VIII.

Yö on aika viileä, kevätkesän valju yö. Herra Henrikin virkatalon

pihamaalla on jo hyvän aikaa vallinnut täydellinen hiljaisuus ja

hiljaista on tuolla kaupunkisaarellakin. Vain sorsaparvi närisee saaren

rantaruohokossa ja vedenpinnan yläpuolella häilyy hieno usvaverho, niin

hatara ja ohut, että sen yön vaaleassa hämyssä juuri ja juuri huomaa.

Nyt liikahti jokin ovi herra Henrikin kartanolla, narahti tai kolahti

sen verran, että sen yön hiljaisuudessa saattoi parahiksi kuulla.

Se kolahdus kuului tuolta aittarivin ulkopäästä. Siellä oli Britan

neitsytpirtti, kokonaan erillään muusta asuinrakennuksesta, saunatien

puolella.

Varjon tavoin liukuu Brita oven raosta kesäyön hämyyn. Hän pysähtyy

tupasensa nurkkavierelle kuuntelemaan ja puristaa hartioilleen

kääräisemäänsä huivia tiukemmalle. Hän näyttää värisevän yön

viileydessä ja Britan posketkin ovat tuiki kalpeat, mutta tuo kalpeus

ja tuo väriseminen saattoivat johtua muustakin kuin yön viileydestä.

Brita kuulee sorsaparven närinän kaupunkisaaren rannasta ja näkee

vedenpinnalla häilyvän usvaverhon. Hän silmää saunatietä varjostaviin

koivuihin ja pihlajapehkoihin ja sitten asuinrakennuksen puolelle.

Rakennuksen päässä Britaa lähimpänä on hänen isänsä suuri virkahuone;

sen seinissä on tähän aikaan säätyläisilläkin vielä tavallisten

luukkuakkunoiden sijasta pienet lasiruudut. Ne ovat vihreätä lasia ja

välähtelevät kesäyön hämyssä Britan silmiin niin oudon ilkeästi...

aivan kuin olisi isä siellä lasin takana ärähdellyt ja rypistänyt

tuimistuneena kulmiaan.

Britan tarvitsi ottaa vain pari pitkää ja nopeata harppausta

päästäkseen ensimmäisen saunatien vierellä kasvavan pihlajapehkon

varjoon, mutta nämä harppaukset kysyivät voimia. Aukealta suojaan

päästyään Brita vapisi uupumuksesta, raskas puutumus valui hänen

jäseniinsä, hän horjahteli ja hänen täytyi nojata koivun kylkeen, jotta

ei olisi kaatunut kosteaan heinikkoon. Sydänalassa ja päässäkin tuntui

niin kummalliselta, Brita tuskin tunsi itseään eikä tiennyt, mitä teki.

Oliko hän todellakin Brita Henrikintytär... ylpeä ruotsi? Ja minne hän

olikaan nyt menossa... varkaan tavoin hiipimässä?

Häpeän rusoitus värjää hänen kalvakoita kasvojaan. Kuitenkin hän horjuu

eteenpäin, puulta puulle kulkien, ja kokee vahvistaa itseään sillä

ajatuksella, että tuskinpa saunan luona oli kukaan häntä odottamassa.

Ja hän kaipasi yön raikasta viileyttä, hän kaipasi sitä selvittääkseen

sekavia ajatuksiaan. Mikäpä esti hänen siis menemästä saunan luo,

siellä hän istahtaisi saunan nurkkavierelle veden viileyteen ja

levähtäisi siinä.

Hitaasti hän kulkee, pysähtelee ja kuuntelee varmistuen yhä

täydellisemmin, ettei saunan luona odottanut häntä kukaan. Jos lie joku

käynytkin siinä, niin varmaan oli jo aikoja sitten soutanut tiehensä,

sillä johan oli yötä kulunut pari pitkää tiimaa... niin hirveän pitkää

Britan mielestä!

Saunarannassa oli kuitenkin odottaja. Muutamien askelten päässä

saunasta kasvoi rantaäyräällä suuri raitapehko ja sen alla istui

Hilippa pienessä veneessä. Hän liikahti hiukan ja nyökkäsi äänettömän

tervehdyksen Britalle. Ei puhunut sanaakaan, ei edes moittinut Britaa

siitä, että tämä oli antanut hänen odottaa niin kauan.

Eikä Britakaan puhunut mitään, vain hätäiseltään katsahti Hilippaan

ja painoi päänsä alas syvän punan värjätessä kalpeita poskiaan. Niin

hän kulki viimeiset askelet odottajan luo, pää kumarassa... aivan kuin

nöyrtyneenä. Ja Hilippa otti hänet vastaan hellävaroen, nosti hänet

voimakkain käsivarsin veneensä perätuhdolle ja asettui itse keskelle

soutamaan.

Niin vei Hilippa, huoleton ja yltiöpää karjalaisbriha, markkinakisoihin

Brita Henrikintyttären... vei salasaksa mukanaan ylpeän ruotsin!

Markkinakisat kokkokallion luona olivat jo aikoja sitten alkaneet,

mutta tuskinpa he niitä muistivatkaan. He soutelevat hitaasti, ensin

virtaa ylöspäin, pysytellen koko ajan rantapuolella, jossa virran

vastustus oli heikompaa. Taisivat he kulkea kisapaikan ohitsekin ja

Hilippa lepuutti siinä airojaan, mutta kun Brita ei puhunut mitään

kisapaikalle lähtemisestä, jatkoi hän jälleen soutuaan.

He kulkevat pitkin rantoja, kiertävät lahdenpoukamia. Sorsaparvia

räpistelee lentoon heidän veneensä kokan edestä ja Britan mieleen

tulivat ne keväällä jäidenlähdön aikana näkemänsä joutsenet. Hän kysyi

Hilipalta, oliko siellä Pankajärvessä vielä joutsenia?

— Ka mikäpä olisi ne meidän vesiltä pois karkoittanut! pakisee Hilippa

pehmeästi.

Ja sitten hän kertoo joutsenien elelemisestä Pankajärvessä ja paljon

muutakin hän kertoo kauniista kotijärvestään. Hilippa pakisee

tasaisesti ja pehmeästi ja Brita kuuntelee, kuuntelee kenties enemmän

Hilipan ääntä kuin hänen kertomustaan. Tuo karjalaisrahvaan puhetapa

oli Britan mielestä aina ollut niin pehmeää ja miellyttävää ja Hilipan

syvä, miehekäs ääni kuulosti tällä kertaa tavallistakin pehmeämmältä.

Se soveltui hyvin yhteen tämän kesäyön rauhan kanssa.

Vähitellen alkoi Brita tuntea olonsa tuiki turvalliseksi Hilipan

veneessä. Hilippa näytti paljon muuttuneen talvesta lähtien, paljon

miehistyneen. Kaunis, kiherä parta verhosi nyt somana ja tasaisena

Hilipan voimakasta leukaa ja suun ympärystää, se teki Hilipan kasvot

niin kypsiksi ja miehekkäiksi. Ja näiden kasvojen ilmekin oli toinen

kuin silloin talvella, niin ainakin Britasta näytti. Poissa oli Hilipan

huulilta tuo ylimielinen hymykin, joka oli aina ärsyttänyt Britaa.

Hymyilihän Hilippa nytkin, mutta tuo hymy oli aivan toisenlaista, yhtä

pehmeää kuin Hilipan pakinakin. Hilippa oli kaikin puolin kesympi

kuin tavallisesti ja Brita alkoi itsekseen ihmetellä, mitenkä hän oli

toisinaan voinut pelätä tätä miestä... vielä tänä iltanakin. Hän oli

todella kulkenut silmät ummessa, kun ei ollut aikaisemmin huomannut

tätä kesyä ja tasaista puolta Hilipassa, tätä Hilipan oikeata luonnetta!

Brita taisi joutua hiukan hämilleen muistaessaan, miten hän oli

harmistunut, kun Hilippa pyysi häntä mukaansa markkinakisoihin. Liekö

Hilippakin huomannut tuon Britan hämillään olon, hänen äänensä muuttui

vieläkin pehmeämmäksi. Niin ainakin Britan korviin kuulosti.

Aamu oli jo valkenemassa ja nyt lipuivat he jo virtaa alaspäin. Hilippa

lepuutti airojaan ja antoi purtensa keinua virran mukana. Silloin

huomasi Brita leveällä joella vastavirtaan tulevan veneen. Se oli

upouusi vene, yhden ainoan miehen soutama, ja keskellä venettä oli

kaksi korkeata puuarkkua, jotka Brita muisteli päivällä nähneensä

Hilipan veneessä. Ja eikös tuo kaunistekoinen venekin ollut sama,

Hilipan vene?

Kun Hilippa huomasi matkatoverinsa tunteneen veneen, virkahti hän

naurahtaen:

— Riiko serkkuni siinä menee. Näkyy saaneen jo tarpeekseen Lieksan

markkinoista, huonosti lie vedellyt kotijumalaisten kauppa!

— Ja viekö hän noita tavaroita nyt takaisin Pankajärvelle? kysyy Brita.

Hilippa pudisti päätään ja nauroi jälleen.

— Emme lähde takaisin Pankajärvelle, lähdemme alaspäin... Pielisjoelle!

Liperin pokostalle menemme kauppaa tekemään ja ehkä muuannekin.

Hän kaivoi poveltaan saamansa lupapaperin ja ojensi sen Britalle.

— Tästä näet, että lähdemme luvallisille kaupoille! pakisi hän

huolettomasti. — Syökäri ei mielinyt antaakaan tätä paperia ja tokko

taattosikaan olisi antanut, vaan sepä kolmas herra käski antamaan. Ja

nyt lähden minä kaupoille valtojen luvalla!

Brita näki paperista, minkä tavaroiden kauppaa lupa koski ja

ojentaessaan lupakirjan takaisin kysyi epäilevästi:

— Ja etkö ota tällä kertaa mukaasi mitään muuta tavaraa kuin nuo

paperissa mainitut arkulliset?

Hilippa nauroi vain eikä vastannut mitään Britan nenäkkääseen

kysymykseen. Brita mieli jo närkästyä, tuosta naurusta vilahti entinen

Hilippa, yltiöpää karjalainen. Hän mieli jälleen ruveta pitämään

parannussaarnaa Hilipalle, mutta luopui sentään aikeestaan tällä

kertaa. Sydämensä syvyydessä hän kuitenkin teki pyhän lupauksen, että

kerran hän käännyttäisi Hilipan mielen. Brita oli varma, että Hilippa

menestyisi yhtä hyvin muissakin tehtävissä kuin kauppatoimissa,

Hilippa menestyisi mainiosti missä hyvänsä ja hänpä ohjaisi kerran

Hilipan muuhun... uudisviljelijäksi tai mihin tahansa. Niin voisi

Hilippa paljon paremmalla menestyksellä puolustaa karjalaisten asiaa

ja sitä asiaa halusi Britakin tukea... sorrettujen ja ahdistettujen

karjalaisten asiaa!

Brita aivan vavahteli sisäisestä innostuksesta. Niin, hän auttaisi

Hilippaa, neuvoisi ja ohjaisi tätä uljasta miestä... kasvattaisi tämän

miehen kerrassaan uudeksi ja väkeväksi heimonsa asian puoltajaksi.

Mutta tällä kertaa sai Hilipan ohjaaminen jäädä... ei nyt vielä sopinut

Hilipan matkoista muistutella, jotta Hilippa ei häneen ennen aikojaan

työlästyisi!

Britan kotirantaan jouduttua Hilippa nosti hänet sylissään veneestä

maihin. Brita ei tätä vastustellut, sillä pitihän hänen jättää

itsestään hyvä muisto Hilipalle... parempi kuin silloin ensi kerralla.

Hilippa piti taivuttaa ensin hyvällä, kesytellä... vasta sitten alkaisi

Hilipan kasvattaminen uudeksi ihmiseksi!

Huumaantuneena, värisevin sydämin ja värisevin jäsenin jäi Brita

seisomaan rannalle Hilipan soutaessa virtaa ylöspäin. Aamun rusoitus jo

värjäili taivaan rantaa ja siitä Brita vihdoin muisti, että hänen oli

aika lähteä neitsytpirttiinsä hiukan nukahtamaan.

* * * * *

Samana aamuna, pari tiimaa myöhemmin, laski Hilippa tavaraveneineen

toisen kerran Lieksanjokea alas. Muut tavarakääröt oli aseteltu

taitavasti purren pohjalle ja niiden päällä kellottivat näkyvillä

nuo molemmat Solokoin luostariveljiltä ostetut arkun rumilaat.

Aamun aurinko paistoi täydeltä terältään pitkin virtaa ja sieltä

tuon sädehtivän valotulvan mukana tuli Hilipan upouusi pursi virran

liplattavilla laineilla keinuen. Hilippa itse seisoi perässä

ohjaamassa, Timo hoiteli etuteljolla airoja ja Riiko puuhaili keskellä

venettä purjepuuta pystyyn asetellen.

Kaupunkisaarella oli jo alkanut markkinahumu, veneitä kokoontui

sen rantaan, tullihuoneen ja krouvin vaiheilla kihersi mustanaan

markkinarahvasta. Siellä väkijoukossa jo räsähteli viskaali Penttikin

vaatien uusilta tulokkailta kreivillisiä tulliaprakoitaan.

Kaupunkisaaren kohdalla Hilippa käski Timon lakata soutamasta ja huutaa

huikkasi kovalla äänellä:

— Hei, viskaali Pentti, vieläkö pitänee minun tulla toistamiseen

näyttämään tavaroitani?

Viskaali Pentti hätkähti, tähysi kädellä silmiään varjostaen aamuvalon

häikäisemälle joelle ja kun vihdoin tunsi, kenen pursi siellä oli,

kysäisi hän tuimistuneena:

— Mitä hän sieltä huutelee, senkin veijari?

— Ka sitäpä huhuilen ja kyselen, että pitäneekö minun soutaa

toistamiseen tavaroitani näyttämään?

— Mene pikenä ja tulena kiehuvaan helvettiin! räsähti syökäri.

— Ka oma on asiasi! Kun et välitä katsomisesta, niin menemme

näyttämättä. Souda, Timo ystäväni!

Timo ei odottanut toista käskyä. Hilippa viittoi kädellään hyvästiksi

ja hyvää kyytiä läksi pursi painumaan Pielisen selälle. Pentti viskaali

vielä räsähti muutamia kuivia sadatuksia menijöiden jälkeen.

Niin alkoi Hilipan uusi kauppamatka. Hänellä oli nyt taskussaan

lupakirja ja hän tietäisi sitä kyllä käyttää oikealla tavalla.

Ylimielinen hymy väikkyi hänen huulillaan, mutta kun hän muisti eronsa

Britasta, pehmeni tuo hymy ja Hilipan uneksiva katse tähyili kaukaa

siintäviä Kolinvaaroja.

Samaan aikaan uneksui Brita neitsytpirtissään, että hän oli jo saanut

käännytetyksi Hilipan paremmalle tielle!

Kreivin kaupunki 1 · 第 10 / 18 题