia aikojaan hän oli
lähtenyt ja jopa hän nyt huomasikin tulevan vaivannäkönsä runsaasti
palkituiksi.
Kokonaisen päivän liukas ruotsi viipyi autiotalonsa vaiheilla ja
tähyili sieltä Vannilan niemelle suuntautuvaa liikennettä. Yönsä
hän vietti läheisessä korvessa nuotion äärellä ja palasi vielä
seuraavanakin päivänä tähyilemään.
Ja hänen viekkaisiin silmiinsä syttyi ilkeä, vahingonilon loiste.
Peijakas, jopa hän sattuikin tekemään löytösen... keksimään
markkinapaikan! Ja herra Henrikki ja viskaali Pentti eivät kai
tietäneet tästä mitään! Vaan jospa mentäisiin heille valaisemaan
asiaa... näitä karjalaisveijarien puuhia!
Paluumatkalle lähtiessään jätti vakoilija »riista-ahkionsa» korpeen.
Kätki sen visusti kuusen juurelle ja merkitsi paikan muistiinsa. Ja
niin läksi hän hiihtää sujuttamaan suoraan Lieksan kylää kohden.
Seuraavana aamuna lähtivät vihdoin Pankajärven miehetkin Vienan
matkalleen.
* * * * *
Suman markkinoilla oli liikkeessä outoja huhuja. Niitä kuiskuteltiin
sekä Venäjän puolen että Vienjan miestenkin majailupaikoissa, vieläpä
markkinatorillakin. Uudesta, pian alkavasta vainon ajasta puhuttiin,
Moskovan tsaarin salaisista sotavarusteluista Ruotsin kopeata Kaarle
kuningasta vastaan. Joku tiesi jo Solokoin monasterissakin tehtävän
varusteluja, toinen kuiskaili Pankajärven miehille, että pian päättyisi
nyt ruotsien mahtailu ja sorto Pielisen pokostalla ja koko Käkisalmen
Karjalassa.
Hilippakin kuuli näitä kuiskutteluja markkinapaikalla liikuskellessaan,
mutta ei hän niistä välittänyt tuon enempää. Viime vuosina oli höpisty
niin usein uudesta vainon ajasta, kostosodan aloittamisesta ruotseja
vastaan ja perättömiksi olivat nuo huhut joka kerran osoittautuneet.
Sitä paitsi Hilipalla oli nyt muuta, paljon tärkeämpää miettimistä,
mitä hän piittasi mokomista kulkupuheista. Hänen ainoa ajatuksensa oli
jouduttautua mahdollisimman pian kotimatkalle, jotta pääsisi vihdoinkin
rakentamaan omaa pirttiään. Hän oli jo varastanut monta ylen kallista
viikkoa armahaiselta Britaltaan, jo oli lopultakin aika käydä lujin
kourin käsiksi heidän uuden tulevaisuutensa rakennustyöhön, ja silloin
saivat nämä muut huolet ja kauppamatkat painua ikipäiviksi unholaan!
Markkinoiden päättyessä järjesti Hilipan majapaikan isäntä Mikiforo
Serni kotipuolensa kauppaveikoille iloiset pidot. Vieraspirtti oli
jo päivällä, miesten kulkiessa lähtöostoksillaan, siistitty somaksi
ja puhtaaksi ja illan jouduttua sinne kannettiin suuri kannullinen
toisensa jälkeen vaahtoavaa olutta ja monenlaista syötävää. Ukko
Mikiforo itse ilmaantui vieraidensa joukkoon, hyvinvointia hyllyvä
Doarie emäntä ja hänen Okahvi tyttärensä huolehtivat kestityksestä.
Ei ollut vaikea huomata, että tämä juhla oli aiottu etupäässä Hilipan
kunniaksi. Ovela Mikiforo ja hänen ehtoisa emäntänsä olivat nähtävästi
päässeet lopulliseen yksimielisyyteen, että he houkuttelevat ja
kahlehtivat nuoren Hilippa Vannisen kotivävykseen. Heidän Okahvi
tyttärensä, ainokainen lapsensa, oli ylen soma ja sorea neito, uljaan
brihan veroinen, ja mistäpä he olisivat löytäneet miehen uljaamman kuin
oli nuori Hilippa. Piti vain antaa Hilipalle vihjaus, sopiva rohkaisu,
jotta Hilipan kesytön luonto alkaisi taipua Okahvin puoleen!
Okahvi, muulloin reipas ja kerkeämielinen karjalaisneito, on nyt niin
kumman ujosteleva ja arka vieraita kestitessään. Kuumina karkeloivat
veret hänen poskillaan, välistä näyttivät ne pyrkivän aivan läpi hienon
hipiän tipahtelemaan, varsinkin silloin, kun Okahvin katse sattumalta
kohtasi Hilipan miehekkään ja syvän katseen. Tuohon katseeseen oli nyt
tullut niin kumma tenho, että aivan pani vavahtelemaan Okahvi neidon.
Itse ukko Mikiforo on parhaimmalla tuulellaan. Hän pakinoi Huoruutensa
päivistä, kun he Hilipan taaton kera kulkivat ensimmäisillä
kauppamatkoillaan. Huolettomia brihoja olivat he silloin kumpainenkin,
yhtä huolettomia kuin Hilippa oli nykyjään. Ja näinpä olivat
nyt heidän kohtalonsa muovautuneet, Hilipan taatto eleli siellä
vanhalla kotipuolella ja hän eleli täällä kaukana Sumassa, Karjalan
kaukaisimmalla äärellä. Tuo hänen Doarie emäntänsä se oli hänen tiensä
tänne vetäissyt, niin pani tekemään kumman polvekkeen, mutta eipä hänen
huolinut katua kauppojaan!
Ukko nauraa hihittää, niin että hänen pienet tihrusilmänsä kostuvat.
Hän kuivailee niitä ja sopottaa sitten muutamia sanoja Doarie emäntänsä
korvaan. Ja hetken perästä kannetaan pitopöytään muutamia pulloja
harvinaista ulkomaan viiniä, jota Mikiforo on kesällä ostanut Suman
satamassa käyneiltä Hollannin laivureilta. Harvoin näitä kalliita
juomia tarjottiin säästäväisen Suman kauppamiehen pitopöydässä, mutta
nyt on Mikiforo vanhus heittänyt syrjään kitsastelun ja kehoittelee
vieraitaan maistelemaan hiottuihin laseihin kaadettua juomaa.
— Ka maistahan sinäkin, Jehki ystäväni, maistahan kerran tätä
ihmeellistä ulkomaan juotavaa! pakisee hän silmiään räpytellen. —
Ja sinä Hilippa, rakkaimman ystäväni uljas poika, anna maistua ukko
Mikiforon kestityksen! Ka, Okahvi tyttäreni, kullannuppuseni, kaadahan
täydempään tämän Hilipan lasi. Mitäpä tyhjästä aikamiehen maistella!
Okahvi ryhtyy täyttämään Hilipan lasia ja siinä hänen kätensä vavahtaa,
niin että meni muutama pisara yli reunojenkin. Mutta Mikiforo vain
pakisee nauraen, että nyt se oli niinkuin pitikin olla aikamiehen lasin!
Hilipan yritti hetkiseksi vallata entinen huimapäisyytensä. Lasia
huulilleen kohottaessaan hän nauraen ilmoitti, että tämä se taisi
ollakin hänen erojaisjuhlansa, viimeinen Vienan matkansa. Mutta kun
ukko Mikiforo näkyi käsittävän hänen sanansa pelkäksi pilapuheeksi, ei
Hilippa ruvennut sen pitemmälle pakisemaan erojaisistaan.
Hänen tuli kuin tulikin hiukan sääli soreata Okahvi neitoa. Mitäpä
suotta pahoittamaan Okahvin ja hänen taattonsa mieltä, tottapa
aikanaan saisivat tietää, että olivat kuin olivatkin pitäneet hänelle
erojaiskestejä!
Vähän myöhemmin sopuisa juhla kuitenkin häiriytyi toisella tavalla.
Huoneeseen ilmestyi kaksi kutsumatonta vierasta, jotka näkyivät olevan
ukko Mikiforon vanhoja tuttavia. Toinen tulijoista oli Solokoin
monasterin munkkiveljiä, toinen rotevakasvuinen maallikko, kooltaan
hyvinkin Hilipan pituinen ja muutenkin oli miehessä paljon Hilippaa
muistuttavaa. Sama huoleton reippaus käytöksessä, sama ylimielinen
välähdys katseessa, mutta tämän lisäksi oli miehen näössä jotakin ylen
väkivaltaista, melkein eläimellistä, jota Hilipassa ei ollut.
Nähdessään runsasantimisen pitopöydän remahti tämä häikäilemätön
tulokas kovaääniseen nauruun ja pakisi tuttavallisesti:
— Ka parahiksi jouduimme pitopöytään! Ja kun me kuljemme, kuljemme
majapaikasta toiseen eikä tarjota kurkun kostukkeeksi mitään muuta
kuin pelkkää olutta, vetistä latkua. Jopas nyt jouduimme paremmille
juotaville, jo vilahti näkyviin oikea ulkomaan viini!
Ukko Mikiforo kehoitti uusia tulokkaita istumaan samaan pöytään. Hiukan
kursaillen ja moneen kertaan silmänsä ristien noudatti luostariveli
kehoitusta, mutta häikäilemätön maallikko ei kursaillut liikoja,
rehevästi hän työntyi pöytään vastapäätä Hilippaa ja otti melkein
tempaisten Okahvin täyttämän lasin kumoten sen kurkkuunsa yhdellä
heitolla.
— Ääh, jopa olikin oikeata maisteltavaa! ja irvistäen mielihyvästä hän
taputti häikäilemättä Okahvia poskelle kiitellen ja kehuen meluisasti
tämän soreata muotoa.
Okahvi häpesi mokomaa häikäilemättömyyttä eikä Hilippakaan pitänyt
vieraan tunkeilusta. Tuo mies oli kuin hänen oma irvikuvansa, hiukan
kieroon mennyt irvikuvansa ja tämä vaikutelma nostatti Hilipassa oitis
jyrkän vastenmielisyyden tulokasta kohtaan. Mutta vieras tarkasteli
häntä kursailematta ja virkahti:
— Sinäpä lienetkin se miekkonen, jota etsimme... Hilippa Vanninen
Pielisen pokostalta... Ruotsin Karjalasta?
— Ka sepä lienen! sanoo Hilippa hiukan töykeästi.
— Ja minä olen Timo Karppanen... Karpov tuolta Kemin puolesta!
»Villiksi Timoksi» kuuluvat haukkuvan minua selkäni takana, vaan
eivätpä uskalla tullakaan sanomaan tuota minulle vasten silmiä!
Hän päästi meluisan naurun ja sitten hän rupesi selvittämään
varsinaista asiaansa. Hän kertoi olleensa kauppamatkoilla Moskovan
puolessa ja siellä oli pakistu kummia kuulumisia: Suuri sota oli
tulossa, uusi vainon aika lähenemässä! Ruotsin röyhkeä kuningas oli
mennyt sotaretkelle Puolan maahan vieden kaikki asekuntoiset miehensä
mukanaan, ja siitäpä oli nyt Moskovan oikeauskoinen tsaari saanut hyvän
ajatuksen... mieli valloittaa takaisin menetetyn Karjalan. Hissukseen,
syvässä salaisuudessa tehtiin valmisteluja, vaan kevään joutuessa,
vesien auetessa alkaisi oikea lemmon leikki. Silloin tsaari itse
hyökkäisi etelässä Karjalan kaupunkia, Käkisalmea valloittamaan, ja
ehkäpä veisi yksin tein mainion Viipurin linnankin Ruotsin kuninkaalta.
Ja täältä Vienan puolesta pitäisi toimittaa apua Pielisen Karjalaan,
ehkä tännekin tulisi vähän tsaarin väkeä ja joukon jatkoksi pantaisiin
mies talosta Vienan veikkoja, urhoja uljaita ja pelottomia!
Sitä olivat he nyt kiertämässä, markkinaveikoille toimittamassa,
jotta tiedettäisiin kevään joutuessa olla valmiina lähtöön. Ja tämä
luostariveli voisi todistaa, että oikein hän oli pakissut asiansa, ei
ollut lasketellut mitään liikoja.
Ja liukas luostariveli toisti taitavasti, minkä Timo oli jo
selvittänyt. Ja siihen hän vielä lisäsi Hilipan puoleen kääntyen, että
Pielisen pokostalta tarvittaisiin nyt aluksi vain yksi luotettava mies,
joka lupautuisi tarpeen tullen oppaaksi ja tulisi sitten keväämpänä
tänne Vienaan retken loppuvalmisteluihin. Niin perin huokealla hinnalla
saisivat vapautuksen nykyisin Ruotsin raskaan ikeen alla huokaavat
Karjalan ristiveljet, ja se kirottu kaupunki, jonka ruotsit olivat
perustaneet Pielisen Karjalaan, Lieksan vanhaan karjalaiskylään, se
hävitettäisiin maan tasalle... pyyhkäistäisiin olemattomiin!
— Ja sinut, Hilippa Vannisen, sinut me olemme valinneet opastajaksi!
iskee nyt villi Timo häikäilemättä, aivan kuin itsestään luonnollisena
asiana. — Olemme kuulleet sinusta paljon hyvää monilta Vienan
veikoilta... kuulut jo tehneen monta mainiota kepposta Ruotsin
valloille ja siitä tiedämme sinun olevan oikean brihan meitä opastamaan!
Syvä äänettömyys seurasi näitä luostariveljen ja villin Timon
selityksiä. Nyt oli ilmeistä, että sotahuhut eivät olleetkaan vallan
tuulesta temmattuja, koskapa Solokoin monasterista kerran oli
lähetetty mies niitä levittämään. Tämä varmuus hätkähdytti kaikkia
huoneessa olijoita ja varsinkin Pankajärven miehiä se hätkähdytti.
He olivat sentään Ruotsin kuninkaan omia, ja vaikka he eivät liikoja
rakastaneetkaan ruotsien valtaa, niin oli joka tapauksessa ylen
arveluttavaa lähteä ilman muuta antamaan kannatustaan villin Timon
huimapäisille suunnitelmille.
Vanha ja varovainen Jehki Mauronen kääntelehti levottomana penkillään
ja pahastunut oli ukko Mikiforokin, aika lailla pahastunut, kun tultiin
juuri hänen kattonsa alle pitämään suukopua näistä ylen arveluttavista
suunnitelmista.
Hilippa istui vaiti, tuima ja päättäväinen ilme kasvoillaan. Ja kun ei
kukaan toinenkaan pakissut halaistua sanaa, katkaisi villi Timo jälleen
raskaan äänettömyyden. Naurahti ja virkkoi hiukan ivallisesti:
— Ka pelästyittekö, miehet miekkoset? Ja sinäkin, nuori Hilippa,
ylen uljaaksi hoettu briha... eikös olekaan sinussa miestä tulemaan
opastajaksi?
Hilippaa säpsähdyttivät nämä sanat ja hänen silmissään iski salama,
pahaenteinen välähdys. Hän oli kyllä jo selvillä tekemisistään ja
tekemättä jättämisistään. Hän oli heti ollut selvillä, että hänen
pitäisi pysyä sillä puolella, jonne Brita kuului, sillä Brita ei
konsanaan antaisi siunaustaan maankavaltajan toimille. Kosto herra
Henrikille... Brahean porvareille... kaikki sai jäädä pois mielestä!
Hän ei voinut toimia kuin yhdellä tavalla, mutta hän ei halunnut
sentään ruveta haastamaan riitaa ja vastasi vältellen:
— Mitäpä teette vielä opastajalla! Jos milloin vainomatkastanne tosi
tulee, ka vasta silloin aika lähteä etsimään oppaita ja apumiehiä!
— Jänistämään rupesi... pelkää kuin pelkääkin Ruotsin valtojen
rangaistusta! ilkastelee villi Timo. — Luulimme löytävämme uljaan
brihan, vaan lammaspa olikin! Luulimme löytävämme Karjalan ristirahvaan
asian puoltajan, vaan taitaapa ollakin tämä miekkonen Ruotsin valtojen
kätyri!
Vanha Mikiforo yritti hillitä villin Timon herjaustulvaa, mutta se
oli jo myöhäistä. Kohtalokkaat sanat olivat lausutut, Hilippa hyppäsi
paikaltaan, ja ennen kuin villi Timo ennätti mihinkään, lensi hän jo
Hilipan peloittavan nyrkiniskun satuttamana ovensuusoppea kohden.
Hilippa seisoi valmiina ottaakseen vastustajansa toistamiseen käsilleen
ja julisti lujalla äänellä:
— Pakise mitä pakiset, herjakieli, en tule sinun johtamasi joukon
opastajaksi! Itse tietänen, olenko kenenkään kätyri, vaan joukkosi
opastajaksi en tule! Tavoitat minut ruotsien puolelta, jos yrität
Pielisen pokostalle tekemään tihutöitäsi!
Villi Timo ei olisi ehkä niinkään vähällä peräytynyt, mutta
luostariveli pelästyi ankarasti Hilipan jyrkkää esiintymistä. Silmiään
ristien ja rukouksia sopottaen hän kiskoi raivostunutta toveriaan
mukaansa ja villi Timo totteli häntä, joskin kovin vastenmielisesti.
Verta suustaan syljeskellen ja vielä muutamia herjasanoja Hilipalle
singoten hän poistui huoneesta.
Doarie emäntä ja Okahvi olivat säikähtäneet ylen typertyneiksi. Doarie
ei osannut muuta kuin sopotti siunauksia ja Okahvin kukkeat kasvot
olivat valahtaneet liidun valkoisiksi.
Hilippa koetti neitoa rauhoittaa, sipaisi hellästi, aivan kuin
ohimennen, kädellään Okahvin tukkaa ja istahti takaisin pöytään
pakisten huolettomasti:
— Mitäpä joutavaa pelästymään! Suuri suupaltti oli tuo vieras, ei
mitään muuta kuin suupaltti ja lavertelija! Mitäpä hänen pakinoistaan!
Ukko Mikiforokin yritti parhaansa saadakseen raskaaksi painuneen
mielialan jälleen kohoamaan, mutta hänen ponnistuksensa raukesivat
tyhjiin. Tulevaisten tapahtumain synkkä varjo oli lipunut ohitse ja
kaikki huoneessa olijat tunsivat vieläkin sen kylmän henkäyksen, pintaa
karmivan ja jäseniä jäätävän uhon. Kielet kangistuivat, pelästyneet
katseet hapuilivat neuvottomina toisiaan. Jokainen tajusi, että
tämänkin pitoseuran hajoittaisi tuloaan tekevä myrskyn myllerrys
kaikkiin maailman tuuliin.
Ukko Mikiforon kestitys oli mennyt hukkaan ja Okahvi raukan unelmat
olivat särkyneet. Ne olivat niin hentoset ja ujot ja nepä korjasi ohi
kulkeneen kummituksen uho ensimmäisenä saaliinaan.