Seuraavana aamuna varoittelee Kauro vielä poikaansa, ettei tämä
markkinatorilla liikkuessaan sallisi ärsyttää itseään mihinkään
varomattomiin tekoihin. Hän panee kätensä Hilipan olkapäälle ja pakisee:
— Vaikeaa on meidän elämämme, ylen vaikeaa ja vaaranalaista. Se pitää
sinun, Hilippa poikueni, aina muistaa!
— Ka muistan muistan, taattoseni, hyvin muistan! vakuuttelee Hilippa.
Hän kävelee huolettomana markkinapaikalle.
Rannassa tullihuoneen luona kihertää vahvasti markkinarahvasta, siinä
maksetaan kreivillisiä tulliaprakoita markkinoille kaupaksi tuoduista
tavaroista. Tullimies Pentti Gabrielinpoika on pieni ja kuivettunut
äijän käppyrä, mutta tuittupäinen, rätisee kuin palava katajapehko
ja sukkela on hän liikkeissään. Vähäisiä ovat hänen tullisaatavansa,
penninki talileiviskästä, toinen voileiviskästä, puolipenninkinen
lampaannahoista tai kuivatusta villipeuran lihasta. Pelkkiä
kotituotteita, niistä eivät karjalaiset kauppaveikot välittäneet.
Hilippa iskee tuttaville silmää ja menee menojaan.
Viskaali Pentti räsähtää hänen jälkeensä kuivan sadatuksen. Kyllä
hän tuon veijarin hyvin tunsi, vaaniskeli täällä metsännahkoja.
Hän kivahtelee markkinamiehille, missä olivat heidän oravansa ja
revonnahkansa, näätänsä ja saukonnahkansa?
Ka ei ole tullut pyydetyksi! kuuluu ääni miesjoukosta.
— Valehtelette, senkin lurjukset, luikuria laskette! Kyllä minä hyvin
tiedän, kenelle niitä säästätte, noille salasaksoille, pirun sikiöille!
Kiukkuisena hän tonkii markkinamiesten rekiä, sysii syrjään talipyttyjä
ja voipyttyjä, koettaa haeskella riistanahkoja, mutta niitä ei löytynyt
hakemallakaan. Kirottua roskasakkia koko joukko!
Toinen markkinaväen kokoontumispaikka on käräjätalon pihamaalla.
Siihen ovat Kajaanin porvarit asettuneet suurine tavarakuormineen ja
on siihen hätäisesti tekaistu joku ristikkojalkainen myymäpöytäkin. On
siinä kaikenlaista rihkamaa, Oulusta tuotua ja Kainuun kotiteollisuuden
tuotteita, mutta riistanahkoja ei näy juuri nimeksikään, vaikka
Kajaanin porvarit ovat varustautuneet erikoisesti niiden ostoon.
Rahvastungoksessa vilahtelee siellä ja täällä karjalaisia
kauppaveikkoja. Ne näyttävät maleksivan siellä yhtä joutilaina kuin
Hilippakin, mutta eivät ne kulje joutilaina. Ohimennen ne nykäisevät
takin liepeestä toimetonna töllistelevää markkinamiestä, ja niillä
onkin peijakkaan vainu, erehtymättä ne nykäisevät aina oikeata miestä.
Vaihdetaan pari nopeata sanaa ja töllistelijä häviää omia aikojaan
markkinapaikalta. Hetkistä myöhemmin hänet voisi tavata kylältä
jonkin karjalaistaan pihasta kantamus oravia ja kauniita revonnahkoja
mukanaan. Ne joutuvat karjalaisten kauppaveikkojen huostaan.
Herra Henrikki on ahkerasti liikkeellä. Hilippa huomaa hänen
vaaniskelevan itseään, mutta ei ole siitä tietääkseen. Nyt hän
kääntyykin jo takaisin ja painuu krouvin matalasta ovesta sisään.
Siellä yritettiin Hilippa houkutella ansaan. Kun hän istuu rennosti
pienen pöytäpahaisen ääressä olutta maistelemassa, nykäistään häntä
kyynäspäästä ja joku ruotsi kumartuu supattelemaan hänen korvaansa.
Miehen käytös oli perin liehittelevää, makeilevaa, ja pian tunsi
Hilippa hänet kotikylänsä ensimmäiseksi uudiseläjäksi, Simanan
ruotsinuskoiseksi naapuriksi.
Mies sopottaa Hilipalle kuni vanha, luotettu ystävä konsanaan:
— Kuulehan, veli hopea, hyvä naapuri, olisi tässä vähän niin kuin
kysyttävä neuvoa! Kun ollaan näet lähdetty markkinoille ja tällä minun
rengilläni olisi vähän mukanaan... mitä lienee metsänviljaa. Mutta
hölmöläisiä olemme, ei tunneta näet niitä oikeita ostajia, niin jospa
sinä naapurin mies hiukan vihjaisit... jotta mitenkä tässä oikein
tehtäisiin?
Sopottaja kiskoo lähemmä toveriaan, pientä, vääräsääristä miehen
vekaraa, joka pälyilee ympärilleen yhtä luihuna kuin isäntänsäkin.
Siinä he nyt molemmat söpöttelevät asiaansa Hilipalle ylen
salaperäisinä ja liukkaina, jotta pitäisi saada opastusta ja apua. Ja
kun oltiin olevinaan hyviä naapureja, niin jos Hilippa lyöttäytyisi
yhteen juoneen?
Hilippa kuuntelee heidän sopotustaan ja katselee miesjoukon raosta
ovelle päin. Aivan oikein, nyt sieltä kurkisti viskaali Pentin sapekas
naama krouviin. Hilippa virnistää ylimielisesti syökärille, virnistää
sopottajillekin ja viittaa oveen päin.
— Kun menette tuon miehen pakinoille, niin hänpä teille neuvonee oikeat
ostajat! Minä en välitä metsänviljastanne!
Miehet hölmistyivät sanattomiksi, Hilippa nauroi heille ilkkuvasti ja
pakisi vielä pois lähtiessään:
— Vai salakaupoilla kuljette ja kähmitte! Herra Henrikki vielä teidät
tavoittaa, niin siinä oli laulun loppu!
Nähtiin vanhan Kauronkin liikkuvan markkinapaikalla. Hän ei ole niin
pitkäkasvuinen kuin Hilippa poikansa, mutta näkyivätpä tullimies ja
herra Henrikki huomaavan hänet hyvin. Kauro paljastaa alentuvasti
päänsä kiukusta sähisevälle syökärille ja yhtä alentuvasti hän
tervehtii myös herra Henrikkiä. Hänen jälkeensä singotaan sadatuksia,
mutta Kauro vanhus ei ole niitä kuulevinaan. Hän liikkuu päämäärästään
tietoisena, vai hän rupeaisi sopottelemaan markkinamiesten kera; hän
on virittänyt apajansa ja tietää toisten kauppaveikkojen huolehtivan
saaliin korjaamisesta. Hän tallusti melkein suoraan erään kajaanilaisen
porvarin luo, jolla oli kaupan hyviä, kainuulaisia matkarekiä.
Kauro tarvitsi tällaista matkarekeä. Kainuun maassa tehtiin niitä
parempia kuin Karjalassa; hän ryhtyy hieromaan kauppaa, tinkii ja
tarkastelee. Ympärille keräytyy uteliasta väkeä, mutta Kauro ei ole
niitä näkevinään. Pitkällisen tinkimisen ja natisemisen jälkeen hän
sopi kaupasta, kaivoi syvältä povestaan rahamassinsa. Siinä oli
aika puuha ennen kuin hän sai massinsa avatuksi, ja vähänpä siellä
olikin hopeakolikoita. Kajaanin porvari jo luuli rahojen kesken
loppuvan, mutta riittivät sentään. Tyytyväisenä lähtee Kauro vetämään
ostamaansa rekeä, hän pitää sen aisoja korkealla ja pyytelee nöyrästi
markkinaväkeä antamaan hänelle tietä.
Saivat nähdä herra Henrikki ja viskaali Pentti ja kaikki, että hän
liikuskeli rehellisillä asioilla. Osti viimeisillä kolikoillaan hyvän
matkareen, jos sattuisi sitä jolloinkin tarvitsemaan!
* * * * *
Kun Hilippa palasi majapaikkaansa, oli pihamaalla sorea Tatjana
odottamassa hänen tuloaan. Ylen salaperäisenä kuiskasi Tatjana hänelle,
että vieraspirtissä oli eräs ruotsi, joka halusi pakista hänen
kanssansa.
— Ka kukapa ruotsi siellä minua vuottelee? virkkoi Hilippa
huolettomasti. Ja odottamatta Tatjanalta sen parempaa selvitystä hän
lähti vuottelijaa tapaamaan.
Tatjana katseli ihaillen hänen menoaan. Oli tuo Hilippa todella uljas
ja peloton miekkonen, mutta eiköpä hän sittenkin tällä kertaa vähän
ällistyisi nähdessään, kuka siellä vieraspirtissä oli.
Ja ällistyikin Hilippa hiukan oven avatessaan: Pirtissä odotteli häntä
herra Henrikin tytär, Brita neito.
Brita näytti jo hyvän aikaa vuottaneen Hilipan tuloa. Kun pirtissä oli
kovin lämmin, oli hän avannut turkismekkonsa ja riisunut kaulahuivinsa.
Hilipan astuessa sisään hän tarkasteli hajamielisenä somin leikkauksin
koristeltua pyhäinkuvahyllykköä.
Molemmat he joutuivat hämilleen seisoessaan silmätysten, kenties Brita
vielä enemmän kuin Hilippa. Vaikka Hilippa olikin vielä nuori, oli
hän jo liikkunut paljon maailmalla ja naisväestä hän oli huomannut
aina hyvin selviävänsä. Tässä oli tosin edessä herrasneito, kokonaan
vieras ja outo ruotsi, mutta ehkäpä hän jotenkin selviäisi ruotsin
tyttärestäkin.
Kotoa lähtiessään oli Brita ajatellut, että hän lähtisi varoittamaan
Hilippaa isänsä kostolta. Hän oli hyvän aikaa mietiskellyt, mitenkä
sanoisi sanottavansa Hilipalle, mutta nyt seisoikin nuori karjalainen
hänen edessään niin syntisen rohkeana ja huolettomana, aivan kuin
olisi jo etukäteen tahtonut sanoa: »Hui hai, mitä minä piittaan sinun
isästäsi, mokomasta ruoskan heiluttajasta!»
Brita neitoa melkein harmitti tuo Hilipan huolettomuus. Ja hiukan
jäykistyen, hiukan sanojaan tapaillen, melkeinpä virallisesti, hän
alkaakin puhua vallan toisesta asiasta, sanoo tulleensa kyselemään,
millaisissa oloissa eli tuo hänen isänsä pahoinpitelemä karjalainen.
Oliko hän todella niin köyhä kuin itse vakuutti olevansa?
— Ka köyhä lie Timo poloinen, ylen köyhä! pakisee Hilippa arvelematta.
— Elelee siellä meidän kylästä Vie'in salolle päin, pienenä populina
elelee ja kokee viljellä hallanarkoja kaskimaitaan.
Ja samaan hengenvetoon hän alkaa kehoitella vierastaan istumaan,
sieppaa takan edestä rahin ja tuo sen pöydän ääreen.
— Kas tässä on hyvä istua, mitäpä suotta seisoskelemaan! sanoo hän
reippaasti ja istahtaa itse arvelematta penkille pöydän viereen.
Tämä auttoi vähän Britaa, jäykkyys hävisi hänen äänestään ja hän alkoi
selvittää mitä oli ajatellut: Ei varmaan olisi liikaa, jos hän kokisi
hiukan hyvittää isänsä tylyyttä ja rupeaisi antamaan avustusta tuon
köyhän karjalaismiehen perheelle.
— Ka hyvä jos annat apua köyhille ihmisille! naurahtaa Hilippa
suorasukaisesti ja tarkastaa vierastaan uteliaalla ihailulla.
Mutta kun Brita kysyi, haluaisiko hän ruveta tuota avustusta
välittämään, selitti Hilippa arvelematta:
— Anna apusi Vie'in lautamiehelle, siinä mies teikäläinen, ylen suora
ja rehellinen! Ei meistä apusi välittäjäksi ja niinpä lie parempi
sinulle itsellesikin, Brita neito!
Tämä suorasukaisuus sai Britan hämmästymään. Olipa tuo nuori
karjalainen todella avomielinen, sanoi suoraan, että hänen oli
vaarallista ruveta hakemaan heikäläisten tuttavuutta. Näkyi tietävän
varoittamatta, mitä hänen isänsä ajatteli heistä.
Brita katselee hämillään ympärilleen. Hän näkee naulakoilla ja
penkeillä karjalaisten matkavarusteita, turkkeja ja eväsvakkoja.
Nämä varusteet osoittivat tässä pirtissä majailevien markkinamiesten
olevan varakasta väkeä. Taisipa siis olla silkkaa totuutta, kun
hänen isänsä haukkui näitä miehiä salasaksoiksi ja »ryssän kaupan»
kävijöiksi. Brita ei tosin oikein ymmärtänyt näitä asioita, mutta sen
verran hän tiesi isänsä ja voudin ja käräjäherrojen puheista, että
nämä karjalaiset salakauppiaat olivat suurena kiusana uuden Brahean
kaupungin kehittymiselle. Ja kun hänen isästään piti tulla pormestari
tähän uuteen kreivilliseen kaupunkiin, ymmärsi hän vallan hyvin isänsä
ärtymyksen salakauppiaille. Ja näkyipä tämä nuori karjalainenkin sen
ymmärtävän.
Sen enempää harkitsematta hän rupesi saarnaamaan parannusta Hilipalle.
Hän kysyi, minkä vuoksi he eivät voineet lopettaa salakauppaansa,
kun tiesivät sen itselleen niin kovin vaaralliseksi ja tälle uudella
kaupungille niin vahingolliseksi. Pitihän heidän käsittää, että
lopuksi heille kuitenkin kävisi huonosti, he joutuisivat kärsimään
varmaan paljon ja uusi Pielis-Brahean kaupunki nousisi kuin nousisikin
kukoistukseen heidän vehkeistään huolimatta.
Brita oikein innostui asiaansa. Hänen hienoille kalpeille kasvoilleen
kohosi väriä ja hänen tarmokas leukansa melkein vavahteli taistohalua,
mutta Hilippa nauroi hänelle huoletonta nauruaan.
— Brita neito, et ymmärtäne paljon kaupankäyntiä. Taattoni sanoo
minunkin sitä vielä huonosti ymmärtävän, ka sinä et ymmärtäne senkään
vertaa. Mitäpä siis rupesit siitä pakisemaan!
Brita huomasi todella lähteneensä aloille, jotka olivat hänelle
vieraita. Mutta ei hän niin vähällä tunnustanut itseään voitetuksi,
häntä ärsytti Hilipan kevyt huolettomuus ja niinpä hän tuiskahti
kiivaasti, että näytti todella siltä kuin karjalaiset ansaitsisivat sen
tylyn kohtelun, jonka alaisiksi he välistä joutuivat tällä pokostalla.
Heidän pitäisi olla hiukan nöyrempiä, niin, heidän pitäisi kuin
pitäisikin olla kiitollisia luterinuskoisille uutiseläjille ja Ruotsin
hallitukselle kaikesta siitä hyvästä, minkä nämä olivat tuoneet tähän
kaukaiseen rajamaakuntaan!
Brita ei ehkä ajatellut mennä niin pitkälle, mutta kerran
kiivastuttuaan hän puhui suunsa puhtaaksi. Vaan nyt hävisi huoleton
nauru Hilipankin huulilta, hänen silmänsä leimahtivat, hän hyppäsi
penkiltä ja sanoja alkoi ryöppynään tulla hänen huuliltaan, säkenöiviä
ja iskeviä sanoja, jotka saivat herra Henrikin tyttären melkein
pelästymään.
— Vai ovat ruotsit ja heidän valtansa tuoneet tälle pokostalle paljon
hyvää, ka ylen paljon hyvää lienevät tuoneetkin. Sinun taattosi
ruoskan ja voudin ruoskan he ovat tuoneet! Ennen oli täällä pajarien
ruoska heilumassa, nyt on sinun taattosi ruoska ja lieneekö tuo paljon
lempeämpi. Itsepä näit eilen, mihin se pystyi, mitäpä tuosta enemmän
pakisemaan!
Viiltävä iva pippuroi hänen sanojaan, hän pysähtyi aivan Britan eteen
ja antoi tulla lisää, laski uuden sanaryöpyn, entistä säkenöivämmän.
— Ja mitä muuta hyvää ovat ruotsit tuoneet tänne? Ylen paljon ovat
muutakin tuoneet. Ennen oli tämä pokosta kokonaan karjalaisten
oma, mitä nyt on karjalaisraukoille jätetty? Nurmeksen perukalta
on jo viimeinenkin karjalainen ajettu käpälämäkeen tai nitistetty,
et niistä kylistä löydä muita kuin teikäläisiä. Ja entä Pielisen
takana, Juuan puolella? Joka päivä siellä ryöstetään ja anastetaan
karjalaisten elinmaita, ja jos menevät valittamaan voudille tai sinun
taatollesi, niin saavat ruoskaa! Ja karjalaisten tsasounaakin ovat
häväisseet siellä ruotsinuskoiset yltiöpäät ja pyhästä kalmistosta
aarteita kaivelleet. Ja sama leikki on nyt edessä täällä Lieksan
karjalaiskylässä ja Vie'in kylässä ja meidän perukalla, Pankajärven
salolla. Kohta ei ole meillä mitään sanomista tällä pokostalla,
kodittomiksi meidät häädetään tai jalkoihin tallataan. Sitä hyvää te
olette tuoneet tälle pokostalle! Ja siitäkö kiitollisina meidän pitäisi
nyt antaa viimeinen leipäpalamme Brahean laiskoille porvareille,
Kajaanin kamasaksoille ja muille syökärin ja sinun taattosi suojateille?
Brita oli huumaantunut tuon räiskyvän sanatulvan edessä, ja kun Hilippa
vihdoin vaikeni, painoi herra Henrikin tytär häveten päänsä alas.
Hänen silmiinsä kihosi kyyneleitä. Eikä hän kuitenkaan voinut olla
ihailematta Hilippaa, nuoren karjalaisen silmien leiskahtelu, joka oli
yhtä raju kuin hänen sanatulvansakin, oli kokonaan lumonnut Britan ja
hetkisen kuluttua hän kohotti katseensa arasti Hilippaan, aivan kuin
olisi odottanut vielä jatkoa.
Mutta jatkoa ei tullut, Hilippa itsekin hämmästyi omaa sanavuolauttaan.
Hän oli kyllä monasti kuullut vanhempien karjalaismiesten vaikeroivan
näitä asioita, mutta ei hän voinut käsittää, miten kaikki nuo
vaikerrukset nyt olivat niin itsestään kirvonneet hänen kieleltään. Hän
tiesi pakisseensa kovia sanoja, ylen kovia sanoja ja pelästyi nyt aika
lailla, kun luuli säikyttäneensä Britan puolikuoliaaksi.
Vähän aikaa kesti puolin ja toisin neuvotonta vaitioloa. Vihdoin Brita
nousi ja virkahti hiljaa, melkein nöyrästi:
— Anna anteeksi, Hilippa, en aikonut sinua loukata! Teille lie tehty
paljon vääryyttä ja mikäpäs... mikäpäs minä olisin teitä syyttämään ja
tuomitsemaan mistään asiasta!
Hämillään hän ojensi kätensä Hilipalle hyvästiksi. Hän oli jo ovessa
menemässä, kun Hilippa huomasi hänen unohtaneen kaulahuivinsa rahille.
Hilippa kiiruhti antamaan huivia ja auttoi Britaa sen käärimisessä.
Liekö hän sitä tehdessään tuntenut Britan hartioiden vavahtavan vai
mistä hän lie saanut odottamattoman päähänpiston. Äkkiä hän puristi
Britan rajuun syleilyyn ja painoi hänen huulilleen tulisen suudelman.
Britan kalvakat posket karahtivat hehkuvan punaisiksi, Hän riuhtasi
itsensä irralleen ja katsoen Hilippaa silmät säkenöiden sanoi kiivaasti:
Minun pitäisi lyödä sinua poskelle, mutta isä on jo lyönyt minun
puolestani!
Hilippa nauroi hänelle nuoren yltiöpään naurua. Seuraavansa tuokiossa
livahti Brita äänettömästi ulos, mutta ovi ei räiskähtänyt vihaisesti
kiinni hänen perässään.
Jälleen nauroi Hilippa nuoren huimapään naurua.