Hilippa, Riiko, vanha Jehki ja joukko muita Pankajärven miehiä ovat
lähteneet pitkälle taipaleelle. Heillä on kuormissaan markkinoilta
kertyneet metsänviljat ja vahvasti eväitä sekä miesten että hevosten
varalle. Tarvittiinkin näitä eväitä, sillä he ovat matkalla Vienaan,
Suman suurille talvimarkkinoille.
Varhain aamupimeällä he lähtivät Pankajärven Vannilasta, ajelevat koko
päivän suoraan rajalle päin vetävää talvitietä ja ennättävät illan
pimetessä Ohtavaaran salopirttiin, joka oli jo melkein valtakuntien
rajalla.
Ohtavaaran salolla kävivät Pankajärven miehet joskus kaatamassa kaskia
ja talvisinkin elosti siellä yksinäisessä salopirtissä säännöllisesti
joku Pankajärven mies. Siellä säilytettiin näet varastossa Vienan
suolaa, välistä muitakin rajantakaisia tavaroita, kun ei niitä nykyisen
ahdingon aikana uskallettu tuoda suurempaa määrää kerrallaan omaan
kotikylään.
Tällä kertaa oli salopirtin asukkaana Jehki Maurosen veli, yksinäinen
Miitrei ukko, jo kahdeksiinkymmeniin ennättänyt tietäjä ja virsiniekka.
Yön aikana soitteli Miitrei kanneltaan ja teki ahkerasti taikojaan,
jotta Vienan kävijäin markkinamatka hyvin luonnistaisi, jotta kaikki
katehien panemat poikenluomat menisivät mitättömiksi.
Saatuaan kuulla matkamiehiltä Simanan pirtin palosta ja Hilipan
kostosta tihutyön tekijälle, kysyi ukko Miitrei terhakasti:
— Liekö sinne jäälle kylmennyt se musta ruotsi, vai jäiköhän elämään?
Miehet eivät varmaan tienneet, elikö ruotsi vielä. Hengissä oli hänet
kyllä löydetty jäältä, mutta kovin heikkona, jo melkein kangistuneena.
Epätietoista oli miehen virkoaminen mokoman suoneniskun jälkeen.
Ukko Miitrei pudistelee päätään ja pakisee huolestuneena:
— Jo teit, Hilippa poikaseni, keskentekoista työtä, kun jätit
henkiherjan mustan ruotsin ruumiiseen. Olisi pitänyt katsoa hänen
silmiään ja jos ei näkynyt niissä kuolinkelmua, niin toistamiseen olisi
pitänyt iskeä!
— Emäkehno hänen silmiään rupesi katsomaan! nauraa Hilippa. — Arvelin
maksaneeni tihutyön riittävällä mitalla ja sinne jätin taakseni
vilkaisematta!
— Paha seikka, ylen paha seikka! mutisee vanha tietoniekka. Siitä jos
vielä virkoaa musta ruotsi, niin varo itseäsi, Hilippa poikaseni!
— Ka en pahoin pelkää kostoaan! nauraa Hilippa ylimielisesti.
Rajantakaisesta Repolan pokostakylästä karttui matkuetta lisää. Pitkä
jono hevosia seisoi pokostan napaeläjän Ontrei Sernin tilavalla
pihamaalla, kun kokoonnuttiin pitkämatkaisia hyvästelemään.
Tilaisuuteen oli vartavasten hankittu pokostan pappikin matkalle
lähteviä siunaamaan. Hän kulki reeltä reelle kantaen pyhäistä
Miikkulaa, markkinamiesten suojelijaa, ja pirskoitti pyhällä
vihkivedellä lähtijöitä. Muustakin lähtöä katsomaan kokoontuneesta
rahvasjoukosta kuului toivotteluja:
— Spoassu jumalainen ja pyhä Miikkula kerallanne! Tervehinä takaisin
tulgoa!
Repolasta lähdettyä olikin talvisen Vienan matkan vaikein taivallus
edessä: kymmenpeninkulmainen erämaamatka Rukajärven pokostalle. Koko
tällä välillä ei ollut ainoatakaan asuttua kylää, vain päivänmatkojen
päähän rakennettuja metsäsaunoja, joihin matkalaiset saattoivat yöpyä.
Talvitien pohja oli kyllä käyty merkitsemässä syksyllä, mutta siihenpä
olikin sitten jäänyt tiestä huolehtiminen. Matkalaiset saivat tehdä
tiensä mennessään ja siinä kysyttiin sekä miesten että hevosten voimia.
Etunenässä kulki suksimiehiä, »tien hiihtäjiä» ja näiden kantapäillä
seurasivat ne hevosmiehet, joilla oli vähimmän kuormaa tai paraimmat
hevoset. Kun tuli eteen vaikeampi kinospaikka, täytyi tien hiihtäjien,
välistä muidenkin, tarttua lapioihin ja raataa hikipäissä, kunnes
päästiin jälleen jatkamaan taivalta.
Taivalta tehtiin laulaen ja hoilaten, jotta susilaumat, erämaan
pitkähäntäiset valtiaat kaikkoaisivat pois matkueen lähettyviltä.
Yöpymispaikoissa saattoi niistä nakata koko rienan, varsinkin jos
pahansuopa oli nostattanut pitkähäntiä markkinamiesten kimppuun.
Silloin ei auttanut muu kuin matkueessa olevien tietoniekkojen täytyi
väkevillä loitsuilla tehostaa lähtiessä saatuja papin siunauksia.
Rukajärvelle päästyä jo hiukan helpotti ja vielä tuntuvammin helpotti,
kun päästiin seuraavaan suurempaan pysähdyspaikkaan, Tunkuen
pokostakylään. Siinä yhtyi Repolan ja Pielisen miehiin pohjoisesta
päin tulevia Jyskyjärven, Uhtuen ja Vuokkiniemen kauppaveikkoja.
Kesäisin nämä, samoin kuin Repolan ja Pankajärven miehetkin, tekivät
suolamatkansa Kemiin, jonne päästiin melkein yhtenäisiä vesiteitä,
suuren Kemijoen ja sen latvajokien väyliä pitkin. Mutta talvisin ei
Kemi ollut muodissa; joka suunnalta pyrkivät Vienan veikot ja Aunuksen
miehetkin Suman suurille riistamarkkinoille. Nämä markkinat olivat
meidän kertomuksemme aikoihin yhtä suuressa maineessa kuin myöhemmin
Sungun kuuluisat markkinat Keski-Aunuksessa.
Lähempänä Sumaa olivat talvitiet jo hyvin ajettuja ja yhtenään niillä
liukui pitkiä hevosjonoja. Joka ilmansuunnalta näitä hevosjonoja
suoltui ja kaikki ne painuivat ja pakkautuivat Suman kauppakylää
kohden. Tämä Karjalan rannan kaakkoiskolkassa oleva paikka näytti
yhtäkkiä tulleen koko pohjolan keskipisteeksi.
Hilipan Riiko serkku, joka oli ensimmäistä kertaa Suman markkinoilla,
joutui tässä hevosten ja outojen ihmisten vilinässä kokonaan päästään
pyörälle. Hän pakisi hengästyneenä Hilipalle:
— Enpä osannut poika poloinen aavistaa, että näkisin elämässäni näin
paljon väkeä koolla! Mistä kaikki lienevätkään?
— Mistäkö kaikki lienevät? naurahtaa Hilippa huolettomasti. — Näethän,
että paljon on täällä Karjalan kauppaveikkojakin. Vielä enemmän lie
Aunuksen miehiä ja niitäkin enemmän Venään maasta tulleita!
Hän ei valehdellut vakuuttaessaan, että kolmen laajan maan kauppaveikot
olivat kokoontuneet Sumaan tapaamaan toisiaan. Vienan rannikon
kauppamaine oli näihin aikoihin korkeammalla kuin konsanaan sitten
muinaisen Perman päivien. Stolbovan rauhanteossa oli mahtava Ruotsi
sulkenut kaikki Venäjän länteen vievät kauppatiet ja niin oli siirtynyt
Vienan rannikolle koko laajan Moskovan valtakunnan kaupallinen keskus.
Vienan satamiin tuli kesäisin suuria hollantilaisia ja englantilaisia
kauppalaivoja Venäjän tuotteita noutamaan ja omia tavaroitaan
myymään. Ja talvisin virtasi Vienan markkinapaikkoihin hevosmiehiä
Venäjän kaikilta ääriltä; toiset tulivat noutamaan Vienan keittämöjen
suolaa, mutta enimmät pyrkivät Vienan kaupungin ja Suman suurille
riistamarkkinoille.
Metsänvilja oli halutuinta tavaraa, niin kuin se oli ollut
ikimuistoisista ajoista karjalaisheimon eläntämailla. Vienan
kaupungissa oli hollantilaisilla kauppiailla oikein oma kauppahovi
ja tämän kauppahovin asiamiehet tulivat Suman markkinoillekin
riistanahkoja ostelemaan.
Tästä yhtäkkiä suureen kukoistukseen kohonneesta Vienan kaupasta
virtasi pieniä haarautumia meidänkin rajoillemme. Pohjoisempana Kemin
puolen karjalaiset kuljettivat Vienan suolaa ja muita rajantakaisia
tavaroita Kainuun rajan yli hamaan Oulun tienoille saakka vieden
samalla näiden seutujen riistasaaliin Oulun porvarien käsistä.
Samanlaista harmia tuottivat etelämpänä Repolan ja Pielisen miehet
Kajaanin ja Brahean kaupungin porvareille sekä Ruotsin Karjalan
hallitusherroille.
Vienan kaupallinen kukoistus ei kyllä kestänyt kauan. Ruotsin
mahtavuuden mentyä Venäjän kauppa siirtyi jälleen toisille
markkinoille, mutta jätteenä Vienan kaupan kukoistusajasta, aivan
kuin tuon loistokauden sammuvana kajastuksena on Vienan veikkojen
laukkukauppa jatkunut meidän maassa nykypäiviin asti. Unohdukseen
jääneen karjalaisheimon laiha perintöosuus!
Kauro Vanninen oli tavallisesti esiintynyt Suman markkinoilla
kotipuolensa miesten edustajana. Nyt sai nuori Hilippa periä tämän
vastuullisen tehtävän ja hän hoitikin tehtävänsä hyvin. Vanha Jehki
oli kyllä hänen apunaan, yhtenä he menivät hollantilaisen kauppahovin
asiamiehen luo, ja nopeasti siellä saatiin metsänvilja myydyksi.
Kauppahovin asiamies muisti hyvin Kauro Vannisen, ja kun hän nyt näki
Kauron pojan edessään, tarkasteli hän tätä paljon maailmaa kokeneen
miehen silmällä. Tarkastelun tulos oli odottamaton, hän löi Hilippaa
olalle ja virkahti:
— On vahinko, että sinä elät siellä kaukana Pielisen pokostalla! Sinun
pitäisi jäädä tänne Sumaan, tai vielä parempi, jos tulisit Vienan
kaupunkiin ja rupeaisit meidän mieheksi, kauppahovin mieheksi. Me
kasvattaisimme sinusta suuren kauppamiehen!
Hilippa nauroi huoletonta nauruaan.
— Pielisen pokostalla tarvitaan myös miehiä!
Ei, hän ei aikonut jäädä kauppahovin palkkalaiseksi. Hän aikoi pysyä
omana herranaan ja käskijänään!
Repolan ja Pielisen miehet majailivat vanhan kotipuolen miehen talossa,
Mikiforo Sernin talossa. Ukko Mikiforo oli Repolan Ontrei Sernin veli
ja hän oli aikanaan tullut kotivävyksi Suman kauppakylään.
Kun vanha Jehki kertoi hänelle kauppahovin asiamiehen ja Hilipan
keskustelusta, nauroi ukko Mikiforo makeata naurua. Mutta seuraavassa
tuokiossa hänen ovelat tihrusilmänsä jo kiintyivät tarkastelemaan
Hilippaa ja hän nyökytteli päätään hyväksyvästi: Mitäpä kauppahovi teki
Hilipalla, Hilippa oli uljas briha ja kelpaisi muuhunkin!
Sattui näet ukko Mikiforolla olemaan sorea tytär, ainokainen Okahvi
lapsensa. Ja niin se kävi, että vanhan Mikiforon talossa ruvettiin
osoittamaan Hilipalle erikoista huomaavaisuutta. Mikiforo vihjasi
Hilipasta hyvinvointia hyllyvälle Doarie emännälleen ja Doarie
puolestaan vihjasi Okahvi tyttärelleen. Ja oikeastaan oli Okahvi
huomannut Hilipan jo ennen maammonsa vihjausta, oli kuin olikin
huomannut!
Näin syntyi oikealla ja vasemmalla ansoja Hilipan tielle. Mutta Hilippa
aikoi kuin aikoikin pysyä vielä vapaana, kaikin puolin vapaana. Hän
huomasi kyllä sorean Okahvin lempeät silmäykset ja huomasi myös Doarie
emännän kehoittelevat maammon katseet, mutta vapautensa hän aikoi vielä
säilyttää.
Pielisen pokostalla tarvittiin myös miehiä!
Paluumatkalle eivät Repolan ja Pankajärven miehet ottaneet varsin
paljon kuormaa. Suolat haettiin kesällä venepelissä Kemin kaupungista,
nyt ostettiin Suman markkinoilta vain hyvää ryssän juhtinahkaa ja
Hollannin palttinaa. Ostettiin myös muita kankaita ja kaikenlaista
rihkamaa kotipuolella kaupattavaksi.
Lähtiessään pistäytyivät miehet Sumassa olevaan Solokoin monasterin
luostarikartanoon. Kuka osti sieltä itselleen kotijumalan, kuka
tuohuslampun tai pari vahakynttilää kotipokostan kirkkoon vietäväksi.
Vanha luostariveli oli aulis näyttelemään tavaroitaan, ja siinäpä
Hilippa, näitä pyhiä esineitä tarkastellessaan, sai yhtäkkiä loistavan
ajatuksen. Hän kysäisi Jehki vanhukselta:
— Liekö näiden kotijumalaisten kauppa luvallinen Ruotsin Karjalassa?
— Tottapa lie luvallinen joka paikassa Karjalan ristirahvaan
eläntämailla! arveli Jehki vanhus.
Samaa arvelivat toisetkin miehet. Tosin ei kukaan ollut kulkenut
kotijumalaisia kauppaamassa, vähän niiden kauppa olisi tainnut
kannattaa. Korkeintaan vietiin pyhä Miikkula tai Jumalan Äiti hyvälle
naapurille tervetulleeksi markkinaviemiseksi, mutta kukapa nyt olisi
lähtenyt vartavasiten näitä kauppaamaan!
— Ka minäpä mielin lähteä! julisti Hilippa hämmästyneille
kauppaveikoille.
Ja hän antoi tavaroiden näyttäjälle lyhyen määräyksen, että hänen
varalleen oli pantava kokonainen suuri arkullinen kotijumalaisia ja
toinen samanlainen arkullinen tuohuslamppuja ja suitsutusaineita.
Kauppaveikot naureskelivat, että taisipa siinä olla hänelle kaupattavaa
eliniäkseen. Mutta Hilippa antoi heidän naureskella, runsaalla
kädellä hän maksoi luostariveljelle tavaroiden hinnan. Taisi mennä
muutamia hopeakolikoita liikaakin ja ylen suuresti ihastui vanha
luostariveli tähän avokätiseen kauppaveikkoon. Ei hän herennyt Hilippaa
kiittelemästä ja hänelle hyvää matkaonnea toivottelemasta. Vielä lupasi
lukea messujakin turvatakseen Hilipan menestyksen!
Paluumatkalla saatiin kokea ankaria sydäntalven pyryilmoja ja purevia
pakkasia. Suuret susilaumat saattelivat erämaataipalilla markkinamiehiä
ja yöpymispaikoissa jouduttiin monasti melkein käsikähmään näiden
nälkiintyneiden rosvojen kanssa. Eivät enää auttaneet tietomiesten
manauksetkaan, pelosta vauhkoille hevosille täytyi kyhätä yön ajaksi
havusuojus ja siihen äärelle viritettiin suuri nuotio, jonka lämmössä
miehet vuoron perään pitivät vartiota.
Hilippa oli muita ahkerampi istumaan öitään nuotion ääressä. Joskus
oli Riiko serkkunsa hänen pakinatoverinaan, mutta usein hän lähetti
Riikonkin nukkumaan metsäsaunan hiottavaan lämpimään ja valvoi
yksinään. Öinen erämaa kiehtoi ja lumosi kummasti Hilipan mieltä, hän
tarkasteli kiiluvia taivaan tähtiä, kuunteli pakkasen paukahtelua ja
kaukaista susien ulvontaa. Tämä oli Karjalan sydänsalojen villiä elämää
ja Hilippa tunsi mainiosti sopeutuvansa tähän elämään. Sydän tuntui
laajentuvan, veret kiertävän nopeammin ja välistä sai Hilippa polttavan
mielihalun käydä painiskelemaan kaikkia öisen erämaan kesyttömiä
mahteja vastaan.
Välistä muisteli Hilippa oman kotiseutunsa olojakin. Susien ulvonnasta
hän muisti herra Henrikin ja syökärin ja Brahean kaupungin porvarit
ja Kajaanin kamasaksat. Ulvovia susia nekin olivat, herra Henrikki
oli oikein vanha, paatunut uroshukka ja toiset olivat pienempiä,
vähäisempiä, mutta yhtä nälkiintyneitä ja kiukkuisia. Heidän poloisen
karjalaisheimonsa pään menoksi ne hioivat hampaitaan, ja usein ne
saivat yllytetyksi kaikki Pielisen pokostan ruotsit ulvomaan samassa
kuorossa. Ja jopa olikin tuo ulvonta ottanut luonnon raukalta
karjalaisrahvaalta, niin vapisivat poloiset kuin nuo heidän heponsa
vapisivat täällä erämaassa. Harva heidän joukostaan uskalsi enää nousta
puoltamaan omia oikeuksiaan.
Mutta hänpä aikoi uskaltaa! Sai ulvoa herra Henrikki miten hyvänsä, ei
hän aikonut väistyä eikä ruveta vauhkona vapisemaan!
Hilippa naurahtaa omalle kiihtymykselleen ja nyt sukeltaakin
jo mieluisampi kuva hänen muistoonsa, kuva viimeisiltä Lieksan
markkinoilta. Hän muistelee herra Henrikin tytärtä, ylpeätä Brita
neitoa, jota hän oli puristanut syliinsä ja jonka kauniit silmät olivat
säikkyneet hänelle niin palavaa kiukkua. Mikäpä lie ollutkin, kaikki
muut soreat neidot unohtuivat hänen mielestään käden käänteessä. Niin
oli unohtunut Suman majapaikan kaunis Okahvikin, vanhan Mikiforon sorea
tytär, ei Hilippa uhrannut hänelle enää ainoata ajatusta. Toista oli
tuo ylpeä ruotsi, hentonen ja solakka Brita neito. Britan kuva tuntui
syöpyvän yhä syvemmälle ja syvemmälle hänen mielikuvitukseensa.
Britan isän nimeen liittyi kaikki se vääryys ja sorto, jota Karjalan
ristirahvas sai kärsiä Pielisen pokostalla. Ja samalla, kun Hilippa
ajattelee tuota sortoa, samalla hän muistelee myöskin Britaa. Ja
tuntui kuin Britan kuva olisi yllyttänyt ja rohkaissut häntä ryhtymään
taisteluun tuota sortoa vastaan, kuin Brita olisi luvannut tulla hänen
puolelleen taistelussa!
Kaukana laulaa susien kuoro, pakkanen paukahtelee, nuotio lämmittää. Ja
Hilippa hymyilee rohkeata hymyään, ylimielistä hymyään.
Hän tunsi olevansa väkevä taistelussa, jos Brita tulisi hänen
puolelleen!