On mennyt kesä- ja heinäkuukin, ollaan jo elokuussa. Kesä kallistuu
syksypuoleen ja yöt ovat jo aivan tarpeeksi pimeät, jotta Pankajärven
miesten suolaveneet voivat huomaamatta solua herra Henrikin virkatalon
ja kaupunkisaaren ohitse Pieliseen.
Tämän tietää herra Henrikki vallan hyvin ja vanhasta kokemuksesta hän
tietää senkin, että Pankajärven Vienan kävijät ovat jo kotiutuneet
suolamatkaltaan ja nyt oli odotettavissa suolarahdin alkaminen näillä
vesillä. Lieksanjoki kuljetti pimeänä yönä suolaveneen äänettömästi
Pielisen vesille ja kun se sinne pääsi, oli se hyvässä turvassa herra
Henrikin ja viskaali Pentin haeskeluilta.
On herra Henrikillä huolia. Hän on saanut hiellä ja vaivalla värvätyksi
porvareja Pielis-Brahean kaupunkiin ja nyt hänen pitäisi suojella
näiden porvarien elinkeinoja, luvallisia ja laillisia elinkeinoja.
Mutta pimeys ja Lieksanjoki ovat salasaksojen liittolaisia, ja
Pankajärven miehet ovat ovelia ammatissaan, vietävän ovelia.
Siellä on esimerkiksi tuo vanha Jehki Mauronen, pieni ja liukas ukon
kääppänä, naamaltaan viaton kuin karjalaisrahvaan pyhimys, mutta oikea
kettu suolavenettä kuljettamaan. Herra Henrikki ja viskaali Pentti ovat
tavoitelleet häntä vuosimääriä, ovat jo monasti ajaneet takaakin, mutta
sama oli, jos olisivat istuneet kotonaan hartauskirjaa lukemassa ja
virsiä veisaamassa.
Ja entäs tuo toinen vintiö, tuo nuori Hilippa Vanninen. Herra Henrikki
ei voi olla raivostumatta, kun hän muistelee Hilipan kesällistä
vierailua markkinapaikalla. Silloin olisi kuin olisikin tuo lurjus
pitänyt panna rautoihin, mutta laamannin, lakiherran läsnäolo pelasti
karjalaisen, ja nyt oli herra Henrikillä kauniita todistuksia tuon
vintiön kauppamatkoista.
Virkaveljensä, Liperin pokostan veronkantokirjuri oli kirjoittanut
hänelle pitkän valituskirjelmän, jossa kerrottiin nuoren
pankajärveläisen ovelista kolttosista. Täältä Lieksan tulliviskaalilta
saamaansa lupakirjaa hyväkseen käyttäen oli tuo lurjus kaupannut
luvattomia Venäjän tavaroita ympäri Oriveden ja kuka tiesi, vaikka
lienee pistäytynyt itse Savonlinnan kaupungissakin kauppoja tekemässä.
Ensin oli mies tullut näköisälle jumalankuvineen ja lupakirjoineen,
narrannut tullimiehet huolettomiksi ja sitten oli vasta hakenut
piilopaikastaan esille oikeat tavaransa ja aloittanut kaupanteon.
Liperin pokostakylässäkin hän oli myydä sujuttanut kirkkorannassa
tavaroitaan, sinne olivat juosseet sekä ruotsin papin että ryssän papin
sanankuulijat kesken kirkonmenojen ostamaan juhtinahkaa ja kankaita.
Papit saivat lopuksi saarnata ja pomiloida tyhjille seinille!
Kirjeensä lopussa oli valittaja tiedustanut, että mitenkä täältä
annettiin todistuksia ja lupakirjoja moisille veijareille? Siinäpä
se, mitenkä täältä annettiin, siinä sai laamanni, mokoma lakiherra
näpsäyksen nenälleen! Hän tietysti lähetti kirjeestä tarkan
jäljennöksen Kajaanin konventille ja kertoi tarkoin, kenenkä käskystä
lupakirja oli annettu. Miten lienee laamanni puolustanut itseään, mutta
hänelle oli kuin olikin tästä virkaveljen valituskirjelmästä hiukan
hyötyä. Olivat lähettäneet Kajaanista tusinan vanhoja musketteja ja
leiviskän verran ruutia, jotta hän saisi aseistaa syksyn joutuessa
Lieksan kaupungin porvareja vaanimaan salasaksoja.
Hän oli jo kesäkäräjillä vaatinut tänne rakuunoita, mutta laamanni vain
hymyili hänelle ja selitti, että Kajaanissa oli liian vähän rakuunoita
tänne lähetettäviksi. No nyt hän luuli nolanneensa lakiherran ja
olipahan nyt jo irtautunut musketteja ja ruutia herrojen varastosta.
Ja olipa lähetetty aliupseerikin, vanha kersantti Pietari opettamaan
näiden aseiden käyttöä.
Ja nyt varustaa herra Henrikki Lieksan porvareja, muodostaa
jonkinlaista porvarikaartia taisteluun salasaksoja vastaan. Kersantti
Pietari äkseeraa miehiä ja herra Henrikki valvoo tiukasti näitä
harjoituksia, sillä tuo kersantti lurjus on suuri viinaratti ja
istuisi paljon mieluummin kaupunkisaaren krouvissa kuin koikkelehtisi
harjoituskentällä.
Tämän on sentään herra Henrikki saanut aikaan. Ja onpa hän saanut
tänä kesänä hiukan muitakin parannuksia pokostan ja Lieksan kaupungin
oloihin. Pokostan kirkkoherrankin on täytynyt muuttaa vakinaisesti
asumaan tänne Lieksaan. Jo kaksi vuotta sitten oli tämä kirkkoherra
nimitetty itsensä kreivin toimesta, mutta aluksi oli prelaatti
asettunut Nurmekseen, kun siellä oli paras osa pokostan luterilaista
väestöä ja siellä oli vanhastaan myös hyvä papinpuustelli, vieläpä
oikea kirkkokin.
Kreivin selkeä tahto oli kuitenkin, että uuden kirkkoherran piti
asua Lieksassa; kaupunkikylässä, ja herra Henrikki on nyt saanut
toteutetuksi tämän tahdon. Prelaatille ostettiin kesäkäräjillä
virkataloksi hyvä karjalaistalo tuosta Lieksanjoen toiselta puolelta,
vastapäätä herra Henrikin virkataloa. Siellä asuu nyt kirkkoherra
Anders Cajanus ja saarnata paukuttelee joka sunnuntai kaupungin
käräjätuvassa.
Uusi prelaatti onkin kaikin puolin herra Henrikin mielen mukainen,
kiivas oikeaoppisen luterilaisuuden esitaistelija. Nurmeksessa ei
hänen papillisista avuistaan ollut paljoakaan hyötyä, toista on täällä
Lieksassa, vanhassa karjalaispesässä. Täällä saattoi kirkkoherra Anders
istuttaa jalkapuussa karjalaislurjuksia, jos eivät nöyrästi saapuneet
luterilaisen pääpapin saarnoja kuulemaan. Piru vie, karjalaisrahvas sai
vähitellen oppia kuuliaisuuteen ja oikeaan kirkkokuritukseen!
Tämän kaiken on herra Henrikki saanut aikaan ja hän pitää sitä
melkoisena edistysaskeleena Pielisen pokostan oloissa.
Mutta se hänen porvarikaartinsa, se on vielä tärkeämpi. Sen taistelusta
riippuu paljon... herra Henrikin pormestarin viitta!
Se viitta on luvattu hänelle jo aikoja sitten, mutta vieläkään ei sitä
ole annettu. Viimeksi kesäkäräjillä oli jälleen puhetta pormestarin ja
raatimiesten nimittämisestä, mutta laamanni lykkäsi yhä tuon nimityksen
seuraaviin käräjiin. Pielis-Brahean kaupungissa oli muka vielä liian
vähän porvareja ja markkinatkin olivat mitättömän pienet, mitäpä mokoma
kaupunki teki pormestarilla ja raatimiehillä. Sai ensin kasvaa ja
vaurastua!
Se laamanni, lakiherra, ei suosinut herra Henrikkiä ja siitäpä johtui
koko viivyttely. Yhtenään se koki etsiä ja kaivella herra Henrikin
vanhoja ja uusia syntejä, milloin teki muistutuksia karjalaisrahvaan
ruoskimisesta, milloin moitti häntä palkkajyviensä kannossa tekemistä
laittomuuksista. Löysi se lakiherra muistuttamisen syytä, mutta olipa
herra Henrikkikin saanut nyt kerran näpsäytetyksi lakiherraa nenälle.
Jopas lähettivät musketteja ja ruutia!
Herra Henrikki on vannonut kipenöivän valan, että vielä hän hankkisi
Lieksan kaupunkiin rakuunoitakin. Niitä odotellessaan hän harjoittaa ja
varustaa porvarikaartiaan.
Sen miehistöön kuuluu ensiksi porvari Mathias Iivarinpoika, puolikuuro
ukon rahjus, Kajaanista Lieksaan muuttanut suolasaksa. Tuskin lie
porvari Mathias Lieksassa ollessaan vielä myynyt edes puolta tynnyriä
suoloja ja siitä on ukko kovin kiukustunut Pankajärven miehille.
Äkseeraa musketilla ampumista kostaakseen luvallisen elinkeinonsa
kärsimän hallan.
Kaartin hakamiehiä on porvari Mooses Nykyri, entinen nurmekselainen
lautamies. Aikanaan hän on ollut hyvä uudisviljelijä, oikea korven
raivaaja, mutta leskimieheksi jäätyään ihastui herra Henrikin
houkutuksiin ja jätti Nurmeksen Ylikylässä olevan uudispaikkansa
veljelleen. Vanhoilla päivillään läksi Mooses helpolla rikastumaan,
irroitti juurensa oikeasta maaperästään ja kapusi porvarin säätyyn,
raudan ja nahkan kauppiaaksi. Hän on ollut saita elinikänsä ja
nyt hän on muuttunut oikeaksi kitupiikiksi. Ja kun herra Henrikki
on luvannut tehdä hänestä raatimiehenkin, unelmoi Mooses Lieksan
kaupungin kasvamista ja äkseeraa herra Henrikin kaartissa kyntövaolla
kangistuneita koipiaan.
Vielä on kaartissa muitakin taattuja miehiä. On rättäri Sipo
Meriläinen, liukas herrojen kumartelija, on porvari Iisakki Kauppinen,
hyvänsävyinen hölmö, jonka kaunis emäntä rikkoo julkeasti avioliiton
pyhyyttä. Herra Henrikin kuiskaillaan kähmivän tämän kaartilaisensa
kotona sillä aikaa, kun mies istuu musketti kourissa salasaksoja
vaanimassa herra Henrikin saunan luona.
Jonkinlaisena alikapteenina on kaartissa kiukusta rätisevä viskaali
Pentti ja korpraalikseen on herra Henrikki ylentänyt seppä Jyrki
Lehikoisen, saman veijarin, joka sai Pankajärvellä hyvän muiston
Hilipan karhukeihäästä. Nyt on musta ruotsi jo melkein tointunut
ankarasta haavastaan, jäykkä sisunsa lie pelastanut hänet henkiin. No,
aivan tointuneeksi ei häntä voi sanoa, musta Jyrki rykii ja röhisee,
niin kuin keuhkot olisivat vielä vallan repaleina, välistä syljeskelee
vertakin. Herra Henrikki on palkkioksi vanhoista ansioista toimittanut
hänet Lieksan kaupunkiin sepäksi ja asemestariksi ja hammasta purren
valmistautuu musta ruotsi kostamaan Pankajärven miehille vanhoja
kalavelkojaan.
Varmaa on, että ken hyvänsä näistä kaartin miehistä ampuisi silmän
rävähtämättä jykevällä musketillaan ammottavan reijän nuoren Hilipan
rintaluihin, jos kohdalle sattuisi. Jo monena elokuun yönä ovat he
pitäneet vartiota herra Henrikin saunan luona. On saatu tietää Hilipan
jo palanneen kesäiseltä kauppamatkaltaan ja nyt odotetaan hänen
yrittävän suolaveneiden kuljettamista Pieliseen. Sitä nyt vaanitaan
vartiovuoroja vaihdellen. Välistä käyvät liukas rättäri ja rätisevä
tullimies vakoilumatkalla Pankakoskella asti ja näiden vakoilumatkojen
jälkeen hälytetään tavallisesti koko kaarti aseisiin.
Kerran luulivat herra Henrikin kaartilaiset jo yllättäneensä Hilipan.
Muutamana pilvisenä ja pimeänä yönä kuului joelta polskimista, niin
kuin olisi melalla loiskuteltu vettä, ja sitten nähtiin mustan otuksen
lipuvan äänettömästi vedenpinnalla.
— Suolavene! kuiskasi vapisevalla äänellä rättäri, joka oli
ensimmäisenä keksinyt kummituksen.
Enempää aprikoimatta komensi viskaali Pentti kaartinsa ampumaan ja pian
kuuluttivat jymisevät musketin pamahdukset öisen taistelun alkaneen.
Sinä yönä pelkäsi Brita hirveästi. Valvoi ja vapisi koko yön
neitsytpirtissään ja luuli Hilipan jo tulleen ammutuksi reikiä
täyteen. Mutta aamun valjettua setvisi taistelun tulos: nähtävästi oli
Hilippa lurjus vielä pelastunut ehein nahoin, sen sijaan oli tullut
ammutuksi kirkkoherra Andersin musta härkä, kaksivuotias mullikka.
Todennäköisesti oli härkä kyllästynyt omaan vakinaiseen haaremiinsa
ja päätti pistäytyä luvattomille retkille herra Henrikin apilaspellon
puolelle, mutta joutui tällä matkallaan tekemisiin herra Henrikin
kaartin kanssa ja sai hengellään sovittaa ajattelemattoman nuoruuden
hairahduksensa.
Härän kuolema aiheutti jälkiselvittelyjä ja hiukan nauruakin, ja
seuraavana yönä olivat kaartilaiset poissa vartiopaikaltaan.
Myöhemmin saatiin tietää, että juuri sinä yönä oli solunut jokea
alas useampia suolaveneitä. Hilippa veijari oli pitänyt varansa
ja valvoi kaartin nukkuessa. Olipa vielä ohimennen pistäytynyt
kaupunkisaarellakin, siellä oli hän kolistellut puolikuuron porvari
Mathiaksen ovea ja tiedustanut tältä, haluaisiko porvari Mathias ehkä
täydentää suolavarastoaan.
Kokonaisen päivän herra Henrikki ärisi ja sadatteli tätä kuulumatonta
julkeutta. Sitten hän läksi kesken kiireitten Kajaaniin jättäen
kaartinsa syökärin komennossa jatkamaan toivotonta taistelua.
Hilipan retkistä saatiin edelleen ärsyttäviä viestejä. Milloin oli
hänet nähty Pielisen selällä soutamassa suolavenettään, milloin hän oli
ilmestynyt Nurmeksen kirkkorantaan kauppaamaan Vienan suolaa ja ryssän
juhtinahkaa.
Kerran hän teki syökärille ikävämmänkin kepposen. Oli jälleen saatu
kuulla Hilipan kulkeneen alas Pieliseen ja lähteneen soutamaan
Nurmekseen päin. Viskaali Pentti lähti Jyrki sepän, porvari Mooseksen
ja rättärin seurassa tavoittamaan häntä kiinni. Yön ajaksi nousivat
vaaniskelijat keskellä Pielistä olevaan Ristisaareen säätä pitämään;
siinä oli rantakivillä suuri, valkoinen risti, karjalaisrahvaan
pystyttämä tienviitta aavojen ulapoiden keskellä. Sen juurella pitivät
miehet tulta ja nukahtivat.
Mutta aamulla huomasivat he veneensä kadonneen. Ja veneen mukana olivat
menneet musketit, ruudit, eväät, kaikki tyyni. Hilippa veijari oli ne
varastanut yön aikana, liekö sattunut olemaan samalla saarella vai
lieneekö yöllä osunut paikalle.
Kun miehet parhaallaan haikailivat veneensä häviämistä, ilmestyi
Hilippa omine veneineen näkyviin ja ilmoitti löytäneensä tuuliajolta
suuren veneen, jossa oli vahvasti kaikenlaisia sotatarpeita. Oliko se
mahdollisesti heidän veneensä?
Syökärin rätisevä sadatustulva ilmaisi Hilipan arvelun oikeaksi ja
silloin hän pakisi hyväntahtoisesti:
— Koetin soutaa venettä takaisin, ka en yksinäni jaksanut soutaa kahta
venettä. Myötätuuli vei tuonne naapurisaareen, sieltä löydätte veneen
kaikkine tavaroineen. Teloille vedin veneen ja nahkasilla peittelin
tavarat, jotta ei ruuti pääsisi kastumaan sateessa!
Niin meni Hilippa menojaan. Neuvoi vielä lähtiessään, että he voisivat
pomiloida siinä ristin juurella, jos aikansa kävisi ikäväksi. Tosin
oli se risti karjalaisrahvaan pystyttämä ja he olivat vääräuskoisia
ja kaiken lisäksi luultavasti suuria syntisäkkejä, vaan ehkäpä Isä
Jumala kuulisi heidänkin rukouksensa, jos syökäri jättäisi vähemmäksi
sadattelunsa!
Kolme vuorokautta sai viskaali Pentti miehineen värjötellä autiolla
saarella, ennen kuin Viensuun kylän nuottamiehet osuivat paikalle heitä
pelastamaan. Heidän veneensä löytyi todella Hilipan neuvomalta saarelta
kauniisti teloille vedettynä. Kaikki tavarat olivat siinä tallella
visusti nahkapeitteen alle aseteltuina.
Surkeassa kunnossa palasivat miehet vainomatkaltaan ja tämä tapaus
herätti jälleen naurua, vieläpä paljon enemmän kuin pappilan härän
sortuminen.
Mutta Hilippa veijarin kauppamatkat menestyivät kaikesta päättäen
erinomaisen hyvin. Hän varusti koko Pielisen ympäristön suolalla
hyvinkin vuodeksi eteenpäin. Lieksan kaupungin porvareille jäi todella
mainiota aikaa äkseeratakseen musketilla ampumista.