Hilippa ja Riiko ovat tyhjentäneet viimeisen suolaveneensä.
Uimaharjussa he kauppasivat sen sisällön vastaan saapuneille Ilomantsin
ja Liperin pokostan miehille ja tyytyväisin mielin he nyt tyhjine
veneineen kääntyvät paluumatkalle.
Heillä olikin syytä tyytyväisyyteen, ensimmäinen syysmyrsky oli
saapunut, se puski vimmatusti heitä vastaan Pielisen ulapoilta, se tuli
suoraan Nurmeksen kaukaisimmalta perukalta rajuna ja kylmän koleana. Se
ajoi mukanaan raskaita pilviä, vetisiä pilven möhkäleitä, ja saarten
rannoilla se jo repi ja tuiversi koivuista ensimmäisiä kelmenneitä
lehtiä, lennätteli niitä mukanaan.
Heillä oli todella syytä tyytyväisyyteen. Syksy oli joutunut ja silloin
oli Pielisen vesillä liikkuminen kaikkea muuta kuin leikintekoa.
Pielisen saaristen, monisokkeloisten ulapoiden syysmyrskyt olivat
vaikeammat kestää kuin konsanaan herra Henrikin ja syökärin ja kaikkien
heidän kaartilaistensa ahdistelut. Niistä selvisi kyllä oveluudella
ja nopeudella, mutta syysmyrskyjen käsistä ei pelastanut oveluus
eikä nopeuskaan. Ne puskivat vastaan jokaisesta saarien solasesta,
jokaisesta eteen aukenevasta väylästä ja uuvuttavaa oli raskaan
suolaveneen kiskominen niitä vastaan. Ja kun myrskyn mukana rupesi
tulemaan vielä sadetta, oli ylen vaikeata veneen täyteisen suolalastin
säilytteleminen kuivana. Oli todella mainio asia, että he olivat
saaneet hyvissä ajoin tyhjennetyksi viimeisen suolalastinsa, nyt sai
tämä Pielisen ulapoiden soutaminen täksi kesäksi loppua.
Tarmokkaasti he ponnistelevat vastatuuleen ja joutuvat illan pimetessä
Kolinvaaran kohdalla oleviin Kelevänsaariin. Suurimmassa näistä
saarista asui yksi karjalaisperhe, »Kelevän tietäjäksi» sanottu vanha
mies naisineen ja poikineen. Tämän pieneen pirttiin he yöpyivät ja
mielivät jatkaa matkaansa seuraavana aamuna.
Mutta yön aikana oli luoteistuuli vielä eilisestäkin yltynyt. Kun he
aamun seestyessä tarkastelivat Lieksan suunnalle aukenevaa suurta
selkävettä, kuohui se yhtenä ainoana vaahtopääharjaisena kadotuksena.
Saaren rannallakin tuuli nujerteli ja rytyytti rannan puita niin
vimmatusti, että ne poloiset näyttivät jo seuraavassa tuokiossa
sortuvan tai kiskoutuvan maasta juurineen. Ja tuulen mukana tuli
jo sadettakin, kylmää syksyn sadetta, joka piiskasi vasten silmiä
pistävänä ja sokaisevana kuin konsanaan herra Henrikin ruoska.
Kelevän vanha tietäjä pudisteli päätään ja murahteli matkalaisille,
että oli viisainta jäädä hänen lämpöiseen pirttiinsä pitämään säätä.
Riikokin jo alkoi ehdotella, että jos odotettaisiin ilman asettumista,
mutta Hilippa nauroi vain ja pakisi huolettomasti:
— Mitäpä suotta viivyttelemään! Panemme vähän kiviä pohjapainoksi
veneeseen, lujitamme vähän varppeita ja niin soutelemme mokomasta
tuulesta välittämättä!
He tekivät niin ja sysäsivät purtensa vesille. Oli ankara työ ja
ponnisteleminen ennen kuin päästiin erilleen rantakivikosta. Vanha
tietäjä seisoskeli rannalla katsomassa heidän lähtöään ja pudisteli
jälleen päätään. Hurjimuksia olivat nuo lähtijät, mutta itseäänpä
saivat syytellä, jos löytäisivät ennen illan joutumista hautansa
Pielisen vellovissa vesissä. Vetehinen oli nyt liikkeellä eikä sietänyt
mokomaa härnäilyä ja vastaan puskuilemista!
Mutta Hilippa naureskeli mielissään, kun oli saanut suostutelluksi
Riiko serkkunsa lähtöön. Hilipalla oli omat syynsä, jotka ajoivat häntä
tuuleen ja myrskyyn ja silmiä sokaisevaan vesisateeseen. Hän oli jo
tälle viimeiselle suolamatkalle lähtiessään, Lieksan ohitse Pieliseen
kulkiessaan saanut tietää herra Henrikin matkustaneen Kajaaniin ja
siitä alkaen oli tämä asia pyörinyt hänen mielessään.
Ei Hilippa ollut utelias tietämään herra Henrikin matkan tarkoitusta,
mitäpä häntä se asia liikutti. Mutta hän halusi pistäytyä Lieksassa
omilla asioillaan herra Henrikin poissaolon aikaan, ja nytpä olikin
tullut oikea ilma hänen vierailulleen. Hei vain eteenpäin, reippaasti
eteenpäin! Syökäri ja hänen kaartilaisensa pysyisivät luultavasti
suojissaan tänä päivänä ja jos merkit pitivät paikkansa, niin
pysyisivät vielä ensi yönäkin, eivät pistäisi nokkaansa ulkosalle. Ja
silloin oli hyvä aika hänen liikuskellakseen!
Eipä siltä, että hän omasta puolestaan pahoin pelkäsi syökäriä ja tämän
kaartia, mutta oli eräs toinen, jonka vuoksi piti olla varovainen.
Brita, armahainen Brita kai hiukan säikähtäisi, jos hän ilmestyisi
Lieksan kylään muiden ihmisten tavallisella liikkumailmalla, mutta
nyt ei olisi Britallakaan syytä pelästymiseen. Hän saattoi pahoin
pakoilematta mennä Britaa tervehtimään, saattoi kuin saattoikin
pistäytyä tulevana yönä Britan luo!
He taistelevat tiiman toisensa jälkeen myrskyä ja aaltoja vastaan.
Hitaasti edistyi matka ja vihdoin heidän täytyi nousta levähtämään
muutamaan pieneen saareen. Riiko oli soutaessaan tyyten uupunut ja
selitti nauraen, ettei hän saanut enää puserretuksi mitään turtuneista
käsivarsistaan.
No hyvä, silloin oli aika levähtää, ja levähdyksen jälkeen asettui
Hilippa airoihin. Riiko olisi kyllä ollut valmis jälleen soutamaan,
mutta Hilippa selitti, että oikeastaan hänen asiansa vaati tätä
kiirehtimistä ja niin oli oikein ja kohtuullista, että hänkin soutaisi
oman osuutensa.
Ja väkevästi hän soutikin, vene läksi kulkemaan äskeistä paremmalla
vauhdilla. Puskupäät heittelivät teräviltä vaahtoharjoilta vettä yli
varppeiden, kastelivat pian Hilipan hartiat ja välistä tuli hurstin
tapainen vesiryöppy yli koko veneen, mutta Hilippa nauroi vain
huoletonta nauruaan ja lisäsi puhtia. Mitäpä tämä nyt, yhden päivän
soutaminen, kun oltiin matkalla Britan luo!
Hilippa oli jo kauan aikonut tätä matkaa. Niin, oikeastaan hän oli
ajatellut koko kesän Britaa, siitä lähtien kun he erosivat tuona
kauniina kesäyönä herra Henrikin virkatalon rannassa. Hän oli
ikävöinyt, polttavasti ikävöinyt, mutta tämä joutava askarrus, tämä
kaupoilla kulkeminen oli ollut esteenä. Nyt oli kaupoilla kulkeminen
täksi kesäksi päättynyt ja nyt hän menisi tervehtimään Britaa.
Ja ehkäpä Britakin, armahainen Brita häntä hiukan odotteli ja ikävöi.
Hän uskoi kuin uskoikin Britan kiintyneen sen verran itseensä, että
hänelle aukenisi Britan neitsytpirtin ovi. Hän kyllä tiesi armahaisen
Britan nukkuvan omassa pirtissään ja monesti oli jo ohikulkiessa
polttava halu vetänyt häntä kolkuttamaan Britan ovelle, mutta joka
kerran hän oli voittanut itsensä. Ei sopinut säikytellä Britaa herra
Henrikin kotona ollessa.
Nyt oli herra Henrikki poissa ja ensi yönä nukkuisivat syökäri ja tämän
kaartilaisetkin omissa suojissaan. Kunpa vain tuulen voima pysyisi
ennallaan ja kunpa vain sadekin vielä hiukan paranisi iltaan mennessä,
niin ei Britan huolisi ensinkään säikähtää hänen tuloaan.
Vielä he kerran levähtivät lähempänä Lieksaa olevan Kinahmonsaaren
rannassa. Siitä lähdettäessä oli ilta pimenemässä ja myrskyn voima
näytti yhtenään yltyvän, ja sadettakin rupesi pian tulemaan taivaan
täydeltä. Riiko siunaili ja sadatteli, että olipas saatu oikea lemmon
ilma, mutta Hilippa naureskeli itsekseen: Mainio ilma, itsensä
Isä Jumalan lähettämä tai pyhäisen Miikkulan toimittama! Hänen
tiensä tasoittui selväksi ja siloiseksi, ei ollut nyt mitään vaaraa
pelättävissä.
Kun he joutuivat Lieksanjoen suulle, oli syyskuisen yön pimeys jo
sakeimmillaan. Myrsky lakaisi ankaralla voimalla aukeaksi paljastettua
kaupunki saarta ja vastavirtaan lyövät laineet olivat kohottaneet veden
saaren ympärillä. Koko saari näytti olevan häviämässä aaltojen alle ja
taivaasta tuli kaatosade, joka lisäsi tulvan voimaa.
Saaren rannasta oli tuuli ryöstänyt ajelulle useampia porvarien
veneitä. Niitä heittelehti virran suulla ankarassa ristiaallokossa
ja tämän tästä kolahteli Hilipan pursi pimeässä näihin karkulaisiin,
mutta eivätpä porvarit näkyneet tietävän mitään omaisuutensa häviöstä.
Koko kaupunkisaari oli autio ja kuollut, omiin hökkeleihinsä olivat
painuneet sen asujamet, ei näkynyt ainoata valon pilkahdusta saarelta
eikä kuulunut edes koiran haukuntaa.
Tavallisesti he olivat kauppamatkoilta palatessaan soutaneet ohi
Lieksan kylän ja pysähtyneet vasta Pankakoskella Pervusa Vaakanaisen
taloon. Niin luuli Riiko nytkin tehtävän, mutta herra Henrikin
virkatalon rannassa pysähdytti Hilippa soutunsa ja hyppäsi maihin.
Riiko kuuli pimeästä hänen matalan äänensä:
— Odota minua Pankakoskella!
Niin hän meni menojaan, hävisi pimeyteen.
* * * * *
Myrsky möyryää ulkona, kolistelee räystäslautoja, vonkuu nurkissa ja
piiskaa sadepisaroja tiiviisti suljettuihin akkunaluukkuihin, mutta
sisällä Britan pienessä neitsytpirtissä on kodikasta ja lämmintä.
Takassa on suuri hiilos. Se on kyllä peitetty tuhkan alle, mutta
milloin mistäkin kohdasta tuhkakerros murtuu ja näkyviin tuikahtaa
hehkuva hiili. Kuin yksinäinen, ihmettelevä silmä se kiiluu
ovensuusopen hämärässä ja tähyilee uteliaana pirtin peräpuolelle.
Siellä oli muutakin valoa. Lähellä pöytää, seinävierellä olevan matalan
kaappihyllykön päällä on jykevätekoinen, kaksihaarainen kynttiläjalka,
jonka molemmat kynttilät ovat sytytetyt. Tämä antoikin valoa niin
paljon kuin tarvittiin, se valaisi seinävierellä olevan Brita neidon
korkean vuoteen, se valaisi vuoteessaan tyynyjen ja peitteiden
kaaoksessa istuvan Britan ja vuoteen vieressä rahilla istuvan Hilipan.
Aluksi oli Brita aika lailla hämmästynyt Hilipan saapumista. Ensin
hän luulikin Hilipan kolkutusta tuulen kolisteluksi, ja kun sitten
Hilippa vettä valuvana ja uhkean terveenä työntyi hänen pirttiinsä,
joutui Brita melkein neuvottomaksi. Tuskin hän kykeni paljonkaan
auttamaan Hilippaa valon sytyttämisessä ja muutenkin hän taisi
käyttäytyä hullusti, huolehti tarpeettoman paljon Hilipan vettä
valuvien päällysvaatteiden kuivaan ripustamisesta, ja siinä se sattui
sitten, että Hilippa kaappasi hänet syliinsä sellaisena kuin hän oli,
yöpukimissaan, aivan hävettävän vähäisissä pukimissa ja runsas tukkansa
melkein hajallaan. Mutta Hilippa uhkui niin syntisen voimakasta
terveyttä ja sepä se saikin Britan hiukan sekomaan tehtävissään.
Pian hän sentään tointui ensi hetken hämmingistä ja irrottautui
pontevasti, ylen päättäväistä tarmoa osoittaen Hilipan syleilystä.
Hän pujahti korkeaan vuoteeseen ja sinne päästyään hän kasasi
ympärilleen peitteitä ja tyynyjä, aivan kuin linnoitukseksi, lujaksi
suojavarustukseksi. Ja Hilippa sai jäädä varustuksen ulkopuolelle, hän
sai tyytyä istumaan rahilla Britan vuoteen vieressä.
Ja tänne hyvään turvaan päästyään Brita muisti, että oikeastaan hänen
pitikin olla suutuksissaan Hilipalle. Hän oli kesän ja syksyn kuluessa
ajatellut niin paljon Hilipan asioita, eikä tämä vintiö koko aikana
antanut vähäisintäkään elonmerkkiä itsestään. Tai oikeastaan oli
Hilippa antanut elonmerkkejä liiaksikin, mutta ei hänelle, Britalle,
ja tämä loukkasi ja haavoitti syvästi Britan sydäntä. Hilippa olisi
ansainnut hyvinkin ankaran rangaistuksen, minkä rangaistuksen hyvänsä,
kun tuotti ystävilleen niin paljon unettomia öitä.
Britalla oli tänä syksynä ollut muitakin huolia. Hänen äitinsä, Helga
rouva, oli ruvennut sairastelemaan ja muutenkin oli äiti niin kovin
onneton, kun isä piti julkeasti yhteyttä milloin minkin naikkosen
kanssa. Niitä tuli jo heidän kotiinsakin ja Helga rouvan ja Britan ja
Britan pienempien sisarien piti sietää tätä häpeää ja nöyryytystä.
Siinä oli jo surujen syitä tarpeeksi ja siihen tuli vielä tämä nuoren
karjalaisen asia. Isä oli mennyt Kajaaniin ja Brita pelkäsi, että nyt
isä koetti hyvällä tai pahalla saada tänne Lieksaan rakuunoita, joista
hän oli jo kokonaisen vuoden yhtenään puhunut ja unelmoinut. Ja sitten
alkaisi taistelu, säälimätön taistelu, jossa kävisi Pankajärven miesten
huonosti. Ja yhtäkaikki välitti nuori karjalainen niin vähän ainoista
ystävistään, antoi näiden murehtia ja kyynelöidä ja kulki itse noin
syntisen reippaana ja huolettomana.
Oikeastaan oli aivan liikaa, että hän nyt oli avannut ovensa Hilipalle,
mutta siihenpä saikin lempeys ja hellämielisyys loppua. Lämmitelköön
nyt Hilippa hetkisen kohmettuneita jäseniään ja sillä aikaa hän
pitää Hilipalle ankaran parannussaarnan, jonka hän silloin kauniina
kesäyönä jätti pitämättä. Eikä nyt säästettäisikään sanoja, Brita tunsi
sydämensä niin täydeksi, että Hilipan korvat kyllä kuumenisivat häntä
kuunnellessa.
Sade rapisee ulkona ja myrsky ulvoo ja tohisee nurkissa, mutta
Britan pienessä neitsytpirtissä on kodikasta ja lämmintä. Ja Brita
on aloittanut puhumisensa, hän on päättänyt ohjata Hilipan oikealle
tielle, tosin myöhään, mutta Brita arveli, että parempi tehdä
myöhäänkin tarmokas yritys Hilipan pelastamiseksi kuin antaa hänen
päänään joutua tuhoon ja turmioon.
Brita puhuu ja puhuu ja hän osasi nyt jo sovittaa sanansa niin
taitavasti, etteivät ne haavoittaneet Hilipan mieltä. Brita oli niin
paljon mietiskellyt karjalaisrahvaan oloja, kyllä hän osasi niistä nyt
jo puhua paljon paremmin kuin silloin ensi kerran Hilipan tavatessaan.
Silloin oli Hilippa keskeyttänyt hänet, mutta nyt kuunteli Hilippa
hänen sanojaan tarkkaavaisena, ylen tarkkaavaisena.
Ja vaikka Brita olikin päättänyt pitää Hilipalle ankaran nuhdesaarnan,
niin taisi kuin taisikin Britan ääneen tulla niin paljon lämpöä,
että tuo äänen värinä aivan lumosi Hilipan; hän vallan unohti
vastaanväittämisen silloinkin, kun ehkä olisi ollut väittämisen syytä.
Brita kuvaili karjalaisrahvaan monia kärsimyksiä Ruotsin vallan
aikana ja todisteli Hilipalle, että karjalaisten omien johtomiesten
velvollisuutena olisi ollut puolustaa heikompien kanssaveljiensä
asiaa. Tietysti Ruotsin valtakunnan lainkin olisi pitänyt suojella
karjalaisia, mutta kun lain valvojat paljon useammin polkivat kuin
suojelivat karjalaisrahvasta, niin olisi edes tämän rahvaan omien
parhaimpien miesten pitänyt olla uskollisia omalle heimolleen.
No, ehkä he luulivat olevansakin uskollisia, mutta he tekivät enemmän
vahinkoa kuin hyötyä karjalaisten asialle. Vai luuliko Hilippa sen
koituvan hyödyksi heimolleen, kun karjalaisten parhaat miehet täällä
Lieksan kylässä ja Pankajärvellä ja muuallakin asettuivat uhkamielisinä
Ruotsin lain ulkopuolelle, aivan kuin se laki ei olisi ollutkaan
heitä varten? Omaa etuansa tavoitellen he kulkivat salakaupoilla
ja mikäpä oli siitä seurauksena? Pian hän sen sanoi, mikä oli
seurauksena. Ahneudessaan heikäläiset, ruotsit, tietysti ostivat
varsin kärkkäästi karjalaisten kauppaamia, rajantakaisia tavaroita.
Olipa moni heikäläinen edessäpäin olevinaan karjalaisten ystäväkin,
mutta takanapäin puhuttiin näistä ystävistä halveksivasti, nimiteltiin
heitä salasaksoiksi, »ryssän kaupan» kävijöiksi ja miksi lienee
nimiteltykään. Kohottiko tämä kenties karjalaisten johtomiesten arvoa?
Kyllä Hilipan piti ymmärtää, kohottiko se heidän arvoaan kenenkään
silmissä. Isä piti heitä melkein lainsuojattomina ja niin pitivät
heitä Brahean porvarit ja hyvin monet muutkin tällä pokostalla. Ja sen
mukaista oli sitten koko karjalaisrahvaan kohtelu; kun johtomiehet
olivat tuollaisia, halveksittuja, niin mitäpä muistakaan säälimään!
Hilippa kuunteli hämmästyneenä Britan sanoja. Ei hän todellakaan
ollut konsanaan ajatellut, että hänen suolamatkansa lisäisivät ympäri
pokostan karjalaisrahvaan kärsimyksiä, mutta niinpä nyt Brita hänelle
todisteli.
— Eikö tämä ole arvotonta sinulle? ja harmi värisytti Britan ääntä. —
Onko sinulla sydäntä lisätä yhtenään toisten huolia ja kärsimyksiä?
Kerran sinä, Hilippa, avasit minun silmäni... muistatko tuon ensi
tapaamisemme Mafilon vieraspirtissä? Siellä sinä puhuit minulle
niin leimuavia sanoja meikäläisten tekemistä vääryyksistä ja siitä
alkaen olen minä näitä asioita mietiskellyt. Enkä minä koskaan tahdo
kieltää meikäläisten vääryyksiä, vaan olettepa tekin osaltanne niihin
syypäitä... sinäkin, Hilippa, olet niihin syypää! Ja sinusta minä
tahdoin uskoa parempaa! Sinä olet niin väkevä ja uljas, väkevin ja
uljain mies heimosi keskuudessa ja miten paljon sinä voisitkaan
helpottaa karjalaisraukkojen ahdinkotilaa... oman heimosi ahdinkoa!
Miksi et sitä tee? Miksi et valitse itsellesi arvokkaampaa elämänuraa,
jolla voisit kohota meikäläisten... ruotsien rinnalle?
Ja niin innostuu Brita kuvailemaan, miten hän silloin voisi tehdä
paljon hyvää karjalaisille kanssaveljilleen. Kaikki ruotsit,
heikäläiset, häntä kunnioittaisivat... yksin isäkin häntä
kunnioittaisi! Ja silloin hänen sanojaan kuunneltaisiin, kun hän
nousisi puolustamaan karjalaisten asiaa... moni vääryys jäisi
tekemättä... moni karjalainen saisi pitää viljelmänsä, joita hänen
ahnas naapurinsa tavoitteli omikseen!
Kauan puhui Brita. Hänen hienoja, kalvakoita kasvojaan värjäsi
kaunis rusoitus, hänen pieni, tarmokas leukansa vavahteli sisäisestä
kiihtymyksestä ja hänen suuriin silmiinsä oli syttynyt ihmeellinen
loiste.
Hän oli tällä hetkellä unohtanut olevansa Brita Henrikintytär, hän oli
vain nuori nainen, nainen täynnä palavaa hehkua ja intohimoa, ja hän
kutoi nyt ensimmäisiä lujia kahleitaan kesyttääkseen miehen, väkevän ja
yltiöpään miehen, tasoittaakseen tämän miehen askeleet, hillitäkseen
hänen villin voimansa ja ohjatakseen tätä voimaa oman tahtonsa mukaan.
Ja lumottuna kuunteli Hilippa hänen sanojaan, tuo terveyttä uhkuva,
huimapää Hilippa. Ei juolahtanut enää Hilipan mieleen vastaan
väittäminen, ei, hän näki jo tulevaisuutensa uutena, Britan kuvailemana
ja näki jo Britan itsensäkin eroamattomasti tähän tulevaisuuden kuvaan
kietoutuneena.
Sade rapisi ulkona ja tuuli vongahteli nurkissa, mutta sisällä Britan
pienessä neitsytpirtissä oli kodikasta ja lämmintä. Hiiloksen hehku
oli jo sammunut, mutta kynttilät valaisivat huonetta juuri ja juuri
sen verran, että nuo kaksi nuorta ihmistä näkivät toistensa silmien
loisteen. Enemmän heidän ei tarvinnut nähdäkään, heidän ääntensä värinä
kertoi kaiken muun.
Tarpeettomia olivat Britan ympärilleen kasaamat varustukset, peitteet
ja tyynyt. Hilippa oli jo siksi paljon kesytetty, että Brita olisi
voinut aivan hyvin hajoittaa nuo varustuksensa.
Hän ei kuitenkaan sitä tehnyt ennen kuin Hilipan lähtiessä. Hän oli
luvannut, että Hilippa saisi pian toistamiseen tulla hänen luokseen
ja sitten hän nousi tyynyjensä ja peitteidensä sotkusta ja läksi
saattamaan Hilippaa. Hän meni Hilipan mukana pimeään sintsiin asti ja
siellä hän äkkiä tarttui Hilipan kaulaan ja painoi Hilipan huulille
pitkän, polttavan suudelman.
Hilippa hävisi pimeyteen ja myrskyyn. Mennessään hän horjahteli kuin
juopunut ja juopunut hän olikin. Britan sanat, Britan äänen lämmin
värinä, Britan silmien loiste ja Britan polttava suudelma olivat hänet
juovuttaneet.