Kevät on joutunut kreivilliselle Pielisen pokostallekin, suurten
takamaiden myöhäinen kevät. Humisten sulavat hanget toukokuun auringon
hautomina, ilmasta kuuluu jo etelän mailta saapuvien muuttolintujen
äännähtelyä ja eräänä tavallista lämpöisempänä päivänä alkavat Pielinen
ja suuri Lieksanjoki luoda jääpeitettään.
Herra Henrikin virkatalo on kaupunkisaaren kohdalla aivan
rantaäyräällä ja siitä on hyvä seurata jäiden lähtöä. Monena päivänä
ja monena lauhkeana kevätiltana istuu Brita neito saunan vieressä
rantapengermällä ja tarkastelee uteliaana joella tapahtuvaa talven
mahdin murtumista, ohitseen soluvien jäiden taivallusta.
Ensi päivänä tuli aivan hienoa jääsohjoa, läheisen Pankakosken särkemää
ja rouhentamaa, mutta toisena päivänä alkaa jo tulla särkymättömiä
jäälauttojakin, leveitä ja paksuja jullikoita, joille vihainen
Pankakoski ei ole tuottanut suuriakaan vaurioita. Ne kulkevat Britan
ohi jykevinä ja arvokkaina ja monen mukana on kaikenlaista tavaraa,
jota virran tyrskyt eivät ole saaneet matkan varrella pois huuhdelluksi.
Tuossa menee lautta, jonka reunoissa on rämerantojen turvetta ja suuria
sammalmättäitä karpalorönsyineen ja puolanvarsineen; tuossa toinen,
jonka päällä kellottaa suuri lenkokuusi. Se on nähtävästi kasvanut
jollakin rämeisellä rantaniemekkeellä ja siitä nykäisi matkalle
lähtevä lautta sen juurineen päivineen mukaansa. Juurista on matkan
varrella karissut ja huuhtoutunut kaikki tarpeeton roska tiehensä ja ne
sojottavat nyt korkealla avuttoman paljaina ja runneltuina.
Ja mitäs tuolta oli tulossa? Brita tarkkaa uteliaana lähenevää
jäälauttaa. Eikös olekin sen mukana vanha venelaho, puoliksi lautalla,
puoliksi vesivarassa! Brita kokee arvailla, että olisikohan tuo lautta
lähtenyt Pankajärvestä ja olisikohan tuo vanha vene Pankajärven
karjalaiskylän miesten omaisuutta.
Nyt lautta soluu hitaasti ja hätäilemättä Britan ohi, virta nykii
ja pyörittelee sitä, mutta vene pysyy itsepintaisesti sen matkassa.
Taisipa ollakin lauttaan kiinni jäätynyt. Nähtävästi se oli jo syksyllä
hylätty jäihin, lahonut venerumilas, aikansa palvellut, ja tuossa se
nyt taivalsi viimeistä matkaansa.
Nyt meni jo lautta veneineen kaupunkisaaren ohitse, takertui vielä
viimeisen kerran kiinni saaren rantaan ja sitten vähitellen kantautui
kauemmaksi, hävisi Pielisen avartuneelle ulapalle.
Britan povelta kohosi huokaus. Aiheuttiko sen huokauksen tuon hylyksi
jätetyn, isännättömän veneen taivallus? Vai olisiko ollut toinen syy?
Kevätillan hämyiseltä taivaalta kuului voimakasta siipien havinaa
ja joutsenparven joikumista. Ne lensivät Britan pään yläpuolella ja
suuntasivat matkansa joen juoksun mukaan sinne, mistä nuo jäälautat
tulivat. Eivät laskeutuneet edes levähtämään Pielisen suliin, vaan
lensivät kauemmaksi, kenties Pankajärveen, kenties kerrassaan itäisen
rajan taakse.
Siitäkö tuo Britan huokaus aiheutui, kun joutsenet eivät pysähtyneet
heidän vesilleen? Brita oli kuullut tämän tienoon alkuperäisen
karjalaisrahvaan pitävän joutsenta pyhänä lintuna, mutta heikäläiset,
luterinuskoiset uudiseläjät, niitä vainosivat säälimättä, niin kuin
ne vainosivat karjalaisrahvastakin. Nyt oli jo karjalaisrahvaan
valta-asema Pielisen rannoilta häviämässä ja valkojoutsenetkin
hävisivät heidän mukanaan.
Pankajärvessä kuuluivat joutsenet vielä viihtyvän, mutta sepä olikin
karjalaisten järvi. Sen rannoilla ei vielä elänyt ainoatakaan ruotsia,
ei ainoatakaan heikäläistä.
Brita tiesi, että niin oli asia, Pankajärvellä eivät heikäläiset
menestyneet. Pari vuotta sitten oli sinne muuttanut kaksi heikäläistä
perheineen, mutta tänä talvena hankiaisten aikaan olivat nämä
uudiseläjät tulleet takaisin.
Brita tiesi tämän siitä, että toinen näistä miehistä oli käynyt hänen
isänsä luona ja haikeasti valitellut kokemiaan vastuksia, mitä lienee
valitellut karjalaisten röyhkeyttä. Pankajärven Vannisista siinä oli
puhuttu ja Maurosista, varsinkin Vannisista. Liukas ja vastenmielinen
luikari oli tuo uudiseläjä ollut Britan mielestä, ja parhaansa mukaan
oli se koettanut panetella karjalaisia, mutta kun hänen isänsä oli
tiukannut mitä kolttosia karjalaiset olivat nyt viimeksi tehneet, niin
selkeää ja suoraa vastausta ei tullut mieheltä.
Ja niin oli mies mennyt matkoihinsa, oli sanonut lähtevänsä Viensuun
kylään, jossa jo ennestään eleli hänen sukuaan. Ja kun isä oli
tiedustanut miehen veljestä; siitä toisesta uudiseläjästä, niin sen oli
sanonut jo olevan siellä Viensuussa ja autioksi olivat muka jättäneet
talonsa Pankajärvelle. Eivätkä muuttaisi sinne ennen kuin heidät
vietäisiin kreivillisten rakuunoiden turvissa autioksi jääneeseen
uudistaloonsa.
Hänen isänsä, oli jäänyt miehen mentyä ärisemään ja sadattelemaan.
Oli sadatellut sekä noita uudiseläjiä että karjalaisia. Varsinkin
Pankajärven Vannisia oli isä sadatellut, sitä ikuista salasaksojen
pesuetta!
Myöhemmin oli Brita kuullut palvelijoidenkin kuiskuttelevan tuon miehen
käynnistä ja siitä, mikä oli nuo uudiseläjät oikeastaan karkoittanut
Pankajärveltä. Jotakin salaperäistä ja synkeää siellä oli tapahtunut,
mutta kukaan ei tuntunut tarkoin tietävän, mitä se oli. Yksi puhui
karjalaisten noitakeinoista, toinen kuiskaili muuta: Olivat muka nämä
uudiseläjät polttaneet yhden karjalaistaan ja siitäpä syntyi tuima,
öinen taistelu Pankajärven jäällä. Huonosti oli käynyt ruotsien siinä
taistelussa, nuori ja rivakka karjalainen salasaksa oli keihästänyt
toisen heistä henkihieveriin, mutta herra Henrikille ei muka uskallettu
sanoa sitä suoraan, kun oli itse ensin ryhdytty tihutöitä tekemään,
taloja polttamaan!
Ankaran sydämen tykytyksen sai Brita noita kuiskutteluja
kuunnellessaan. Oliko niissä mitään perää ja kuka oli sitten tuo nuori
ja rivakka karjalainen salasaksa? Hän tunsi kyllä yhden Pankajärven
karjalaisen, nuoren ja rivakan miehen, peloittavan rivakan! Ja hänen
isänsäkin tunsi varsin hyvin tuon miehen, nuoren Hilippa Vannisen!
Olisiko Hilippa tehnyt tuon tihutyön, josta kuiskuteltiin...
keihästänyt heikäläisen, ruotsin? Brita tiesi Hilipan kyllä pystyvän
sellaiseen. Jos karjalaisille tehtiin niin suurta vääryyttä, että
heidän talojaan poltettiin, niin Hilippa kyllä tarttui arvelematta
karhukeihääseen. Hän tiesi tuon nuoren karjalaisen pystyvän muuhunkin
kuin karhukeihästä käyttelemään, syvä punastus väräjöi Britan poskilla,
kun hän muisteli, mihin kaikkeen nuori Hilippa pystyikään!
Myöhemmin oli Brita koettanut udella isältäänkin Pankajärven
tapahtumista, mutta isä oli vain ärissyt ja sadatellut. Ja uhannut
toimittaa toisia uudiseläjiä Pankajärvelle, sellaisia, jotka eivät
säikähtäisi salasaksoja!
No Brita kyllä ymmärsi isänsä kiihtymyksen. Houkutteluilla ja
lupauksilla oli isä saanut jälleen muutamia uusia porvareja Lieksan
kaupunkiin, ne rakentelivat paraikaa talojaan tuolla kaupunkisaarella
ja pian joutuvilla kesäkäräjillä piti hänen isästään tulla
tämän kaupungin pormestari. Siinä tarpeeksi syytä, minkä vuoksi
isä ponnisteli niin tiukasti saadakseen karjalaiset luopumaan
salakaupastaan. Sen loppuminen oli tämän uuden kreivillisen kaupungin
elinehto.
Mutta Britakin ymmärsi nyt jo näitä asioita mielestään paremmin kuin
viime talvimarkkinoiden aikaan. Hän oli kulkenut avoimin silmin
ja avoimin korvin, hän oli tämän tästä pujahtanut isästään salaa
naapuritaloon, tuonne karjalaisen Mafilo Vaakanaisen taloon. Mafilon
tytär Tatjana, vilkas ja eloisa karjalaisneito, oli hänelle kertonut
monta tarinaa karjalaisten kärsimistä vääryyksistä tällä pokostalla.
Brita tiesi nyt heikäläisten olevan kaikkea muuta kuin enkelejä ja
onnen tuojia näille raukoille rajamaille.
Huh, miten hän olikaan silloin talvella säikähtänyt nuoren Hilipan
ryöppyävää sanatulvaa, mutta nyt hän oli vakuutettu, että siinä
oli kuin olikin hyvin paljon totta pohjalla. Ja mihin tämä lopulta
veisi, tämä taistelu? Pankajärven Vannisten tuhoonko se veisi?
Vai Pielis-Brahean kaupungin häviöön? Vai löytyisikö välitie,
sovittava välitie? Mutta hänen isänsä ei rakastanut sovitteluja ja
puolinaisuuksia, isä oli päättänyt voittaa taistelun, maksoi mitä
maksoi!
Brita katselee jäiden taivallusta ja jälleen kohoaa hänen rinnastaan
huokaus. Joutsenet menivät Pankajärveen! Hän olisi toivonut niiden
laskeutuvan tuohon kaupunkisaaren rantaan edes hetkiseksi levähtämään,
mutta eivät laskeutuneet. Valkojoutsenet eivät rakastaneet heikäläisiä,
ruotseja, vaan pitivät yhtä puolta karjalaisten kanssa!
Pankajärvi joutsenineen kangastelee tänä lauhana, keväisenä iltana
Britan mielikuvituksessa jonkinlaisena tarujen järvenä, salaperäisenä
satujen pyhättönä. Se nuoren Hilipan kotiniemi kuului olevan ihmeen
kaunis, niin oli naapurin Tatjana hänelle kertonut silmät loistaen.
Siellä oli vanha kalmistokin, ikivanha uhripuistikko ja siellä pieni
tsasouna... rukoushuone tai uhriaitta, mikä lie ollut. Siellä kai nyt
uiskenteli se äsken ohi lentänyt joutsenparvi, siellä uhripuistikon
rannoilla. Siellä olivat valkojoutsenet pyhiä lintuja, onnen tuojia.
Ja pitäisikö tuon rauhoitetun tarujen paikan joutua raiskatuksi?
Pitäisikö Pankajärvenkin joutua heikäläisten, ruotsien omaisuudeksi?
Masentuneeksi painuu Britan mieli, kumman masentuneeksi ja
alakuloiseksi. Vaikka hän olikin herra Henrikin tytär.