Herra Henrikki on palannut Kajaanista ja heti hänen kotiuduttuaan
ryhdyttiin kaupunkisaarella outoihin varusteluihin. Kesken pahimpien
syksysateiden siellä rakennetaan uusia suojia, tiesi mitä tarkoitusta
varten. Rakennetaan kahta taloa kerrassaan ja vielä lisäksi tilavia
ulkosuojia, talleja tai mitä muuta rakennettanee.
Herra Henrikki on kuin muuttunut toiseksi mieheksi, hän on lakannut
ärisemästä ja sadattelemasta, tuskin näytti enää muistavankaan
Pankajärven salasaksoja. Hyvätuulisena ja touhukkaana hän kulkee
virkatalonsa ja kaupunkisaaren väliä, valvoo itse rakennustöitä.
Ja kaupungin porvarit, nuo herra Henrikin kaartilaiset, ovat kaikki
innokkaita apumiehiä. Nuo kitupiikit ja natisijat, jotka tähän saakka
ovat tuskin uhranneet ainoatakaan äyriä, ainoatakaan päivätyötä
avustaakseen kaupunkinsa julkisten rakennusten kuntoon panemista,
ovat nyt yhtäkkiä muuttuneet ylen avokätisiksi ja avuliaiksi. Omilla
rahoillaan he ovat palkanneet suuren joukon taitavia salvumiehiä ja
itse he soutavat tuulessa ja sateessa kaupunkisaarelle rakennushirsiä.
Porvari Mooses, kuuro porvari Mathias, suolakauppias, ja porvari Iikka,
hyvän sävyinen hölmö, aivan kilpailevat, kuka saisi noudetuksi useampia
hirsiä.
Itse syökärikin, rätisevä viskaali Pentti on siellä samassa touhussa.
Ei hän välitä veroaprakoidensa kantamisesta, ja kun toiset hänelle
leikillään muistuttelevat Pankajärven miesten kesällisistä kolttosista,
niin rätisevä syökäri vain naureskelee.
Brita huomasi kaikesta, että nyt oli vihdoin tulossa rakuunoita,
ja säikähdytti tämä huomio häntä hiukan, mutta eipä hän kuitenkaan
joutunut neuvottomaksi, ei läheskään neuvottomaksi.
Britakin tekee näet omia varustelujaan. Vähintäin yhtä tarmokkaana
ja toimintahaluisena kuin konsanaan isänsä hän kulkee oman
neitsytpirttinsä ja asuinrakennuksen väliä. Äitinsä, Helga rouvan
sairauden vuoksi on Britan pitänyt ottaa emännyys ja tämä antoi hänelle
paljon työtä ja huolia, eikä Brita kuitenkaan unohda siinä sivussa omia
asioitaan.
Britan kaunis, hiukan esiin työntyvä leuka aivan vavahtelee tarmoa
ja hänen suurissa, syvänsinisissä silmissään asuu nykyjään yhtenään
tuo ihmeellinen loiste, joka kykeni lumoamaan hänen neitsytpirttiinsä
joutuneen Hilipan, väkevän ja yltiöpään karjalaisen. Tuo Britan silmien
loiste se osoittikin paremmin kuin mikään muu, että Britan vireät aivot
kypsyttelivät nykyisin suuria suunnitelmia.
Nämä suunnitelmat eivät tähdänneet mihinkään sen vähempään kuin rauhan
ja sovun rakentamiseen Pielisen pokostan ruotsien ja karjalaisrahvaan
välillä. Brita uskoi itsensä hyvän kaitselmuksen määränneen hänet
tällaiseksi sovun rakentajaksi, jonkinlaiseksi välittäjäksi isänsä ja
Pankajärven miesten taistelussa. Sitä varten oli kohtalo satuttanut
Hilipan hänen tielleen, sitä varten hänen oli sallittu tutustua nuoreen
ja komeaan karjalaismieheen, uljaimpaan karjalaisheimon edustajaan
tällä pokostalla. Hänen piti käännyttää ja kasvattaa tämä karjalainen
uudeksi ihmiseksi, kohottaa hänet kaikessa heikäläisten, ruotsien
rinnalle.
Niin, epäilemättä hänen piti käännyttää Hilippa ruotsien uskoonkin...
heikäläisten uskoon. Tämä oli suuri ja ylevä tehtävä ja Brita tiesi
siinä onnistuvansa. Kirkkoherra Anders, karjalaisvihollinen, ei ollut
saanut käännytetyksi vielä ainoatakaan karjalaissielua, mutta hänpä
käännyttäisi parhaimman karjalaisten joukosta. Hän saattaisi häpeään
töykeän ja kiihkoilevan papin, hän saattaisi häpeään kaikki ne, jotka
näkivät karjalaisissa vain Ruotsin valtakunnan ja sen oikeaoppisen
kirkon vihollisia.
Hänen isänsä valmisteli taistelua ja väkivaltaa, mutta Britan mielestä
oli jo väkivalta riehunut tarpeeksi kauan, jo oli aika laskea aseet
ja suoda karjalaisraukoillekin Ruotsin oikeamielisten lakien turvaama
rauha. Ja rauha syntyi itsestään, kun Hilippa, karjalaisheimon uljain
mies, siirtyi heikäläisten leiriin. Hilippa voi helposti taivuttaa
toisetkin Pankajärven miehet sovintoon ruotsien kanssa, vieläpä Brahean
porvarien ja isänkin kanssa. Asia oli niin häikäisevän yksinkertainen,
ettei Brita voinut muuta kuin uskoa kaikkiviisaan kaitselmuksen
ohjanneen hänen askeliaan ja ajatuksiaan.
Brita tapasi nykyisin Hilippaa varsin usein. Syksyn pimeät yöt
suojasivat Hilipan käyntejä, reippaana ja terveyttä uhkuen hän
saapui milloin pikku veneellä soutaen, milloin muita teitä Britan
luo, ja myöhään aamuyöhön silloin aina valvottiin Britan kodikkaassa
neitsytpirtissä. Britan piti puhua Hilipalle niin monista asioista,
aina pyrkivät yöt kesken loppumaan eikä ollut muuta neuvoa kuin
erotessa piti kutsua Hilippa uudestaan, yhä uudestaan.
Hilippa olikin jo paljon muuttunut entisestään. Varsinkin Britan
luona ollessaan hän oli lauhkea kuin lammas, tuskin vahingossakaan
enää ilmestyi tuo entinen yltiöpään hymy Hilipan huulille, tuskin
milloinkaan enää leimahti Hilipan silmiin tuo entinen, kiihkoisa palo,
joka oli melkein säikähdyttänyt Britaa. Ei, Hilipan silmien ilme oli
muuttunut niin syväksi ja miehekkääksi, siinä oli jotakin uneksivaa,
mutta näkipä Brita näiden silmien katseessa olevan voimaakin. Sitä
uhkui ja uhosi Hilipan koko olennostakin, mutta Hilippa osasi nyt jo
hillitä voimaansa ja Brita ihaili tätä Hilipan kasvavaa tarmoa. Hän oli
ylpeä ja onnellinen, kun oli saanut ohjatakseen tämän voimakkaan miehen.
Hilippa oli jo luvannut lopettaa kaupoilla kulkemisen ja ruveta luomaan
itselleen uutta tulevaisuutta Britan toivon mukaan. Aluksi ryhtyisi
Hilippa rakentamaan itselleen uudistaloa Pankajärven karjalaiskylään.
Heidän vanha sukutalonsa oli kyllä vauras ja oli siinä vähän
viljelyksiäkin, mutta Hilippa ei tahtonut käydä näitä viljelyksiä
jakamaan vanhemman Arhippa veljyensä kera. Arhippa sai pitää vanhan
sukutalon kaikkineen, Hilippa aikoi rakentaa itselleen oman talon ja
niin oli parempi Britankin mielestä. Se työ sopi Hilipalle, uljaalle
ja väkevälle Hilipalle, Hilippa kyllä kykeni rakentamaan omin käsin
talonsa ja koko tulevaisuutensa!
Aivan äkkiä ei Hilippa kuitenkaan voinut luopua kaikesta entisestä,
hänen pitäisi vielä tänä talvena mennä viimeisen kerran Vienan
matkalle, Suman markkinoille. Oli monta kauppaveikkoa matkoilla ympäri
Ruotsin Karjalan, ne kotiutuisivat Lieksan markkinoiden aikana ja
toisivat kai mukanaan melkoisen määrän metsänviljaa. Lieksan markkinat
Hilippa kyllä lupasi jättää rauhaan, mikäli tämä asia riippui hänen
tahdostaan, mutta nuo muualta kertyneet metsänviljat hän kuitenkin
veisi tovereineen myytäväksi.
Vaan sepä sitten saisi ollakin hänen viimeinen kauppamatkansa,
keväthankien joutuessa hän jo heiluisi omalla pirttirakennuksellaan
Vannilan niemen tyvellä. Sinne oli hän jo katsonut oman uudistalonsa
paikan, soman paikan kahden veden välisellä korkealla kannaksella,
siinä niemen navalla. Siitä oli näköalaa molemmin puolin, Britakin
ihastuisi siihen paikkaan, varmasti ihastuisi!
Sen Brita kyllä uskoi, mutta nyt oli hänen puhuttava vielä Hilipalle
siitä kaikkein vaikeimmasta asiasta: Hilipan kääntymisestä
heikäläisten... ruotsien uskoon. Joulu jo läheni, lumet olivat
tulleet maahan ja kaupunkisaarella rupesivat valmistumaan nuo uudet
rakennukset, joita oli kahden kuukauden ajan joudutettu niin tulisella
kiireellä. Silloin Brita ajatteli, ettei hänen sopinut lykätä enää
tuonnemmaksi tärkeintä askeltaan Hilipan käännytystyössä.
Liekö Hilippakin jo odotellut tämän keskustelun joutumista. Merkillisen
vakavana ja hiljaisena hän tällä kertaa kuunteli Britan sanoja, ja kun
Brita oli lopettanut puhumisensa, kesti hyvän aikaa vaitioloa. Vihdoin
kysyi Hilippa:
— Ja pitäisikö minun mennä itsensä pääpappi Andersin luo pakisemaan
tästä asiasta?
Hän koki tekeytyä vallan rauhalliseksi, koki hiukan naurahtaakin tuota
kysymystä esittäessään, mutta Britan korva ei voinut erehtyä. Brita
kuuli tuon kysymyksen tulevan kovin raskaasti, kovin vaikeasti, ja hän
ymmärsi erinomaisen hyvin Hilipan mielen. Tämä oli muutenkin vaikea
asia Hilipalle, kun piti nousta kaikkia oman heimonsa ennakkoluuloja
vastaan, ja kaksin kerroin vaikeaksi teki asian, kun kirkkoherra Anders
kohteli niin kovin tylysti karjalaisrahvasta.
Ei, Hilipan oli kai mahdotonta nöyrtyä niin paljon ja Brita kiiruhti
selittämään, että tuskinpa oli aivan välttämätöntä mennä itsensä
kirkkoherra Andersin luo. Nurmeksessa oli kappalainen, pastori Lars
Laurentii, lempeä ja hyväluontoinen mies, jonka ei tiedetty milloinkaan
erityisesti ahdistelleen karjalaisrahvasta, ja Brita arveli Hilipan
voivan mennä yhtä hyvin hänenkin luokseen asiastaan puhumaan.
Hilippa lupasi lähteä Lauri papin luo. Hän kyllä ymmärsi, että tämä
askel oli välttämätön... Britan vuoksi. Ruotsien ankaran lain edessä
hän ei muuten saisi milloinkaan Britaa omakseen ja Britan voittaminen
oli hänelle pääasia. Hän kysyikin nyt ensimmäisen kerran Britalta
suoraan:
— Ja tuletko sitten minun omakseni, armahainen Brita? Tuletko
julkisesti ja taattosi kiellon uhallakin minun omakseni, kun olen
kääntynyt ruotsien... teikäläisten uskoon?
Ja yhtä mutkattomasti vastasi Brita:
— Tulen, Hilippa, minä tulen sinun omaksesi isäni kiellon uhallakin!
Heti kun olet muuttanut meidän uskoon, olen valmis tulemaan omaksesi
eikä mikään mahti saa sitten enää väistymään minua sinun rinnaltasi!
Hänen suurissa silmissään välkkyi kyyneleitä ja näistä kyynelistä näki
Hilippa, että hän saattoi luottaa Britan sanoihin.
Erotessaan he sopivat, että Hilippa kävisi joulunpyhien aikaan Lauri
papin luona ja saapuisi sitten vielä ennen viimeiselle Vienan matkalle
lähtöään kertomaan Britalle käynnistään.
Hilippa lupasi tulla viimeisen kerran Britan luo Lieksan markkinoiden
aikaan. Muuta asiaa ei hänellä olisikaan markkinoille, mutta siinäpä
olikin asiaa tarpeeksi, ennen viimeiselle kauppamatkalle lähtöään hänen
piti kuin pitikin vielä kerran nähdä armahainen Brita.
Ja Brita taisi pitää tuota viimeistä tapaamista vähintäin yhtä
tärkeänä. Hän ei tahtonut jättää käännytystyötään keskeneräiseksi!
* * * * *
Rakuunat saapuivat joulunpyhien väliviikolla, kokonainen tusina
arpisia, monessa lemmon leikissä karaistuneita palkkasotureja. Heidän
johtajanaan oli nuori kreivillinen luutnantti Marcus Jöraninpoika ja
aliupseerina vanha kersantti Pietari Keihäs, joka oli jo syksyllä ollut
äkseeraamassa herra Henrikin kaartilaisia.
Miehistö majoitettiin kaupunkisaarelle hätäisesti kyhättyihin suojiin,
luutnantti Marcus sai toistaiseksi asettua asumaan herra Henrikin
virkataloon.
Herra Henrikin unelma oli siis vihdoin toteutunut, hänellä oli nyt
rakuunoita, tusina jylseitä ja arpisia sotureja. Niillä sopi ryhtyä
tiukkaan otteluun salasaksojen nujertamiseksi, pormestarin viitta oli
siirtynyt jo miltei käden ulottuville.
108
109
No, tuo kreivillinen luutnantti näytti kyllä hiukan liian lempeältä,
naisten sankarilta, vaan osasipa herra Henrikki itsekin tarpeen tullen
komentaa rakuunoita. Ja kenties hän osasi järjestää asiat niin, että
saisi nuoren luutnantti Marcuksenkin pysyväisesti komentoonsa. Kenties!
Hän antoi nyt kreivillisen luutnantin asua heillä ja katsella tuota
Britaa. Brita oli kuin olikin hiton soma katseltavaksi, sepähän ihme,
ettei luutnantti Marcus joutuisi pian hänen komentoonsa!
Toistaiseksi oli pääasia, että rakuunat olivat nyt saapuneet.
Toivorikkaana odottelee herra Henrikki heti uuden vuoden alussa
joutuvia markkinoita. Hän on jälleen kutsunut Kajaanin porvareja
markkinoille ja luvannut heille tällä kertaa hyvän riistasaaliin, niin
mainion, että heidän entisetkin tappionsa tulisivat runsaalla mitalla
korvatuiksi.
Markkinat joutuivat ja Kajaanin porvarit noudattivat kutsua, saapuivat
suurella joukolla tavoittamaan halpaa metsänviljaa, mutta jälleen
tuli pettymys. Riistamarkkinat jäivät mitättömän vähäisiksi. Mikä lie
ollutkin syynä, karjalaisia salasaksoja ei näkynyt ei kuulunut, mutta
poissa pysyivät turkistavarain kauppaajatkin markkinatorilta. Näytti
siltä kuin olisivat ne veitikat odotelleet joitakin uusia ostajia ja
piiloitelleet metsännahkoja majapaikoissaan.
Herra Henrikki ei kuitenkaan vielä menettänyt toivoaan. Hän uskoi,
että toisena markkinapäivänä ilmestyisi kätkössä oleva metsänvilja
näkyville. Tällä toivolla hän lohdutteli ääneensä nurisevia Kajaanin
porvareja ja ryhtyi samalla varokeinoihin, jotta karjalaisveijarit
eivät pääsisi vain mitenkään sotkemaan markkinoiden kulkua. Hän
uskoi karjalaistenkin yrittävän toisena markkinapäivänä tai kenties
yrittäisivät jo yön aikana ja sepä oli nyt estettävä.
Ensimmäisen markkinapäivän iltana, pimeän jouduttua, komennettiin
rakuunat pieninä kahden ja kolmen miehen kokoisina ryhminä liikkeelle.
Ja niin miehitettiin Lieksan karjalaiskylässä kaikki ne talot, joiden
tiedettiin vanhastaan olevan Pankajärven salasaksojen ja näiden apurien
tyyssijoja.
Kaikkein vankin vartiojoukko asetettiin herra Henrikin virkatalon
naapurina olevaan Mafilo Vaakanaisen taloon ja tälle vartiostolle
annettiin tiukka määräys, että kaikki yön aikana taloon ilmestyvät
vieraat oli vangittava ja jos yrittäisivät livistää karkuun, sai heidät
arvelematta ampua!
Herra Henrikki oli juonensa onnistumisesta niin varma, että hän
tarjosi iltasella käräjäherroille ja talossaan majailevalle luutnantti
Marcukselle höyryäviä punssimaljoja. Britan piti olla punssia
keittämässä ja tarjoilua hoitamassa. Isäntä itse tyhjensi maljan
toisensa jälkeen ja pauhasi vierailleen:
— Juokaa, miehet, rohkeasti, huomisaamuna on ainakin yksi kettu
satimessa!
— Kukapa tuo rohkea kettu olisi? utelee luutnantti Marcus epäilevästi.
— Kukapa muu kuin nuori Hilippa Vanninen, Pankajärven suurin salasaksa!
julistaa herra Henrikki varmana.
Hahhahhaa! Kyllä hän tunsi aivan tarpeeksi tuon veijarin kolttosia.
Jo monasti ennenkin oli tuo lurjus osoittanut suorastaan uhkamielistä
rohkeutta ja saatiin olla vallan vakuutettuja, että hän tänäkin yönä
ilmestyisi esille!
Näin rehentelee herra Henrikki punssin kiihoittamana. Hän antaa kutsua
Mafilon taloon piiloitettujen rakuunain johtajan, vanhan kersantti
Pietarin pitohuoneeseen ja kaataa tälle omakätisesti täpötäyden maljan
höyryävää punssia.
— Maista tuosta rohkaisua saadaksesi! mylvii hän innoissaan. —
Ja muistakin varoa, että elävänä on se kettu pyydystettävä...
mikäli mahdollista, elävänä, jotta tämä laamanni saa hänet tuomita
lämpimiltään kaakinpuuhun raippoja saamaan! Mutta jos pääsee käsistänne
karkuun livahtamaan, niin ampukaa! Ampukaa arvelematta ja hyvin
tähdäten!
Kersantti Pietari lupasi kyllä hyvin hoitaa tehtävänsä.
— Perhanan pojat, ei juoksentele tämän yön jälkeen se lemmon
salasaksa! pauhasi hän mahtavia viiksiään väännellen. — Kun lähetämme
siihen veijariin puoli tusinaa musketin kuulia, niin jo lopettaa
juoksemisensa, lopettaa lempo vieköön!
Hän oikeni juhlalliseen kunniantekoasentoon ja koikkelehti sitten
tiehensä suuria kannussaappaitaan kolistellen.
Herra Henrikin katse seuraa miehen menoa, hänen veristävät silmänsä
välähtävät niin kuin saalista vainuavan ahman silmät. Hän kaataa
pikimustaan partaansa höyryävää punssia ja nauraa röhisee raakaa
nauruaan.
Laamanni Johannes Curnovius sivelee sileäksi ajeltua naamaansa ja
mietiskelee, mitenkä hän voisi vielä lykätä seuraaviin käräjiin herra
Henrikin pormestariksi nimittämisen. Rakuunat ja laajat valtuudet
taistellakseen salasaksoja vastaan oli tuo peto saanut, melkein
liian laajat valtuudet, mutta eikö hän keksisi vielä veruketta tuon
nimityksen lykkäämiseen.
Laiha ja kuivettunut viskaali Pentti rätisee kuin palava katajapehko.
Ahkerasti hänkin hörppii punssia, mutta siitä vain rätinä yltyy ja
kiihtyy. Merkillinen katajapehko, kun ei sammunut sammuttamallakaan,
äityi vain rätisemään!
Nuori luutnantti Marcus juo kaikkein varovammin. Hänen kauniit, kosteat
silmänsä seuraavat hiljaisella osanotolla Brita neidon liikkeitä.
Hänestä näytti Brita tänä iltana sairaalta, kovin sairaalta, mutta
tuo julma isä ei armahtanut tytärtään. Olisi saanut jo laskea Britan
lepäämään, jo tässä oli tarpeeksi pidetty juominkia!
Mutta vielä piti Britan tuoda suuri kannullinen höyryävää
punssia. Vasta tämän jälkeen hän sai isältään luvan lähteä omaan
neitsytpirttiinsä. Nuori luutnantti yritti häntä saattamaan, mutta
hätäisesti, melkein pelästyneenä torjui Brita hänen ystävällisen
tarjouksensa ja pujahti nopeasti ulos huoneesta.
Britan hermot olivat tänä iltana joutuneet ankaralle koetukselle.
Tuo Hilipan pään menoksi viritetty salajuoni ja isänsä lakkaamaton
kerskailu olivat kiduttaneet häntä siihen määrään, että Brita
tunsi itsensä aivan uupuneeksi mennessään pihamaan ylitse omaan
neitsytpirttiinsä.
Britalla oli todella huolen syytä, sillä hänkin uskoi melkein varmasti
Hilipan yrittävän tänä yönä luoksensa. Olihan Hilippa luvannut tulla
markkinoiden aikaan ja huomenna oli viimeinen markkinapäivä. Tänä yönä
pitäisi siis Hilipan tulla... tänä yönä! Ja Brita tiesi yhtä hyvin kuin
isänsäkin, ettei Hilippa antaisi niinkään vaarojen säikyttää itseään.
Hilippa yrittäisi... varmasti yrittäisi ja joutuisi isän virittämään
ansaan... tulisi ammutuksi, sillä elävänä eivät saisi Hilippaa käsiinsä!
Brita oli oman pirttinsä puolelle joutuessaan niin järkytetty, että
sulki sintsin oven tiukasti hakaan. Vasta pimeään pirttiin jouduttuaan
hän muisti, että ovihan piti jättää avoimeksi... Hilipan varalta,
vaikka toivotonta olikin Hilipan odottelu! Voi miten varomaton hän oli
ollutkin, kun kutsui Hilipan vielä luokseen... suoraan kuoleman kitaan!
Pimeässä liikkuessaan ei Brita huomannutkaan, että joku seisoi hänen
vieressään. Nyt hänet kopattiin ilmaan, Britan huulilta yritti päästä
säikähdyksen huudahdus, mutta onneksi Hilippa oli nopea... sulki
hänen huulensa tulisella ja pitkällä suudelmalla, niin pitkällä, että
hervottomaksi mennyt Brita ennätti jo hiukan rauhoittua, ennen kuin sai
tilaisuuden hengähtää.
Ja nyt istuivat he jälleen Britan kodikkaassa neitsytpirtissä ja Brita
itki ja nauroi kuvatessaan Hilipalle tämäniltaista pelkoaan. Ja mitenkä
ihmeessä Hilippa oli päässytkin tänne elävänä ja terveenä?
Hilippa nauroi huolettomasti.
— Mitäpä tuossa paljon kertomista! Joen jäätä hiihtelin tuonne saunan
nurkalle ja siitä kävelin tänne pirttiin. Tiesin vallan hyvin Mafilon
talon olevan vartioidun, ka tiesin senkin, että tämä talo on ilman
vartijoita. Ketäpä salasaksaa tänne vuotettaisiin... herra Henrikin
virkataloon!
Siinä oli koko hänen seikkailunsa, vallan vaaraton ja terveellinen
hiihtomatka. Mitäpä armaan Britan tarvitsi ruveta pelkäämään hänen
vuokseen!
Ja edelleen kertoi Hilippa, että hän oli täältä sintsin ovelta
katsellut, miten Brita kantoi tuolla hyvin valaistussa virkahuoneessa
herroille punssikeitosta. Oli nähnyt senkin, kun Britan isä tarjosi
höyryävän punssimaljan sille hölmölle aliupseerille ja tämä sitten
läksi viiksiään väännellen koikkelehtimaan vartiopaikalleen. Kaiken oli
hän saanut nähdä ikäväkseen asti odotellessaan Britan vapautumista!
Hilippa oli reippaalla mielellä. Melkein samaan hengenvetoon hän alkoi
kertoa käynnistään Lauri papin luonakin. Brita sai olla rauhallinen,
hän oli tehnyt neuvon mukaan, oli esittänyt asiansa varsin taitavasti
ja Lauri pappi oli tullut ylen iloiseksi hänen aiheestaan. Oikein oli
siunannut hänet ja antanut hänelle kirjojakin!
Vallaton veitikka silmissään kaivoi Hilippa poveltaan ABC-kirjan ja
Lutheruksen suuren katekismuksen, kaksi uudenuutukaista kirjaa, jotka
hän oli saanut Lauri papilta.
— Kas nämä sain muistoksi käynnistäni! nauroi hän ojentaessaan kirjat
Britan nähtäväksi. — Sinä, Brita armaani, saat sitten opettaa minulle
niiden koukeroisia puustaveja!
Brita lupasi kyllä huolehtia Hilipan opettamisesta. Kovin paljon ei
vaadittukaan ensi hätään, sillä eipä moni ruotsikaan vielä taitanut
edes ABC-kirjan puustaveja, vaikka kirkkoherra Anders olikin niin
kopeata miestä laumansa puolesta. Mokoma lauma, kyllä Hilippa pian
pääsisi sen tasalle, mutta hänen piti kohotakin korkeammalle... paljon
korkeammalle!
Brita ei sanonut, miten korkealle hän toivoi Hilipan kohoavan, mutta
hänen loistavat silmänsä kyllä kavalsivat monta kunnianhimoista unelmaa.
Mutta äkkiä näytti Hilippa muistavan jonkin asian. Hän pakisi
pehmeästi, ylen pehmeästi, mutta vakavasti:
— Tiedätkö, Brita, minkä vuoksi tuo nuori luutnantti on otettu teille
asumaan ja elämään... minkä vuoksi?
Brita katsoi häneen kummissaan: Ei, sitä hän ei tiennyt ja liekö tuossa
ollutkaan mitään sen suurempaa salaisuutta... kaupunkisaarella ei kai
ollut luutnantti Marcukselle sopivata asuntoa.
Hilippa pudisti päätään: Olipas, kaupunkisaarella oli asunto... toinen
niistä uusista rakennuksista oli varattu rakuunain päällikön asunnoksi,
vaan se oli nyt tyhjänä! Kyllä hän tiesi nämä asiat, vaikkapa häntä ei
nähtykään täällä päiväiseen aikaan. Ja tiesi hän senkin, minkä vuoksi
nuori kreivillinen luutnantti asui herra Henrikin virkatalossa.
— Taattosi mielii naittaa sinut tuolle miehelle! — Hilipan ääni oli
edelleen pehmeä, mutta hänen silmissään välähti. — Niin, armas Brita,
hän aikoo naittaa teidät... kenties jo tänä talvena... ennen kuin minä
saan pirttini valmiiksi! Ja kyennetkö sinä, armas Brita ... kyennetkö
sinä vastustamaan taattosi aikeita?
Pelästyneenä, melkein kauhistuen tuijotti Brita Hilippaan. Hän huomasi
nyt vasta, miten oikeassa Hilippa oli, miten tarkoin Hilippa oli
vainunnut hänen isänsä aikeet. Ei ollut varmaan sattuma, että nuori
kreivillinen luutnantti oli otettu heille asumaan... siinä oli kuin
olikin ansa... ansa hänelle!
Mutta hänpä aikoi repiä tuon ansan siekaleiksi, jo etukäteen hän tekisi
tyhjäksi isänsä ovelat aikeet! Häntä ei naitettaisi kreivilliselle
luutnantille, sillä hän tahtoi kuulua toiselle miehelle, hän tahtoi
kuulua Hilipalle!
Ja Hilippa oli jo tehnyt hänen vuokseen suuren uhrauksen...
montakin suurta uhrausta oli Hilippa jo tehnyt! Hilippa oli valmis
luopumaan kaikesta entisestä... omasta uskonnostaankin oli Hilippa
valmis luopumaan hänen vuokseen! Ja hänkö nyt lähettäisi Hilipan
epävarmuuteen... kiduttavaan, raatelevaan epävarmuuteen pitkäksi
aikaa... kenties kevääseen asti! Ei, hänen piti myös tehdä uhrauksensa
ja antaa varmuus Hilipalle... täydellinen varmuus, että hän kuuluisi
yksistään Hilipalle... ei kenellekään toiselle!
Neitseellinen häveliäisyyden puna väräjöi Britan poskilla ja kyyneleitä
kohosi hänen silmiinsä. Suuria, kimmeltäviä kyyneleitä näkyi hänen
silmissään ja niitä vieri hänen poskilleenko, kun hän ojensi vapisevat
kätensä Hilippaa kohden, tarttui Hilipan kaulaan ja veti hänet
puoleensa, sopersi hänen korvaansa palavia, kiihkeitä sanoja.
Hilippa kyllä heti käsitti Britan ajatuksen, mutta hän epäröi eikä
tahtonut ottaa vastaan Britan uhrausta. Tuo huimapää karjalainen,
joka oli huolettomasti nauraen antautunut Britan vuoksi niin moniin
vaaroihin, uhmannut kaikkia päänsä menoksi viritettyjä ansoja ja
pyydyksiä, tuo rohkea mies epäröi nyt... oli valmis lähtemään
epävarmuuteen ja jättämään Britan koskemattomaksi. Hän suuteli kuiviksi
Britan silmiin kohonneet kyynelet, tyynnytteli häntä ja kuiskutteli
pehmeästi:
— Brita, armas Brita, lieneekö se tarpeen! Joutavaa taisin pakista...
säikytellä sinua... tokko lie mitään vaaraa! Ja pyhänä pidän sinua,
armas Brita, pyhänä pidän... odotan mielelläni aikamme joutumista!
Mutta Brita pyyteli yhä kiihkeämmin, yhä palavammin.
— Ei, minä en lähetä sinua epävarmuuteen! Minä tahdon myös tehdä oman
uhraukseni... tahdon sen tehdä viipymättä! Sinun pitää olla minusta
varma... aivan varma, kun lähdet niin kauas luotani!
Näin hän pyyteli ja vihdoin taipui Hilippa. Hän puristi Britan
syleilyynsä, nosti hänet voimakkain käsivarsin vuoteeseen. Sitten hän
sammutti kynttilät...
Aamun valkenemisen edellä on yön pimeys sakeimmillaan. Vasta silloin
lähti Hilippa Britan luota. Brita saatteli Hilippaa sintsiin asti,
siellä hän viimeisen kerran puristautui Hilipan kaulaan ja viimeisen
kerran suuteli Hilippa hänen kyyneleisiä silmiään. Niin he erosivat ja
Brita palasi takaisin pirttiinsä.
Hän tunsi itsensä väsyneeksi ja heittäytyi vielä hetkiseksi pehmeään
vuoteeseensa. Yhä kohosi hänen silmiinsä kyyneleitä, polttavia
kyyneleitä, mutta ne tuntuivat tekevän hänelle kumman hyvää. Hän
hymyili raukeata hymyä kyyneltensä läpi ja naurahteli isänsä ovelille
aikeille.
Nyt ei Brita niitä aikeita enää pelännyt... luutnantti Marcus ei enää
hänestä huolisi!