Karjalaisten yhteinen majailupaikka oli Mafilo Vaakanaisen talo, aivan
herra Henrikin virkatalon naapurina. Siellä ylisteltiin tänä iltana
ahkerasti nuoren Hilippa Vannisen rohkeata tekoa.
Itseään kehuskeltua sankaria ei kuitenkaan näkynyt talon yhteisessä
eläntäpirtissä. Hän oli erikseen pihan perille rakennetussa
vierastupasessa, jota käytettiin ainoastaan talon harvinaisempien
vieraiden majoituspaikkana.
Puhtaaksi pestyn vieraspirtin takassa loimusi lämmittävä valkea ja
Hilippa istui rahilla sen paahteessa. Hänen luonaan hääri talon tytär,
soma Tatjana neito, haudellen Hilipan poskea voiteella, jota hän oli
laittanut äitinsä neuvon mukaan viinasta ja parantavista yrteistä.
Tämän hauteen piti olla niin hyvää, että Tatjanan vakuuttelun mukaan
ruoskan jälki häviäisi poskesta jo huomisaamuun mennessä.
Hilippa naureskeli sorealle lääkitsijälleen:
— Mitäpä tuosta, jos vähän näkyykin, ei tuo liene minulle häpeäksi!
— Ruma se on, ylen ruma! väittää Tatjana innokkaasti vastaan.
Tatjana oli nainen ja hän ihaili rajattomasti Hilipan muhkeata muotoa.
Miltäpä näyttäisikään, jos Hilippa lähtisi huomenna markkinapaikalle
pitkä ruoskan jälki poskessaan. Hyi mokomata, vähät piittasi Tatjana
kunniasta, jonka tuo merkki kenties Hilipalle tuottaisi!
Paitsi Hilippaa ja hänen soreata lääkitsijäänsä, oli vieraspirtissä
useita vilkkaasti pakisevia karjalaismiehiä. He istuivat honkapöydän
ympärillä hörppien olutta katajahaarikoista, toisilla oli eväsvakatkin
avattuina, ja kaikki keskustelivat kiihkeästi huomenna alkavista
markkinoista.
Huomiset markkinat, ne olivat vieraspirtissä majailevan miesjoukon
jännittyneen odotuksen esineenä. Eikä ihmekään, kaikki nämä karjalaiset
olivat itsekin kauppamiehiä. Toiset heistä olivat Vienan kaupan
kävijöitä, toiset niiden avustajia. Ei näillä miehillä ollut oikeutta
mennä Lieksan uuden kaupungin markkinatorille tarjoamaan omia
tavaroitaan ja ostelemaan metsännahkoja, mutta siitä huolimatta he
varustautuivat omalla tavallaan ylen tarmokkaasti huomenna alkavien
markkinoiden varalta.
Miesjoukon keskustana, jonkinlaisena johtajana näytti olevan pieni
ja vilkaseleinen karjalaisvanhus. Hän oli nuoren Hilipan naapuri
Jehki Mauronen Pankajärveltä, vanha Vienan kävijä, monet kauppamatkat
elämässään tehnyt. Isä Jumala näytti jo syntymähetkellä määränneen
vanhan Jehkin kauppamieheksi, niin sulavasti hän jakeli toisille
neuvojaan, miten piti huomispäivänä menetellä riistaeläimiä ostaessaan.
Ei saanut ryhtyä kauppoihin markkinapaikalla, vaan piti vihjata myyjä
tänne karjalaiskylään, jonkin tuttavan talon pihaan. Täällä olisi
toinen vastassa ja tekisi kaupan lennättäen ostetun tavaran sitä kyytiä
varmaan kätköpaikkaan.
Niin sen piti käydä! Jehki nauraa pehmeätä naurua ja toiset yhtyvät
siihen kuorossa. Jehkillä on edessään pöydällä pussonen heliseviä
hopearahoja ja siitä hän jakaa yhdelle ja toiselle kauppaveikolle kasan
kolikoita. Hopean helinä, se on musiikkia näille miehille; silmät
välähtävät, kaulat kurottuvat, kun Jehki vanhus antaa kirkkaiden riunan
kolikoiden solua sormiensa läpi pöydälle. Peijakas, jos ei näillä saatu
lumotuksi markkinaväkeä niin sitten ei millään!
Asia oli niin, että Lieksan kaupunki oli perustettu juuri Vienan
kaupan tai n.s. »ryssän kaupan» lopettamiseksi. Tämä kauppa oli viime
aikoina, kun Ruotsin Karjala rupesi vähitellen Stolbovan rauhan
aikaisesta lamaannustilasta tointumaan, alkanut osoittaa arveluttavia
elpymisen oireita. Ruotsin hallitusherrat pelkäsivät, että karjalaiseen
rajamaakuntaan siirtyvät luterinuskoiset uudiseläjätkin tottuisivat
ennen pitkää käyttämään rajantakaisia tavaroita ja tähän pelkoon oli
varsin päteviä syitä. Vienan keittämöjen suola, ryssän juhtinahka ja
monet muut rajantakaiset tuotteet olivat jo aivan yleisiä kaikkialla
Ruotsin Karjalassa, vieläpä Savonlinnan seuduilla saakka.
Vanhastaan tunnettu karjalaisten kauppatie kulki Vienan rannoilta
Repolaan ja siitä Lieksanjokea Pielisen vesistöön. Juuri tähän
tien keskelle oli kaukokatseinen kreivi Pietari perustanut uuden
kaupunkinsa, mutta tämä kaupunki oli perustettu Vienan kävijöiltä
lupaa kysymättä. Pielisen pokostan karjalaisia ei suvaittu edes,
uuden kaupungin porvareiksi, kun heitä pidettiin kaikin puolin
epäluotettavina.
Mutta tämän hylkimisen kostivat karjalaiset tarmokkaalla toiminnalla,
salakauppa kukoisti edelleen, rajantakaiset tavarat levisivät
kuin näkymättömien käsien tuomana ja Lieksan markkinoilla hävisi
metsänriista, näiltä mailta saatu, halutuin kauppatavara, hävisi aivan
käsien välistä karjalaisten kätköihin.
Tietenkin piti karjalaisten tyytyä mitättömän pieneen kauppavoittoon,
mutta siihenpä he olivat aina tottuneet tyytymään. He olivat sitkeitä,
kestivät uskomattomia vaikeuksia, joutuivat moniin vaaroihin pitkillä
kauppamatkoillaan. Hallitusherrain lähettämät tullinuuskijat, syökärit,
olivat monasti heidän kantapäillään. Vaivalla hankittuja tavaroita
uhkasi takavarikko, henki heilui usein hiuskarvan varassa, mutta
kauppa elätti sittenkin. Lieksassa ja varsinkin Lieksasta rajalle päin
olevassa Pankajärven kylässä oli useita Vienan kaupalla varakoituneita
miehiä. Siellä olivat Mauroset ja Vanniset kuuluisia Vienan kävijöitä,
rajantakaisen kaupan välittäjiä. Tähän oli herra Henrikkikin viitannut
veronkantopaikalla sättiessään nuorta Hilippa Vannista salasaksojen
sikiöksi.
Hilippa naureskelee itsekseen istuessaan takkavalkean hohteessa rahilla
sorean Tatjanan lääkittävänä. Olipas herra Henrikki muistanut heidän
ammattinsa, mutta mitäpä häpeämistä siinä, se oli heidän historiallinen
perintöosuutensa. Tarvitsi vain vilkaista tuonne pöydän takana istuvaan
Jehki vanhukseen, siinä oli kaupantekijä! Ja hänen taattonsa Kauro
Vanninen oli toinen samanarvoinen. Saivat hävetä Lieksan kaupungin
porvarit ja Kajaanin kamasaksat näiden miesten rinnalla!
Miehiä tulee ja lähtee, Jehki vanhus jakelee heille neuvojaan ja
jakelee heliseviä kolikoita. Hänen rinnallaan istuu talon isännän
veli, rokonarpinen ja rämeäpuheinen Pervusa Vaakanainen Pankakoskelta
ja kehoittelee kaikkia maistamaan olutta; hänellä on edessään valtava
tuoppi, jonka Tatjana kävi vasta hetki sitten täyttämässä. Siitä
Pervusa kaataa vaahtoavaa juomaa katajahaarikoihin ja mielihyvästä
irvistäen kaatavat kauppaveikot haarikan sisällön kurkkuunsa. Ensin
he ristivät silmänsä pöydänpäänurkassa oleviin kotijumaliin kääntyen
ja sitten keikahtaa haarikka tottuneella liikkeellä miehen partaan.
Uusi irvistys, vaahto pyyhkäistään parrasta, kauppaveikko on valmis
lähtemään huomispäivän otteluun.
Tulee välistä karjalaisten kauppaveikkojen majapaikkaan joku ruotsikin,
luterinuskoinen uudiseläjä. Monet näistäkin ovat varsin kärkkäitä
salakauppaa avustamaan, mutta vien varovaisia ovat karjalaiset
antautuessaan ruotsien kera kauppatuttavuuteen. Niiden joukossa
saattoi olla mitä sattui, salasyökärejä tai muita urkkijoita. Mutta
oli välistä rehellisiäkin ja näille osoittivat karjalaiset ylen suurta
huomaavaisuutta.
Nyt avautui jälleen ovi ja ovesta työntyi huoneeseen sellainen mies,
rehellinen ruotsi. Hän on rotevakasvuinen mies ja avokatseinen, oikea
rehdin ja vankkumattoman uudiseläjän perikuva. Hän on oikein lautamies,
kreivillisen oikeuden lautamies Olavi Hamara Vie'in karjalaiskylän
liepeiltä. Syntyjään oli hän pohjalainen, Oulunjärven tienoilta, mutta
on nyt joutunut elämään karjalaisten naapuruudessa ja hänestä on kuin
onkin tullut karjalaisten ystävä.
Lautamies Olavi tuli tapaamaan Hilipan isää Kauro Vannista ja
Kauron ilmoitetaan pian saapuvan. Hän oli vielä jäänyt kotiin
huolehtimaan viimeisten rajan takaa tulossa olevien tavaroiden säilöön
saattamisesta, mutta hän tulisi kai tuossa paikassa.
Lautamies Olavi jäi istumaan ja Jehki vanhus utelee häneltä kuulumisia
käräjäherrojen majailupaikasta. Vieras kertoo jo tänä iltana herrojen
mukana saapuneen markkinoille useita Kajaanin porvareja ja huomisaamuna
odotettiin vielä lisää.
— Ka mitäpä Kajaanin saksat tulevat täältä niin suurella joukolla
noutamaan? kysäisee Jehki pehmeästi.
— Mitäpä muuta varten tulisivat, toivonevat kai saavansa täältä
halvalla rahalla aimo määrät oravia ja revonnahkoja.
Karjalaiset irvistävät, Pervusa Vaakanainen puhkeaa rämisevään nauruun.
— Vai niin luulevat Kajaanin saksat, ka antaapa heidän yrittää halvalla
rahalla nahkojen ostamista!
Jehki vanhus utelee vielä, oliko ilmestynyt uusia porvareiksi
pyrkijöitä?
— Jos aikonee joku niistä Kajaanin porvareista siirtyä tänne, arvelee
lautamies Olavi. — Sitä varten kai tulevat tänne kokeilemaan, mutta
tämän pokostan talonpoikia ei saada hevillä puijatuksi porvarin
säätyyn. Kenpä meikäläinen pystyisi teidän kanssa kilpasille, paras
meidän pysyä kaskimaillamme ja ostaa teiltä suolakappansa. Niin eletään
molemmat jotenkuten!
Karjalaisten silmät loistavat. Siinä oli mies, joka ymmärsi heidänkin
asemansa, ei ruvennut suotta riitelemään niukkaa leipäpalaa heidän
suustaan!
Nyt avautuu jälleen ovi ja pirttiin työntyy kaksi vanhempaa
karjalaismiestä suuriin matkaturkkeihin kääriytyneinä. Tulijat
olivat Kauro Vanninen ja hänen Simana veljensä. Kun Kauro sai turkit
yltään, sulattelee hän takkavalkean hohteessa rehevästä parrastaan
jääkokkareita. Hän riipii niitä sormillaan ja sukaisee kerran, kaksi
taaksepäin harmaata tukkaansakin.
Sitten hän astuu pöydän luo, mutta ei vielä tervehdi ketään sen
ympärillä istujista. Ei, ensin hän kääntyy talon kotijumaliin päin ja
ristii itsensä moneen kertaan syvällä hartaudella. Vasta tämän jälkeen
tuli tervehtimisen vuoro.
Muhkea on muodoltaan Kauro vanhus, kookas ja ryhdikäs. Hänen Simana
veljyensä on kipeäsilmäinen ja muutenkin raihnainen, mutta Kauro
on kuin mikäkin »haldie», takamaiden riistaruhtinas. Arvokkain ja
harkituin liikkein hän ryhtyy aukaisemaan matkavakkaansa, jonka
Hilippa on tuonut pöydänpääpenkille. Hän ottaa vakasta esille pullean
hopeapussin ja asettaa sen pöydälle. Siinä oli monen oravakiihtelyksen,
monen revonnahan ja monen kiiltävän näädän hinta, oli kuin olikin. Ei
tullut Kauro Vanninen pussi tyhjänä markkinoille, Kajaanin porvareilla
oli vaarallisia kilpailijoita!
Kun Kauro huomasi punervan juovan poikansa poskella, tiedustaa hän,
mistä se oli siihen ilmestynyt?
— Mitäpä tuosta pakisemista, naurahtaa Hilippa vältellen. — Herra
Henrikin kera satuimme yhteen, siitä sain mokoman naarmun.
Pervusa Vaakanainen rientää nyt isoäänisesti selostamaan nuoren Hilipan
urotekoa, mutta tämä ei näkynyt kokenutta Vienan kävijää ollenkaan
ihastuttavan. Hän rypistää tuuheita kulmiaan ja murahtaa:
Paha sattuma, ylen paha sattuma! Mitä menit suotta ärsyttämään herra
Henrikkiä!
— Ka en voinut muutakaan, puolustautuu Hilippa. ‒ Vai olisinko sallinut
hänen hakata hengettömäksi Timo poloisen, köyhän vaivaisen?
Suoraluontoinen lautamies Olavikin ryhtyy nyt puolustamaan Hilippaa
ja sanoo, että hänen ja monen muunkin heikäläisen mielestä oli
Hilippa tehnyt vallan oikein. Oli hyvä ojentaa joskus miehen kädellä
nimismiestäkin, muuten hänen röyhkeytensä menisi pian rajattomiin.
Kauro pudistaa päätään ja hymyilee viisaan kauppamiehen hymyä. Hän ei
ryhdy enempää tästä asiasta väittelemään, hänellä oli herra Henrikin
tarkasta muistista omat ajatuksensa, mutta mitäpä hyödytti ruveta niitä
jankkaamaan Pervusa Vaakanaisen tapaisille miehille. Eikä lautamies
Olavikaan täysin ymmärtänyt heidän asemaansa, lautamies Olavi oli
siihen liian suoraluontoinen.
Jospa herra Henrikki, pokostan nimismies, olisikin joskus heidät
unohtanut mielestään. Mutta he saivat jo seuraavassa tuokiossa huomata,
ettei nuoren Hilipan olisi tarvinnut tehdä urotyötään pysyttääkseen
sukunsa herra Henrikin silmätikkuna.
Oikeastaan oli Olavi Hamarallakin, kreivillisen oikeuden lautamiehellä,
juuri tätä koskeva tiedonanto. Hän kysyy Kaurolta, oliko siellä heidän
naapurinaan muuan uudiseläjä, muuan heikäläinen, nimeltä Markus
Lehikoinen veljineen ja perheineen?
— Ka siellä elävät, tämän Simana veljyeni naapurina, siinä niemen
tyvellä, selvittää Kauro. — Mitäpä heistä?
— Kuulin vain heidän aikovan tehdä näillä käräjillä valituksen tätä
Simanaa vastaan... herra Henrikki lie heitä yllyttänyt. Syyttävät
Simanaa heidän ahdistelustaan, pitää muka liikamaata hallussaan eikä
salli heidän tehdä huhtaraateita siihen kotiniemelleen.
Simana Vanninen alkaa räpytellä kipeitä silmiään eikä tiedä mitä sanoa
tästä arveluttavasta rettelöstä. Mutta Kauro otti tämänkin asian
liikemiehen tyyneydellä, hän kysyy lautamieheltä, luuliko tämä tuon
kantelun olevan niin kovin vaarallisen?
— Joutavaa juonittelua koko asia, selittää lautamies Olavi. — Teidän
kylänne on minun lautamiespiiriäni, minulta tietysti kysytään
käräjillä, pitääkö tämä Simana liikamaata hallussaan, ja silloin sanon
minä: »Eikä pidä!» Tosin en ole käynyt niiden uudiseläjien aikaan
kylässänne enkä ole mitannut niitä maita kyynärällä, mutta muistaakseni
on se Simanan kotiniemi jotenkin kapea.
— Ka niin on, ylen kapea kaisku vain!
— Siinäpä se, ei mokomalle niemelle tarvitse suvaita toisen miehen
raateita!
— Ka mitäpä he sitten ryhtyvät valittamaan ja kantelemaan?
— Joutavaa juonittelua, niin kuin sanoin... herra Henrikin yllytystä.
Hakevat hakemalla aihetta päästäkseen teidän kimppuunne!
Ja lautamies Olavi kertoo edelleen, että hänen arvelunsa mukaan nuo
uudiseläjät olivat alunperin herra Henrikin Pankajärvelle toimittamia.
Ja jos lienee tullimieskin ollut juonessa mukana. Mitä lienevät olleet
nuuskijoita, salasyökärejä, heidän oli syytä kavahtaa noita naapurejaan!
Kauro Vanninen ei pahoin hätkähtänyt tätä ruotsinuskoisen ystävänsä
tiedonantoa. Simana veljensä hermostuu pahanpäiväisesti ja monet
muutkin karjalaismiehet alkavat sadatella herra Henrikin julkeita
juonia, mutta Kauro on kauppamies, hän ymmärtää juonia ja huomaa
herra Henrikinkin pystyvän sellaisiin. Oikeastaan hän on jo kauan
itsekseen ihmetellyt noita Simanan naapureja, että mikäpä heidät
työnsi ruotsinuskoisten tavallisilta elinpaikoilta heidän kaukaiselle
perukalleen, umpinaiselle karjalaisperukalle. Siinä piili varmaan jokin
koukku ja nyt selkenee se kokeneelle Vienan kävijälle. Herra Henrikki
oli koko veijari miehekseen, lähetti salasyökärinsä heille naapuriksi!
Lautamies Olavin mentyä toiset vasta varsin yltyvät sadattelemaan
herra Henrikin kavaluutta. Hilippa on muita kiihtyneempi ja selittää
jyrkästi, että niille Simanan naapureille piti toimittaa kirkas lähtö
Pankajärven salolta. Ja Hilippaa säestää rämeällä äänellään Pervusa
Vaakanainen.
Kauro ymmärtää erinomaisen hyvin poikansa kiihtymyksen, nuoren veren
leimahtelun, mutta hän on jälleen liikemies ja muistaa huomiset
markkinat. Ne oli ensin huolehdittava, sitten tuli kenties Simanan
naapurien vuoro, kaiken piti käydä hyvässä järjestyksessä. Jehki
vanhus rinnallaan hän jakelee neuvojaan ja jakelee helisevää hopeata
kauppaveikoille. Sormin hypistellen hän laskee hopearahoja ja samalla
harkitsee, millä tavoin pääsisi ilman suurta melua eroon niistä
naapureista, herra Henrikin lähettämistä salasyökäreistä.
Ylen vaarallisia olivat naapureiksi, mutta mitäpä tehdä. Ei ollut
monta viisasta päätä neuvonpitoon, tuossa rinnallaan istui pieni ja
ovela Jehki vanhus ja hänpä olikin ainoita. Heidän kahden niskoilla
oli kaupanteko ja kaiken muunkin huolehtiminen, ja herra Henrikki oli
väkevä vastustaja!
Kauro on jo mielinyt vetäytyä vanhuuden lepoon ja jättää kaikki
liiketoimet Hilipan huoleksi. Mutta miten kävisi, uskaltaisiko hän
jättää kaikki asiat Hilipan käsiin, kun Hilipan veret olivat niin
kesyttömät. Sydämensä syvyydessä Kauro täydellisesti hyväksyi poikansa
tämänpäiväisen menettelyn, mutta Hilipan reippaan tekosen jälkilaskut
saattoivat tuottaa hänelle monta harmaata hiusta lisää.
Näitä harkitsee Kauro vanhus, viisas ja varovainen kauppamies, ja
hopeavirta soluu hänen käsistään. Siitä kutoutuu näkymätön verkko,
laaja apaja, joka oli vähintäin yhtä luotettava ja satoisa kuin
käräjäherrojen ja juoniaan punovan herra Henrikin markkinavalmistukset.
Saatiinpa nähdä, eivätkö he vielä tällä kertaa pitäisi puoliaan,
saatiinpa nähdä!
Mutta miten kävisi tulevaisuudessa, miten kykenisi Hilippa hoitamaan
asioita? Siinä oli harkitsemista, siinä oli aprikoimista. Vähitellen
unohtuvat huolet kuitenkin työssä. Kun iltamyöhällä Kauro vanhus ja
Jehki lopettavat markkinavalmistuksensa, on Kauro jälleen hyvällä
tuulella ja ryhtyy maistelemaan olutta toveriensa seurassa.
Tämä oli hänen elämäänsä, Vienan kävijäin vaaranalaista elämää.
Vaahtoavan oluthaarikan ääressä hän pakinoi nuoremmille elämänsä monia
seikkailuja ja hänen silmänsä seuraavat isän ylpeydellä Hilipan silmien
välähtelyä ja veren karkeloa Hilipan poskipäillä.
Siinä oli nuoruuden uhmaa ja enteellistä kajastusta. Ja Kauro vanhus
varmistuu päätöksessään, että sittenkin hän jättäisi kauppatoimet tästä
puoleen Hilipan huoleksi, varsinkin pitemmät kauppamatkat Hilippa saisi
tämän jälkeen tehdä yksinään. Kokemuksen kovassa koulussa Hilippa
kasvaisi suureksi Vienan kävijäksi, suuremmaksi kuin hän itse oli ollut
milloinkaan.
Ja jos kohtalo oli määrännyt Hilipan taistelemaan heidän asiansa
puolesta herra Henrikkiä ja muita valtoja vastaan, niin siitä
taistelusta tulisi kyllä näkemisen arvoinen!