Kesäkuun alussa varustautuvat Pankajärven miehet Vienaan suolamatkalle.
Silloin on Vannilan niemen ranta-aittojen luona touhua ja hälinää.
Totutun tavan mukaan kokoontuivat kaikki suolamiehet siihen tekemään
viimeisiä lähtövarustelujaan ja niin siinä nyt paikataan ja tervataan
veneitä, lujitetaan meloja ja sauvoimia, tarkastetaan kaikkia
matkakapineita.
Paraana taiturina veneiden varustamisessa on Hilipan Ignoi setä,
vakava ja hiljainen vanhapoika. Ignoi ei ole konsanaan kulkenut
kauppamatkoilla, vaan elelee kotimiehenä: kalastajana, kaskenpolttajana
ja venemestarina.
Kotimieheksi jäi nyt itse Kauro Vanninenkin. Hän on tämän kevättalven
aikana hiukan sairastellut ja nopeasti vanhentunut, näytti siltä kuin
nuo talviset tapahtumat olisivat riipaisseet pois maaperän Kauron
jalkojen alta. Hän tunsi lähteneensä luisumaan hautaa kohden eikä hän
enää halunnut lähteä suolamiesten johtajaksi.
Eikä Hilippakaan lähtenyt suolamatkalle. Hänellä oli omia
suunnitelmiaan, hän aikoi lähteä pitkälle kauppamatkalle Ruotsin
Karjalaan. Niin sai Vannilan sukutalon puolesta lähteä suolamiesten
matkaan Hilipan vanhempi veli Arhippa, vankka ja tasainen, jo
perheellinen mies. Arhippa olikin kuin luotu ohjaamaan suolavenettä
vaarallisissa koskinivoissa, aina hän oli ollut taattonsa mukana
kesäisillä matkoilla ja nyt lähti hän yksinään.
Tai ei aivan yksinään, hänen toverikseen sai lähteä hänen nuorin
veljensä, vielä keskenkasvuinen Lari poikanen, perheen kuopus. Ensi
kertaa pääsi Lari mukaan näin pitkälle matkalle ja niinpä olikin hän
kaikkia muita innokkaampi lähtö varusteluja tehtäessä. Touhussaan hän
juoksee edestakaisin venerannan ja eläntäpirtin väliä, kantaa veneisiin
eväskontteja ja nahkapeitteitä. Kaikkea hän kantaa veneisiin, pienen
kotijumalankin, pyhän Mukkulan, joka aina asetettiin suolaveneen
kokkaan matkamiesten suojelijaksi.
Suolamiesten mentyä ryhtyy Hilippakin tekemään omia varustelujaan. Hän
on valinnut toverikseen Riiko serkkunsa ja toiseksi soutumiehekseen
hän on palkannut köyhän Timo Issakaisen, jonka hän talvella pelasti
herra Henrikin kynsistä. Herra Henrikin tytär on Vie'in lautamiehen
välityksellä lähettänyt moneen kertaan apua Timon perheelle, mutta eipä
Timo arvellut näiden hyvien töiden estävän häntä palvelemasta toista
suojelijaansa.
Ja Ignoi vaari on rakentanut Hilipalle uuden matkaveneen, niin
sujakkatekoisen ja sorean koskiveneen, ettei sen veroista ole
vielä nähty Pankajärven Vannilan venevalkamassa. Vasta tervattuna
ja hyväksi kuivattuna, uusine airoineen, uusine perämeloineen ja
uusine sauvoimineen se on kuin neitsyt rusoposkinen, juuri vihille
valmistautuva.
Tähän veneeseen nyt Hilippa ja Riiko ryhtyvät kantamaan
matkavarusteitaan. Ensin pannaan pohjalle yhtenäinen lautasuojus
ja sen päälle ladotaan reunapuolille nahkakääröjä ja kangaskääröjä
sekä rihkama-arkkuja, viime talviselta Vienan matkalta tuotuja
tavaroita. Keskelle venettä, näkyvämmälle paikalle, asettaa Hilippa ne
molemmat suuret puuarkut, jotka hän talvella osti Solokoin monasterin
luostariveljiltä. Oli siinä nyt kotijumalaisia Karjalan ristirahvaalle,
olipa totta vie oman pokostan tarpeiksi ja vähän muuannekin vietäväksi.
Jälleen kokoontuu kotiväki venerantaan lähtijöitä hyvästelemään. Kauro
vanhuksen teki mieli varoitella poikaansa, mutta mikä lie ollutkin,
kun ei varoittelemisesta tullut mitään. Hilippa oli niin varma ja
hyvätuulinen, että Kauron täytyi vaieta hänen lähtiessään.
Toista oli Hilipan maammo, pyöreä ja toimekas Paraske muori. Hän sääli
veneeseen eväsvakkoja ja lämpimiä peitteitä ja koko ajan oli hän
yhtenään äänessä. Siinä tuli neuvoja ja siinä tuli varoituksiakin,
miten poikuensa, rakkaimpansa tuli menetellä ruotsien eläntämailla.
Ja hereitä kyyneleitä itki Paraske muori viimeisen kerran Hilippaa
halatessaan. Mutta Kauro vanhus salasi silmiinsä tulleen kosteuden.
Vasta lähtijöiden mentyä näkymättömiin hän antoi vallan kyynelilleen
ja meni Paraske muorin kanssa pyhitysniemen vanhaan tsasounaan. Siellä
nämä uskolliset elintoverit anelivat kauan ja hartaasti Spoassu
jumalaisen ja kaikkien pyhien suojelusta Hilipan matkalle, rakkaimman
poikansa matkalle.
Simanan kotiniemen ohi kuljettaessa tarkastelee Hilippa ylpeänä
uutta pirttirakennusta. Jo maiden sulaessa oli se saatu valmiiksi ja
siinä se nyt komeili palaneen pirtin paikalla. Sen jyrkkä katonharja
näytti aivan kuin uhmaten tarkastelevan omalta kotiniemeltään kauas
Pankajärvelle, karjalaisten koskemattomalle järvelle.
Uhma välähtää Hilipankin silmistä, kun hän vilkaisee tuonne lahden
perukkaan, josta näkyi ruotsien autioksi jätetty uudistalo. Olivatpahan
väistyneet ruotsit, vaikka olivatkin itsensä herra Henrikin ja syökärin
lähettämiä. Henkiin kyllä jäi se nokinaama seppä, musta ruotsi, mutta
ehkäpä olikin parempi niin. Ei huolinut pelätä mitään jälkirettelöitä
ja olipahan siellä varoittelemassa toisia ruotseja, jotta oli parasta
jättää rauhaan Pankajärven karjalaiset.
Ei Hilipan mieleen juolahtanut, että musta ruotsi voisi hautoa kostoa.
No, herra Henrikin hän kyllä tiesi mietiskelevän kostoa, hiovan
hampaitaan, mutta eipä hän pahoin pelännyt herra Henrikkiäkään. Hän
aikoikin nyt mennä tervehtimään herra Henrikkiä ja syökäriä. Tahallaan
hän oli sovittanut matkalleen lähdön juuri kesäkäräjien ajaksi, jolloin
Lieksassa pidettiin kesämarkkinoita. Eipä sen puolesta, että näillä
kesämarkkinoilla olisi ollut metsänviljan tavoittamista, mutta hän
mieli huvikseen pistäytyä katsomassa markkinoita ja siinäpä sopi yksin
tein tehdä hiukan kiusaa vastustajilleenkin.
Pankakoskella sattui rämeäpuheinen Pervusa olemaan kotosalla ja
hänpä ihmettelemään, mitenkä Hilippa työntyi moisine arvokkaine
tavaraveneineen suoraan suden suuhun, paraaseen markkinahumuun. Olisi
viivyttänyt lähtöään markkinoiden yli ja sitten yön aikaan kokenut
pujahtaa ohi kaupunkisaaren Pieliseen.
— Ka lähde mukaan, niin saat nähdä, miten menemme kaupunkisaaren ohi!
nauraa Hilippa ylimielisesti.
— Syöjätär sinun hurjapään kyytiin lähtenee! penäsi Pervusa
kauhistuneena, vaikka hän ei ollutkaan juuri arkalasta kotoisin.
Mutta kun Hilippa vielä tovin häntä maanitteli, niin eikös jo Pervusa
voittanut ensi pelästystään ja lyöttäytynyt matkaan. Hilipalla oli
kai mielessään joku ovela kolttonen ja eipä Pervusalla ollut mitään
vastaan, jos hänkin saisi olla mukana nolaamassa ruotseja.
Niin painuttiin Pankakoskelta vielä vähän matkaa myötävirtaan, mutta
siellä Hilippa käänsi veneensä rantaan, muutamaan sakeametsäiseen
lahdenpoukamaan. Siinä purettiin veneestä rannalle kaikki muu Vienan
hyvyys, vain molemmat Solokoin monasterin luostariveljiltä ostamansa
tavara-arkut jätti Hilippa keskelle venettä kelteästi näkyviin.
Timo Issakainen jäi metsän kätköön peitettyjä tavarakääryjä vartioimaan
ja niin painuu vene jälleen eteenpäin virran keinuttamana. Airoissa
istuva Riiko auttelee hiukan menoa ja Hilippa seisoo perässä ohjaten
tukevalla melalla purtensa kulkua. Pervusa istuu keskituhdolla,
suurten puuarkkujen vieressä ja ihmettelee mielessään, mihinkä tämä
taivallus päättyisi. Hilippa oli kyllä parilla sanalla maininnut, mitä
nuo tavara-arkut sisälsivät, mutta eipä Pervusa vieläkään käsitä,
mitä Hilipalla oli mielessään. Tuntui kuin tuntuikin hiukan pintaa
karmivalta lähteä suotta herra Henrikin ja syökärin näkyville, vaikkapa
olikin vain noita luvallisia tavaroita matkassa.
Liekö Brita sattumalta seisoskellut kotinsa kohdalla rantapenkereellä
vai lieneekö siinä katsellut kaupunkisaarelta näkyvää markkinavilinää.
Nyt huomasi hän ylhäältä päin tulevan veneen ja jäi ylen hämmästyneenä
katselemaan sen kulkua. Siinä tulikin toista kuin kevätjäiden
mukana ajautunut pankajärveläisten venehylky, siinä tuli upouusi ja
harvinaisen siro tehoinen koskivene ja uljaspa oli ohjaajakin veneen
perässä.
Jo tunsi Brita tulijan hyvän matkan päästä, unissaankin hän olisi
tuntenut tuon pitkän ja solakkavartaloisen miehen ja tuon ylimielisen
hymyn, joka leikitteli Hilipan päivettyneillä, miehekkäillä kasvoilla.
Hilippa tervehti häntä reippaasti kättään heilauttaen ja syvä punastus
kohosi kuin kohosikin Britan poskipäille. Tuskin hän ensi hämmingissään
edes muisti ajatella, että hän oli ylpeä ruotsi, herra Henrikin tytär,
ja ettei hänen sopinut vastata isänsä vihoissa olevan karjalaisveijarin
tervehdykseen. Ja kun Brita vihdoin tämän muisti, oli muistaminen jo
myöhäistä. Hilipan pursi oli jo lipunut hänen ohitseen ja kauhistuen
huomasi Brita sen kääntyvän suoraan kaupunkisaaren rantaan!
Brita todella kauhistui Hilipan uhkarohkeata yltiöpäisyyttä. Oliko
tuo mies aivan mieletön, kun meni veneineen suoraan tulliviskaalin ja
hänen isänsä syliin, ja veneessä näkyi olevan tavaraa, luultavasti
rajantakaisia, kiellettyjä tavaroita. Hätääntyneenä hän mieli huutaa
Hilipan perään... pyytää tätä kääntymään nopeasti takaisin, soutamaan
ohi kaupunkisaaren... mitä muuta hyvänsä tekemään!
Mutta Hilippa vilkaisi vielä taakseen ja hymyili hänelle jälleen
ylimielistä hymyään, ja tämä hymy sai kuin saikin Britan malttamaan
mielensä. Hänen tuli aivan kuin helpompi olla, vaikka sydänalassa
tuntuikin vielä outoa vavahtelua.
Olipa hän todellakin aika pelkuri, herra Henrikin ylpeä tytär!
Seuraavassa tuokiossa laski Hilipan pursi rantaan aivan tullihuoneen
kohdalle.
Syntyi siinä hälinää ja ihmettelyä. Uteliasta markkinarahvasta
alkoi kokoontua joka haaralta töllistelemään tuota hurjapäätä
karjalaismiestä, jonka tiedettiin kauppaavan rajantakaisia tavaroita ja
joka nyt tuli tavaraveneineen rantaan niin kuin muutkin markkinamiehet.
Viskaali Penttikin jo räsähtelee palavan katajapehkon tavoin
tungoksessa ja ärisee Hilipalle:
— Piruako tänne tulit, kirottu salasaksa? Vai joko rupesi kaduttamaan
ammattisi?
— Mitäpä minulla katumista, nauraa Hilippa veneensä perästä, —
rehellisillä kaupoilla olen aina kulkenut, minkä olen kulkenut. Niin
aion nytkin lähteä kulkemaan ja sitäpä tulinkin tänne... tavaroitani
näyttämään, jotta ei vahingossa lähtisi mukaani mitään kiellettyä!
Jo oli joutunut rantaan herra Henrikkikin, mistä lie joutunutkaan.
Ja hänen mukanaan oli käräjäherroja, Kajaanin konventin laamanni
Johannes Cumovius ja muitakin. Herra Henrikin ensimmäinen ajatus
oli pistää tuo röyhkeä karjalainen ilman muuta rautoihin, sillä
jopa oli hänellä tarpeeksi tiedossaan Hilipan kepposia. Kenpä muu
oli viime talvimarkkinoilla vienyt kaiken metsänviljan, kenpä muu
kuin tuo julkea nulikka ja hänen kirottu pesueensa! Ja kenpä muu oli
karkoittanut Pankajärveltä hänen sinne toimittamansa uudiseläjät? Tuo
samainen veijari oli senkin tehnyt ja vielä keihästänyt toisen hänen
suojateistaan henkihieveriin!
Siinä oli enemmän kuin tarpeeksi syitä miehen kahlehtimiseen, mutta
seuraavassa tuokiossa jo herra Henrikki muisti, ettei hänellä ollut
oikeastaan mitään todistuksia Hilipan syyllisyydestä. Ja tuossa oli
nyt tuo laamanni, mokoma lakiherra, joka oli jo häntä muistuttanut
yhdestä ja toisestakin omavaltaisuudesta. Ei sopinut turvautuakaan nyt
suorasukaiseen oikeudenkäyttöön, hänen täytyi kuin täytyikin katsella
voimatonna, kun tuo veijari tuli hänen ja tullimiehen nenän eteen
tavaraveneineen. Mutta ehkäpä nuo tavarat paljastaisivatkin miehen
syyllisyyden!
Syökäri ja herra Henrikki karjuvat jo kilpaa, että tavara-arkut oli
nostettava maihin ja avattava nähtäviksi.
— Ka mikäpä siinä, avataan arkut ja näytetään tavarat! pakisee Hilippa
huolettomasti veneensä perästä. — Auta sinä, Riiko serkkuseni, näitä
herroja, ja ehkäpä sinäkin voit vähän auttaa, Pervusa kuomaseni!
Pervusa jo tunsi rohkeutensa palaavan, hän ryhtyi Riikon avustamana
vääntämään tavara-arkkuja herrojen eteen ja rämähteli isoäänisesti:
— Ka autetaan herroja, kun tarvitsevat apua! Autetaan, jotta saisivat
katsella kyllältään näitä Hilipan tavaroita. Pyhän luostariveljen
lähettämiä kuuluvat olevan, vaan kukapa takasi niitäkään veitikoita.
Lempo tiesi, mitä lienevät lähettäneetkin tälle Hilipalle, ylen
kokemattomalle brihalle!
Kun arkut vihdoin saatiin auki väännetyiksi, selkeni siinä sorea
ihanuus tullimiehen ja herra Henrikin ja laamanninkin katseltavaksi.
Toinen arkku oli täpötäynnä kauniisti pinoihin aseteltuja pyhäinkuvia,
karjalaisrahvaan kotijumalia, ja toinen yhtä täynnä vielä somemmin
pakattuja tuohuslamppuja, vahakynttilöitä ja suitsutustarpeita!
Viskaali Pentti yritti kovakouraisesti penkoa toisen arkun sisältöä,
mutta Pervusa häntä varoitteli:
— Yritäpä vain särkeä ja sotkea näitä Hilipan tavaroita! Jos pengot ja
kaivelet, niin kaivele varovammin likaisine sorminesi!
— Perhanan roskaa! räsähti tullimies kiukusta kipenöiden. — Molemmat
arkulliset yhtä täynnä samanlaista joutavaa roskaa!
Herra Henrikki pihisi raivosta, mutta leikintajuinen laamanni ei voinut
peitellä hymynvärettä suupielissään. Hän virkahti suopeasti:
— Näyttääpä siltä, että hänellä onkin arkuissaan luvallista tavaraa.
Mitäpä noista suotta kaivelemaan ja sotkemaan, sulkekaa arkut ja viekää
ne takaisin veneeseen!
Naurua ja pilapuheita alkoi kuulua markkinarahvaan joukosta ja
herra Henrikin ja syökärin piti kiltisti niellä kaikki tämä. Kaiken
kukkuraksi alkoi Hilippa vielä pyydellä tullimieheltä paperia, että hän
oli näyttänyt näitä tavaroitaan valtojen edessä ja että ne oli havaittu
luvallisiksi kaupata kaikkialla Karjalan ristirahvaan elinmailla.
— Vai vielä paperia vaatisit, pirun sikiö! räsähti viskaali Pentti
äkämystyneenä.
Mutta laamanni sekaantui nyt keskusteluun ja selitti, että tuollaisen
paperin pyytäminen oli vallan paikallaan, jos mies kerran aikoi lähteä
myyskentelemään noita tavaroitaan Ruotsin Karjalassa. Mikäpä siis esti
hänelle antamasta pyytämäänsä todistusta!
— Ka sitä minäkin ajattelen, pakisee Hilippa iloisesti ja tuottavasti.
— Ylen on monta syökäriä matkan varrella, panevat vielä veitikat
kiikkiin, jos ilman valtojen lupaa liikuskelen!
Ja niin sai kuin saikin Hilippa paperin, jossa sanottiin, että hänen
oli lupa myyskennellä pyhiä ohranoita ja tuohustarpeita Ruotsin
valtakunnan alueella elävälle karjalaisrahvaalle.
Hilippa jätti veneen Riiko serkkunsa huostaan ja käski tämän aloittaa
kaupanteon, jos markkinaväen joukossa sattuisi olemaan hänen
tavaroidensa tarvitsijoita. Vielä hän ohimennen suhahti pari muutakin
sanaa Riikon korvaan ja läksi sitten ylen huolettomana kävelemään
kaupunkisaarelta mantereelle.
Laudoista kyhätty käymäsilta vei aivan herra Henrikin virkatalon
eteen. Siinä seisoi rappujen vieressä Brita neito, joka oli itseäänkin
ihmetyttävän jännityksen vallassa odottanut, miten Hilipan seikkailu
päättyisi.
Nyt hän näki jo Hilipan huolettomasta esiintymisestä, että hyvin oli
tämä veitikka selvinnyt viskaalin ja hänen isänsä kynsistä. Jo mieli
Brita uteliaisuuttaan häveten lähteä niskat kenossa sisään, mutta
mikäpä lie hänet pidättänytkin lähtemästä. Totta tosiaan, hän ei tänä
päivänä ollenkaan ymmärtänyt itseään, hän teki aivan päinvastoin
kuin olisi pitänyt. Nyt hän jo kuuli laskevansa leikkiä Hilipalle,
naureskelevansa tälle, että taisipa sittenkin olla tiukka tarkastus
tullihuoneen rannassa. Ja mikä poltti noita hänen poskiaankin niin kuin
näkymätön tulenliekki olisi niitä kuumentanut!
Liekö Hilippa huomannut mitään tavallisuudesta poikkeavaa Britan
käytöksessä. Hän tuskin pysähtyikään tämän kohdalla, pakisi vain
melkein kuin ohimennen:
— Tuletko markkinakisoihin, Brita neito? Näkyivät tuolla jokivarrella
kokkokallion luona tasoittavan kisapaikkaa, niin siitä tuli mieleeni
pyytää!
— Minäkö markkinakisoihin... sinun mukanasi? häkelsi Brita tuskin
kuuluvasti.
— Ka mikäpä minun kerallani lähtiessä? Vai pelkäisitkö minua, Brita
neito?
Hetkiseksi hävisi tuo tavallinen ylimielinen hymy Hilipan huulilta.
Brita oli näkevinään hänen silmissään hiljaisen anelun tai mitä tuo lie
ollut, kummallinen häivähdys. Ja Mafilon pihaan kääntyessään virkahti
Hilippa matalalla äänellä, ylen pehmeästi:
— Mitäpä minusta pelkäämään, lähde pois kisoihin! Tulen tuolta
saunarannasta sinua veneellä noutamaan!