Tammikuun alussa 1655 toimitettiin pokostan vuotuista veronkantoa
uudessa Pielis-Brahean eli Lieksan kaupungissa. Veronmaksuun
kokoontuneita pokostan talonpoikia kuhisi ja kuljeskeli sekä
kaupunkisaarella että manteren puolella olevassa Lieksan
karjalaiskylässä.
Kaupunkisaari Lieksanjoen suussa, melkein kiinni manteressa, oli
suojaton paikka, kovin suojaton. Aikanaan oli tämä saari ollut
Karjalan ristirahvaan kirkkosaarena ja kalmistopaikkana, mutta nyt
oli saaren ikivanha pyhitysmetsikkö raivattu pois ja niin pääsivät
talven tuulet ja tuiskut puhaltamaan vallan vapaasti Pielisen aavalta
jäälakeudelta. Saaren halki kulkeva, mutkitteleva tie, kaupungin ainoa
kadun nimellinen pyrki alituiseen umpeutumaan, kaupungin vähälukuisilla
porvareilla oli työtä tarpeeksi, jos tahtoivat pitää sen kuljettavassa
kunnossa.
Tavallisina aikoina talvisin hautautuikin koko kaupunkipahanen melkein
tyyten mahtavien kinosten peittoon, mutta nyt veronkannon päätyttyä
olivat tulossa käräjät ja talvimarkkinat, ja niin nähtiin jokaisen
kaupungin eläjän heiluvan lapio kourissa puhdistustyötä tekemässä.
Nuori oli vielä Lieksan kaupunki, kaikkein viimeinen Pietari Brahen
maahamme perustamista, ja tätä kaupunkia voitiin pätevämmällä
syyllä kuin monta muuta sanoa »kreivin kaupungiksi». Juuri maamme
valtaherran toimesta luopumisensa aikoihin oli kreivi Pietari
hankkinut oston kautta Pielisen pokostan ja liittänyt sen jo ennestään
omistamaansa Kajaanin vapaaherrakuntaan. Ja nyt katsoi jalo valtaherra
velvollisuutensa vaativan ryhtyä isän kädellä huolehtimaan tämän
syrjäisen rajakolkan henkisestä ja taloudellisesta vaurastumisesta.
Kesäkäräjillä 1653 luettiin julki kreivin armollinen käskykirje
Pielis-Brahean kaupungin perustamisesta, ja kun kreivi itse oli
jo edellisenä syksynä muuttanut lopullisesti Ruotsiin, jäi uusi
kreivillinen kaupunki Kajaanin vapaaherrakunnan ylimmän hallinnon, n.s.
Kajaanin konventin kasvatiksi.
Konventin herrat olivat nähneetkin jo melkoisesti vaivaa tästä
kasvatistaan. Jokaisilla käräjillä houkuteltiin pokostan talonpoikia
siirtymään porvareiksi uuteen kaupunkiin, sen markkinoille komennettiin
Kajaanista asti kauppasaksoja, jotta kaupankäynti saisi ripeämmän
alkuvauhdin ja vihdoin avustettiin Kajaanista käsin kaupungin
virallisten rakennusten pystyyn panossa.
Niin oli saatu rakennetuksi aivan kaupunkisaaren manteren puoleiseen
rantaan pieni tullihuone ja sen viereen kaupungin krouvi. Kauempana
saarella, kaupunkialueen keskustassa kohosivat samoin rinnatusten
käräjäkartano ja pokostan kreivillisen hallinnon viljamakasiini.
Käräjäkartanon harjalla oli yksinkertainen puuristi sen merkkinä, että
tätä rakennusta käytettiin toistaiseksi myös kaupungin kirkkona.
Täällä tapahtui nyt veronkantokin. Möhömaha ja paksuniskainen Sotkamon
vouti Anders Ericsson, joka piti jumalan rangaistuksena Pielisen
pokostan liittämistä jo ennestäänkin liian laajaan toimipiiriinsä, oli
majoittunut kylmään ja vetoiseen käräjähuoneeseen. Suuret susiturkit
yllään hän rehenteli siellä karkeatekoisen honkapöydän ääressä kantaen
savurahoja ja jousipenninkejä ja merkiten kirjoihinsa verohelpotuksia
niille pokostan talonpojille, jotka olivat osoittaneet erityistä
alttiutta uuden kreivillisen kaupungin perustamistöissä.
Viljaveroa kannettiin ulkona makasiinin ovella. Kun oli kipakka
pakkanen, oli pihamaalle viritetty suuri nuotio, jonka ääressä pokostan
nimismies Henrikki Danielsson ja rättäri Sipo Meriläinen mittasivat
veroviljoja.
Herra Henrikki, kookas ja tanakkatekoinen, mustapartainen mies, oli
lujasti äänessä; hänen hyppysiään paleli armottomasti, kun piti tämän
tästä selailla veroluetteloa ja raapustella maksajille kuitteja.
Hänellä roikkui kyllä vyössään suuri, litteä tinapullo, oikea lekkeri,
josta hän yhtenään kulautteli lämmikkeekseen mustaa ja väkevätä rommia,
mutta ei tämäkään kyennyt kokonaan karkoittamaan kylmää. Ei ainakaan
herra Henrikin äänenpito siitä hiljentynyt, vaan päinvastoin kohosi
yhtenään.
Tinapullon vieressä vyön alla oli herra Henrikillä lyhytvartinen ruoska
ja sitäkin hän oli lämpimikseen varsin kärkäs käyttämään. Ei tarvinnut
veronmaksajan pukahtaa monta poikenluomaista sanaa, kun herra Henrikin
vetistävät silmät välähtivät uhkaavasti ja käsi meni itsestään ruoskan
varteen.
Herra Henrikki oli töykeä virkamies, oikein aikakautensa virkamiesten
mallikuva. Kreivillinen hallinto oli saanut hänet pokostan mukana
entiseltä omistajalta. Liivinmaan sotakomissariolta Henrik
Cronstiernalta osti kreivi Pietari Pielisen pokostan ja herra Henrikki
seurasi mukana tässä kaupassa, jonkunlaisena kaupanpäällisenä. Ja jo
liivinmaalainen paroonikin lie perinyt herra Henrikin edeltäjältään, jo
oli tämä töykeä ruoskan heiluttaja ennättänyt palvella monta isäntää ja
aina oli hän samanlainen, parantumaton. Varsinkin pokostan alkuperäinen
karjalaisrahvas sai usein tuntea hänen ruoskansa nasevaa läjähtelyä.
Luterinuskoisia uudiseläjiä kohdeltiin yleensä paljon inhimillisemmin.
Niitä täytyi kohdella paremmin niin Pielisen pokostalla kuin muuallakin
Ruotsin Karjalassa, Stolbovan rauhan ajoista lähtien oli niitä
houkuteltu muuttamaan karjalaiseen rajamaakuntaan, ja jos niitäkin
olisi ruvettu ruoskimaan aivan mielivaltaisesti, olisivat ne junkkarit
pistäneet pillit pussiin ja lähteneet takaisin entisille elinmailleen
Savoon ja Pohjanmaalle.
Nyt tehtiin niin, että yllytettiin uudiseläjätkin karjalaisten
kimppuun. Karjalaisrahvasta sai jokainen sortaa ja tallata mielensä
mukaan, uutiseläjät anastivat heidän viljelyksiään, luterilainen
papisto ahdisteli heitä tänä luterilaisen puhdasoppisuuden ankarana
aikakautena ja tylyimmin kaikista sortivat heitä Ruotsin vallan voudit
ja nimismiehet, herra Henrikin tapaiset öykkärit.
Herra Henrikin toiminta tunnettiin kyllä Kajaanin konventissakin,
joskus konventin laamanni näön vuoksi nuhteli häntä käräjillä, mutta
yleensä annettiin herra Henrikin isännöidä mielensä mukaan.
Ja herra Henrikki hallitsi pokostan karjalaisrahvasta rautaisella
kädellä. Niin oli nytkin Nurmeksen puolen luterilaiskylien veronkanto
toimitettu ensin, Lieksan, Vie'in ja Pankajärven karjalaiskylät oli
jätetty kaikkein viimeisiksi. Aina saivat karjalaiset jäädä viimeisiksi.
Lyhyt tammikuinen päivä alkaa hämärtyä ja yhä ahkerammin maistelee
herra Henrikki lämmikettä pullostaan. Iltaan mennessä pitäisi
veronkanto saada loppumaan; joka hetki odotettiin käräjäherrojen tuloa
ja herra Henrikin piti majoittaa heidät virkataloonsa, joka näkyi
tuolta mantereen puolelta, Lieksanjoen rantaäyräältä. Olisi ollut
noloa, jollei talon isäntä itse olisi ennättänytkään ottamaan vastaan
korkeita esimiehiään.
Herra Henrikillä on siis tulinen kiire, mutta yhä vain suoltuu
käräjähuoneen eteisestä uusia karjalaismiehiä tuomaan tarjoksi
veroviljojaan. Herra Henrikin ääni kiihtyy kiihtymistään ja vihdoin hän
jyrähtää kokonaan malttinsa menettäen:
— Eivätkö nämä lemmon karjalaiskoirat lopu milloinkaan?
— Ka ei vielä lopussa olla! kuuluu huoleton ääni viimeksi tulleiden
karjalaisten joukosta. — Vielä on näitä Vie'in miehiäkin jäljellä hyvä
joukko ja meidän perukka, Pankajärven kylä, on vielä kokonaan.
— Tuhannen tulimmainen sarvipää teidän kaikkien veroviljat periköön!
— Ka jätä jos jätät saatavasi sarvipään perittäviksi, vaan eläpä sinä
lähdekään sitten ryöstöllä kulkemaan!
Herra Henrikki sinkosi raivostuneen katseen nauruun remahtavaan
miesjoukkoon ja sillä kertaa tyrehtyi nauru kuulumattomaksi. Vain
etummaisena seisoi kookas ja leveähartiainen karjalaismies, vielä
melkein nuorukainen ulkonäöltään, joka ei ensinkään peitellyt
hyvätuulisuuttaan. Jumaliste, olipa siinä julkea nulikka, lyhyt
ja kihertyvä parran alku kykeni tuskin vielä kunnolla verhoamaan
leukapieliä, mutta miehen hymyssä ja katseessa oli kevyttä
huolettomuutta, melkein yltiöpäistä uhmailua.
Herra Henrikki luuli tuntevansa tuon kopean karjalaisnuorukaisen,
vaikka näkikin hänet ensimmäistä kertaa veronmaksussa. Aivan varmaan,
hän tunsi kuin tunsikin tuon miehen, siinä oli yksi Pankajärven
Vannisia, salasaksoja, Brahean porvarien kiusanhenkiä, ja näitä miehiä
vihasi herra Henrikki katkerammin kuin tavallisia karjalaiskoiria.
Hänen terävä katseensa mitteli nuorta karjalaista kiireestä
kantapäähän, aivan kuin painaakseen hänet lähtemättömästi muistiinsa.
Mutta nuori Vanninen, Hilippa Vanninen, niinkuin hänen nimensä kuului,
kesti kuin kestikin herra Henrikin kiukkuisen tarkastelun. Ja kun herra
Henrikki jotakin itsekseen öristen ryhtyi takaisin työhönsä, pakisi
nuori Hilippa jälleen ilkamoiden:
— Ka jopa rupesi kaduttamaan, ei jätäkään saataviaan sarvipään
perittäviksi!
Jälleen kuului miesjoukosta pidätettyä naurua. Herra Henrikin korvat
kuumenivat, räjähdyksen vaara oli jo veitsen terällä. Kai räjähdys
olisikin jo tapahtunut, mutta herra Henrikillä oli tällä kertaa niin
tulinen kiire. Hän voitti kuin voittikin vielä itsensä ja ryhtyi
tarkastamaan erään repaleiseen kelsiturkkiin puetun karjalaismiehen
tarjolle tuomia veroviljoja.
Tämä mies oli Vie'in karjalaiskylän liepeiltä, köyhä populi Timo
Issakainen, ja kovin pahalla hetkellä sysäsi oikukas kohtalo hänet
herra Henrikin eteen veroviljoineen. Herra Henrikki oli nyt siinä
mielentilassa, ettei huono verovilja saanut tulla kysymykseen, mutta
Timo raiskan verovilja oli kuin olikin huonoa, melkein kelvotonta.
Kun herra Henrikki sai sitä säkin suulta kouriinsa, jyrähti hän
julmistuneena:
— Kulmuja ja ruumenia, hallan panemia akanoita! Ja näitäkö sinä tarjoat
veroviljaksi hänen kreivilliselle armolleen?
— Ka ei ollut parempia, halla vei ruishalmeeni, selvittää Timo
nöyrästi. — Näitä samoja jyviä syömme itse ja vielä panemme petäjäistä
sekaan. Mistäpä toin paremmat viljat sinullekaan!
— Valehtelet, karjalaiskoira! karjui herra Henrikki ja potkasi miestä
niin armottomasti, että tämä lensi jyväsäkkineen nurin makasiinin
seinävierelle ja kolhasi vielä päänsä seinään.
Ja kerran päästettyään raivonsa valloilleen sivalsi herra Henrikki
ruoskan vyöltään ja rupesi tehostamaan sillä potkuaan. Ruoska alkoi
läjähdellä hangessa makaavan miespoloisen pään ympärillä, mies koetti
suojata kasvojaan käsivarsillaan ja käpertäytyi kokoon repaleisen
kelsiturkkinsa sisään.
Pelästyneenä seisoi miesjoukko ääressä, vain nuoren Hilippa Vannisen
sisu kuohahti. Hän oli kyllä kuullut herra Henrikin menettelytavoista,
mutta ensimmäistä kertaa hän nyt näki miestä ruoskittavan ja sen
enemmän harkitsematta hän sekaantui leikkiin, astui lähemmä herra
Henrikkiä ja kielsi jyrkästi:
— Lopeta jo ruoskimisesi! Timo Issakainen pakisi täyttä totta, Isä
Jumala lähetti hallan hänen ruishalmeeseensa ja siitäkö pahasta nyt
silvot miespolon hengettömäksi?
Herra Henrikki ei ollut kuulevinaan nuoren karjalaisen kieltoa. Hän
oli jo aika vahvasti juovuksissa ja viina kiihdytti hänen raivoaan.
Hän potki ja tallasi vuoroin uhriaan, vuoroin tämän jyväsäkkiä, hänen
vetistävät silmänsä paloivat hillitöntä vimmaa ja hänen vaahtoavasta
suustaan pärskyi rajuja sadatuksia:
— Saatanan karjalaiskoirat, veijarit, minä opetan teidät maksamaan
hallan panemilla akanoilla kreivillistä viljaveroa. Opetan jumaliste!
Vai minua rupeatte puijaamaan!
Jokaisella sadatuksella läjähti ruoska yhä tuimemmin. Mutta äkkiä
se pysähtyi, sillä nuori Hilippa Vanninen tarrasi takaapäin kiinni
hänen ruoskaa heiluttavaan käsivarteensa. Herra Henrikki pyörähti
päin odottamatonta hillitsijäänsä ja joutui silmätysten nuoren
karjalaismiehen kanssa.
— Vai tulit neuvomaan minulle ruoskan käyttämistä! kähisi hän
hampaidensa välistä. — Jollen erehdy, niin taidatpa olla Pankajärven
salasaksojen pesuetta ja nyt haluat hieroa lähempää tuttavuutta minun
kanssani!
Rajulla tempauksella hän irrottausi nuoren Hilipan otteesta ja hyppäsi
pitkän harppauksen taaksepäin. Samassa viuhahti ruoska ilmassa ja sen
isku läjähti suoraan vasten nuoren karjalaisen kasvoja.
— Siinä sinulle tuttavuutta, karjalaiskoiran sikiö!
Maailma musteni nuoren Hilipan silmissä, ilveksen tavoin kyyristyen
hän hyökkäsi toistamiseen käsiksi herra Henrikkiin. Ja vaikka herra
Henrikki olikin harvinaisen väkevä ja rivakkaliikkeinen mies, ei hän
tällä kertaa kyennyt irrottautumaan kiihtyneen karjalaisen syleilystä.
Syntyi ankara painiskelu, jonka kestäessä ruoskaa pitelevä herra
Henrikin käsi oli milloin ylhäällä, milloin teki nopean kaaren
alaspäin. Vihdoin sai rivakampi karjalainen kellistetyksi ruoskijansa
alleen ja ryösti ruoskan hänen käsistään.
Samalla hetkellä ilmestyi pihamaalle lyhyeen turkismekkoon ja
puuhkalakkiin puettu nuori nainen. Hän oli nähtävästi ollut
jäällä hiihtelemässä ja kiiruhtanut oudon hälinän houkuttelemana
veronkantopaikalle. Nähdessään herra Henrikin maassa ja rotevan
karjalaismiehen häntä pitelemässä nainen tunkeutui arvelematta
kiihtyneen miesjoukon keskelle.
— Mitä täällä on tapahtunut... isä? huohotti hän hengästyneenä.
Yllätetystä miesjoukosta kuului vain epäselvää muminaa. Mutta herra
Henrikkiä pitelevä Hilippa havahtui kirkkaan naisäänen kuullessaan
muistamaan itsensä, hän hyppäsi jaloilleen ja silmäsi hämmästyneenä
ympärilleen. Herra Henrikin ruoska oli edelleen hänen kädessään.
Nähdessään sen ja miehen naamassa punoittavan, verta tihkuvan ruoskan
jäljen alkoi nuori nainen aavistaa, mitä oli tapahtunut. Hän oli herra
Henrikin tytär ja tunsi varsin hyvin isänsä hillittömän luonteen,
mutta vallan outoa oli hänelle, että joku karjalainen uskalsi nousta
julkisella veronkantopaikalla hänen isäänsä vastustamaan. Se tuntui
kuin tuntuikin herra Henrikin tyttärestä yltiöpäisyydeltä, melkein
majesteetin loukkaukselta. Hän silmäili uudestaan perin hämmästyneenä
nuorta Hilippaa, mutta tällä välin oli hänen isänsäkin jo tointunut
jaloilleen ja ärisi tyttärelleen:
— Brita lapseni, sinulla ei ole täällä mitään tekemistä! Painu heti
kotiin avustamaan äitiäsi, siellä on sinulle tarpeeksi työtä!
— Minä menen kyllä kotiin, mutta sitä ennen tahdon tietää, minkä vuoksi
sinun kimppuusi äsken hyökättiin?
— Tuossa näet syyn, minkä vuoksi hyökättiin taattosi kimppuun!
Hilippa se näin virkahti ivallisesti ja näytti kädessään olevan ruoskan
varrella seinävierellä makaavaa miestä, joka ei vieläkään näyttänyt
elonmerkkejä. Brita neito säikähti.
— Hyvä jumala, eihän isä vain ole...?
— En luule hänen kuolleen, ei meistä karjalaiskoirista niin hevillä
saada henkeä lähtemään. Ja kun minä ennätin väliin, niin jos lienee
jäänyt Timo poloiseen elämän kipinä lepattamaan!
Herra Henrikkiä raivostutti tyttärensä sekaantuminen tähän asiaan.
Hän olisi kernaasti toimittanut nuoren karjalaisen kahleisiin, mutta
tuossa makasi toinen hänen uhrinsa Britan nähtävänä. Hän oli kuin
olikin mennyt äsken liian pitkälle, hiukan liian pitkälle, ja kaiken
lisäksi alkoi käräjähuoneen puoleltakin kuulua melua. Liukas rättäri
oli kahakan alussa livahtanut sinne hakemaan apua ja nyt rupesi sieltä
suoltumaan miehiä pihamaalle.
Lopuksi ilmestyi rappusille paksuniskainen voutikin, ja silloin herra
Henrikki menetti kaiken harkintakykynsä. Hän tarttui tyttärensä
käsivarteen ja yritti puoliväkisin viedä tämän pois veronkantopaikalta,
mutta Brita oli välistä yhtä itsepäinen kuin isänsäkin. Hän ei
lähtenytkään ilman muuta, vaan sopersi hätääntyneenä:
— Isä, älä ole sydämetön, anna minun virvoitella tuo miespoloinen
henkiin!
Ja riistäytyen isänsä käsistä vapaaksi hän meni seinävierustalla
retkottavan karjalaisen luo. Vapisevin käsin hän avasi tämän turkin ja
kun sai ruoskan kirjaamat kasvot näkyviin, ryhtyi hän hieromaan niitä
lumella saadakseen pökertyneen miehen tointumaan.
Vouti pauhasi aikansa käräjähuoneen rappusilla, mutta kun ei saanut
sen parempaa selvyyttä kahakan menosta, painui hän karjalaiskoiria
sadatellen takaisin käräjätupaan.
Herra Henrikin veroluettelo oli pudonnut lumeen ja sitä oli siinä
tallattukin. Rättäri Sipo sen vihdoin löysi ja rupesi touhuamaan
veronkannon jatkamista, mutta silloin juoksi joku ilmoittamaan, että
jäältä näkyivät jo olevan tulossa käräjäherrojen suuret kuomireet.
Tämä uutinen sai unohtumaan kaiken muun, herra Henrikki komensi
rättärin yksinään jatkamaan veroviljojen mittaamista ja tuiskahti
karjalaisille:
— Vain veronmaksajat saavat täällä seisoskella, muut laputtakoot hiiden
kattilaan!
— Me olemme kaikki veronmaksajia! kuului nuoren Hilipan jyrkkä vastaus.
Hän piteli yhä herra Henrikin ruoskaa kädessään. Herra Henrikki
sinkosi häneen leimuavan katseen ja pyörähti kantapäillään lähteäkseen
käräjätupaan, mutta silloin pidätti hänet jälleen Hilipan ivahuuto:
— Unohdat arvosi tunnusmerkin! Pistähän tämä takaisin vyöhösi, konsa
menet kumartamaan käräjäherroille!
Hän viskasi ruoskan herra Henrikin jalkoihin.
Vavahdus kävi miesjoukon läpi, monen olisi tehnyt mieli säestää
nuoren Hilipan ivailua, mutta herra Henrikin muoto sai kerkeät kielet
kangistumaan. Hitaasti kumartui herra Henrikki ottamaan maasta
ruoskaansa, silmäsi sitten äänetöntä miesjoukkoa ja virkahti vihdoin,
melkein lempeällä äänellä:
— Teit oikein, kun annoit takaisin arvoni ja valtani tunnusmerkin!
Muuten olisin kai ollut pakotettu noutamaan tämän Pankajärveltä asti!
Mennessään hän vielä lisäsi yli olkansa:
— Pankajärven Vannisten penikka, sinä näyt olevan aika julkea, mutta
etköhän tule vielä masennetuksi!
Masentanet, ka et aivan ilmaiseksi masenna! nauroi Hilippa vastaan.
Brita sai vihdoin Timo poloisen virkoamaan. Tyttö parka, hän koetti
parhaansa mukaan sovittaa isänsä pahoja tekoja ja lähti kainalosta
tukien taluttamaan rääkättyä miestä kotiinsa.
Kunnioittaen annettiin hänelle tietä. Karjalaisten kesken oli
outo ilmiö, että joku ruotsi, vieläpä valtoihin kuuluva, osoitti
heikäläiselle hivenenkin verran sääliä.
Brita punastui häpeästä kulkiessaan tuon äänettömäksi käyneen
miesjoukon keskitse. Hänen talutettavansa vielä horjui ja kompasteli,
mutta hellää väkivaltaa käyttäen koki tyttö jouduttaa seuralaistaan
nopeampaan kulkuun. Hänellä oli kiire joutua pois näkyvistä ennenkuin
käräjäherrojen kuomireet ennättivät nousta rannasta veronkantopaikalle.