Pankajärven miehet lähtivät Lieksasta iltapimeällä. Yksitellen,
jokainen omia aikojaan, soluvat korkeat riistakuormat karjalaiskylän
talojen pihoista Lieksanjoen jäälle ja alkavat hiljakseen painua jokea
ylöspäin.
Vasta Pankakoskella yhdyttiin yhdeksi joukoksi. Siinä oli ärjyvän
kosken partaalla Pervusa Vaakanaisen koti, sinne jäi rokonarpinen ja
rämisevä Pervusa, mutta hänenkin kuormastaan siirrettiin metsänviljat
toisiin rekiin.
Ja nyt ajelevat miehet repaleisen, moniniemisen ja monilahtisen
Pankajärven jäätä. Tämän järven pohjoispäässä, monen sokkelon takana
oli Pankajärven karjalaiskylän keskus. Lieksasta tuli sinne matkaa
runsaasti puolitoista peninkulmaa ja niinpä siellä oltiinkin jo
verraten hyvässä turvassa rätisevän tulliviskaalin ja herra Henrikin
nuuskimisilta.
Kipakka markkinapakkanen on lauhtunut, taivas on vetäytynyt pilveen
ja sieltä alkaa hiljakseen sataa suuria lumihiutaleita. Unettavaa oli
matkanteko tällaisella ilmalla, monta yötä valvoneet markkinamiehet
torkkuvat riistakuormiensa koloissa ja hevoset saavat kulkea omin
valtoineen.
Tyytyväisenä myhäilee Kauro Vanninen uuden, markkinoilta ostamansa
matkareen sevillä. Hyvin olivat markkinat vielä tällä kertaa
luonnistaneet, riistasaalis oli kohtalaisen runsas eikä ollut muutakaan
valittamista. Ei sekään Hilipan ajattelematon tekonen tuntunut, enää
näin matkan päästä katsoen niin lopen vaaralliselta, ja entäs se
Simanan ruotsinuskoisen naapurin kantelu käräjillä. Siitä oli tullut
nahkapäätös, mikäli Vie'in lautamies, rehellinen ruotsi, oli ennättänyt
hänelle kertoa siinä lähtökiireessä.
Ei ollut napisemisen syytä. Kauro vanhus on pitänyt ajatuksissaan
neuvoa Isä Jumalan kanssa ja tullut siihen päätökseen, että hyvin
kannatti viedä kotikylän tsasounaan nippu oravia mielihyviksi
Metsä-Miikkulalle, salon riista-aittojen pyhäiselle paimenelle. Pyhä
mies oli rehellisesti ansainnut tuon lahjan eikä Kauro tahtonut olla
mikään saituri velkaansa maksaessaan.
Hilipan riistakuorman päälle oli kavunnut hänen pakinatoverikseen
nuori serkkumiehensä Riiko Vanninen, Simanan poika. Riiko oli ollut
pitkillä kauppamatkoilla Ilomantsin pokostalla ja palannut sieltä vasta
markkinoiden aikana aimo riistasaalis mukanaan.
Riiko serkulla oli paljon pakisemista matkoistaan, mutta Hilippa
kuuntelee hänen pakinoitaan vain toisella korvallaan. Hilipalla oli
omia ajatuksiaan, hän muistelee omituista kohtaustaan herra Henrikin
tyttären kanssa. Itsensä herra Henrikin oli Hilippa jo melkein kokonaan
unohtanut, mutta herra Henrikin tytär ei niin vähällä unohtunut.
Ei Hilippa erikoisesti muistellut Brita neidon kauneutta. Kenties hän
oli tavannut yhtä somia tyttölapsia Karjalan maillakin, mutta Brita
neidossa, töykeän ruotsin tyttäressä oli kuin olikin harvinaista
erikoisuutta. Hilippa muistelee Britan tarmokasta ilmettä ja hänen
poskiensa hehkua ja suurten silmien säihkyvää leimahdusta silloin eron
hetkellä. Siinä tytössä oli kuin olikin tulta ja voimaa, vaikka Britan
vartalo oli näyttänyt niin hentoselta, melkein lapsekkaan hentoselta.
Mieluisaa on Hilipan muistella tuota töykeän ruotsin tytärtä, joka oli
koettanut käännyttää häntä pois salasaksojen ammatista. Hän hymyilee
itsekseen omalle huimapäisyydelleen ja hymyilee Britan kiivastumiselle.
Vieläköhän Brita neito toisen kerran sattuisi hänen tielleen? Kukapa
tiesi, vaikka vielä sattuisi, kukapa tiesi!
Riiko alkaa tähyillä öiseen pimeyteen, eikö sieltä jo rupeaisi
erottamaan hänen kotiniemensä ääriviivoja. Se oli ensimmäisenä
Pankajärven karjalaiskylään tultaessa. Hilipan kotiniemi, Vannilan
niemi, oli hiukan taampana järven toisella rannalla.
Vielä kuitenkin pimeys kätki Riikon kotiniemen ja kätki senkin, mitä
siellä juuri tällä hetkellä oli tapahtumassa.
Siellä nukuttiin jo pirtissä, mutta ulkona liikuskeli outo vieras. Se
oli tullut pimeän peitossa hiihtäen niemen tyveltä päin, jossa oli
Simana Vannisen ruotsinuskoisten naapurien uudistalo.
Pitkäkasvuinen ja synkeän näköinen mies oli tämä hiihtäjä, mikäli yön
pimeydessä olisi saattanut havitella hänen piirteitään. Ja nokinaamakin
hän näytti olevan, aivan kuin seppä ammatiltaan, juuri ahjonsa äärestä
suksilleen noussut rautio.
Hiihtäjällä oli selässään takkavitsassa suuri kimppu kuivia
tervaspilkkeitä ja hän pysähtyi kuulostelemaan Simanan kotitalon
rantaan. Siinä oli vanha nuottakota ja sen nurkkajuurella hän
seisoskelee suksillaan. Hän oli käynyt siinä jo kerran aiemminkin
samana iltana. Silloin oli talon vihainen vahtikoira törmännyt häntä
haukkumaan ja hän oli houkutellut koiran luokseen, sillä olipa hänellä
sen verran taikoja tiedossaan. Tuli vihainenkin koira nuolemaan hänen
kättänsä.
Nyt ei koira enää haukkunut, se makasi tuossa kodan seinävierellä
hankeen haudattuna. Hänen terävä karhukeihäänsä oli lopettanut äkisti
koiran metelöimisen ja niin sievästi oli kaikki tapahtunut, että
talossa ei ensinkään huomattu hänen käyntiään.
Nyt on hän tullut toistamiseen ja nyt on hänen tehtävä tärkeämpi
toimitus. Sitä varten oli hänellä kimppu kuivia tervaspilkkeitä
selässään..
Hän on toinen Simanan ruotsinuskoisista naapureista ja todellakin
hän on seppä ammatiltaan, nokinaama rautio ja hiukan tietoniekkakin.
»Mustaksi ruotsiksi» ovat nämä karjalaiskoirat ruvenneet häntä
haukkumaan ja se nimi ärsytti häntä. Hän mieli näyttää, ettei häntä
sopinut aivan ilmaiseksi haukkua ja solvata.
Hän se juuri oli aikonutkin kaataa viime kesänä kaskensa tähän
niemelle, mutta tämän talon poika lurjus oli tullut häätämään häntä
pois. Jo silloin oli hän sanonut sille karjalaisnulikalle, että
hän oli nimeltään seppä Jyrki Lehikoinen, mainehikas rautio, ja
että häntä pelättiin omiensakin keskuudessa. Sitä enemmän oli syytä
karjalaiskoirien katsoa, etteivät ärsyttäisi häntä liikoja.
Silloin oli hän sentään vielä väistynyt, mutta nyt aikoi hän kostaa.
Se nuori nulikka oli missä lie ollut salakaupoilla kulkemassa ja
talon isäntäkin oli markkinoilla. Kotona oli vain nainen ja kaksi
keskenkasvuista tytärtä ja nekin näyttivät jo nukkuvan hyvässä rauhassa.
Ja hänen Markus veljensäkin ja heidän renkimiehensä olivat
markkinoilla. Velimies ei tiennyt tästä hänen aikeestaan... jos lie
vähän aavistanut, mutta ei tiennyt varmasti. Se velimies oli toisen
luontoinen kuin hän, sellainen liukastelija, herrojen hyvä ystävä. Oli
luvannut valittaa käräjillä näiden karjalaiskoirien rehentelystä ja se
sopi kyllä hyvin hänen suunnitelmiinsa.
Ja vielä paremmin sopi tuo lumisade, joka oli äsken alkanut aivan
kuin hänen käskystään. Hyvin näytti kaikki tänä yönä luontuvan, hänen
tekonsa jäljet peittyisivät huomisaamuun mennessä kokonaan.
Korkeintaan karjalaiskoirat hiukan aavistelisivat ja sen he saisivat
kyllä tehdäkin. Saisivat huomata lurjukset, että seppä Jyrki Lehikoinen
oli heidän naapurinaan ja aikoi kuin aikoikin pesiytyä juuri tähän
kauniille niemelle. Karjalaiskoirien oli väistyminen hänen tieltään, ja
kun eivät hyvällä väistyneet, pantiin pahalla väistymään!
Hän kuulosteli vielä viimeisen kerran ja sitten hän lähti päättävästi
hiihtämään kartanolle. Siellä hän liikkui nopeasti, etukäteen harkitun
suunnitelman mukaan. Ensin hän meni rappusille ja salpasi sintsin oven
ulkoapäin. Hän salpasi sen lujasti, pitävästi. Olisi tarvittu väkevä
mies sisältäpäin ovea auki rynkyttämään ja tuskinpa sittenkään olisi
auennut.
Vielä hän kiertää varmuuden vuoksi koko rakennuksen nähdäkseen,
olisiko seinissä muita aukkoja kuin pikkuiset akkunaluukut. Hän pääsi
varmuuteen, ettei ollut muita reikiä ja nuo akkunaluukut olivat niin
turhan pikkuiset, ettei niiden kautta tultaisi ulos. Karjalaiskoirat
tekivät aina akkunaluukut niin mitättömän pieniksi ja sepä sattui nyt
mainiosti hänen suunnitelmiinsa. Hän aikoi hieman lämmittää naapurinsa
emäntää ja tyttäriä!
Nyt noutaa hän suksiensa luota tervaspilkkeet ja kiertää takanurkan
puolelle. Siltä puolen ei näkynyt tuli tuonne toisessa niemessä olevaan
karjalaistaloon, ei näkynyt ainakaan alussa. Ja myöhemmin jos näkyikin,
niin ei ollut enää väliä näkymisestä!
Hetkistä myöhemmin hän seisoskelee jälleen suksillaan nuottakodan
nurkkavierellä. Siinä hän katselee sytyttämänsä lekon suurenemista,
leviämistä. Samalla hän kuulostelee, heräisivätkö pirtissä nukkujat
liian aikaisin apua huhuilemaan. Vaikka oikeastaan heidän huhuilunsa
oli hyödytöntä, oli tästä sen verran matkaa tuonne lähimpään naapuriin.
Ei kuuluisi huhuilu, saivat lämmitellä tarpeekseen!
Oikeastaan hän seisoskeli liiankin kauan siinä nuottakodan
nurkkavierellä, mutta hänen katseensa ei voinut irtautua laajenevasta
palosta. Se lumosi ja kiehtoi häntä hänen piti vielä hiihtämään
lähdettyäänkin kääntyä tämän tästä katselemaan taakseen...
* * * * *
Viimeisellä hetkellä joutuivat markkinamiehet apuun. Hädin tuskin
saatiin Simanan nainen ja keskenkasvuiset tyttäret poistetuiksi
palavasta rakennuksesta.
Hilippa ja Riiko ne ensimmäisinä joutuivat palopaikalle. Hilipan
nuori papurikkotamma oli mainio juoksija ja hepo oli nyt saanut panna
parastaan. Ajoissa ennättivät serkukset. Riikon äiti oli kyllä jo
tajuttomana ja kantamalla piti Riikon sisaretkin tuoda ulos kitkerän
savun täyttämästä pirtistä.
Vielä ehti Riiko pelastaa kotijumalatkin. Hän toi nuorimman sisarensa
ja pyhäinkuvahyllykön samalla kertaa ulos. Hilippa oli tuonut hänen
äitinsä ja toisen sisarensa, oli tuonut molemmat yhdellä kantamuksella.
Ja kun he pääsivät ulos, romahti pirtin katto sisään, he eivät
ennättäneet hetkistäkään liian aikaisin.
Kun muu matkue vihdoin joutui palopaikalle, oli Hilippa jo löytänyt
sukset palavan rakennuksen seinustalta ja oli paloroihun valossa
vainukoiran tavoin tarkastelemassa palavan rakennuksen ympäristöä.
Hän kutsui serkkumiestänsäkin mukaan ja pian nähtiin heidän painuvan
rantaan vanhan nuottakodan luo.
Sieltä löysivät he mustan ruotsin tannerruksen ja löysivät hankeen
haudatun vahtikoirankin. He löysivät tarpeeksi todistuksia päästäkseen
varmuuteen, kuka oli tihutyön tekijä. Riikon typerrytti tämä
kaamea varmuus niin täydellisesti, ettei hänellä ollut paljonkaan
toimintakykyä jälellä.
Mutta Hilipalla oli toimintakykyä, hän oli jo lähtenyt hiihtämään
niemen kuvetta vetävää suksenlatua myöten, ja kun Riiko kysyi
äimistyneenä, mitä hän aikoi, ilmoitti Hilippa taakseen katsahtamatta:
— Hiihdämme vähän tuonnemmaksi, niin näemme viepikö tämä jälki suoraan
ruotsien uutistalolle!
Hän hiihti jo kovaa vauhtia sysien voimakkaasti sompasauvalla, jonka
yläpäässä oli terävä karhukeihäs. Vasta nyt huomasi Hilippa tämän
keihään ja hänen aivoissaan vilahti ajatus, että olipa hyvä, kun sattui
käteen tällainen sauva. Aivan kuin Isä Jumala olisi siinä kiireessä
satuttanut juuri tämän sauvan hänen kouriinsa!
Hilipan vauhti yhä paranee, hädin tuskin kykeni serkkumies häntä
seuraamaan. Nyt lähestyttiin niemen sivussa olevaa mutkausta, jossa
sakea metsätylväs työntyi kauemmas järvelle päin. Ja mitäpä näkyikään
tuolta pimeän metsän rannaksesta, sieltä näytti irtautuvan hiihtäjä ja
lähtevän kovalla vauhdilla kiitämään lahden perukkaa kohden!
Riilokin jo epäselvästi erotti tuon hiihtäjän ja nähtävästi oli
Hilippa jo aiemmin sen äkännyt, sillä Hilipan vauhti oli kiihtynyt
vallan hurjaksi. Ei Hilippa enää katsonut taakseen, ei hän välittänyt,
kykenikö hitaampi serkkumiehensä häntä seuraamaan. Hän mieli tavoittaa
pakenijan, ennen kuin tämä ennättäisi rantaan ja siitä omalle
kartanolleen.
Riiko oli jäänyt jo kauas jälkeen, mutta yhä Hilippa parantaa
vauhtiaan. Hän oli tunnettu ikätoveriensa kesken mainioksi hiihtäjäksi
ja nyt olikin hänellä edessään otus, jota kannatti tavoittaa. Parastaan
pani kyllä pakenijakin, mutta välimatka lyheni nopeasti ja pelastavaan
rantaan oli vielä taivalta.
Pakenija katsoi yhtenään taakseen ja tämä hidasti hänen kulkuaan.
Hilippa läheni kuin vihuri, kuin myrskyn ajama pilvenlonka. Hän otti
pitkiä potkuja ja käsi puristi lujasti sompasauvan vartta. Nyt hän
viskasi pois rukkasensa ja piteli sauvaa paljain kourin, keihään
putkirauta tuntui kylmänä hänen kädessään ja sen terä välähteli
pimeässä uhkaavasti. Mikäli hän saattoi huomata, oli se hyväksi hiottu
ja tekisi kyllä tehtävänsä tarpeen tullen!
Mitä nyt? Pakenija pysähtyi ja jäi odottamaan perässä tulijaa. Huomasi
kai, ettei ennättäisi rantaan ja valmistautui avoimella jäällä
vastaanottoon.
Nyt syöksähti Hilppa hänen luokseen, mutta silloin välähti miehen
kourissa kirves ja synkeästi kiroten hän sinkosi tämän aseensa tulijaa
kohden. Vähältä piti, ettei maltiton hyökkääjä saanut sitä suoraan
otsaansa. Vain äkisti sivulle paiskautuen notkea Hilippa vältti
kohtalonsa, ja ennen kuin ruotsi ehti turvautua keihässauvaansa, sattui
jo Hilipan ase hänen rintaansa.
Ruotsi kellistyi maahan. Vielä kirskahtivat hänen hampaansa, mutta
valitushuutoa ei kuulunut huuliltaan.
Hengästyneenä silmäsi Hilippa rannalta häämöttävään taloon. Sieltä ei
silmä erottanut pimeässä mitään liikettä, koko talo näytti autiolta
ja kuolleelta. Kai siellä sentään valvottiin pirtissä ja tarkattiin
pienistä akkunaluukuista palon kajastusta, mutta tokkopa lienevät
huomanneet tätä melkein kotirannassaan tapahtunutta yhteenottoa.
Samantekevä, tottapa huomasivat, kun mies ei palaisikaan pirttiinsä.
Tottapa tulivat etsimään ja löysivät täältä löytösensä!
Hilippa kumartui uhrinsa puoleen ja kiskaisi keihäänsä pois haavasta,
Hän pyyhki siitä enintä hurmetta uhrinsa vaatteisiin ja niin lähti hän
hiihtämään takaisin Riiko serkkuaan vastaan.
Lumessa makaava mies näytti oikovan jalkojaan ja kuulosti hiukan
ökisevänkin, mutta Hilippa ei enää katsahtanut taakseen. Hän arveli
maksaneensa tihutyön riittävällä mitalla.
Käräjät oli käyty nopeasti, ilman todistajia... takamaan ylhät käräjät!
Hilipan ja Riikon palatessa takaisin palopaikalle oltiin siellä jo
täydessä lähtötouhussa. Turkiskuormia oli hiukan pengottu ja näin
syntyneihin koloihin olivat saaneet paikkansa Simanan emäntä Mateli ja
molemmat tyttäret. Ei ollut onnettomuuden uhreilla muuta neuvoa kuin
lähteä keskellä yösydäntä Kauro vanhuksen vierasvaraiseen pirttiin..
Kun rekensä luona askaroiva Kauro huomasi Hilipan ilmestyvän
pihamaalle, tiedusti hän ohimennen:
— Ka missäpä kävitte hiihtelemässä?
— Tuolla kävimme rannassa... vanhoja suksenlatuja tarkastelimme! vastaa
Hilippa vältellen.
Hurmeinen keihäs oli yhä hänen kädessään, mutta lähtötouhussa ei
kukaan kiinnittänyt siihen huomiota. Hilippa ja Riiko menivät oman
rekensä luo, Hilippa mieli jo tarttua ohjaksiin ja nakata keihään
pois kädestään, mutta silloin alkoi kuulua rannasta Pankakosken
puolelta reen ratinaa ja pimeän läpi nähtiin sieltä uuden tulijan
nousevan pihaan. Palon kajastus valaisi vielä siksi hyvin, että
tulija tunnettiin oitis Simanan ruotsinuskoiseksi naapuriksi, Markus
Lehikoiseksi. Toinen hänen reessään istuva mies oli hänen renkinsä,
sama miehen vekara, jonka Hilippa oli tavannut markkinoilla naapurin
isännän seurassa.
Tulijat näyttivät ensin aika lailla hämmästyvän odottamatonta
tapaamista, mutta pian kielevä ruotsi tointui hämmästyksestään ja alkoi
osanottoa teeskennellen päivitellä tapahtunutta onnettomuutta.
— Kun pitikin näet sattua mokoman tapaturman juuri markkinoiden aikaan!
vaikeroi hän. — Näkyvät sentään ihmiset pelastuneen, liekö joku hyvä
naapuri joutunut hätään... nukkuvia herättelemään?
— Oli hyvä naapuri käynyt! virkahtaa Hilippa kolkosti ja astahtaa
askeleen kielevää ruotsia kohden. — Oli naapuri käynyt, vaan oli mokoma
unohtanut nukkuvat herättämättä... salvan oli vääntänyt sintsin ovelle
ulkoa päin. Sen hyvän työn oli naapuri tehnyt!
Lipevän ruotsin kieli kangistui, hän alkoi peräytyä rekensä luo. Mutta
Hilippa astahti nyt aivan hänen eteensä ja pakisi yhä kolkommin:
— Minä tavoitin sen hyvän naapurin miehen... yritti pakoon, ka huono
oli hiihtämään. Palon kykeni sytyttämään, ihmiset... turvattomat naiset
kykeni sisään telkeämään, ka hiihtämään oli ylen huono... tavoitin
hänet tuolla lahden jäällä!
Markus Lehikoinen ei kysynyt, kuka oli tuo naapurin mies. Hän näki
vastauksen Hilipan jylhästä muodosta, hän kiepsahti nopeasti rekensä
seville ja alkoi nykiä hevostaan lähtöön, mutta Hilippa tarttui lujalla
kädellä ohjaksiin ja sanoi jyrkästi:
— Ka mihinpä tuli moinen kiire ja hoppu! Vai eikö kielevä ruotsi
haluakaan tietää, kuka oli se naapurin mies? Ka sama, vaikka jätämmekin
nimen sanomatta. Sen kuitenkin sanon... mies ei kyenne omin voimin
hiihtämään kotiinsa... jäi tuonne jäälle vuottelemaan veljeään ja muuta
ylen rakasta sukuaan!
Hilipan jylhä äänenpito oli jo saanut lähtöä tekevät Pankajärven
miehetkin hämmästymään. Jehki vanhus oli huomannut verisen keihään
Hilipan kädessä ja nyt näki sen jo Kaurokin. Mutta Hilippa ei
välittänyt kenenkään läsnäolosta, hän piteli yhä pelosta kelmenneen
ruotsin ohjaksia kädessään, tunki hurmeisen keihäänsä miehen nenän
eteen ja jylisi:
— Tuntenetko, kielevä ruotsi, kenen on verta tässä keihäässä?
Läheistä lie sinulle, ylen läheistä, vaan siitä emme nyt enää pakise.
Nyt pakisemme siitä, kenen on muutettava näiltä mailta, tehtävä
naapurilleen tilaa. Te mielitte panna meikäläiset muuttamaan, vaan
siitä ei tule mitään! Simanan taloa ei muuteta, uusi pirtti rakennetaan
tähän palaneen paikalle ja sinun on muutettava Pankajärveltä muuanne...
paras lähteäksesi ruotsien yleisemmille elinmaille! Keväthankien
joutuessa rupeamme tähän rakentamaan uutta pirttiä ja silloin on sinun
ja sinun sukusi oltava täältä tiessään! Ja paras jos veisit talosi
mukanasi tai polttaisit lähtiessäsi! Ja nyt, ovela ruotsi, herra
Henrikin lähettämä salasyökäri, mene etsimään veljeäsi!
Hän heitti ohjakset käsistään ja viskasi verisen keihään pihamaalle.
Sen jälkeen hän käveli oman rekensä luo virkahtaen ohimennen isälleen:
— Taatto, mene rekeesi, jo on aika lähteä lämpimiin suojiin!
Kauro vanhus mieli jotakin sanoa, mutta Hilippa lisäsi vielä:
— Toisen kerran pakisemme tästä asiasta, rakas taatto! Nyt on
jouduttava matkaan!
Kauro painoi päänsä alas. Hän huomasi tulleensa vanhaksi ja
tarpeettomaksi. Hän oli mietiskellyt tätä naapurinsa asiaa puoleen
ja toiseen, mutta nyt olikin Hilippa selvittänyt koko pulman yhdellä
sivalluksella ja hänen oli mukauduttava tähän ratkaisuun. Nöyrästi hän
meni rekeensä.
Enempää ei puhuttu. Reet narisivat lumessa ja läksivät perätysten
liukumaan myötärinnettä alas jäälle.
Hetkisen kuluttua oli pihamaa autiona. Sammuva palo loi siihen vielä
heikkenevää kajastustaan. Kieppuvia lumihiutaleita tuli maahan, niitä
tuli yhä sakeammin ja joutuisammin. Näytti kuin olisivat ne alas
tullessaan kiirehtineet ja hoputtaneet toisiaan saadakseen ennen aamun
valkenemista peitetyksi tuon kytevän palopaikan, tuon pihamaalle
viskatun verisen keihään... kaikki yön aikana tehtyjen tihutöiden
jäljet.
Lumi on niin kärkäs jälkiä peittelemään. Kunpa eivät ne peitetyt jäljet
milloinkaan paljastuisi näkyviin.