Yö on aika viileä, kevätkesän valju yö. Herra Henrikin virkatalon
pihamaalla on jo hyvän aikaa vallinnut täydellinen hiljaisuus ja
hiljaista on tuolla kaupunkisaarellakin. Vain sorsaparvi närisee saaren
rantaruohokossa ja vedenpinnan yläpuolella häilyy hieno usvaverho, niin
hatara ja ohut, että sen yön vaaleassa hämyssä juuri ja juuri huomaa.
Nyt liikahti jokin ovi herra Henrikin kartanolla, narahti tai kolahti
sen verran, että sen yön hiljaisuudessa saattoi parahiksi kuulla.
Se kolahdus kuului tuolta aittarivin ulkopäästä. Siellä oli Britan
neitsytpirtti, kokonaan erillään muusta asuinrakennuksesta, saunatien
puolella.
Varjon tavoin liukuu Brita oven raosta kesäyön hämyyn. Hän pysähtyy
tupasensa nurkkavierelle kuuntelemaan ja puristaa hartioilleen
kääräisemäänsä huivia tiukemmalle. Hän näyttää värisevän yön
viileydessä ja Britan posketkin ovat tuiki kalpeat, mutta tuo kalpeus
ja tuo väriseminen saattoivat johtua muustakin kuin yön viileydestä.
Brita kuulee sorsaparven närinän kaupunkisaaren rannasta ja näkee
vedenpinnalla häilyvän usvaverhon. Hän silmää saunatietä varjostaviin
koivuihin ja pihlajapehkoihin ja sitten asuinrakennuksen puolelle.
Rakennuksen päässä Britaa lähimpänä on hänen isänsä suuri virkahuone;
sen seinissä on tähän aikaan säätyläisilläkin vielä tavallisten
luukkuakkunoiden sijasta pienet lasiruudut. Ne ovat vihreätä lasia ja
välähtelevät kesäyön hämyssä Britan silmiin niin oudon ilkeästi...
aivan kuin olisi isä siellä lasin takana ärähdellyt ja rypistänyt
tuimistuneena kulmiaan.
Britan tarvitsi ottaa vain pari pitkää ja nopeata harppausta
päästäkseen ensimmäisen saunatien vierellä kasvavan pihlajapehkon
varjoon, mutta nämä harppaukset kysyivät voimia. Aukealta suojaan
päästyään Brita vapisi uupumuksesta, raskas puutumus valui hänen
jäseniinsä, hän horjahteli ja hänen täytyi nojata koivun kylkeen, jotta
ei olisi kaatunut kosteaan heinikkoon. Sydänalassa ja päässäkin tuntui
niin kummalliselta, Brita tuskin tunsi itseään eikä tiennyt, mitä teki.
Oliko hän todellakin Brita Henrikintytär... ylpeä ruotsi? Ja minne hän
olikaan nyt menossa... varkaan tavoin hiipimässä?
Häpeän rusoitus värjää hänen kalvakoita kasvojaan. Kuitenkin hän horjuu
eteenpäin, puulta puulle kulkien, ja kokee vahvistaa itseään sillä
ajatuksella, että tuskinpa saunan luona oli kukaan häntä odottamassa.
Ja hän kaipasi yön raikasta viileyttä, hän kaipasi sitä selvittääkseen
sekavia ajatuksiaan. Mikäpä esti hänen siis menemästä saunan luo,
siellä hän istahtaisi saunan nurkkavierelle veden viileyteen ja
levähtäisi siinä.
Hitaasti hän kulkee, pysähtelee ja kuuntelee varmistuen yhä
täydellisemmin, ettei saunan luona odottanut häntä kukaan. Jos lie joku
käynytkin siinä, niin varmaan oli jo aikoja sitten soutanut tiehensä,
sillä johan oli yötä kulunut pari pitkää tiimaa... niin hirveän pitkää
Britan mielestä!
Saunarannassa oli kuitenkin odottaja. Muutamien askelten päässä
saunasta kasvoi rantaäyräällä suuri raitapehko ja sen alla istui
Hilippa pienessä veneessä. Hän liikahti hiukan ja nyökkäsi äänettömän
tervehdyksen Britalle. Ei puhunut sanaakaan, ei edes moittinut Britaa
siitä, että tämä oli antanut hänen odottaa niin kauan.
Eikä Britakaan puhunut mitään, vain hätäiseltään katsahti Hilippaan
ja painoi päänsä alas syvän punan värjätessä kalpeita poskiaan. Niin
hän kulki viimeiset askelet odottajan luo, pää kumarassa... aivan kuin
nöyrtyneenä. Ja Hilippa otti hänet vastaan hellävaroen, nosti hänet
voimakkain käsivarsin veneensä perätuhdolle ja asettui itse keskelle
soutamaan.
Niin vei Hilippa, huoleton ja yltiöpää karjalaisbriha, markkinakisoihin
Brita Henrikintyttären... vei salasaksa mukanaan ylpeän ruotsin!
Markkinakisat kokkokallion luona olivat jo aikoja sitten alkaneet,
mutta tuskinpa he niitä muistivatkaan. He soutelevat hitaasti, ensin
virtaa ylöspäin, pysytellen koko ajan rantapuolella, jossa virran
vastustus oli heikompaa. Taisivat he kulkea kisapaikan ohitsekin ja
Hilippa lepuutti siinä airojaan, mutta kun Brita ei puhunut mitään
kisapaikalle lähtemisestä, jatkoi hän jälleen soutuaan.
He kulkevat pitkin rantoja, kiertävät lahdenpoukamia. Sorsaparvia
räpistelee lentoon heidän veneensä kokan edestä ja Britan mieleen
tulivat ne keväällä jäidenlähdön aikana näkemänsä joutsenet. Hän kysyi
Hilipalta, oliko siellä Pankajärvessä vielä joutsenia?
— Ka mikäpä olisi ne meidän vesiltä pois karkoittanut! pakisee Hilippa
pehmeästi.
Ja sitten hän kertoo joutsenien elelemisestä Pankajärvessä ja paljon
muutakin hän kertoo kauniista kotijärvestään. Hilippa pakisee
tasaisesti ja pehmeästi ja Brita kuuntelee, kuuntelee kenties enemmän
Hilipan ääntä kuin hänen kertomustaan. Tuo karjalaisrahvaan puhetapa
oli Britan mielestä aina ollut niin pehmeää ja miellyttävää ja Hilipan
syvä, miehekäs ääni kuulosti tällä kertaa tavallistakin pehmeämmältä.
Se soveltui hyvin yhteen tämän kesäyön rauhan kanssa.
Vähitellen alkoi Brita tuntea olonsa tuiki turvalliseksi Hilipan
veneessä. Hilippa näytti paljon muuttuneen talvesta lähtien, paljon
miehistyneen. Kaunis, kiherä parta verhosi nyt somana ja tasaisena
Hilipan voimakasta leukaa ja suun ympärystää, se teki Hilipan kasvot
niin kypsiksi ja miehekkäiksi. Ja näiden kasvojen ilmekin oli toinen
kuin silloin talvella, niin ainakin Britasta näytti. Poissa oli Hilipan
huulilta tuo ylimielinen hymykin, joka oli aina ärsyttänyt Britaa.
Hymyilihän Hilippa nytkin, mutta tuo hymy oli aivan toisenlaista, yhtä
pehmeää kuin Hilipan pakinakin. Hilippa oli kaikin puolin kesympi
kuin tavallisesti ja Brita alkoi itsekseen ihmetellä, mitenkä hän oli
toisinaan voinut pelätä tätä miestä... vielä tänä iltanakin. Hän oli
todella kulkenut silmät ummessa, kun ei ollut aikaisemmin huomannut
tätä kesyä ja tasaista puolta Hilipassa, tätä Hilipan oikeata luonnetta!
Brita taisi joutua hiukan hämilleen muistaessaan, miten hän oli
harmistunut, kun Hilippa pyysi häntä mukaansa markkinakisoihin. Liekö
Hilippakin huomannut tuon Britan hämillään olon, hänen äänensä muuttui
vieläkin pehmeämmäksi. Niin ainakin Britan korviin kuulosti.
Aamu oli jo valkenemassa ja nyt lipuivat he jo virtaa alaspäin. Hilippa
lepuutti airojaan ja antoi purtensa keinua virran mukana. Silloin
huomasi Brita leveällä joella vastavirtaan tulevan veneen. Se oli
upouusi vene, yhden ainoan miehen soutama, ja keskellä venettä oli
kaksi korkeata puuarkkua, jotka Brita muisteli päivällä nähneensä
Hilipan veneessä. Ja eikös tuo kaunistekoinen venekin ollut sama,
Hilipan vene?
Kun Hilippa huomasi matkatoverinsa tunteneen veneen, virkahti hän
naurahtaen:
— Riiko serkkuni siinä menee. Näkyy saaneen jo tarpeekseen Lieksan
markkinoista, huonosti lie vedellyt kotijumalaisten kauppa!
— Ja viekö hän noita tavaroita nyt takaisin Pankajärvelle? kysyy Brita.
Hilippa pudisti päätään ja nauroi jälleen.
— Emme lähde takaisin Pankajärvelle, lähdemme alaspäin... Pielisjoelle!
Liperin pokostalle menemme kauppaa tekemään ja ehkä muuannekin.
Hän kaivoi poveltaan saamansa lupapaperin ja ojensi sen Britalle.
— Tästä näet, että lähdemme luvallisille kaupoille! pakisi hän
huolettomasti. — Syökäri ei mielinyt antaakaan tätä paperia ja tokko
taattosikaan olisi antanut, vaan sepä kolmas herra käski antamaan. Ja
nyt lähden minä kaupoille valtojen luvalla!
Brita näki paperista, minkä tavaroiden kauppaa lupa koski ja
ojentaessaan lupakirjan takaisin kysyi epäilevästi:
— Ja etkö ota tällä kertaa mukaasi mitään muuta tavaraa kuin nuo
paperissa mainitut arkulliset?
Hilippa nauroi vain eikä vastannut mitään Britan nenäkkääseen
kysymykseen. Brita mieli jo närkästyä, tuosta naurusta vilahti entinen
Hilippa, yltiöpää karjalainen. Hän mieli jälleen ruveta pitämään
parannussaarnaa Hilipalle, mutta luopui sentään aikeestaan tällä
kertaa. Sydämensä syvyydessä hän kuitenkin teki pyhän lupauksen, että
kerran hän käännyttäisi Hilipan mielen. Brita oli varma, että Hilippa
menestyisi yhtä hyvin muissakin tehtävissä kuin kauppatoimissa,
Hilippa menestyisi mainiosti missä hyvänsä ja hänpä ohjaisi kerran
Hilipan muuhun... uudisviljelijäksi tai mihin tahansa. Niin voisi
Hilippa paljon paremmalla menestyksellä puolustaa karjalaisten asiaa
ja sitä asiaa halusi Britakin tukea... sorrettujen ja ahdistettujen
karjalaisten asiaa!
Brita aivan vavahteli sisäisestä innostuksesta. Niin, hän auttaisi
Hilippaa, neuvoisi ja ohjaisi tätä uljasta miestä... kasvattaisi tämän
miehen kerrassaan uudeksi ja väkeväksi heimonsa asian puoltajaksi.
Mutta tällä kertaa sai Hilipan ohjaaminen jäädä... ei nyt vielä sopinut
Hilipan matkoista muistutella, jotta Hilippa ei häneen ennen aikojaan
työlästyisi!
Britan kotirantaan jouduttua Hilippa nosti hänet sylissään veneestä
maihin. Brita ei tätä vastustellut, sillä pitihän hänen jättää
itsestään hyvä muisto Hilipalle... parempi kuin silloin ensi kerralla.
Hilippa piti taivuttaa ensin hyvällä, kesytellä... vasta sitten alkaisi
Hilipan kasvattaminen uudeksi ihmiseksi!
Huumaantuneena, värisevin sydämin ja värisevin jäsenin jäi Brita
seisomaan rannalle Hilipan soutaessa virtaa ylöspäin. Aamun rusoitus jo
värjäili taivaan rantaa ja siitä Brita vihdoin muisti, että hänen oli
aika lähteä neitsytpirttiinsä hiukan nukahtamaan.
* * * * *
Samana aamuna, pari tiimaa myöhemmin, laski Hilippa tavaraveneineen
toisen kerran Lieksanjokea alas. Muut tavarakääröt oli aseteltu
taitavasti purren pohjalle ja niiden päällä kellottivat näkyvillä
nuo molemmat Solokoin luostariveljiltä ostetut arkun rumilaat.
Aamun aurinko paistoi täydeltä terältään pitkin virtaa ja sieltä
tuon sädehtivän valotulvan mukana tuli Hilipan upouusi pursi virran
liplattavilla laineilla keinuen. Hilippa itse seisoi perässä
ohjaamassa, Timo hoiteli etuteljolla airoja ja Riiko puuhaili keskellä
venettä purjepuuta pystyyn asetellen.
Kaupunkisaarella oli jo alkanut markkinahumu, veneitä kokoontui
sen rantaan, tullihuoneen ja krouvin vaiheilla kihersi mustanaan
markkinarahvasta. Siellä väkijoukossa jo räsähteli viskaali Penttikin
vaatien uusilta tulokkailta kreivillisiä tulliaprakoitaan.
Kaupunkisaaren kohdalla Hilippa käski Timon lakata soutamasta ja huutaa
huikkasi kovalla äänellä:
— Hei, viskaali Pentti, vieläkö pitänee minun tulla toistamiseen
näyttämään tavaroitani?
Viskaali Pentti hätkähti, tähysi kädellä silmiään varjostaen aamuvalon
häikäisemälle joelle ja kun vihdoin tunsi, kenen pursi siellä oli,
kysäisi hän tuimistuneena:
— Mitä hän sieltä huutelee, senkin veijari?
— Ka sitäpä huhuilen ja kyselen, että pitäneekö minun soutaa
toistamiseen tavaroitani näyttämään?
— Mene pikenä ja tulena kiehuvaan helvettiin! räsähti syökäri.
— Ka oma on asiasi! Kun et välitä katsomisesta, niin menemme
näyttämättä. Souda, Timo ystäväni!
Timo ei odottanut toista käskyä. Hilippa viittoi kädellään hyvästiksi
ja hyvää kyytiä läksi pursi painumaan Pielisen selälle. Pentti viskaali
vielä räsähti muutamia kuivia sadatuksia menijöiden jälkeen.
Niin alkoi Hilipan uusi kauppamatka. Hänellä oli nyt taskussaan
lupakirja ja hän tietäisi sitä kyllä käyttää oikealla tavalla.
Ylimielinen hymy väikkyi hänen huulillaan, mutta kun hän muisti eronsa
Britasta, pehmeni tuo hymy ja Hilipan uneksiva katse tähyili kaukaa
siintäviä Kolinvaaroja.
Samaan aikaan uneksui Brita neitsytpirtissään, että hän oli jo saanut
käännytetyksi Hilipan paremmalle tielle!